lauantai 2. helmikuuta 2013

Suuri tunne jäi puuttumaan

Tampere-talo 1.2.2013
Tampere Filharmonia
Olari Elts, kapellimestari
Laura Mikkola, piano 
Hindemith: Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista 
Tüür: Pianokonsertto
Brahms: Sinfonia nro 1


Odotukset tälle konsertille olivat suuret, sillä sekä Hindemith että Brahms kuuluvat suosikkisäveltäjiini. Hindemithin Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista on hauska kappale. Tässä teoksessa, niin kuin illan konsertissa muutenkin, pasuunat saivat loistaa. Vasket olivat ylipäätään hyvässä iskussa ja paljon esillä. Myös patarummut kuuluivat kunnolla läpi konsertin. Pidän tästä teoksesta varmaan siksi, että se on jotenkin teatraalista. Musiikin teatraalisuus ja tietynlainen ohjelmallisuus juontaa juurensa siihen, että Hindemith oli alunperin säveltämässä teosta baletiksi. Musiikista nousee selkeitä mielikuvia ja siksi siinä on helppo elää mukana. Samaa ei voi sanoa konsertin toisesta kappaleesta, Erkki-Sven Tüürin Pianokonsertosta.

Pianokonsertto ei noussut kyllä suosikkieni joukkoon. Koserttoa kuunnellessa totesin, että pianon kilkutus sieltä ylärekisteristä kuulostaa korvaan kamalalta. Muutenkin äänimaailma oli toisinaan suorastaan ikävä. Minulla tosin on todettu ääniliherkkyyttä ja lievä kuulonalenema, joten en ehkä tässä asiassa edusta korvineni keskivertokuulijaa. Kilkutus tuntui fyysisesti epämiellyttävältä. Ei silloin voi nauttia musiikista. Myös se sattui korviin, kun lyömäsoittajat soittivat jousella peltiä. Tosin en muista tuon äänen tuntuneen näin epämiellyttävältä aiemmissa konserteissa. Ehkä sekin vaikuttaa, että istuin poikkeuksellisesti permannon etuosassa, kun yleensä istun parvella. En silti usko, että se pianon ylä-äänien kilinä olisi kuulostanut parvellakaan sen paremmalta. Konsertto parani kyllä loppua kohden. Parasta teoksessa oli jazzväritteinen kohta teoksen lopppuolella. Olin hieman omissa maailmoissani, kun yht'äkkiä huomasin, että nyt kuulostaakin hyvältä. Minulla ei ole mitään havaintoa siitä, mitä musiikissa tapahtui ennen siirtymistä jazzteemaan. Voi olla, että tämä on sitä musiikkia, josta nauttimiseen on nähtävä hieman vaivaa. Toisaalta, olen kuullut monenlaista nykymusiikkia ja modernia menoa, ja joskus jostain pitää ja jostain ei. Ei minkään musiikkityylin tai aikakauden teoksia voi niputtaa homogeeniseksi möykyksi.

Ilmeisesti Tüürin tarkoitus oli tässä konsertossa tutkailla pianon ylä- ja alaääniä. Laura Mikkola soitti ylimääräisenä kappaleena Chopinin Nocturnen c-molli. Pianon keskirekisteri kuulostaa kyllä niitä äärilaitoja paremmalta. Muutenkin nautin tässä konsertissa pianokonserttoa enemmän tästä Chopinin laulavasta ja herkästä kappaleesta. Soinnillinen ero näiden teosten välillä oli suuri.

Brahmsin Sinfonia nro 1 jätti aavistuksen kylmäksi. Pidän teoksessa eniten ensimmäisestä osasta, ja sen kuunteleminen olikin ihan nautinnollista. Mahtavan muhkea saundi lähtee noista filharmonian jousista! Toinen osa tuntui poikkeuksellisen tylsältä. Minä ainakaan en saanut siitä tällä kertaa otetta. Välillä tuntui siltä, että joku intensiivinen kannatteleva voima puuttui. Sinfonian kuluessa tuli muutamaan kertaan sellainen olo, että minulla olisi kuulijana kiire eteenpäin, mutta kapu jarruttaa. Välillä taas oman pääni sisällä joku kohta olisi vaatinut hitaampaa kypsyttelyä, mutta kapu kiilaa. Varmasti kyse on taas tottumisesta tiettyyn levytykseen ja siitä, että tuttussa teoksessa aivot eläytyvät musiikkiin muutama sävel etuajassa. Silti etenkin Eltsin monet hidastukset ja etenkin kiihdytykset tuntuivat korviini häiritsevän jyrkiltä.

Tänään ei tullut niitä kylmiä väreitä, mutta onneksi hetkittäin hyviä fiiliksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti