Kylmä murha ja ihan yksin

Kylmä murha

10.9.2014 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä

Kirjoittanut Edward Taylor
Suomennos ja ohjaus Mikko Viherjuuri
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Mari Pajula

Rooleissa

Esa Latva-Äijö - Harold Kent
Elina Rintala - Emma Kent
Jukka Leisti - Paul Riggs
Matti Hakulinen - Egan
Martti Manninen - Egan

Selasin pari viikkoa sitten Tampereella kotiin jaettavaa Aplodi-lehteä, joka esittelee syksyn kulttuuritarjontaa. En ole pitkään aikaan käynyt teatterissa, enkä oikeastaan missään muuallakaan. Vauva-aika on varmaan monille muillekin äideille sen verran sitovaa, että ne omat hetket kodin ulkopuolella ovat melko harvassa. Kyllä minä useamman kerran viikossa olen päässyt kotoa karkuun, kiitos miehen. Tähän mennessä urheilu on voittanut kulttuurin. Olen ajatellut, että äidin olisi parasta riehua kuntosalilla hartiat kuntoon, että jaksaa vauvaa kantaa ja könytä lattialla. Nyt tuli sellainen fiilis, että eihän tätä jaksa, jos ei pää saa vähän tuuletusta.

Aplodia selatessani olin todella väsynyt. Ei paljon sosiaalinen kanssakäyminen kiinnostanut. Niissä fiiliksissä sain idean mennä teatteriin yksin. Seuraavana päivänä kävelin Hämeenkadulla uuden Aplodi-lippukaupan ohi, kun näin mainostaulussa ilmoituksen avajaistarjouksista. Marssin sisään, mutta siellä ei  ollut mitään plakaattia tarjouksista. Tarjoushaukkana menin sitten tiskille asiasta kysymään, ja sanoivat tarjouksen olleen edellisellä viikolla. Loistava asiakaspalvelija kuitenkin saman tien lupasi minulle tarjouksen, eli lipun puoleen hintaan johonkin esitykseen. Minulle ei niin ollut väliä, että mitä menisin katsomaan. Myyjä suositteli Tampereen Teatterin Kylmää murhaa, joten valitsin sen.

Ajatus yksin teatteriin menemisestä tuntui vähän hassulta. Olen minä joskus aiemminkin ollut jossain kulttuuritapahtumissa yksin, mutta muistaakseni aina töissä. Väliajalla on riittänyt tekemistä muistiinpanojen parissa tai vapaaehtoisien haastateltavien etsimisessä. Nyt olin yksin ihan huvikseni. Odotin esitystä innolla. Esitys saisi olla aika surkea, jotta olisin pettynyt. Mikä tahansa olisi mukavaa vaihtelua vaipparalliin. Mietin, olisiko pitänyt valita joku mahdollisimman tylsän kuuloinen kipale, niin olisin ehkä saanut nukkua penkissä kaikessa rauhassa.

Niin koitti esityspäivä. Kotiäidille luksusta oli jo se, että oli joku syy laittautua. Voisi kai sitä meikata kotipäivääkin varten, mutta mielestäni siinä ei ole ideaa. Kotona voin olla tukka pystyssä verkkareissa. Mutta nyt kun oli hyvä syy, oli kiva laittaa päälle mekko, jonka ei tarvinnut soveltua imettämiseen. Ei tarvinnut miettiä, repisikö joku ropelokoura korvikseni ja lähmisikö naamani kuolakäsillään. (Siinä muuten varmaan tärkeä perustelu sille, miksi kotona oloa varten meikkaamisessa ei olisi mitään järkeä.) Siispä mekko päälle ja korot kopisemaan!

Kun kävelin saliin, bongasin oman paikkani helposti. Se oli se yksinäinen penkki yhden pariskunnan ja kahden kaveruksen välissä. Ennen esityksen alkua istuin mykkänä paikallani, kun muut porisivat kuulumisiaan kiivaasti. Muilla tuntui olevan hirveä kiire saada päivitettyä kaikki juorut ennen kuin esitys alkaa. Kun musiikki alkoi soida, minua alkoi valtavasti ärsyttää se pulina ja pulputus. Lavan edessä oli kangas, jossa oli myrskyävän meren kuva. Tuijottelin lakanaa ja yritin päästä johonkin tunnelmaan. Minun mielestäni esitys alkoi, kun musiikki alkoi soida. Jälkikäteen meitin, että olisinkohan minäkin jatkanut pulinaa tyytyväisenä, jos olisi ollut joku pulinakaveri.

No sitten siihen itse esitykseen. Trilleriä luvattiin. En muista nähneeni trilleriä teatterissa aiemmin. Ehkä joku Hamlet on lähimpänä. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Elokuvissa trillerin jännitys perustuu juonen lisäksi aika oleellisesti moniin tehosteisiin, jotka ei välttämättä olisi niin helppo toteuttaa lavalla. Asetelma näytelmässä on kyllä kutkuttava: Kaksi miestä kirjoittaa yhdessä rikossarjoja telkkariin. Heidän välillään on kuitenkin skismaa, joka johtaa sitten monenlaisiin juttuihin, joita ei ole järkeä tässä paljastaa, mikäli joku haluaa itse tämän kipaleen nähdä. Esityksen alkupuolisko tuntui enemmän komedialta kuin trilleriltä. Sellainen ovela seikka esityksessä oli, että tavarat vaihtelivat paikkaansa. Roolihahmot miettivät, kuka on siirtänyt niitä. Minä en kertaakaan huomannut, missä vaiheessa joku oli siirtänyt esineitä. Tästä tavaroiden siirtelystä tuli pientä jännitettä esitykseen, vaikkakin yhteys juoneen jäi ainakin minulta ymmärtämättä.

Väliajalla yksin teatterissa käyminen tuntui tosi mälsältä. Seisoin hetken pihalla, mutta röökin katku ajoi sisälle. Palloilin hetken, mutta päätin sitten pistää elämän risaiseksi ja ostin palan suklaakakkua teen kanssa. Tuijottelin tv-ruudussa pyöriviä mainoksia kauden ohjelmistosta ja välillä ikkunasta Tammerkoskea. Ihan ookoolta kakku maistui, mutta hotkin sen kitusiini tekemisen puutteessa aika nopeasti. Yleensä kai tässä vaiheessa juteltaisiin kaverin kanssa, mitä on esityksestä pidetty. Moni seurue tuntui arvailevan, kuinka murhamysteerissä lopulta käy.

Toinen puolisko oli enemmän trilleriä. Juonenkäänteet seurasivat toisiaan. Jotkin niistä olivat aika helppoja arvata etukäteen, mutta täytyy sanoa, että loppukohtaus yllätti. Niin monta kertaa kuviot vaihtuivat. Pari kertaa säikähdin, mutta niissäkin suurin aiheuttaja oli kova ääni.

Esityksen parasta antia olivat mielestäni roolisuoritukset. Esa Latva-Äijö, Elina Rintala, Jukka Leisti ja Martti Manninen olivat kaikki huippuja ja sopivat rooleihinsa. Nuorta Martti Mannista en muista ennen nähneeni lavalla. Hän sopi loistavasti vitsikkään poliisin rooliin. Muut näyttelijät olivatkin konkareita. Erityisesti Leisti oli mahtava viskiin menevänä käsikirjoittajana Paul Riggsinä.

Olen huomannut, että teatterin ja kaiken muunkin kulttuurin suhteen olen aika elämyshakuinen. Tarkemmin sanottuna haluan kiksejä, tunteiden ja ajatusten mullistuksia. Tämä esitys ei niitä tarjonnut, mutten kyllä sitä odottanutkaan. Ehkä joku syvällinen monologi olisi näillä aivoilla mennyt ohi hilseen. Sen sijaan näin viihdettä ja mielestäni hyvää sellaista. En todellakaan ajatellut vauvaa (ennen kuin ihan lopussa, kun kroppani alkoi olla sitä mieltä, että olisi aika imettää). Teki siis hyvää paeta kotiarjesta pariksi tunniksi brittiläisen murhatrillerin pariin.

Lasten kanssa Genevessä

Kävin juuri reissulla Genevessä. Reissu oli mahtava, ja siksi haluankin jakaa ajatuksiani ja vinkkejäni niin Genevestä matkakohteena kuin vauvan kanssa reissaamisesta. Tämä teksti on sekalainen sepustus vinkkejä ja matkakertomusta.

Minä lensin Geneveen yksin kahden lapsen kanssa. 8-vuotias on pari kertaa ollut ulkomailla, mutta puolivuotiaalle vauvalle reissu oli ensimmäinen. Etukäteen matka jännitti erityisesti siksi, että minäkään en ole ennen vauvan kanssa reissannut. Matkalla olimme 12 yötä.

Syy matkaan oli kesäkurssi, jolle osallistuin Geneven yliopistolla. Aivan puhtaasta turistireissusta ei siis ollut kyse. Minä opiskelin arkipäivisin 4 tuntia, minä aikana äitini oli lastenvahtina. Koska kurssi ei ollut älyttömän vaativa, aikaa ja energiaa jäi turisteiluunkin.

Hotelli 

Koska meillä oli aamulento, halusin olla lentokentän tuntumassa jo hyvissä ajoin. Yövyimme Best Western Pilotissa. Hotelli ei ole aivan kentällä, mutta sieltä on asiakkaille ilmainen kuljetus suoraan terminaaliin. Aamiainen alkoi muistaakseni 4.30. Mekin söimme tukevan aamiaisen viiden maissa, ennen kuin siirryimme kentälle. Hotellihuone oli aivan perus, mutta eipä siinä ehtinyt muuta kaivatakaan. Sitä paitsi Tikkurilan juna-asemalta pääsi bussilla aivan hotellin eteen, joten kaikki siirtymät olivat helppoja tavaroiden ja lasten kanssa.

Lennot

Lensin lasten kanssa suoraan Helsinki-Vantaalta Geneveen. Välilasku olisi pudottanut lentolippujen hintaa pari-kolmesataa euroa, mutta ajattelin vaihdon olevan turhan raskas lasten kanssa. Helsinki-Vantaa oli mukava kokemus. Meillä oli mukana sateenvarjorattaat, joille olin ommellut itse säilytyspussukan. Ei tarvinnut kääriä rattaita mihinkään muoviin. Rattaat matkustivat ruumassa erityismatkatavarana, ja virkailija ystävällisesti kuljetti rattaat tälle erikoistavarahihnalle. Vauva matkusti tästä eteen päin rintarepussa. Lentokentällä oli todella rentoa, koska vauva viihtyi rintarepussa ja käsimatkatavarat kärryissä. Helppoa oli käydä lastenhoitohuoneessa vaipan vaihdossa ja ostoksilla myymälöissä.

Lento meni oikein mukavasti. Vauva saa lentokoneessa oman vyön, jolla hänet kiinnitetään aikuisen vyöhön. Jostain nettikeskusteluista olin lukenut, että vauvan olisi hyvä olla vaikka rinnalla imemässä nousun ja laskun ajan. Olin kuitenkin lukenut myös, että toisinaan rinnalla oleminen oli kielletty. Minuakin ohjeistettiin heti alkuun, että vauvan tulee olla nousun ja laskun ajan kasvot menosuuntaan. Eipä tuo vauva tainnut edes huomata, että nousimme korkealle. Hän oli kuin bussissa olisi istunut. Lennon aikana Finnairin henkilökunta oli ystävällistä, koin saavani erityistä huomiota, koska matkustin vauvan kanssa. Siitä tulee aina hyvä mieli, kun huomaa olevansa vauvoineen päivineen tärkeä asiakas, eikä vain pakollinen paha.

Saapuminen Geneveen

Geneven lentokentällä saapuneiden aulassa oli lastenhoitohuone. Ei siinä tainnut olla muuta kuin seinästä laskeutuva hoitoalusta, mutta hyvä sekin. Kun matkatavaransa on noutanut, kannattaa ottaa ilmainen tunnin matkalippu Geneven julkiseen liikenteeseen. Lipun sai automaatista siitä matkatavarahihnojen vierestä. Lipulla pääsee junalla tai bussilla lentokentältä kätevästi keskustaan. Me lähdimme junalla, vaikka vasta myöhemmin tajusin, että olisimme päässeet bussilla suoraan majapaikkamme viereen. Junassa piti nostaa matkalaukut ja rattaat portaita, bussissa olisi säästynyt nostelulta ja nähnyt kaupunkiakin ikkunasta paremmin. Ja pitihän meidän bussiin vaihtaa Geneven asemalla kuitenkin. Se minua hieman hämäsi, kun olin omiin lappuihini kirjoittanut, että jäämme asemalla Gare Cornavin, joka on ensimmäinen asema lentokentän jälkeen. Kuulutuksissa kuitenkin sanottiin vain Geneve. Sama asema on kyseessä, Genevessä ei ole muuta asemaa.

Majoitus Airbnb:stä

Matkamme Geneveen selvisi vasta hieman yli kuukausi ennen lähtöä, joten majoitusta kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle ei ollut ylenmäärin tarjolla. Katselin hotellejakin, mutta 12 yölle hintaa olisi tullut alkaen 3000 euroa. Lisäksi en ollut kovin innostunut hotellimajoituksesta, koska vauvan kanssa oma keittiö on tarpeen. Niinpä etsimme majapaikan airbnb-nettipalvelusta. Airbnb on palvelu, jossa voi majoittua (Ikea-kalustettuihin) yksityisihmisten omistamiin asuntoihin ympäri maailman. Osa vuokraa sijoitusasuntoaan, osa omaa kotiaan.

Näitä maisemia kelpasi katsella. 

Minulle tärkein kriteeri majoitukselle oli sijainti lähellä yliopistoa, ja tietenkin tärkeää oli myös asunnon kätevyys vauvan kannalta. Me löysimme pienen asunnon Hôpitalin alueelta hieman yli 1400 eurolla. Säästimme siis paljon rahaa suhteessa halvimpaan hotellivaihtoehtoon. Lisäksi rahaa säästyi siinä, että pystyimme kokkaamaan ruokamme itse emmekä olleet ravintoloiden varassa. Majoituksen olen jo arvioinut airbnb:n sivuilla, joten ei siitä sen tarkempaa tässä. Kaiken kaikkiaan voin kyllä suositella airbnb:tä. Kävin omistajien luona kahvilla, mutta muuten saimme olla omissa oloissamme. Jos ja kun apua tarvitsimme (en millään osannut avata vuodesohvaa), niin sitä meille annettiin.

Jälkiviisaus

Jos jotain muuttaisin, niin olisin lentänyt Geneveen jo edellisenä päivänä. Olin laskenut, että koska luento alkaa klo 14, ehdimme hyvin paikalle vasta aamulennolla. Varmaan pihinä olin katsonut, että edellisen päivän lennot olisivat olleet kalliimmat, ja yhdestä yöstä enemmän olisi pitänyt maksaakin. Mutta olisi ehkä kannattanut maksaa, niin olisi säästynyt ainakin osalta stressistä. Me olimme heränneet Geneven aikaan neljätä aamulla, ja tietenkin matkustaminen vei veronsa. Vauva oli kuin unelma siihen asti, kun pääsimme asuntoon sisälle. Siellä hän aloitti huudon, jota kesti sen 1,5 tuntia, minkä ehdin olla paikalla ennen kuin liukenin luennolle. Ilmeisesti huutoa oli kestänyt hyvin pitkälti ne 4 tuntia, mitä olin poissa. Kun väänsin avainta lukkoon, isosisko ja mummu hihkaisivat helpotuksesta.

Julma äiti roudasi vauvan outoon paikkaan ja häipyi paikalta. Sen päivän jälkeen oli hieman huono omatunto. Mietin, kuinka stressaavaan tilanteeseen vauvani olen pistänyt omien opiskeluhumputuksieni vuoksi. Tätä reissua ennen olimme möllöttäneet kotona joka päivä yhtä viikonloppua lukuun ottamatta. No, tuona päivänä olimme kaikki väsyneitä matkustamisesta, joten yksi päivä huilia ennen opiskelujen aloitusta olisi tehnyt hyvää.

Kesäkurssi

Syy koko reissulle oli siinä, että sain pari vuotta sitten Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan maakuntarahastolta apurahaa kulttuurijournalistin töitä tukeviin opintoihin ulkomailla. Koska vauva on helppohoitoinen, ajattelin, että äitiyslomallapa onkin hyvää aikaa opiskeluun. Tietenkin vauvan olemassaolo hieman rajoitti suunnitelmia muun muassa kurssin keston suhteen.

Etsin kesäkursseja eurooppalaisista yliopistoista erityisesti tältä nettisivulta: http://www.shortcoursesportal.eu. Tuolta sivuilta taisin löytää myös Geneven yliopiston kesäkurssit. Jotenkin päädyin hakemaan kurssille Cultural Heritage Law. Kurssi oli kuvauksensa mukaan suunnattu erityisesti lakiopiskelijoille, mutta myös muille kulttuurista kiinnostuneille. Meitä olikin monenkirjavaa sakkia: valmistuneita lakimiehiä, oikeustieteen opiskelijoita, arkeologeja, taidehistorian opiskelija… En suinkaan ollut ainut, jolla ei ollut lainkaan lakitaustaa. Reilu viikko ennen kurssin alkua sähköpostiin alkoi tulvia materiaaleja luettavaksi. Meinasi iskeä paniikki, koska tankkasin ensimmäistä 20 sivua vaikka kuinka pitkään. Piti käyttää sanakirjaa aika tiuhaan, koska en tiennyt englanninkielisiä lakitermejä, saati jotain latinaksi kirjoitettuja lausekkeita. Alku oli siis hidasta, mutta sain lopulta ainakin selattua melkein kaiken n. 400 sivusta. Voin sanoa huokaisseeni helpotuksesta, kun ensimmäisellä luennolla kerrottiin, ettei kurssilla ole tenttiä. Mikäli minun olisi oikeasti pitänyt osata ja muistaa kaikki, olisi oleilu Genevessä ollut hieman vähemmän rentoa.

Kurssi ei ehkä ollut mitään superakateemista siitä näkökulmasta, että opiskelijoilta olisi vaadittu hirmuisesti. Riitti, että oli paikalla ja laittoi nimmarin paperiin. Jotkut tätä käyttivätkin hyväkseen ja häipyivät ensimmäisellä tauolla jonnekin. Itse en tätä ihan tajunnut, miksi maksaa melkein kaksi tonnia jostain kurssista, ja häipyä loppupäiväksi kahville heti kun vaan kehtaa? Ehkä ne rahat eivät olleet heidän pussistaan. No totta puhuen enhän minäkään tuota kurssia itse maksanut, mutta ajattelin imeä kaiken mahdollisen tiedon, kun kerran näin upean mahdollisuuden olen saanut. 

Kurssi käsitteli kulttuuria aika laajasti kansainvälisten sopimusten ja lainsäädännön näkökulmasta. Aiheina olivat mm. kulttuuriperintökohteiden suojelu sotatilanteessa, laittomat arkeologiset kaivaukset ja esineiden laiton maastavienti, tekijänoikeus, elokuvien vientiin liittyvät maakohtaiset rajoitukset, holokaustin ajan taidevarkaudet, aineettoman kulttuuriperinteen suojeleminen… Kävimme läpi kaikki Unescon sopimukset sun muut kultuurin liittyvät kansainväliset pohdinnat. Ennen kurssia en myöskään tiennyt, että on olemassa sellainen mesta kuin WIPO, World Intelligence Property Organisation. Pakko myöntää, että valtaosin kurssilla käsiteltävät asiat olivat sellaisia, joita en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan. Opin siis valtavan paljon. Kurssin järjestäneet proffat olivat huipputyyppejä. Geneven yliopistossa on erikoistuttu kulttuurilainsäädäntöön. Minähän en kurssilla vierailleista tyypeistä ollut ikinä kuullutkaan, mutta ymmärsin useammankin heistä istuvan merkittävillä paikoilla suunnittelemassa alan lainsäädäntöä Euroopan tasolla ja myös Yhdysvalloissa. Yht'äkkiä kulttuuriin liittyvä lakimaailma alkoi tuntua hurjan kiehtovalta.

Ympäri Geneveä oli pianoja, joissa luki: Jouez, je suis à vous!
Taustalla Jet d'eau, maailman korkein suihkulähde. Tuntuu
olevan ensimmäisenä kaikissa listoissa, joissa Geneven turisti-
kohteita luetellaan.

Kurssi sopi aivan mainiosti näin äiityslomalaiselle. Tosin sosiaalinen puoli hieman jäi vajaaksi, koska muut tietty humputtelivat iltaisin milloin missäkin, kun minä olin perheen kanssa. Luentojen tauoillakin useimmiten imetin vauvaa, joten en tutustunut muihin niin hyvin kuin muut. No, kaikkea ei voi saada.

Geneve

Geneve oli oikein kiva. Olin netistä lukenut kommentteja, joiden mukaan Geneve on virastojen valtakunta, jossa ei ole turistille mitään nähtävää. Mukavan kokoinen ja näköinen paikka mielestäni. Eikä sitä joka päivä voi katsella Alppeja makkarin ikkunasta. Riitti nähtävää turistinäkökulmastakin. Enemmänkin olisi voinut kiertää, jos olisi ehtinyt. Minä nautin kaupungin ilmapiiristä. Suomalainen ei ole oikein tottunut siihen, että jatkuvasti kaikki tervehtii. Se tuntui oikein mukavalta.

Julkinen liikenne

Julkinen liikenne Genevessä pelaa loistavasti. Ratikoissa ja busseissa on näyttötaulut, joissa näkyy 4-5 tulevaa pysäkkiä ja kahden seuraavan pysäkin vaihtoyhteydet. Reittejä oli helppo suunnitella myös etukäteen reittioppaassa. Rattaiden kanssa akuinen matkustaa ilmaiseksi. Melko hintavilta tuntuivat kertaliput, 3,5 frangia aikuiselta ja 2,5 lapselta. Hotellissa majoittuvat saavat käyttöönsä kortin, jolla voi suhata julkisilla ilmaiseksi koko reissunsa ajan. Meillä ei tätä etua tietenkään ollut. Siispä kävelimme aina kun voimme. Ja voisi sanoa, että melko lailla Genevessä kaikki on puolen tunnin kävelymatkan päässä. Lasten kanssa ei tietenkään aina jaksa kävellä.

Geneva Pass

Olin melko hyvin selvittänyt etukäteen, mitä Genevessä voi ja kannattaa tehdä. Hankin Geneva Passit jo etukäteen. Kortin saa myös paikan päältä, mutta säästin hieman rahaa ja turistikojun etsimisen vaivan ostamalla kortit etukäteen netistä. Hinta taisi olla n. 30 euroa per kortti kahdeksi päiväksi. Oli hintansa arvoinen. Käytimme kortin viikonloppuna, jolloin minullakin oli yliopistolta vapaata. Hyvä etu kortissa oli myös se, että sillä pääsee kulkemaan julkisissa kulkuneuvoissa ilmaiseksi. 

Tässä pieni turistikimara paikoista, joissa kävimme kortilla ilmaiseksi:

Mont Salève

Ensin suuntasimme Mont Salèvelle Ransakan puolelle. Monet kurssikaverini kävivät päiväretkellä Chamonix'ssa, mutta Mont Salève oli kevyempi versio retkestä Alpeille, ja siten myös meille sopivampi. En ollut jotenkin tajunnut, kuinka lähellä Ranskan rajaa ja Alppeja oikein olimmekaan. Vartti bussilla, ja parin minuutin kävely Ranskan puolelle. Rajalta olikin selkeät opastukset köysiradalle. Köysiratahärveli vei meidät yli kilometrin korkeuteen. Hyvin näki maisemia siltäkin korkeudelta, mutta kävelimme vielä polkua pitkin huipulle asti. Vauva matkusti kantorepussa tyytyväisenä, mutta minulle vuoren kapuaminen lisäpainon kanssa kävi ihan urheilusta. Vuoren huipulta oli upeat näkymät Geneveen. Kelpasi siellä eväitä syödä. Mukava muutaman tunnin reissu. 

Aikuisen menopaluu käysiratahärvelillä olisi maksanu yli 11 euroa, joten hyvin tuli vastinetta kortille tässä kohteessa.

Patek Phillip -museo

8-vuotiaan toivomuksesta menimme Patek Philip -kellomuseoon. Etukäteisodotuksia ei juuri ollut. Aivan jokaista kelloa ei pysähdytty tarkkailemaan, mutta hyvän katsauksen saimme kokoelmasta. Hienoja kelloja oli, mutta olisi ollut kiva tietää, kenelle etenkin 1700-luvun pröystäilevät kellot kuuluivat. Erityisen hienoja olivat musiikki- ja automaattikellot (vai mitenkäs tämä automata pitäisikään tässä suomeksi kääntää). Kannattaa käydä ihailemassa hienoa käsityötä. Osa kelloista oli kuin taideteoksia.

Mamco

Edellisen museon vieressä oli Mamco, modernin taiteen museo. En oikein syttynyt tästä museosta, eikä 
paikallinen taidehistorian opiskelijakaan suositellut kyseistä paikkaa. Tosin on mainittava, että ilmeisesti näimme vain pysyvän näyttelyn. Museon neljästä kerroksesta vain kaksi oli auki. Kaksi muuta kerrosta oli suljettu näyttelyn vaihtumisen vuoksi. Ilmeisesti rakentavat jotain mahtavaa spektaakkelia, kun syksyllä on museon 20-vuotisjuhlat.

En oikein osaa sanoa, mikä museossa tökki. En jaksanut lukea ranskankielistä esittelytekstiä, joka olisi ehkä auttanut avaamaan näyttelyn teoksia. Esillä oli amatöörimaalareiden teoksia satojen vuosien takaa. Seinälle nostettu piknikviltti. Merkittävä osa teoksista oli 70-luvulta, ja ehkä juuri siitä tuli hieman jämähtänyt tunnelma. Oli siellä Marina Abramovićin ja Ulayn yhteen kiedotut letit. Se herätti huomioni, koska olen kyseisestä performanssista joskus osan tv:stä nähnyt. Harvassa olivat ne teokset, joista näkyi, mitä ajetaan takaa. Mutta suurin osa, kuten valokuva tikusta kynnen alla, ei kertakaikkiaan avautunut. Olimme iloisia, ettemme maksaneet tästä museosta mitään.

Kun kävelimme museon portaita alas päin, tyttöni kysyi, ovatko kaiteisiin kiinnitetyt oranssit patjatkin jokin taideteos. Minä järkeilin, että ne on varmaan jotkut pehmusteet, että saavat turvallisesti teokset roudattua näyttelytiloihin. Tosiaan siellä oli koko ajan näyttelyn rakennus käynnissä. Kun pääsimme portaita alas, luin plakaatista, että tässä museossa on porrastilatkin otettu poikkeuksellisen laajasti näyttelykäyttöön. Oranssien patjojenkin vieressä oli teosnimi, joten kai lapsi oli äitiään viisaampi, taidettahan se olikin.


Risteily Geneve-järvellä

Toinen päivä Geneva Passilla aloitettiin risteilyllä. Kortilla pääsee ilmaiseksi kahden eri puljun risteilylle. Melko lailla sattumaa oli, että valitsimme Swissboatin risteilyn Cruise of the Mermaid. Istuimme paatissa japanilaisturistien seassa. En juuri jaksanut kuunnella nauhoitettua opastusta. Mieleen jäi merenneitopatsas, jonka päällä poseerasi äijä shortseissaan. Japanilaiset olivat selvästi ärtyneitä, kun eivät saaneet valokuvaa patsaasta ilman uimaria. Matkan "nähtävyyksistä"suurin osa oli rakennuksia. Boring. Muistan oikeastaan vaan Colgate-hammastahnan keksijän kodin. Suomensin tyttärelle nauhoitusta, ja hän kysyi: Ai onko toi talo tehty hammastahnasta ja kekseistä?! No mitään ei tämäkään seikkailu maksanut, joten oli ihan mukava katsella maisemia nätissä säässä.

Yksi risteilyn nähtävyyksistä. Se on tuo rakennus tuolla puskien takana.

Vanhan kaupungin junakierros

Kortilla pääsi ilmaiseksi myös turistijunakierrokselle vanhaan kaupunkiin. Kunnon turistimeininkiä istua tekojunassa ja valokuvailla. Aika pian junan lähtemisen jälkeen huomasin, ettei reitti taida olla ihan se, mikä saamassamme esitteessä luvattiin. Jäi Reformaation muuri (vai mikä lie suomeksi) näkemättä. Syynä oli ilmeisesti se, että osa kaduista oli suljettu. Jos oikein ymmärsin, jonkinlainen mielenosoitus oli tuloillaan. Joka tapaukessa oli mukavaa istuskella junan kyydissä ja nähdä vanhaa kaupunkia. Tosin on sanottava, että paljon paremmin sitäkin näki ihan kävellen. Lapselle ainakin tuntui olevan hieno kokemus istua turistijunan kyydissä. Aika usein ihan Tampereella Särkänniemeen turisteja vievä junakin on houkuttanut.


Pyhän Pietarin kirkko ja arkeologiset kaivaukset

Piipahdimme kirkossa. 8-vuotiaan mielestä oli tylsää. Kirkossa oli kuitenkin mukava käväistä, onhan se aika merkittävä pytinki kirkkohistorian näkökulmasta. Kirkkoa mielenkiintoisempi oli kuitenkin kirkon alla oleva arkeologinen kohde. Lapsi oli hieman kärsimätön, joten harmillisen nopeasti piti tämäkin paikka kiertää. Kuuntelin hieman audio-opastusta, joka olisikin kertonut mielenkiintoisia asioita kaivauksista ja siitä, mitä kaikkea on löydetty. Nykyisen kirkon alla on siis jäänteitä vanhoista kirkoista. Oli vanhaa mosaiikkilattiaa, kasteallasta, hautaa… Geneva Passeilla tännekin suhahdettiin maksamatta.

Musée d'art et d'histoire

Tälle päivälle oli suunniteltu muitakin museokäyntejä, mutta turistikestävyys ei ollut riittävä. Vanhaa kaupunkia lähellä oli tämä sekalainen museo, Musée d'art et d'histoire, jonne olisi kyllä ollut ilmainen sisäänpääsy muutenkin. Ei siis ehkä paras kohde päivänä, jolloin oli Geneva Pass käytössä. Passilla tosin pääsi ilmaiseksi myös museossa olevaan Rodin-näyttelyyn, joka muutoin olisi maksanut. Tosin olimme väsyttäneet itsemme museon muissa kerroksissa, joten Rodin jäi läpikävelyksi. On kyllä todettava, että mielestäni tämän kuvanveistäjä Auguste Rodinin työt olivat melko hienoja. Jännää satiiria. Näyttelyssä oli esillä patsaita, jotka kaukaa katsottuina olivat kuin antiikin Kreikasta tai Roomasta. Näillä patsailla oli naamallaan omituisia virneitä ja vartalot olivat vääntäytyneet omituisiin asentoihin. En ollut erityisen perehtynyt tähän taiteilijaan tätä ennen, mutta mielenkiinto heräsi!


Suosittelen tätä museota kaikille Geneven-kävijöille. Me emme katsoneet aivan jokaista pyttyä ja taulua, koska hinku uimarannalle oli jo kova. Mutta mainittakoot, että museossa on Sveitsin laajin kokoelma muinaisen Egyptin esineitä. Esitteessä oli ystävällisesti mainittu ne merkittävät teokset. Maalaustaiteellekin oli oma kerroksensa, mutta minulla oli siinä hetkessä mielessä vain kamala jano. Olin jo kantanut vauvaa koko viikonlopun kantorepussa, joten alkoi riittää museointi, vaikka ihan hienoja raapustuksia seinillä olikin. Van Goghia ja mitä näitä nyt on. Vähiten kiinnostava kerros tässä museossa sisälsi muutaman vanhan soittimen ja vanhoja hopeapyttyjä. Emme jaksaneet edes kulkea kerroksen läpi.


Geneve Plage

Uimaranta oli pitkään odotettu huipennus ja viimeinen paikka, jossa hyödynsimme Geneva Passeja. Normaalisti sisäänpääsy olisi ollut aikuiselta 7 frangia, lapsilta 3,5. Suomalaisena en ole oikein tottunut uimarantojen maksullisuuteen, mutta olisi tämä ranta ollut pääsymaksunsa arvoinen. Geneve-Plage on uimapaikka, jossa voi uida Geneve-järvessä tai altaassa. Altaassa on myös ratoja urheilumielessä uiville. Pikkulapsillekin on oma uima-altaansa liukumäkineen. Isompi, kierteinen liukumäki oli kiva niin 8-vuotiaan kuin aikuisten mielestä. Rannalla vietimme reissumme rennoimmat pari tuntia. Alueella sai levittää pyyhkeensä minne päin tahansa nurmikolle. Alue oli siisti, ja pääsymaksu varmasti karsii suurimmat häiriköt joukosta. Muita rantoja emme testanneet, mutta tätä voin ainakin suositella. Rannalle pääsi kätevästi bussilla, matka oli vain muutaman pysäkinvälin keskustasta.


Luonnonhistoriallinen museo

Tätä museota suositteli useampikin paikallinen, jolta tiedustelin tekemistä 8-vuotiaalle. Musée d'histoire naturelle oli tytön ja mummon mielestä huippu. Museoon on ilmainen sisäänpääsy, joten he kävivät museossa kahtenakin päivänä. Minä itse en käynyt tässä museossa.

YK

Geneve on tunnettu siitä, että siellä sijaitsee ties kuinka paljon erilaisten organisaatioiden päämajoja. Aktiivinen opiskelijakollegani järjesti ryhmällemme opastetun kierroksen YK:n Euroopan päämajaan. Istuimme lasiseinän takana katselemassa jotain meneillään ollutta kokousta, kiersimme taloa ympäriinsä. Lopuksi kävimme siinä the salissa, joka aina telkustakin näkyy. Tunnissa ei ehtinyt nähdä murto-osaakaan valtavasta rakennuksesta, mutta kiva oli käydä kuitenkin. Opas juoksi pikavauhtia paikasta toiseen, eikä ryhmä meinannut pysyä perässä. On sitä 10 frangia tyhmeempiinkin juttuihin sijoitettu. Punaisen Ristin museoonkin oli järjestetty retki kesäyliopiston puolesta, mutta skippasin sen. Flunssa taisi olla tuloillaan. Kuulemma en missannut mitään.


Jardin Botanique

Genevessä on paljon puistoja, joissa monissa on lasten leikkipaikka ja myös uima-allas. Jardin Botaniquessa ei uintimahdollisuutta ole, mutta paljon muuta nähtävää. Kasvitieteellisessä puutarhassa on paljon kauniita kasveja eri puolilta maailmaa. Myös kasvihuoneissa voi käydä niiden aukioloaikoina.

Olin kuullut, että puistossa on myös karuselli. Karuselli olikin, mutta ensimmäisellä käynnillä olimme paikalla vartti kyltissä ilmoitettua sulkemisaikaa myöhemmin. Siitä viisastuneina menimme toisen kerran hyvissä ajoin. Vaan ei tärpännyt silloinkaan. Karusellin piti olla auki vielä toista tuntia, mutta kiinni oli. Kahvilan henkilökunta osasi kertoa, että joku mies karusellia pyörittää, mutta hän tulee ja menee miten sattuu. Suomalaisen mentaliteettiin ei oikein sovi, että lapussa lukee karusellin olevan auki 10.30–18.30, jos se onkin ollut auki 10-15. Ei voi etukäteen tietää, mihin aikaan karuselli minäkin päivänä toimii. Voitte arvata, että harmitus oli suuri.

Carouge

Carouge on ehdottomasti käymisen arvoinen kaupunginosa. Mukavaa torimeininkiä, käsityöläisten puoteja ja kivoja kahviloita. Alueella oli myös paljon vaateputiikkeja.


Sapuskointi

Etukäteen ajattelin, että Sveitsi on järkyttävän kallis maa. Paikan päällä tulin siihen tulokseen, että Suomikin taitaa olla aika kallis, kun ei nuo Sveitsin hinnat pääosin niin kamalia olleetkaan. Jos katsoi, mitä osti, saattoi päivän ruuat saada hyvinkin edullisesti. Liha oli tosin järkyttävän kallista. Jauhelihan kilohinta oli siinä 15 euron kieppeillä. Minä olen tunnetusti kova alennusten metsästäjä. Ostin yhtenä päivänä 750 grammaa naudanjauhelihaa. Paketti oli jo -50% jossain erikoistarjouksessa, ja vielä päiväystuotteena hinnasta putosi 20%. Hintaa jäi 6 frangia, eli n. 5 euroa.

Kuitenkin taisimme syödä melko halvasti: kaurapuuroa, nakkikeittoa, spaghetti bolognesea… Asunnon vuokraamisen etuja oli se, että rahaa sai säästöön kokkaamalla itse.

Ulkona söimme kolme kertaa. Viikonlopun turistikierrosten aikana oli pakko turvautua pika-apuun McDonaldsissa. Happy Meal maksoi 6-7 frangia ja minun ateriani 12. Hieman kalliimpaa selvästi kuin Suomessa.

Kahdesti kävimme pitsalla. Ensimmäinen kerta oli Rue Muzylla oleva pitsapaikka, olikohan Chez Marino? Söin Quattro Formaggi -pitsan. Yksi pitsa maksoi 21-22 frangia, lapsen pitsan sai muistaakseni kympillä. Minun pitsani oli kyllä loistavan makuinen. Juomien hintoja ei missään lukenut. Pihinä luulin pääseväni halvalla tilaamalla vettä, mutta yksi vesipullo maksoikin lähemmäs 6 frangia.

Toinen pitsapaikka oli halvempi - ja huonompi. Rue du Carougella sijaitseva Augustins oli selvästi arkisempi paikka. Otin saman pitsan kuin edellisessä paikassa, mutta tämä ei ollut rahan väärti, vaikka hintaa oli 7 frangia vähemmän. Yksi pitsan neljästä juustosta oli jotain eristeeltä näyttävää pursotettua tuorejuustoa. Tässä paikassa sattui myös matkani noloin hetki: Ensin kesti aikaa, että sain vinkattua tarjoilijan luoksemme, jotta saisin tilattua laskun. Kaveri viuhtoi jatkuvasti vauhdilla ohi. Yritin unohtuneella ranskallani tilata laskua. Jostain syystä muistin, että lasku olisi un billet. Pyysin siis sellaista. Hetken kuluttua tarjoilija tulee ja tuo eteeni lasin olutta - une bière. Kummastelin siinä hetkeni ja vein oluen tarjoilijalle. Pahoittelin kehnoa ranskaani ja selitin, että halusin maksaa - payer. Tarjoilija tuohtui ja kaatoi oluen maahan. Tämä oli muuten ainoa kerta, jolloin ei oltu valmiita palvelemaan englanniksi.

Jätskillä kävimme muutaman kerran. Nihkeä palvelu oli sataman jätskiluukulla, jäätelön maussa ei mitään vikaa. Kaksi pikkuruista palloa vohvelissa maksoi 6 frangia. Carougessa saatiin hienot jäätelöannokset 9 frangilla. Siellä oli muutenkin kivempaa istua jätskiä syömässä.

Hieman harmittaa, että jäi fonduet kokeilematta.

Budjetti

Matkakassamme kahdelle aikuiselle, 8-vuotiaalle ja vauvalle oli 700 euroa, eli 820 frangia. Pihistelin alkureissussa melkein liikaakin, kun pelkäsin rahojen loppuvan kesken. Lisäksi Geneva Passeihin meni yhteensä 90 euroa. Lopulta viimeisenä päivänä minulla oli vielä 100 frangia tuhlattavana. Olisin sittenkin voinut ostaa sen yhden hameen, jota en raaskinut. Suosittelen olemaan reissussa vähemmän pihi. Minulla on paha tapa olla toisinaan liiankin hintatietoinen. Reissussa pitäisi olla mahdollista pistää rennosti menemään vaan.


Geneven lentokentällä

Kotiinpaluu ei mennyt aivan nappiin. Äitini lento lähti pari tuntia aiemmin kuin meidän lentomme. Ajattelin, että olisi kuitenkin kätevämpää kulkea yhtä matkaa kentälle. Toiveissa oli myös se, että voisimme viettää kentällä aikaa yhdessä. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska meidän lentomme check-in aukesi vasta 2 tuntia ennen lentoa. Lentokentällä on kuitenkin kauppoja myös ennen turvatarkastusta. Siispä suuntasimme tuhlaamaan rahojamme. Tosin ei ollut kovin kätevää liikkua rattaiden, ison matkalaukun, repun ja ties minkä muiden nyssäköiden kanssa.

Kysyin virkailijalta, onko aulassa jossain istumapaikkoja, jotta voisin syöttää vauvaa. Virkailija sanoi, että joka puolellahan niitä on. Öööö. Ehkä silmäni suodattivat kaikki tuolit, koska en nähnyt yhtään ainutta. Istahdin sitten portaille vauvaa ruokkimaan.

Lopulta check-inin aika koitti. Olin survonut rattaat säilytyspussiin. Tässä vaiheessa tyttö joutui kantamaan liian painavan reppunsa, niin minä pidin vauvan kantorepussa, oman laukkuni, vedin matkalaukkua ja kannoin rattaita pussissaan. Check-inissä pääsin eroon matkalaukussa, mutta virkailija käski viedä rattaat itse erikoismatkatavaroiden hihnalle. Niinpä kannoin rattaat sun muut rojut tiskiltä 34 tiskille 90. Eli aika pitkän matkaa sitä käytävää. Olin hikinen kuin possu tämän urakan jälkeen.

Turvatarkastus ei mennyt kovin ookoosti. Jonoa ei ollut yhtään. Meidän perässämme tuli vain yksi ihminen. Ongelma oli siinä, ettei missään ollut tasoa, jossa olisi voinut kaikessa rauhassa asetella erikseen otettavat tavarat laatikoihin. Tein sen virheen, että ajattelin tehdä sen rullakkohihnasysteemin päässä. Olisi ihan selkeästi pitänyt jäädä tekemään toimenpiteensä sinne alkuun. Nimittäin siinä vaiheessa kun olin ottamassa läppäreitä ja vauvanruokia esiin, virkailija tuli ja työnsi laukkuni jo läpivalaisuun. Yritin älistä, että pitäisi se tietokone ottaa esiin, mutta liian myöhään. No sieltähän se laukku tuli takaisin saatesanoin, että pitää tietokone ottaa pois. No minä kauhealla kiireellä otin läppäreitä, pelikoneita sun muita sieltä pois. Tuli kiire olo, vaikka hinoja oli siinä useampia tyhjillään. Ei siis pitäisi olla mikään hoppu. Tällä välin kuulen takaani huudon, että "What language does this girl speak?" Toinen virkaintoinen tyyppi oli ottanut tyttöni reppuineen eri hihnalle. Vastasin, että suomea vaan puhuu, mutta ehkä olisi helpointa hoitaa meidän molempien asiat tässä samassa. Tytön repussa oli nimittäin vauvanruuat ja muutkin nesteet pusseissaan. Pakkasin tavarat ja lähdimme kohti kauppoja. Olin edelleen hikinen kuin possu.

Jonkin matkaa olimme jo kuljeskelleet, kun huomasin, että tytön takki ja paita ovat jossain. Siinä vaiheessa tyttö muisti, että virkailija oli ottanut häneltä ne ja laittanut läpivalaisuun jo ennen kuin oli minulle huudellut. Koska vaatteet menivät eri hihnalle, en todellakaan hoksannut niitä kaivata. Lopulta vaatteet löytyivät. Vasta jälkikäteen tuli mieleen, että oikeastaan aika törkeää erottaa lapsi äidistään tuollaisessa tilanteessa. Tyttö ei ole paljon matkustellut. Sen lisäksi tiesin, että turvatarkastustilanteeseen liittyi hänellä muutenkin jännitystä. Ihmeen hyvin lapsi itse tilanteen selvitti.

Tässä vaiheessa oli tullut kuljettua jo aika monta turhaa askelta. Hetkeä myöhemmin huomasin, että lapsi roikottaa edelleen takkiaan kädessä. Ei tullut heti laitettua laukkuun. Paita oli hukkunut uudelleen. Niinpä kävelimme jälleen reittiämme takaisin päin. Paitaa ei enää löytynyt. Onneksi siinä oli kainalossa reikä.

Mitään ongelmaa ei varmaan olisi ollut, mikäli lentokentällä olisi ollut käsimatkatavaroita varten samanlaiset kärryt kuin Helsinki-Vantaalla. Myöskään kansainvälisellä alueella ei ollut istumapaikkoja muualla kuin kahviloissa, ja tietenkin porteilla. Mutta sellaista penkkiä ei ollut, jossa olisi voinut hetken istahtaa. Voin sanoa, että tuo aika lentokentällä oli rankimpia kokemuksia fyysisesti ikinä. Tuntui siltä, että kroppa pettää. Rasitusta lisäsi massiivisesti se, että saatoin olla kuumeessa. Flunssa ainakin oli hirmuinen ja olo hirveä. Menimme putiikkiin ostamaan purukumia lentoa varten. Yritin kaivaa käsilaukustani boarding passeja (joita ei tässä paikassa olisi edes tarvittu). Käteni eivät toimineet. Oli pakko istua kaupan lattialle penkomaan laukkua. Siinä tuli itku, en meinannut jaksaa enää nousta ylös. Superreipas tyttöni otti purkat sekä rahat ja hoiti ostamisen.

Koska frangeja oli jäljellä, enkä ihan periaatteesta halunnut vaihtaa niitä takaisin euroihin, piti ostaa vielä vähän lisää. En todellakaan jaksanut lähteä kauppoihin kiertelemään, joten ostin satasella suklaata. Se tietenkin tarkoitti hieman lisää kantamista portille asti. Mutta tietenkin lentokentältä ostettu Toblerone maistuu ihan erilaiselta kuin koto-Suomesta hankittu…

Lentokoneeseen astuessani huomasin, että joku muu äiti työnteli vauvansa rattailla koneeseen asti. En tiedä onko tämä lentokenttäkohtainen juttu vai millä perusteella joskus ilmeisesti rattaat saa ottaa koneeseen asti ja joskus ne pitää laittaa ruumaan. Noh, tulipahan kanniskeltua vauvaa ja tavaroita.

Tämä oli toinen kerta lentokoneessa flunssassa. Yhtä hirveää tämä oli kuin viimeksikin. Koneen laskiessa otsaonteloissa tuntui kamalaa painetta ja pistelyä. Tuntui siltä, että joku repisi silmiä päästä. Vesi valui silmistä.

En edes uskalla kuvitella, kuinka helvetillinen seikkailu tämä olisi ollut, jos vauva olisi itkenut ja 8-vuotias tinttaroinut. Molemmat lapset olivat superreippaita. Pääsimme lopulta Suomeen, eikä selkäkään napsahtanut.


Vauvan ja lapsen kanssa reissaamisesta

Minua kyllä jännitti ensimmäinen reissu vauvan kanssa. Muutoin kaikki meni ihanteellisesti, mutta lentopäivät mennen tullen olivat rankkoja. Ennen lähtöä mietin, ottaisinko käsimatkatavaroille sellaisen pienen matkalaukun. Pelkäsin, ettei 8-vuotias jaksaisi sitä vedellä perässään, joten päädyimme ottamaan hänelle repun ja minulle käsilaukun, jonne survoin kaiken läppäristä lähtien. Jälkiviisaana voin sanoa, että olisi pitänyt ottaa se perässä vedettävä laukku, koska ei lapsi jaksanut reppuaan pitkiä aikoja kantaa.

Minulla oli mukana vauvalle sateenvarjorattaat ja rintareppu. Museoihin mentiin vauva rintarepussa. Tärkeää oli pitää vauvalle juomapullo matkassa. Olin yrittänyt aloitella soseita jo kuukautta ennen lähtöä, koska 6 kuukautta tuli mittariin reissun aikana. Tämä vauva ei soseista oikein ole välittänyt. Koska vauva päristi kaiken suuhun laitetun kuitenkin pois, emme lopulta edes tarjonneet muuta kuin tuttua ja turvallista maitoa. No, neuvolassa ei hirveästi arvostettu tätä, mutta reissua se helpotti kummasti.

8-vuotias ei ole kovin paljon päässyt reissaamaan. Suosittelen matkustamista lasten kanssa. Oma lapsenikin sai upeita kokemuksia ja kohtasi monia tilanteita, joihin ei kotona möllöttäessä joudu. Reissussa äitikin oppii uutta lapsistaan. Moneen kertaan yllätyin siitä reippaudesta ja rohkeudesta, millä tyttö kohtasi uusia tilanteita. Ja Geneven lentokentällä 8-vuotias oli äidillensä tärkeä tsemppari. Hän pysyi tyynenä ja kantoi niin paljon tavaraa kun jaksoi. Silloin voi äitikin myöntää, että rankkaa on, mutta kyllä me selvitään.

p.s. En tykkää mistään teknologisista vempeleistä. Kännykkänikin on sellaista mallia, ettei siinä ole kameraa. En saanut mahtumaan järkkäriä matkatavaroihin, joten kuvapuoli oli hyvin pitkälti tytön ja melko kehnon pokkarikameran varassa. Hieman harmi, koska melko harvinaisia hetkiä nämä matkat ovat, joten kuviakin olisi kiva ottaa muistoksi.

Taidesuunnistusta kaiken ikäisille

Menneenä viikonloppuna Tampereella järjestettiin 10. Taidesuunnistus. Ikinä aiemmin en ole tapahtumaan osallistunut, enkä oikein ollut rekisteröinyt, että sellainen on edes olemassa. Tällä kertaa sain jonkun postituslistan kautta mainosta jo hyvissä ajoin.

Yritin mainostaa 8-vuotiaalle tapahtumaa, mutta lauantaina piknik ja muut touhut kavereiden kanssa veivät voiton. Kaikkea muuta mielenkiintoista oli lapsen mielestä niin paljon, että lopulta pääsimme suunnistamaan vasta sunnuntaina klo 15, kun suunnistus loppui klo 17. Onneksi kävelymatkan päässä kotoa löytyi useampi kohde, joten pääsimme hieman haistelemaan tunnelmia.

Taidesuunnistuksessa kymmenet taiteilijat ja käsityöläiset Tampereella ja muuallakin Pirkanmaalla avaavat työhuoneensa oven yleisölle. Mahtava mahdollisuus tutustua taiteeseen ja kysellä taiteilijoilta itseltään sen tekemisestä.

Minulle ei tapani mukaan tullut mieleenkään ottaa mitään kuvausvempelettä mukaan, niin ei ole taaskan kuvia laittaa reissusta.

Kovin kattavaa analyysia en uskalla sen kuuden käymämme paikan perusteella sanoa, mutta muutama ajatus kuitenkin tulevia vuosia ajatellen. Lapsen toiveesta kävimme erityisesti sellaisissa paikoissa, joissa oli ennemminkin käsityötä kuin maalaustaidetta. En viitsi yksilöidä käymiämme paikkoja, mutta pieni palautteen sana on paikallaan taiteilijoillekin: Olisi ihan hauska saada tervehdys ja hymykin, kun paikalle tullaan. Ovi oli kyllä kutsuvasti auki joka paikassa, jossa kävimme. Joissakin paikoissa otettiin todella hyvin vastaan, tervehdittiin ja kerrottiin myös mielellään tekniikoista. Kahdessa paikassa meille ei sanottu mitään. Yhdessä paikassa tervehdittiin ja annettiin teoslista käteen, mutta sen jälkeen, 8-vuotiaan sanoja lainatakseni, taiteilija meni nurkkaan murjottamaan ja jatkamaan hommiaan. Tokihan se niin menee, että tuollaisena päivänä taiteilijat tekevät työtään siinä samalla, mutta onhan siinä jotain vinksallaan, jos kävijälle tulee sellainen olo, että pitäisi varmaan lähteä häiritsemästä. 

Kolme paikkaa olivatkin oikein kivoja. Meille selitettiin erilaisia tekniikoita, ja saimme kysyä mitä vain. Lapselle oli tärkeää myös noista kolmesta paikasta saadut pienet muistot. Yhdestä ihan rahalla ostettiin arpa, josta voittona tuli kaunis lasikoru. Kaksi muuta olivat ihan ilmaisia. Ompelija antoi tytölle korttikotelon ja taiteilija pienen mosaiikkipalan, jossa on ihan oikeaa kultaa. Vaikka lähtökohtaisesti ilmaisen tavaran jakaminen ei tässä tapahtumassa ole pakollista eikä mikään pointti, kyllä etenkin se pieni kultainen aarre oli lapselle niin tärkeä. Kuulemma joissakin paikoissa oli tarjolla työpajaa ja askartelua yleisöllekin, mutta me emme sellaiseen päätyneet.

Tytön aarteet toivat hyvää mieltä.

Minä halusin viedä tyttöni taidesuunnistamaan, jotta hänen käsityksensä taiteesta laajentuisi. Se taisi toteutua. Tyttö on muutenkin kova askartelemaa, mutta trash designin käsite taisi innostaa häntä entisestään hamstraamaan kaikkea äidin mielestä roskaa tulevia projekteja varten.

Se olisi ollu kätevää, jos meillä olisi ollut etukäteen kartta, josta suunnitella reittiä. Nettisivuilta luin listan taitelijoista osoitteeneen ja googlailin netin kartasta, missä paikat sijaitsivat. Ihmettelin kyllä, miksei nettisivuilla ollut karttaa tulostettavaksi. Ensimmäisestä paikasta saimme kunnollisen opaskirjan karttoineen. Kai sellaisen olisi voinut jostakin etukäteenkin hakea.

Kannattaa ilman muuta tulevina kertoina lähteä kiertelemään ja mielummin jo ensimmäisenä päivänä, ettei käy kuten meille, että intoa olisi vielä riittänyt, mutta aika loppui kesken. Tosin myös jalat väsyivät. Kiersimme kaksi tuntia kaupungilla, minulla oli vauva kantoliinassa mukana. Vaunut olisivatkin olleet kömpelöt, kun niin moneen paikkaan kuitenkin on ainakin muutama porras matkaa, sekä monet työhuoneet ja näyttelytilatkin olivat melko ahtaita. Siinä teimme typerästi, että kummallakaan meistä ei ollut kovinkaan hyvät kävelykengät jalassa.

Piip Show ja suoran lähetyksen jännitys

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä on mainio juttu Norjan television ohjelmasta nimeltä Piip Show. Tässä ohjelmassa kamera kuvaa kolme kuukautta yötä päivää lintulautaa. Lintulauta ei ole mikä tahansa puuhökkelö, vaan upea siemenbaari baarijakkaroineen kaikkineen. Uteliaana kävin katsomassa tätä Piip Show'ta, jonka lähetystä voi seurata NRK-televisioyhtiön nettisivuilla.

NRK:n nettisivuilla kerrotaan, että kanavalla oli nettisivuillaan ensimmäinen Piip Show jo vuonna 2003, jolloin kamera kuvasi nukkekodissa olevaa linnunpesää poikasineen. Idea oli freelancekuvaaja Magne Klannin. Tämän kevään Piip Showssa Klann on jälleen asialla. Nettisivuilla kerrotaan, että ornitologit ympäri Norjaa ovat valmiita vastaamaan yleisön kysymyksiin.

Nerokasta, kerrassaan nerokasta. Yleisö saa kysellä linnuista, asiantuntijat vastaavat. Nettilähetyksen vieressä on shoutbox, jossa käydään jatkuvaa keskustelua. Luontokuvaajien ja ornitologien ohella myös Magne Klann vastaa kysymyksiin. Norjani on hieman heikko, joten en ihan pääse jyvälle kysymyksistä. Uusia viestejä tulee jatkuvasti.

Kuvakaappaus nettilähetyksestä. Vihdoin lintu!

Piip Show on koukuttavaa. On jännittävää seurata, mitä lintuja baarissa käy. Kuulemma tappeluitakin on jo nähty. Eilen Piip Show oli minulla päällä lähes koko ajan, kun olin koneen äärellä. Pitkiä aikoja kului, ettei kuvassa näkynyt linnun lintua. Kun selainikkuna on hautautuneena koneella kaiken muun alle, siipien havina ja variksen raakunta kyllä ilmoittavat siitä, että jotain tapahtuu baarissa taas. Välillä linnut vain käväisevät ruokaa hakemassa, välillä viihtyvät baarissa pitempäänkin.

Kun on aikansa töllöttänyt kuvaa, jossa ei juuri mitään tapahdu, on aikaa miettiä. Miksi ihmeessä katson tällaista? Eikö olisi järkevämpää lähteä pihalle, siellähän niitä lintuja näkee varmasti. Lintujen baaria on kuitenkin hauska seurata. Tämän lintulaudan sisustus on valloittavaa ja hauskaa ja linnut näkee läheltä. Kuten Nytin jutussakin sanotaan, tämähän on lintujen BB-talo. Paitsi lintuja ei ole suljettu taloon, vaan ne lentävät paikalle kun haluavat. Mutta konseptihan on aivan sama: kuvataan 24/7 jotain suorana läehtyksenä. Big Brotheriakin voi katsoa 24/7, jos siitä haluaa maksaa. Olen aina miettinyt, miksi joku haluaa ylipäätään sellaista ohjelmaa katsoa. Televisiosta tulevaan lähetykseen kai aina editoidaan ne palat, joissa jotain tapahtuu. Mutta miksi katsoa lähetystä koko ajan? Ei varmaan ihmisten BB:ssäkään aina mitään jännää ole. Tavallaan tätä lintulähetystä katsoneena ymmärrän, että kyse on siitä, että haluaa olla näkemässä, kun jotain tapahtuu. Samalla tavalla, kun minä eilen klikkasin heti Piip Show'n selaimeen esiin, kun kuulin jotain ääniä lintulaudalta, varmaan BB:tä seuraavat odottavat jännityksellä, milloin sieltä ruudusta kuuluu vinkkiä siitä, että kohta Pete riehuu taas kännissä ja Miia näyttää tissit. Katsojaluvuista päätellen tuollaisellekin on katsojakuntansa. Ja tietenkin sitä haluaa olla näkemässä juuri silloin, kun tapahtuu, eikä odotella jotain koontilähetystä parhaista paloista.

Piip Show on oivallinen ohjelma. Ainakin minussa se aiheuttaa pohdiskelua televisiosta. Piip Show on kritiikkiä nykypäivän televisiolle, josta ihmiset töllistelevät ties mitä sontaa vaikka kellon ympäri. Tämän ohjelman tempo on hidas, kun mediassa muutoin vipelletään kiihtyvää tahtia. Toisaalta Piip Show kertoo, mikä siinä töllöttimessä ja tosi-tv:n suorassa lähetyksessä kiehtoo: odotus siitä, että jotain voi kohta tapahtua. Kun tuijottelen lintulautaa, jossa välillä on lintuja ja välillä ei, en voi välttyä ajattelemasta sitä, olenko yhtään sen viisaampi kuin ne BB:n katsojatkaan. Ehkä kuitenkin lintu-tv:n katsominen on kehittävyydeltään asteella nolla, ja BB:n tuijotus menisi miinuksen puolelle. Joskus aikoinaan televisiosta katsottiin vielä sellaisia ohjelmia, joilla oli käsikirjoitus ja juoni, nyt niitä ei välttämättä enää tarvita. Internetissä voi näyttää loputonta kuvavirtaa, slow-tv:tä, kuten norjalaiset tällaista ohjelmamuotoa kutsuvat.

Sikäli ei ole uusi juttu, että netissä voi seurata suorana lähetyksenä jotakin. Itse en ole vielä innostunut seuraamaan iltapäivälehtien nettisivuilta, kuinka esimerkiksi ukkonen saapuu Helsinkiin. Eläimet tuntuvat olevan suosittuja seurattavia.Yhdysvaltalaista hautovaa kotkaa on voinut katsoa jo muutaman vuoden täältä. Virolaiselta nettisivulta http://www.looduskalender.ee taas voi seurata niin harmaahylkeitä kuin pöllöjäkin. Tavallaan hieman säälittävää istua koneella tuijottamassa luontoa, eikä olla itse samoilemassa metsissä ja itse luontoa kokemassa. Toisaalta tällaisilla kameroilla on mahdollista nähdä sellaista, jota ei normaali-ihminen voi luonnossa nähdä, kuten esimerkiksi kotkan pesiminen lähikuvana. Erona näiden pesäkameroiden ja NRK:n Piip Show'n välillä on se, että pesäkameroissa kamera on viety eläinten luonnoliseen ympäristöön, Piip Show'ssa linnut tulevat ihmisen rakentamaan baariin. Kivan näköinen lintulauta on mielestäni ihan söpö bonus lintuläehtyksen katsomiselle.

Eikä kaikki netin suorat lähetyket ole söpöjä eläimiä:
Sivulla http://www.aslsp.org/ voi kuunnella maailman pitkäkestoisinta musiikkikappaletta, John Cagen As -Slow As Possible, joka on soinut Halberstadtin St. Burchardin kirkossa vuodesta 2001. Kappaleen on tarkoitus päättyä vuonna 2640. Nettisivuilla voi kuunnella suoraa lähetystä soitosta, ja tietty paikan päälläkin voi pyörähtää. Yksittäiset soinnut soivat useamman vuoden. Kukaan ei toki istu urkujen ääressä, vaan painot painavat urkujen tiettyjä säveliä. Sitten joku käy vaihtamassa painot seuraavan soinnun äänien kohdalle.

Ehkä viimeistä ASLSP:n kohdalla ymmärtää sen, että kaikkea ei ole tarkoitus seurata koko ajan. Kukaan ei voi kuunnella alusta loppuun tuota musiikkiesitystä. Ehkä on myös ihan hauskaa silloin tällöin vilkaista virolaisia hylkeitä tai norjalaisen lintubaarin pöhinää. Koitan silti olla koukuttumatta.

Legon mahtava mainosfilmi

Näin pari viikkoa sitten Lego-elokuvan. Pakkohan siitä on kirjoittaa, kun vieläkin elokuva pyörii mielessä.

Suhtauduin elokuvaan hieman skeptisesti: voiko sellainen elokuva olla hyvä, jonka pohjana on tuote? Elokuvaa ei tällä kertaa ole tuotteistettu, vaan tuote elokuvallistettu. Ajattelin, että tämä on joku Legon markkinointiosaston älynväläys, jolla myydään muksuille taas miljoonia pieniä muovinpalasia.

Osittain olen sitä mieltä vieläkin. Pakko sanoa, että mikäli tämä elokuva on Legon mainososaston idea, neroja siellä on töissä. Idea on siis toimiva, ja toteutuskin toimii. Legoukkoanimaatiota oli kiehtovaa katsella. Visuaalinen toteutus ylipäätään on tässä elokuvassa aivan huippua. Parasta on se, että animaatiossa on ihan oikeita legoja, ei mitään piirroksia. Erityisen upeita ja hauskoja ovat ne kohdat, missä on mukana vettä.

En lähde tässä juonta sen enempää spoilaamaan, mutta pääpiirteittäin se menee näin: Pahis aikoo tuhota koko maailman, koska se ei kestä sitä, että ihmiset rakentelee omiaan. Pitää olla kuri ja järjestys, ja noudattaa ohjeita. Sitten on sosiaalisesti avuton tavallinen raksamiesukko, joka pelastaa koko maailman.  Ei mitenkään ainutlaatuinen asetelma. Tässä maailman pelastamisen matkalla tapahtuu monenlaista äksöniä. Näin vanhemman näkökulmasta elokuvasta jäi mieleen se, etten muista noin synkeää tunnelmaa lastenelokuvassa aiemmin nähneeni. Taistelukohtaukset olivat omaan silmääni kovin synkkiä ja hurjia. Yritin pohtia, mistä se oikein johtuu: jatkuvastihan televisiossa Sylvesteri saa Tipiltä köniin ja alasimia niskaansa, eikä sellainen saa minussa aikaan vastaavaa reaktiota. Olivat taistelukohtaukset väriltäänkin tummia, mutta jotenkin koin ne keskimääräistä lastenleffan taistelukohtausta väkivaltaisemmaksi. Pähkäilyni tulos on se, että legot tuntuivat inhimillisemmiltä kuin piirroshahmot. No ei koko elokuva mitään räiskintää ollut, mutta kiinnittipä huomioni kuitenkin. Sekin jotenkin jäi häiritsemään, kuinka Batman oli niin ilkeä, suorastaan moukkamainen hahmo.

Juoni oli selkeä ja vei mukanaan. Elokuvassa on hauskoja ja ironisia heittoja, ja pidin myös siitä, kuinka koko elokuva kritisoi aivotonta massa-ajattelua ja tyhjäpäistä viihdettä. Ei ollut niin päälleliimattuja aikuisille suunnattuja vitsejä, niin kuin lastenleffoissa usein on. Aika ajoin mielessä kuitenkin kävi, että tämähän on silkkaa mainosta. Kuvissa näkyy legopalikoiden sarjanumeroita, ja aina elokuvan rakennusprojekteihin tarvitaan jotain tiettyä hienoa palaa. Elokuvan hahmot rakentelevat siis millon mitäkin. Ja koko juoni perustuu sille, että on eri Lego-maailmoja (Star Warsit, Dublot, mitä näitä nyt onkaan). Elokuvan aikana katsoja saa aika kattavan esittelyn siitä, mitä kaikkea Legon tuoteperheeseen kuuluu. Voin kuvitella, että moni lapsi haluaa elokuvan nähtyään juuri tietynlaisen ukkelin tavaroineen. Pakko myöntää, että olihan se nostalgista nähdä kasariastronautti, jollaisella minäkin olen lapsena leikkinyt. Lego on monen sukupolven tuote, joten siinä mielessä tämä leffa varmasti iskee vanhempiinkin eri lailla kuin jotkut Bratz-leffat sun muut nykylasten hömpötykset.

Koko elokuvan oivallus on kuitenkin siinä, että kaikki on leikkiä. Turha kukkahattuilla mistään synkistä taistelukohtauksista tai kusipäisestä Batmanista, koska niinhän ne lapset leikkii. Se, että myös elokuvan tapahtumat ovat jonkun leikkiä, on melko helppo arvata jo etukäteen. Ajattelin jo, että blaah, pitihän se arvata, kuinka tylsä loppu. Elokuva ei kuitenkaan lopu siihen, että legomaailma paljastuu ihmisen leikiksi. Loppu oli itse asiassa ihan hyvä. En sitä tässä paljasta, mutta sen sanon, että se johti ainakin minulla ihan hyvään pohdintaan vapaasta ja luovasta leikistä sekä aikuisten asettamista rajoituksista. Silti mielessä on koko ajan myös se, että olipas melko hyvä mainosfilmi.

p.s. Elokuvassa kuultava laulu "Kaikki on niin nastaa" soi vieläkin päässä. Kappale tulee mieleen etenkin silloin, kun kuulen näitä tosielämän sisällöttömiä renkutuksia.

Kiire

Viime syksynä minulla oli kamala kiire. Piti käydä töissä, tehdä gradua ja elää arkea. Melko normisettiä siis. Normaalia suuremman kiireen tunnun aiheutti edessä häämöttänyt arki vauvan kanssa. Kamala lista asioita, mitä piti tai halusin tehdä, ennen kuin vapaus on hetkeksi menetetty.

Oli myös kiire hankkia kultturielämyksiä, niin itselle kuin lapsellekin. Tuli käytyä monenlaisissa konserteissa, lähinnä sinfoniakonserteissa, mutta myös muissa. En ikinä sanonut ei, jos tyttö ehdotti vaikkapa teatterireissua. Oli kiire viettää esikoisen kanssa kahdenkeskistä aikaa ja  kerätä yhteisiä elämyksiä. Syksyn aikana kävin tytön kanssa katsomassa elokuvateatterissa aika monta (minun mielestäni) kehnoa animaatiota. Oli niin kiire, etten juuri ehtinyt tännekään ajatuksiani kirjoitella. Monta puoliksi kirjoitettua tekstiä makaa vieläkin julkaisemattomana, ja moni julkaistu teksti jäi ajatuksen virraksi sen enempää editoimatta. Välillä tuntui menevän suorittamiseksi kulttuurin harrastaminenkin, vaikka toki rentojakin hetkiä oli.

Nyt maailma on pysähtynyt. Tai ei se ole pysähtynyt kuin minun osaltani. Maailma kaikkine kiireineen tohottaa jossain tuolla kämpän seinien ulkopuolella. Minä vietän päiväni kotona vauvan kanssa. Laulan lässyttävällä äänellä Saku Sammakkoa ja muita viisuja. Facebook ja lehtien kulttuurisivut vinkkaavat yhtä sun toista mielenkiintoista tapahtumaa. Pienen vauvan äidin ei kai ole soveliasta sanoa ääneen kaipaavansa mitään muuta kuin vauvan silmien tuijottelua. Tiedän, että koti on nyt ainoa paikka, jossa minä olen jossain määrin korvaamaton. Nyt, kun esikoinen on kasvanut niin isoksi, että hänen kanssaan voi tehdä jo jotain järkevääkin, sylissä on toinen pallero, jonka kanssa ei voi konserttiin mennä pitkään aikaan. Pakkohan se on myöntää, että monta hyvää konserttia ja muuta juttua jää nyt välistä.

Ei tässä silti ihan umpiossa elellä. Ajatuksissa on kävästä vauvan kanssa taidenäyttelyissä ja lukea pitkästä aikaa kirjoja. Vielä ei olla siinä pisteessä. Nyt yritän keskittää kaiken vauvan hoidolta jäävän energian graduun, joka vieläkin on kesken. Todennäköisesti en ehdi tätä blogia kovinkaan usein päivittää. Tämän tekstin kirjoittamiseen meni muutama viikko. Ehkä jonkin ajan kuluttua olisi aikaa kirjoittaa, ja jotain ajatuksia kirjoitettavaksi.