Lasten musiikkiesitykset on sitten suloisia! On ihana katsoa keskittyviä ilmeitä, pieniä tyttöjä ja poikia parhaat päällään ja tukat laitettuina. Pienimpien jalat eivät edes yletä maahan, vaan ne kiepautetaan söpösti penkin jalkojen ympärille.
Olin tänään kuuntelemassa Tampereen konservatoriossa jousiorkesterien konserttia. Olin paikalla seuraamassa oman mussukkani soittoa. Pyynikki-sali oli täynnä yleisöä, kaikki kuuntelemassa omia mussukoitaan. Joillakin oli koko perhe mukana. En edes jaksaisi sanoa tätä, mutta kiljuva ja mölisevä 1-vuotias konsertissa ottaa päähän. Minulla tietenkin oli tänään erityisen huono tuuri, kun sellainen istui juuri takanani. Välillä mietin, että pitäisikö minun sanoa lapselle, että hiljaa, kun ei sen omat vanhemmat hoksaa pyytää lastaan edes kuiskaamaan. En sitten viitsinyt. Toivoin vain, ettei lapsen mölinä häiritsisi soittajia niin paljon kuin minua. Onko reilua muuta yleisöä ja etenkin soittajia kohtaan, että tämä yksi vekara saa olla katsomassa isosisaruksen esitystä? Tai oikeastaan vekara pakotettiin. Istui isin ja äitin välissä ja kyseli välillä, milloin lähdetään. Ääniyliherkät korvani kiittävät yhä.
Jos totta puhutaan, niin aloittelijoiden jousiorkesterin soitto on melkein kamalinta musiikiksi kutsuttua, mitä olen kuullut. Tai ehkä aloittelijoiden puhallinorkesteri kuulostaa vielä kamalammalta. En siis koe menettäneeni lapsen mölinän takia mitään suurta musiikkielämystä. Eihän sitä oman mussukankaan soittoa sieltä surinasta erota. Vihastuttaa soittajien puolesta. He ovat harjoitelleet viikkoja, ja etenkin niille nuorimmille konsertit ovat soittoharrastuksen tärkeitä kohokohtia.
Pohdin siinä vekaran kovaäänistä pulinaa kuunnellessani, otanko asian liian vakavasti. Että haittaako se pulina, jos korviasärkevää huutoa ei lasketa? Kyseessähän on kuitenkin vain oppilaskonsertti. Miten niin vain? Ajatus siitä, että oppilaiden esitys ei ole kuuntelemisen arvoinen, on kertakaikkiaan kurja. Mutta sitähän tuo viestii, että eihän sillä väliä antaa oppilaille esiintymisrauhaa tai yleisölle kuuntelurauhaa. Olisiko tämän vekaran vanhemmat hoksanneet hiljentää lastaan ammattilaisten konsertissa? Vai eikö oppilaiden esitys ole niin tärkeä? Vähän arvostusta, hei!
ps.
Voin jakaa ihan ilmaiseksi vinkin, jota pyrin oman lapseni kanssa toteuttamaan tämän ollessa pienempi: Konserttisalissa kannattaa valita paikka, josta pääsee äkkiä ulos. Jos tilaa on, kannattaa istua siellä, missä kukaan muu ei halua istua. Siellä Tampere-talon parven takarivissä ei silloin pieni heiluminen haittaa. Jos vaikuttaa siltä, että lapsella ei ole ollenkaan hauskaa ja ei jaksa kuunnella, hiljaa ulos vaan sopivassa kohdassa.
torstai 13. joulukuuta 2012
torstai 6. joulukuuta 2012
Speak Easy: kylmä ruoka, parempi palvelu
Viime vuosina on tullut muutama kerta käytyä Tampereella ravintola Speak Easyssa. Vanhan listan aikaan tilasin aina chipotle-avocado-pekoni-sandwichin. Sen poistuttua listalta olen kokeillut muutakin. Muistaakseni Cheese Cheese Burger ja Carligo Burger maistuivat ihan kelpo purilaisilta.
Perunat olen aina vaihtanut ranskiksista vohveliperunoihin ja pippuriketsupin valosipulimajoneesiin. Viime käynnin jälkeen perunoiden vaihtaminen on tullut maksulliseksi. Syödäkö pihinä perusranskoja vai pulittaako euro lisää paremmista? Tai sitten voi tilata ihan ylimääräise
Suurena homejuuston ystävänä päätin kokeilla tällä kertaa Texas Pete Burgeria. Listan mukaan siinä on pihvin ja rehujen lisäksi Texas Pete -kastiketta ja aurajuustoa. Annos näytti aika kamalalta. Burgeri ja osa ranskalaisistakin lillui siinä Texas Peten ja aurajuustokastikkeen sekoituksessa. Todellakin, annoksessa ei ollut sitä juustomurua, niin kuin aiemmin syömissäni homejuustoburgereissa. Tässä burgerissa oli homejuustokastiketta, samaa jota tuotiin perunoiden dipiksi. Ja koska molemmat kastikkeet olivat kylmiä, annoksesta tuli aika nopeasti haalea. Se muutama haukku, mitä ehdin vielä melko lämpimästä purilaisesta maistaa, oli ihan ok. Texas Petessä on kivaa pientä tulisuutta. Mutta kylmä, kastikkeessa lilluva hampurilainen ei maistu, vaikka nälkä olisikin. Söin sitten vatsani täyteen niitä rasvaisia vohveliperunoita. Kun tarjoilija sitten kysyi, kuinka ruoka maistui, päätin kerrankin olla rehellinen. Kuulemma se on tuon annoksen luonne, että ne kylmät kastikkeet jäähdyttää sen nopeasti.
Ilokseni on todettava, että Speak Easyn palvelu on parantunut takavuosilta. En muista enää, milloin Siperian ravintola avattiin, mutta ensimmäisinä kertoina muistelen aina jonkun menneen palvelussa pieleen. Pöydistä puuttui aterimia, laskua ei saanut pyytämälläkään. Nyt palvelu pelasi ja sitä sai kohtuuajassa. Olin hieman yllättynyt, kun tarjoilija antoi valmiiksi leimatun siipipassin, jolla saan annoksen wingsejä ilmaiseksi.
Itse en ehkä olisi osannut mitään hyvitystä tuosta annoksesta vaatia. Enhän edes lähettänyt sitä takaisin keittiöön. Kerroinpa vaan, että minun mielestäni resepti kylmine kastikkeineen ei ihan toimi, ja tilaan jotain muuta ensi kerralla. Mutta pakko sanoa, että tulee asiakkaana arvostettu olo, kun "mieliharmi" korvataan. Hyvä palvelu jää ehkä paremmin mieleen kuin kylmä purilainen. Tai kyllä sen kylmän purilaisen toivottavasti niin hyvin muistaa, ettei tilaa toiste.
Perunat olen aina vaihtanut ranskiksista vohveliperunoihin ja pippuriketsupin valosipulimajoneesiin. Viime käynnin jälkeen perunoiden vaihtaminen on tullut maksulliseksi. Syödäkö pihinä perusranskoja vai pulittaako euro lisää paremmista? Tai sitten voi tilata ihan ylimääräise
Suurena homejuuston ystävänä päätin kokeilla tällä kertaa Texas Pete Burgeria. Listan mukaan siinä on pihvin ja rehujen lisäksi Texas Pete -kastiketta ja aurajuustoa. Annos näytti aika kamalalta. Burgeri ja osa ranskalaisistakin lillui siinä Texas Peten ja aurajuustokastikkeen sekoituksessa. Todellakin, annoksessa ei ollut sitä juustomurua, niin kuin aiemmin syömissäni homejuustoburgereissa. Tässä burgerissa oli homejuustokastiketta, samaa jota tuotiin perunoiden dipiksi. Ja koska molemmat kastikkeet olivat kylmiä, annoksesta tuli aika nopeasti haalea. Se muutama haukku, mitä ehdin vielä melko lämpimästä purilaisesta maistaa, oli ihan ok. Texas Petessä on kivaa pientä tulisuutta. Mutta kylmä, kastikkeessa lilluva hampurilainen ei maistu, vaikka nälkä olisikin. Söin sitten vatsani täyteen niitä rasvaisia vohveliperunoita. Kun tarjoilija sitten kysyi, kuinka ruoka maistui, päätin kerrankin olla rehellinen. Kuulemma se on tuon annoksen luonne, että ne kylmät kastikkeet jäähdyttää sen nopeasti.
Ilokseni on todettava, että Speak Easyn palvelu on parantunut takavuosilta. En muista enää, milloin Siperian ravintola avattiin, mutta ensimmäisinä kertoina muistelen aina jonkun menneen palvelussa pieleen. Pöydistä puuttui aterimia, laskua ei saanut pyytämälläkään. Nyt palvelu pelasi ja sitä sai kohtuuajassa. Olin hieman yllättynyt, kun tarjoilija antoi valmiiksi leimatun siipipassin, jolla saan annoksen wingsejä ilmaiseksi.
Itse en ehkä olisi osannut mitään hyvitystä tuosta annoksesta vaatia. Enhän edes lähettänyt sitä takaisin keittiöön. Kerroinpa vaan, että minun mielestäni resepti kylmine kastikkeineen ei ihan toimi, ja tilaan jotain muuta ensi kerralla. Mutta pakko sanoa, että tulee asiakkaana arvostettu olo, kun "mieliharmi" korvataan. Hyvä palvelu jää ehkä paremmin mieleen kuin kylmä purilainen. Tai kyllä sen kylmän purilaisen toivottavasti niin hyvin muistaa, ettei tilaa toiste.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Fedja-setä, kissa ja koira. Ja paljon karkkia.
Fedja-setä, kissa ja koira
http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/fedja-setä-kissa-ja-koira
En ole koskaan lukenut Uspenskin klassikkoteosta Fedja-sedästä, mutta tarina oli joten kuten tuttu jo ennen esitystä. Ja tietty tiesin sen Posteljooni Petshkinin kuuluisan kommentin.
Tarinassa vakavahenkiseksi sanottu pikkupoika Fedja päättää karata kissa Matroshkinin kanssa maalle, kun kerran äidin mielestä kissat eivät sovi kaupunkiasuntoon. Maalle muuttaa myös Musti-koira, ja myöhemmin hankitaan vielä Mirri-lehmä ja iloinen traktori. Naakkakin päästetään asumaan mökkiin, kunhan pysyy kaapissa varastelematta.
Fedja-sedän hahmoa sen enempää etukäteen tuntematta jäin pohtimaan, millä tavalla Fedja on vakavahenkinen 6-vuotias? Kekseliäs hän kyllä tuntuu olevan ikäisekseen, ehkä pikkuvanhakin, mutta vakava? Käytetäänkö tuota sanaa kirjassakin Fedjaa kuvaamaan?
Jos unohtaa kyvymyksen Fedjan luonteen vakavuudesta, Suvi-Sini Peltolan esittämä Fedja-setä oli lavalla oikein toimiva. Mitä nyt puheen äänensävy oli aika erikoinen. Mutta niihän siinä tuntuu usein käyvän, kun aikuinen nainen yrittää esittää pikkupoikaa. Muuten tarina ja hahmot olivat hyvin uskottavia ja luontevia. Esityksestä mieleen jäi erityisesti juurikin ammattilaisten upea näyttelijäntyö ja puvustuksia myöten hyvin rakennetut hahmot. Hienostunut ja viisas kissa ja hieman höpsö mutta hyväntahtoinen koira kisailevat alussa keskenään, Mirri-lehmä syö verhot ja yrittää puskea kaikkia. Naakkakin varastelee omasta kodistaan. Lopulta kaikki tulevat toimeen keskenään, ja Fedja-setäkin pääsee takaisin kotiin. Tarina on leppoisa ja mukava, vaikka kotoa karkaaminenhan ei ole hauska juttu. Mutta Fedja-setä on reipas poika, jolla ei ole hätäpäivää.
Naakka osoitti, että huumori on parhaimmillaan simppeliä. Onhan se hupaisaa, kun Naakka huutaa "Kuka siellä?"aina, kun joku koputtaa. Sanna Majalahti oli naamioitu lähes tunnistamattomaksi. Naakan tukka oli aivan mainio heiluessaan särmikkäiden liikkeiden tahtiin. Samoin Eeva-Riitta Salo Posteljooni Petshkininä oli hyvin naamioitu ja hahmona muutenkin toimiva. Petshkinissä on jotain oveluutta ja laskelmoivuutta. Fedja-setä voisi ihan hyvin suuttua, koska Petshkin paljasti Fedja-sedän olinpaikan. Tai ehkä Fedja ymmärsi, että aikuiset taitavat tietää lasta paremmin, mikä on parasta.
Väliajan jälkeen esitys jatkui hieman hämmentävästi. Ilmeisesti omasta maidostaan sekopäiseksi tullut Mirri-lehmä tanssahteli ihmeellisen potpurin tahtiin. Frontside Ollie herätti heti yleisön mielenkiinnon. Lapsia tuo veto tuntui miellyttävän. Itse muistan kuulleeni useammassakin yhteydessä viime aikoina kyseisellä biisillä kikkailua. Aika helppo ja hieman kulunut tapa kerätä lapsilta pisteet. En sitten tiedä onko siinä mitään väärää. Itsellä särähti korvaan lähinnä sen takia, että potpurin poppibiisit poikkesivat niin paljon esityksen muusta äänimaailmasta ja muustakin tunnelmasta. Koira kuvailee pappaikäisellä Kodak Vollendalla ja mökin varustelu on muutenkin historiallista. No, ehkä se maito oli niin rajua kamaa, että sen pitikin sekoittaa hetkeksi koko pakka. Toinen lastenkin suusta kuulunut ihmetys oli se, että mihin katosi väliajalla Fedjan ja eläinten löytämä aarrearkku? Ennen väliaikaa se nökötti mökin nurkassa, mutta ei enää sen jälkeen. Ehkä Fedja-setä vei sen varastoon? Vai olivatko aarteet loppuneet? Vai varastiko Naakka kaiken?
Fedja-sedän talo oli siitä erikoinen, että välillä sen seinien läpi pystyi ilmeisesti kulkemaan ja välillä ei. Lavastukseen kuului talon ovikin, mutta välillä Fedja eläimineen kulki sen ohi sisältä ulos ja päinvastoin. Toisinaan oli vaikea pysyä kärryillä, onko joku sisällä vai ulkona. Lavan edessä otettiin sisäaurinkoa, mutta yht'äkkiä Kissa lähteekin lypsylle ovesta kulkematta.
Kaiken kaikkiaan esitys oli hyväntuulinen, oikein mukava piristys arki-iltaan. Täytynee myös korjata aukko yleissivistyksessä ja lukea tarina kirjana.
Nyt seuraa kuitenkin vähän narinaa koskien lavan ulkpuolista elämää:
Lastenteatterissa kuuluu mielestäni asiaan se, että yleisö reagoi välittömästi ja välillä ääneen. On suorastaan suloista kuunnella pieniä ihmisiä nauramassa sydämensä pohjasta ja hihkumassa lavan halki vipeltävää hiirtä. Jossain menee raja tässäkin asiassa. Ei ole kiva aikuisten eikä lasten seurata esitystä, jos joku pienokainen kailottaa lähes taukoamatta, että NYT SE KOIRA AJAA SITÄ JÄNISTÄ TAKAA. KATO, SILLÄ ON PYSSY. Ei siinä mitään, on ihan ok kommentoida jännää kokemusta vieressä olevalle aikuiselle. Mutta jos esityksen dialogi peittyy muutaman metrin päässä olevan yleisön edustajan höpinään, ei ole ok. Sillon sen vieressä istuvan aikuisen olisi viisasta yrittää hillitä jälkikasvuaan, eikä ainakaan ihmetellä itsekin ääneen tyyliin: JOO, NIIN ON PYSSY.
Ei tietenkään voi olettaa, että pieni lapsi osaa olla teatterissa ns. kunnolla, etenkin jos on ensimmäistä kertaa yleisössä. Oppiiko ikinä olemaankaan, jos sitä höpinää ja etenkin sen volyymia ei ollenkaan edes yritetä hillitä? Aikuisten pitäisi opettaa lapsia kunnioittamaan esitystä ja muuta yleisöä. Pienimpien katsojien levottomuus lisääntyi esityksen loppua kohden, ja pulina sen mukana. Ihan ymmärrettävää, sillä varmaan aika monen uniaika olikin jo, kun iltaesitys päättyi kahdeksan jälkeen.
Se kyllä on pistänyt ihmettelemään aiemminkin teatterin lastenesityksissä, että minkä takia melko monella yleisössä pitää olla karkkipussi? Karkki kuuluu kyllä leffateatteriin, mutta ei mielestäni teatteriin. On varmaan mukava näytelläkin siellä lavalla jotain herkkää ja hiljaista, kun yleisöstä kuuluu rapirapi. Itse olen lapsena käynyt teatterissa ehkä kaksi kertaa, joten en muista enkä osaa sanoa onko karkkeja syöty teatterissa jo 20 vuotta sitten.
Miksi niitä karkkeja sitten tarvitaan? Eikö esitys itsessään riitä lapsille viihdykkeeksi? Yritetäänkö karkeilla pitää lapset hiljaisena? Ei hyvä elokuvakaan tietty karkkia välttämättä tarvitse. Kuitenkin elokuvan seuraaminen elokuvateatterissa ja näytelmän seuraaminen teatterissa ovat tilanteina hyvin erilaisia. Ensinnäkin, elokuvateatterissa kaikki elokuvan äänet ja efektit peittävät aika hyvin alleen pienen rapinan. Teatterissa voi olla seurattavana yhden näyttelijän vahvistamaton ääni, välillä jopa kuiskausta. Toisekseen, teatteri on ainakin minulle elokuvaa intiimimpi tilanne, koska näyttelijät kertovat tarinaa juuri siinä hetkessä. On siinä jotain herkkää ja haurasta.
Niitä karkkipusseja myytiin myös teatterin kahviossa. Itse kuitenkin oletan niiden olevan väliaikasyötävää. Ainakin oman muksun kanssa se on suuri hetki, kun nimenomaan väliajalla saa vähän jotain herkkua. Etenkin, kun sitä ei saa joka kerta. Ei kai kukaan sitä pullaakaan katsomoon kuskaisi? Miksi ylipäätään pitäisi syödä jotain siellä katsomossa? Ihmiselämä on siitä kummallista, että aina sitä törmää erilaisiin tapoihin toimia ja ajatella.
Tampereen Työväen Teatterin vanha päänäyttämö 20.11.2012
En ole koskaan lukenut Uspenskin klassikkoteosta Fedja-sedästä, mutta tarina oli joten kuten tuttu jo ennen esitystä. Ja tietty tiesin sen Posteljooni Petshkinin kuuluisan kommentin.
Tarinassa vakavahenkiseksi sanottu pikkupoika Fedja päättää karata kissa Matroshkinin kanssa maalle, kun kerran äidin mielestä kissat eivät sovi kaupunkiasuntoon. Maalle muuttaa myös Musti-koira, ja myöhemmin hankitaan vielä Mirri-lehmä ja iloinen traktori. Naakkakin päästetään asumaan mökkiin, kunhan pysyy kaapissa varastelematta.
Fedja-sedän hahmoa sen enempää etukäteen tuntematta jäin pohtimaan, millä tavalla Fedja on vakavahenkinen 6-vuotias? Kekseliäs hän kyllä tuntuu olevan ikäisekseen, ehkä pikkuvanhakin, mutta vakava? Käytetäänkö tuota sanaa kirjassakin Fedjaa kuvaamaan?
Jos unohtaa kyvymyksen Fedjan luonteen vakavuudesta, Suvi-Sini Peltolan esittämä Fedja-setä oli lavalla oikein toimiva. Mitä nyt puheen äänensävy oli aika erikoinen. Mutta niihän siinä tuntuu usein käyvän, kun aikuinen nainen yrittää esittää pikkupoikaa. Muuten tarina ja hahmot olivat hyvin uskottavia ja luontevia. Esityksestä mieleen jäi erityisesti juurikin ammattilaisten upea näyttelijäntyö ja puvustuksia myöten hyvin rakennetut hahmot. Hienostunut ja viisas kissa ja hieman höpsö mutta hyväntahtoinen koira kisailevat alussa keskenään, Mirri-lehmä syö verhot ja yrittää puskea kaikkia. Naakkakin varastelee omasta kodistaan. Lopulta kaikki tulevat toimeen keskenään, ja Fedja-setäkin pääsee takaisin kotiin. Tarina on leppoisa ja mukava, vaikka kotoa karkaaminenhan ei ole hauska juttu. Mutta Fedja-setä on reipas poika, jolla ei ole hätäpäivää.
Naakka osoitti, että huumori on parhaimmillaan simppeliä. Onhan se hupaisaa, kun Naakka huutaa "Kuka siellä?"aina, kun joku koputtaa. Sanna Majalahti oli naamioitu lähes tunnistamattomaksi. Naakan tukka oli aivan mainio heiluessaan särmikkäiden liikkeiden tahtiin. Samoin Eeva-Riitta Salo Posteljooni Petshkininä oli hyvin naamioitu ja hahmona muutenkin toimiva. Petshkinissä on jotain oveluutta ja laskelmoivuutta. Fedja-setä voisi ihan hyvin suuttua, koska Petshkin paljasti Fedja-sedän olinpaikan. Tai ehkä Fedja ymmärsi, että aikuiset taitavat tietää lasta paremmin, mikä on parasta.
Väliajan jälkeen esitys jatkui hieman hämmentävästi. Ilmeisesti omasta maidostaan sekopäiseksi tullut Mirri-lehmä tanssahteli ihmeellisen potpurin tahtiin. Frontside Ollie herätti heti yleisön mielenkiinnon. Lapsia tuo veto tuntui miellyttävän. Itse muistan kuulleeni useammassakin yhteydessä viime aikoina kyseisellä biisillä kikkailua. Aika helppo ja hieman kulunut tapa kerätä lapsilta pisteet. En sitten tiedä onko siinä mitään väärää. Itsellä särähti korvaan lähinnä sen takia, että potpurin poppibiisit poikkesivat niin paljon esityksen muusta äänimaailmasta ja muustakin tunnelmasta. Koira kuvailee pappaikäisellä Kodak Vollendalla ja mökin varustelu on muutenkin historiallista. No, ehkä se maito oli niin rajua kamaa, että sen pitikin sekoittaa hetkeksi koko pakka. Toinen lastenkin suusta kuulunut ihmetys oli se, että mihin katosi väliajalla Fedjan ja eläinten löytämä aarrearkku? Ennen väliaikaa se nökötti mökin nurkassa, mutta ei enää sen jälkeen. Ehkä Fedja-setä vei sen varastoon? Vai olivatko aarteet loppuneet? Vai varastiko Naakka kaiken?
Fedja-sedän talo oli siitä erikoinen, että välillä sen seinien läpi pystyi ilmeisesti kulkemaan ja välillä ei. Lavastukseen kuului talon ovikin, mutta välillä Fedja eläimineen kulki sen ohi sisältä ulos ja päinvastoin. Toisinaan oli vaikea pysyä kärryillä, onko joku sisällä vai ulkona. Lavan edessä otettiin sisäaurinkoa, mutta yht'äkkiä Kissa lähteekin lypsylle ovesta kulkematta.
Kaiken kaikkiaan esitys oli hyväntuulinen, oikein mukava piristys arki-iltaan. Täytynee myös korjata aukko yleissivistyksessä ja lukea tarina kirjana.
Nyt seuraa kuitenkin vähän narinaa koskien lavan ulkpuolista elämää:
Lastenteatterissa kuuluu mielestäni asiaan se, että yleisö reagoi välittömästi ja välillä ääneen. On suorastaan suloista kuunnella pieniä ihmisiä nauramassa sydämensä pohjasta ja hihkumassa lavan halki vipeltävää hiirtä. Jossain menee raja tässäkin asiassa. Ei ole kiva aikuisten eikä lasten seurata esitystä, jos joku pienokainen kailottaa lähes taukoamatta, että NYT SE KOIRA AJAA SITÄ JÄNISTÄ TAKAA. KATO, SILLÄ ON PYSSY. Ei siinä mitään, on ihan ok kommentoida jännää kokemusta vieressä olevalle aikuiselle. Mutta jos esityksen dialogi peittyy muutaman metrin päässä olevan yleisön edustajan höpinään, ei ole ok. Sillon sen vieressä istuvan aikuisen olisi viisasta yrittää hillitä jälkikasvuaan, eikä ainakaan ihmetellä itsekin ääneen tyyliin: JOO, NIIN ON PYSSY.
Ei tietenkään voi olettaa, että pieni lapsi osaa olla teatterissa ns. kunnolla, etenkin jos on ensimmäistä kertaa yleisössä. Oppiiko ikinä olemaankaan, jos sitä höpinää ja etenkin sen volyymia ei ollenkaan edes yritetä hillitä? Aikuisten pitäisi opettaa lapsia kunnioittamaan esitystä ja muuta yleisöä. Pienimpien katsojien levottomuus lisääntyi esityksen loppua kohden, ja pulina sen mukana. Ihan ymmärrettävää, sillä varmaan aika monen uniaika olikin jo, kun iltaesitys päättyi kahdeksan jälkeen.
Se kyllä on pistänyt ihmettelemään aiemminkin teatterin lastenesityksissä, että minkä takia melko monella yleisössä pitää olla karkkipussi? Karkki kuuluu kyllä leffateatteriin, mutta ei mielestäni teatteriin. On varmaan mukava näytelläkin siellä lavalla jotain herkkää ja hiljaista, kun yleisöstä kuuluu rapirapi. Itse olen lapsena käynyt teatterissa ehkä kaksi kertaa, joten en muista enkä osaa sanoa onko karkkeja syöty teatterissa jo 20 vuotta sitten.
Miksi niitä karkkeja sitten tarvitaan? Eikö esitys itsessään riitä lapsille viihdykkeeksi? Yritetäänkö karkeilla pitää lapset hiljaisena? Ei hyvä elokuvakaan tietty karkkia välttämättä tarvitse. Kuitenkin elokuvan seuraaminen elokuvateatterissa ja näytelmän seuraaminen teatterissa ovat tilanteina hyvin erilaisia. Ensinnäkin, elokuvateatterissa kaikki elokuvan äänet ja efektit peittävät aika hyvin alleen pienen rapinan. Teatterissa voi olla seurattavana yhden näyttelijän vahvistamaton ääni, välillä jopa kuiskausta. Toisekseen, teatteri on ainakin minulle elokuvaa intiimimpi tilanne, koska näyttelijät kertovat tarinaa juuri siinä hetkessä. On siinä jotain herkkää ja haurasta.
Niitä karkkipusseja myytiin myös teatterin kahviossa. Itse kuitenkin oletan niiden olevan väliaikasyötävää. Ainakin oman muksun kanssa se on suuri hetki, kun nimenomaan väliajalla saa vähän jotain herkkua. Etenkin, kun sitä ei saa joka kerta. Ei kai kukaan sitä pullaakaan katsomoon kuskaisi? Miksi ylipäätään pitäisi syödä jotain siellä katsomossa? Ihmiselämä on siitä kummallista, että aina sitä törmää erilaisiin tapoihin toimia ja ajatella.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Tarina faunien ja vähän muidenkin äänistä
Su 18.11. klo 15 Tampere-talon Pieni sali
Paul Hindemith: Sonaatti kontrabassolle ja pianolle Petri Mäkiharju, kontrabasso, Elina Saksala, piano
Wolfgang Amadeus Mozart: Trio Es-duuri KV 498 ”Kegelstatt” Mark Reding, klarinetti, György Balazs, alttoviulu, Tuomas Turriago, piano
Minoru Miki: Marimba Spiritual Kazutaka Morita, marimba, Tiina Laukkanen, Jyri Kurri, Tuomo Oravakangas, lyömäsoittimet
Victor Ewald: Vaskikvintetto nro 2 Es-duuri op. 6 Aki Välimäki, Jonas Silinskas, trumpetti, Pasi Tiitinen, käyrätorvi, Mikhail Kapustin, pasuuna, Harri Miettunen, tuuba
Kun istumme Tampere-talon pienen salin penkeille, huomaan, että nyt jokin on mennyt vikaan. Edellisestä klassisesta konsertista lapsen kanssa on aikaa. Rutiini on hukassa. Yleensä meillä testataan mekon kankaan kahisevuus kotona ja valitaan konserttivaatteet sen mukaan. Prinsessaelämys on tärkeä osa konserttitapahtumaa. Nyt se kahisevuustesti on jäänyt tekemättä sillä seurauksella, että konsertin ensimmäinen puolisko menee levottaman muksun kahistelua kaitsiessa. Heti konsertin alkuun 7-vuotias tuntee olonsa petetyksi, kun hänelle ei ole etukäteen kerrottu Jouni Kaipaisen kertovan muutaman sanasen jokaisesta kappaleesta. Todella tylsää 7-vuotiaan mielestä. Ei mitään järkeä, ja se musiikkikin on varmasti huonoa. Paljon mitään en sisäistä varmaan ihan mielenkiintoisesta teosesittelystä. Yksi nainen ehkä katsoo hieman kauhistuneena potentiaalista konserttielämyksen pilaajaansa. Minun oloani hieman helpottaa arvioilta 1-vuotias kuulija, joka ääntelee aika reippaasti siinä ennen soiton alkua. Ehkä meidän tytön kahinat ei sentään vedä vertoja itkulle ja kitinälle.
Hindemithin sonaatin aikana tyttö istuu vieressä omalla penkillään ja vaihtaa asentoa ehkä sekunnin sadasosan välein. Pakko on heiluttaa kättäkin ihan huvikseen. Kahi kahi. Sen verran ehdin musiikkia seurata, että muistan kuunnelleeni kyseistä kappaletta levyltä aiemmin syksyllä. Tyttö kuiskaa, miksi kontrabasson soittaja pitää jousta hassusti. Ei muita muistikuvia. 1-vuotias äännähtää muutaman kerran, mutta on yllättävän hiljaa.
Mozart menee ihan ohi. Tyttö istuu sylissäni välillä ihan rauhallisestikin, mutta pääosa kappaleesta menee minulla siihen, että mietin kuinka tiukkaan otteeseen tytön voi ottaa ilman, että hän provosoituessaan aloittaa kahta kauheamman kahistelun. Mietin myös, mihin päin salia voisi tästä katsomon keskeltä paeta väliajan jälkeen. Ja mitä kahisevalle mekolle voi tehdä? Tavallaan lapsen asentojen vaihtamisessa ei ole mitään pahaa, jos ei satu olemaan kahisevia vaatteita. Nyt se lapsi vaan ymmärrä istua heilumatta. Pientä uhmaa havaittavissa. Pitäisikö lähteä kotiin? Toisen osan aikana tulen siihen tulokseen, että voisin väliajalla vaihtaa tytön mekon omaan mustaan t-paitaani. Tyttö pyörii sylissä niin, että kahlitsee pitkän tukkani ties kuinka monelle kierrokselle kätensä ympärille. Ehkä parasta on olla puuttumatta liikaa ja istua vaan pää kenossa, kunhan tyttö olisi hiljaa. Mutta näkyisikö mustat rintaliivit sittenkin liian törkeästi valkoisen neulepaidan läpi? Kolmannen osan keskivaiheilla saan tytön takaraivosta iskun vasempaan poskiluuhuni. Mietin, onko liian sievistelyä estää tyttöä pitämästä jalkojaan edessä olevan tyhjän penkin selkänojalla. Ehkä olen natsi, mutta nappaan jalat pois.
Väliajalla naisten vessajonossa tyttö kailottaa, että täällä on ihan huonoa musiikkia. Kysyn, että lähdetäänkö kotiin sitten. Ei kelpaa sekään vaihtoehto. Tytön iltapukulook vaihtuu mustiin leggareihin ja yli-isoon t-paitaan. Melkein mekosta menee sekin. Nyt pitkistä hiuksistani on hyötyä. Kun ne asettelee oikein, ehkä ne rintsikat ei näy niin pahasti. Seisoskelen Tampere-talon aulassa kädet erikoisessa asennossa.
Konsertin toista puoliskoa seuraamme tytön kanssa etummaisesta aitiosta. Siellä ei istu ketään muita, ja luotan siihen, ettei siellä katsomon sivussa pieni tuolissa heiluminen esiintyjiäkään häiritse. Mutta minua häiritsee taas jokin. Taidan olla aistiyliherkkä etenkin tilanteeseen kuulumattomien äänien suhteen. Siinä katsomon etuosassa kuuluu jostain ämyreistä ärsyttävää hurinaa. Joku linja ilmeisesti on auki koko konsertin ajan, koska Kaipainen tarvitsee mikrofonia teosesittelyihinsä. Ei se ääni katsomon keskiosaan kuulunut.
Marimba Spiritual on konsertin ainoa kappale, jota pystyn jokseenin keskittyneesti kuuntelemaan. Se hurina vaan kuuluu läpi pianissimikohdissa. Tyttö istuu hiljaa ja hötkymättä koko kappaleen. Mahtaako johtua kappaleen hyvästä meiningistä vai siitä, että lavalla soittaa tuttuja? Aika monella yleisössä jalka vipattaa musiikin tahtiin. Lyöjillä on hyvä ja energinen ote. He saavatkin konsertin suurimmat aplodit yleisöltä. Tyttökin sanoo, että tämä on hyvä kappale.
Ewaldista en ole aiemmin kuullutkaan. Jotenkin ei iske. Ehkä olen nuottineurootikko, mutta ihmettelenpä vaan, että jos vaskikvintetin neljä jäsentä on hoksannut teipata nuottinsa yhteen, miksi tämä yksi sankari ei niin ole tehnyt? Kyllä se vaan häiritsee, kun aika vauhdilla niitä aanelosia kiskoo telineeltä yksitellen lattialle. Välillä tulee sellainen olo, että mahtoiko kvintetillä olla kovin monet harjoitukset takana. Vaikka kappaletta en sen paremmin tunne, joissakin kohdissa on havaittavissa pientä epävarmuutta lähdöissä. Yksi rytmiaihio on joko todella epäsulavaksi kirjoitettu, tai sitten se vaan kuulostaa siltä. Sama aihio tulee uudestaan. Kuulostaa hämärältä toisellakin kerralla. 7-vuotias ei innostu tästäkään kappaleesta. Levottomuuden lisääntyessä totean vaatteiden vaihdon olleen oikea ratkaisu. Jatkuva asentojen vaihtaminen ja heiluminen ei nyt liiemmin häiritse. Mietin, häiritsikö se aiempi kahinakaan loppujen lopuksi ketään muuta kuin minua? Nyt häiritsee joidenkin aikuisten kuiskiminen kesken musiikin. Ja se hurina. Miten hurina voi kuulua vielä vaskikvintetin mezzoforten yli? Tyttö osoittaa lähellä istuvaa pariskuntaa ja käskee katsomaan, miten mies röhnöttää tuolissa. 1-vuotias on ollut niin pitkään hiljaa, että olen jo kuvitellut tämän poistuneen salista. Osien välissä hän kuitenkin kertoo jotain tärkeää meille kaikille.
Kiehtovan ällöjä muumiojuttuja
Firenzen egyptologisen museon esineistä koottu Muumiot-näyttely Tampereen museokeskus Vapriikissa 16.11.2012–31.3.2013.
Aika huikeaa katsella tuhansia vuosia vanhoja esineitä ja etenkin niitä 2000–3000 vuotta sitten kuolleita ihmisiä. Koulun historiantunneista alkaa olla aikaa ja mukavasti tuli kertausta ja varmasti uuttakin tietoa Egyptin kultakaudesta. Itse emme kuuluneet maksulliseen opastusryhmään, mutta ryhmien kiertäessä tuli itsekin kuultua muutama lause. Kuulin juuri sen verran, että ymmärsin saavani vain osan elämystä esineitä katsomalla ja suppeahkon niihin liittyvän tekstin lukemalla. Pääsylipun hinnalla tarjolla on ilmeisesti vain yksi opastus, sunnuntaisin klo 14.
Menin näyttelyyn pääosin siksi, koska 7-vuotias tyttöni innostui kadulla ja busseissa näkyneistä mainoksista. Oma lapseni on ehkä keskimääräistä herkempi ja siksi mietin, onko Muumiot-näyttely hänelle liikaa. Mainoksessakin on koristeellinen sargofagi, eikä mikään tyhjäsilmäinen kurttuinen kuollut ihminen. Netistä näytetyt kuivakkaat muumiot eivät pelottaneet, joten näyttelyyn uskallettiin lähteä. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mielikuvitus sai yhden seinällä olevan muumiokuvan heräämään henkiin. Kieltämättä, koska kyseisessä kuvassa muumio on käännetty lähes pystyasentoon, muumio voisi hyvinkin olla pelottelutarinoiden kävelevä muumio. Ja onhan sekin brutaalia selittää lapselle, kuinka kuolleen aivoja sörkittiin koukulla sierainten kautta, kunnes aivot muuttui nestemäiseksi ja kipattiin nenästä pihalle. Tai kuinka kuolleen sisään tungettiin mutaa ja ties mitä muuta, että reidet ja käsivarret näyttäisivät taas pulleammilta. Näyttelyssä näkyi vipeltävän tyytyväisenä paljon nuorempiakin lapsia, joten mikään ikäraja tuskin olisi tarpeenkaan. Eikä tuo oma lapsikaan tainnut traumatisoitua. Ainakin uskon saaneeni selitettyä, että eläviä muumioita ei olekaan ja kaikki nuo ällöt toimenpiteet tehtiin jo kuolleille, jotka ei mitään tunteneet. Ja tuo vaan oli tapa, jolla ajateltiin petaavan kuolleelle hyvää tulevaa elämää.
Näyttelytilassa heti sisääntulon jälkeen on penkit, joille voi istahtaa kuuntelemaan tietoa balsamoinnista ja muista muumioinnin tekovaiheista asiantuntijan kertomana. Jos ympärillä kukaan ei puhunut, saattoi puhetta seurata ihan helpostikin. Mutta etenkin sisään tulevat ihmiset, jotka eivät ole vielä asennoituneet seuraamaan rauhassa näyttelyä kailottivat näyttelytilaan tullessaan siihen malliin, että kuvaan liittyvää puhetta ei enää kuullut. Toinen ryhmä oli sitten ne mekastavat lapset, jotka juoksivat ees taas, ja ne porukat, jotka näyttelyn katsottuaan jäävät oven suuhun suunnittelemaan, että "mennäänkö sinne lintunäyttelyyn, vai sinne luontonäyttelyyn". Ei pystynyt edes lukemaan huulilta kuvasta, kun asiantuntija puhui italiaa, ja itse kuunteli suomenkielistä dubbausta.
Kaiken kaikkiaan Muumiot-näyttely oli ihan tutustumisen arvoinen. Muihin Vapriikin näyttelyihin verrattuna nähtävää oli määrällisesti vähän. Mutta en ole ennen nähnyt muumioita ja jotenkin sitä tunsi olevansa jonkin erityisen äärellä. Ei sitä joka päivä näe muumioitunutta päätä tai jalkaa ajalta 600–300 eaa.
Yleensä Vapriikissa käydessäni olen hyödyntänyt perjantai-iltoja, jolloin näyttelyihin pääsee ilman pääsymaksua. Meidän tytön suosikkinäyttelyjä ovat olleet ensi huhtikuulle jatkuva Lennossa, Lelumuseo, Kenkämuseo ja Luonnontieteellinen museo, jotka lapsikin kiertää useaan kertaan ihan ilokseen.
Muumiot-näyttelyä ilmaiset perjantai-illat eivät koske, mutta ei tästä ihan vararikkoon jouduttu. Opiskelijakortin ja S-etukortin yhdistelmällä pääsylipulle tuli hintaa 2 euroa. S-etukorttia näyttämällä sai lastenlipustakin euron hinnasta pois, eli yhteensä 4 euroa maksoi meille tämä elämys. Normaalihintainen aikuisten lippu 9 euroa ei kuulosta ihan riistolta sekään.
Se on vähän surkeaa, että Vapriikin nettisivuilla on useakin toimimaton linkki. Muun muassa juuri Muumiot-näyttelyn lisätietoja ei pääse tällä hetkellä katsomaan.
No kyllä tuolta Vapriikin sivuilta jotain faktoja löytyy:
http://www.tampere.fi/vapriikki.html
torstai 15. marraskuuta 2012
Pöh, mikä elokuva
Eric Barbierin ohjaama elokuva Le Serpent, Käärmeen merkki (2006) tuli tallennettua digiboksille, koska yleensä pidän ranskalaisista elokuvista. Tietysti mielenkiintoista oli katsoa, kuinka Minna Haapkylä toimii ranskalaiselokuvan naispääosassa. Heti alkuun ärsytti alkutekstit. Kuinka vaikeaa olisi ollut pistää ne ään pisteet sinne Haapkylän nimeen? Ihan yhtä vaikeaa, kuin kirjottaa Selänne siihen pelipaidan selkämykseen.
Pidän jännäreitä lajityyppinä viihdyttävinä elokuvina. Käärmeen merkissä ideana on se, että paha mies haluaa pilata entisen kiusaajansa elämän kiristämällä ja lavastamalla tätä syylliseksi. Samaan aikaan käynnissä on päähenkilön ja vaimon välinen eroprosessi ja kiista lastenhuoltajuudesta.
Muistan nähneeni piinaamiselokuvia, joissa katsojaa hämätään aluksi sillä, onko ulkopuolista piinaajaa olemassa vai onko päähenkilö oikeasti tehnyt niin kuin väitetään. Tässä elokuvassa aivoja ei tarvitse käyttää, sillä alusta asti tiedetään, että pahiksella on henkilökohtaisia kaunoja päähenkilöä kohtaan.
Käärmeen merkistä jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen se, kuinka päähenkilö vaimoineen voi olla niin idiootti. Olen yleensä pitänyt huonojen teinikauhuleffojen syntinä sitä, että päähenkilöt pomppivat juuri sinne, minne ei pitäisi. Eivätkä takuulla hoksaa varmoja vaaran merkkejä. Hauskempaa on katsoa elokuvaa, jossa ei katsojana tiedä kaikkea reilusti ennen päähenkilöä. Tai sitten haluan katsoa jotain oikeasti typerää, niin kuin vaikka Mission Impossibleja. Tarinan pahiksen motiivikin tuli hyvin nopeasti selväksi. Sitten vaan piti odottaa, milloin se pahis koittaa tappaa ne päähenkilön lapset ja miten. Ai kun jännää. Ja mikä ihmeen Käärmeen merkki? Niin, elokuvan lopussa nähtiin, että oli sillä pahiksella sellainen käärmetatuointi selässä. Kelju kuin käärme koko ukko.
Jotain muutakin jäi häiritsemään. Elokuvan alussa näytetään pahista apureineen toimistolla. Pöydällä on avattuja kirjekuoria, joista pahis vetää esiin kuvia. Elokuvan juoni tuo vahvasti esiin, että päähenkilön osalta pahiksen suunnitelmat ovat osa henkilökohtaista kostoa. Kuka niitä kuvia sitten hänelle oli lähetellyt ja miksi? No ehkä se oli se vaimo sittenkin koko homman takana, ja oli vain täyttä sattumaa, että hän sattui tilaamaan miehensä maineen pilaamisen hulluta ex-luokkakaverilta. Minkälainen firma käärmemiehellä ylipäätään oli? Ilmeisesti tarkoitus on kiristää rikkaita miehiä seksikuvilla. Uhreja oli paljon enemmän kansioista päätellen, mitä elokuvassa esiteltiin. Jos käärmemies kosti henkilökohtaisia kaunojaan, mikä oli henkilökohtainen kauna toista kiristettävää, vanhaa asianajajaukkoa kohtaan? Tai miksi kukaan hälle tilasi kiristäjän? Tämä elokuva jättää mun mielestäni ihan väärät kysymykset auki ja pureskelee väärät asiat valmiiksi.
Pöh, sanon minä.
Pidän jännäreitä lajityyppinä viihdyttävinä elokuvina. Käärmeen merkissä ideana on se, että paha mies haluaa pilata entisen kiusaajansa elämän kiristämällä ja lavastamalla tätä syylliseksi. Samaan aikaan käynnissä on päähenkilön ja vaimon välinen eroprosessi ja kiista lastenhuoltajuudesta.
Muistan nähneeni piinaamiselokuvia, joissa katsojaa hämätään aluksi sillä, onko ulkopuolista piinaajaa olemassa vai onko päähenkilö oikeasti tehnyt niin kuin väitetään. Tässä elokuvassa aivoja ei tarvitse käyttää, sillä alusta asti tiedetään, että pahiksella on henkilökohtaisia kaunoja päähenkilöä kohtaan.
Käärmeen merkistä jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen se, kuinka päähenkilö vaimoineen voi olla niin idiootti. Olen yleensä pitänyt huonojen teinikauhuleffojen syntinä sitä, että päähenkilöt pomppivat juuri sinne, minne ei pitäisi. Eivätkä takuulla hoksaa varmoja vaaran merkkejä. Hauskempaa on katsoa elokuvaa, jossa ei katsojana tiedä kaikkea reilusti ennen päähenkilöä. Tai sitten haluan katsoa jotain oikeasti typerää, niin kuin vaikka Mission Impossibleja. Tarinan pahiksen motiivikin tuli hyvin nopeasti selväksi. Sitten vaan piti odottaa, milloin se pahis koittaa tappaa ne päähenkilön lapset ja miten. Ai kun jännää. Ja mikä ihmeen Käärmeen merkki? Niin, elokuvan lopussa nähtiin, että oli sillä pahiksella sellainen käärmetatuointi selässä. Kelju kuin käärme koko ukko.
Jotain muutakin jäi häiritsemään. Elokuvan alussa näytetään pahista apureineen toimistolla. Pöydällä on avattuja kirjekuoria, joista pahis vetää esiin kuvia. Elokuvan juoni tuo vahvasti esiin, että päähenkilön osalta pahiksen suunnitelmat ovat osa henkilökohtaista kostoa. Kuka niitä kuvia sitten hänelle oli lähetellyt ja miksi? No ehkä se oli se vaimo sittenkin koko homman takana, ja oli vain täyttä sattumaa, että hän sattui tilaamaan miehensä maineen pilaamisen hulluta ex-luokkakaverilta. Minkälainen firma käärmemiehellä ylipäätään oli? Ilmeisesti tarkoitus on kiristää rikkaita miehiä seksikuvilla. Uhreja oli paljon enemmän kansioista päätellen, mitä elokuvassa esiteltiin. Jos käärmemies kosti henkilökohtaisia kaunojaan, mikä oli henkilökohtainen kauna toista kiristettävää, vanhaa asianajajaukkoa kohtaan? Tai miksi kukaan hälle tilasi kiristäjän? Tämä elokuva jättää mun mielestäni ihan väärät kysymykset auki ja pureskelee väärät asiat valmiiksi.
Pöh, sanon minä.
maanantai 12. marraskuuta 2012
Miksi konserteissa kannattaa käydä?
Pro Musica Säätiön Vuoden nuori muusikko 2012
Joonatan Rautiola, saksofoni
La 10.11.2012 Tampere-talon Pienessä salissa.
Pascal: Sonatine alttosaksofonille ja pianolle (1948)
Virtaperko: Crimes of the Past alttosaksofonille ja pianolle (2007)
Globokar: Dos à dos saksofonille ja trumpetille (1988)
Lauba: Neljä etydiä alttosaksofonille (1991-94)
Hindemith: Trio op. 47 alttoviululle, tenorisaksofonille ja pianolle (1928)
Virtaperko: Crimes of the Past alttosaksofonille ja pianolle (2007)
Globokar: Dos à dos saksofonille ja trumpetille (1988)
Lauba: Neljä etydiä alttosaksofonille (1991-94)
Hindemith: Trio op. 47 alttoviululle, tenorisaksofonille ja pianolle (1928)
Ennen konserttia lupasin esitellä 7-vuotiaalle tyttärelleni niitä kappaleita Spotifysta, jotka on levytetty. Hän kyseenalaisti konserttiin lähtemisen: "Mitä järkeä sinne konserttiin on sitten mennä, jos ne kaikki kappaleet on jo kuullut? Eihän siinä ole sitten mitään jännää." Rautiolan konsertti oli oiva osoitus siitä, kuinka hienoa on kuulla musiikkia livenä, vaikka kelpo levytyksiä olisikin saatavilla.
Vaikka etenkin kamarimusiikissa nuoteista soittaminen on taiteen sääntöjen mukaista, nuottien kanssa säätäminen vaikuttaa väistämättä tunnelmaan. Ehkä Pascalin Sonatine ei musiikillisesti herättänyt tarpeeksi mielenkiintoa, että olisin voinut jättää asian huomiotta. Rautiolan ja pianisti Mikko Merjasen soitto oli kyllä kaunista jne., mutta olin ihan iloinen, ettei konsertti ollut kattaus ranskalaisia uusklassikoita. Vaikka ne kuuluvat saksofonin perusrepertuaariin, en ole ikinä saanut niistä suuria intohimoja.
Sen sijaan Olli Virtaperkon Crimes of the Past jäi positiivisena mieleen. Voimakas musiikki ei jäänyt edes nuottien kääntelyn varjoon. Teoksen lopussa oli yksi koko konsertin kohokohdista. Saksofonin soitto vaimenee hiljalleen, kunnes jäljelle jää vain läppien kolina. Kappaleen loppu oli vaikuttava, lähes maaginen. Osin varmasti sen vuoksi, että yleisö oli täysin hiljaa. Noin vaikuttavaa hiljaisuutta en ole kuullut aikoihin.
Vinko Globokarin teos Dos à dos vei aivan erilaisiin tunnelmiin. Jos ei ollut sattunut vilkaisemaan käsiohjelmaa, ei ehkä ymmärtänyt teoksen alkavan jo siitä, kun Visa Haarala istahti lavan reunalle ja avasi trumpettikotelonsa. Dos à dos on teos, jossa yleisön äänekkäätkin reaktiot kuuluvat asiaan. Trumpetin ja sopraanosaksofonin kilpasoitanta, pusut ja tönäisyt pakottavat nauramaan. Soittajien ilmeet ja eleet ovat yhtä tärkeä osa esitystä kuin soittimesta ulos tulevat sävelet. Harmi vain, ettei tyttöni alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta päässyt mukaan konserttiin. Tämä kappale olisi ollut ehkä paras esimerkki musiikista, joka ei ehkä toimisi kovin hyvin netistä kuunneltuna, tai edes katseltuna.
Konsertti esitteli monipuolisesti saksofonin sointimahdollisuuksia, eikä mikään tuntunut Rautiolalle mahdottomalta. Teoksista etenkin Christian Lauban Neljä etydiä saksofonille esitteli erilaisia tekniikoita multifoneista ja kiertoilmahengityksistä kaikkeen sellaiseen, minkä nimeä en ole varmaan koskaan kuullutkaan. Saatikka tietäisin, miten tuollaiset äänet saadaan aikaan. Vaikka erikoiset äänet herättävät ihmetystä, kyse on kuitenkin musiikista. Lauban etydit eivät jääneet tekniseksi suoritteeksi, vaan etydit veivät nimiensä mukaisesti Afrikkaan.
Hindemithin Trio pianolle, alttoviululle ja heckelfonille/tenorisaksofonille oli hyvä lopetus konsertille. Teos piti intensiivisesti otteessaan alusta loppuun. Joonatan Rautiolan kanssa teosta esittivät pianisti Mikko Merjanen ja alttoviulisti Barbora Hilpo. On se sitten säveltäjän tai soittajien ansiota, esitys oli mukavasti balanssissa. Sopiva määrä jämäkkyyttä ja kaunista laulavuutta. Tässä esityksessä eivät nuotitkaan häirinneet.
Konsertti oli minulle mahtavinta vähään aikaan. Soitan itsekin saksofonia, joten olen ehkä puolueellinen kehuissani. Saksofonin soinnissa on uskomaton määrä sävyjä ja mahdollisuuksia koskettaa kuulijaa. Mikäs siinä kuunnellessa, kun lahjakas muusikko soittaa noin upeaa soitinta.
Luokkaretki kuuhun
Koko perheen tanssiteos Luokkaretki kuuhun
Tampere-talossa su 4.11.2012
Musiikki: Markus Fagerudd
Käsikirjoitus ja kertoja: Eppu Nuotio
Koreografia: Elina Berg, Satu Lankinen, Outi Vilonen
TampereRaw-yhtye
Pirkanmaan Tanssiopisto Elina Bergin oppilaat
Luokkaretki kuuhun on yksi syy tämän blogin perustamiseen. Vaikka esityksestä on yli viikko, mielessäni pyörii esityksestä nousseita ajatuksia. Esitystä seuratessani en suunnitellut minkäänlaisen tekstin kirjoittamista, mutta kirjoitan nyt siitä, mitä vielä viikon jälkeen muistan.
Luokkaretki kuuhun on melko yhtenäinen musiikin, tanssin ja kerronnan liitto. Haluaisin kertoa Markus Fageruddin musiikista enemmänkin, mutta en yksinkertaisesti muista muuta kuin sen, että se toimi hyvin. Nautin TampereRaw'n soitosta, mutta ehkä tanssi ja kerronta kiinnittivät huomioni ja musiikki jäi jonnekin alitajuntaan luomaan tunnelmaa ja kontekstia tanssille ja kerronnalle.
Kun lähtee seuraamaan esitystä, jonka tietää olevan osittain oppilaiden eikä jo kokeneiden ammattilaisten työtä, ei välttämättä odota virheetöntä esitystä. Ainakin itse syyllistyin tähän. Ammattilaisten suunnittelema koreografia toimi tanssioppilaiden esittämänä hienosti, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. En edes ajatellut katsovani opiskelijoiden tanssia. Oli ilo seurata sujuvaa ja monipuolista liikettä.
Teoksen seuraamista häiritsi epäsuhta päähenkilön kahden eri esittäjän välillä. Eppu Nuotio istui lavan portailla kertomassa tarinaa minä-kertojana. En ole varma, muistuttiko hänen olemuksensa ja puhetyylinsä enemmän puliakkaa vai letkeää teinipoikaa. Kiitoksiin kävellessään Nuotio raahusti flegmaattisesti eturiviin. Ero tanssilavalla minä-kertojana esittäneeseen simpsakkaan ja ryhdikkääseen Malla Ylöniemeen oli silmiinpistävä. Jos Nuotiota ja Ylöniemeä ei olisi kumpaakin puettu keltaiseen pusakkaan ja punaiseen pipoon, olisi ollut sitäkin vaikeampaa ymmärtää heidän esittävän samaa hahmoa. Nuotion kerrontaan olisi sopinut paremmin vaikkapa hiphop-tanssija, joita lavalla myös nähtiin. Ehkä minä-kertojan flegmaattisuus ja huonoryhtisyys olisi ilmentynyt silloin tanssissakin. Miksi Nuotio on ylipäätään tehnyt hahmostaan flegmaattisen, ennemmin seinille kuin silmiin vilkuilevan teinin? Tarina sinällään ei tuo esiin minä-kertojasta vastaavia piirteitä.
Hyvä tarinankertoja ja kirjoittaja Nuotio kuitenkin on. Tarina luokkaretkestä kuuhun kuulosti kaikessa järjettömyydessään aivan järkeenkäypältä. Henkilöhahmot olivat ristiriitaista päähenkilöä lukuun ottamatta uskottavia, kuin ketä tahansa teinejä, opettajia ja vanhempia. Oma suosikkini, kuuhun kioskia pitämään jäänyt kosmonautti Dimitrikin olisi voinut olla kuka tahansa kuuhun unohtunut kosmonautti.
On taitolaji luoda sellainen teos, josta nauttivat sekä lapset että aikuiset. Luokkaretki kuuhun täyttää koko perheen esityksen määritelmän. Ainakin meidän perheen mielestä.
Tampere-talossa su 4.11.2012
Musiikki: Markus Fagerudd
Käsikirjoitus ja kertoja: Eppu Nuotio
Koreografia: Elina Berg, Satu Lankinen, Outi Vilonen
TampereRaw-yhtye
Pirkanmaan Tanssiopisto Elina Bergin oppilaat
Luokkaretki kuuhun on yksi syy tämän blogin perustamiseen. Vaikka esityksestä on yli viikko, mielessäni pyörii esityksestä nousseita ajatuksia. Esitystä seuratessani en suunnitellut minkäänlaisen tekstin kirjoittamista, mutta kirjoitan nyt siitä, mitä vielä viikon jälkeen muistan.
Luokkaretki kuuhun on melko yhtenäinen musiikin, tanssin ja kerronnan liitto. Haluaisin kertoa Markus Fageruddin musiikista enemmänkin, mutta en yksinkertaisesti muista muuta kuin sen, että se toimi hyvin. Nautin TampereRaw'n soitosta, mutta ehkä tanssi ja kerronta kiinnittivät huomioni ja musiikki jäi jonnekin alitajuntaan luomaan tunnelmaa ja kontekstia tanssille ja kerronnalle.
Kun lähtee seuraamaan esitystä, jonka tietää olevan osittain oppilaiden eikä jo kokeneiden ammattilaisten työtä, ei välttämättä odota virheetöntä esitystä. Ainakin itse syyllistyin tähän. Ammattilaisten suunnittelema koreografia toimi tanssioppilaiden esittämänä hienosti, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. En edes ajatellut katsovani opiskelijoiden tanssia. Oli ilo seurata sujuvaa ja monipuolista liikettä.
Teoksen seuraamista häiritsi epäsuhta päähenkilön kahden eri esittäjän välillä. Eppu Nuotio istui lavan portailla kertomassa tarinaa minä-kertojana. En ole varma, muistuttiko hänen olemuksensa ja puhetyylinsä enemmän puliakkaa vai letkeää teinipoikaa. Kiitoksiin kävellessään Nuotio raahusti flegmaattisesti eturiviin. Ero tanssilavalla minä-kertojana esittäneeseen simpsakkaan ja ryhdikkääseen Malla Ylöniemeen oli silmiinpistävä. Jos Nuotiota ja Ylöniemeä ei olisi kumpaakin puettu keltaiseen pusakkaan ja punaiseen pipoon, olisi ollut sitäkin vaikeampaa ymmärtää heidän esittävän samaa hahmoa. Nuotion kerrontaan olisi sopinut paremmin vaikkapa hiphop-tanssija, joita lavalla myös nähtiin. Ehkä minä-kertojan flegmaattisuus ja huonoryhtisyys olisi ilmentynyt silloin tanssissakin. Miksi Nuotio on ylipäätään tehnyt hahmostaan flegmaattisen, ennemmin seinille kuin silmiin vilkuilevan teinin? Tarina sinällään ei tuo esiin minä-kertojasta vastaavia piirteitä.
Hyvä tarinankertoja ja kirjoittaja Nuotio kuitenkin on. Tarina luokkaretkestä kuuhun kuulosti kaikessa järjettömyydessään aivan järkeenkäypältä. Henkilöhahmot olivat ristiriitaista päähenkilöä lukuun ottamatta uskottavia, kuin ketä tahansa teinejä, opettajia ja vanhempia. Oma suosikkini, kuuhun kioskia pitämään jäänyt kosmonautti Dimitrikin olisi voinut olla kuka tahansa kuuhun unohtunut kosmonautti.
On taitolaji luoda sellainen teos, josta nauttivat sekä lapset että aikuiset. Luokkaretki kuuhun täyttää koko perheen esityksen määritelmän. Ainakin meidän perheen mielestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)