Istun Radio Moreenin editointikopissa tekemässä radio-ohjelmaa historiallisista kosketinsoittimista. Yritin etsiä jotain oratoriota tai kantaattia, jossa olisi cembalo aariaa säestämässä, mutta eksyin kuuntelemaan Claudio Monteverdin teosta Messa a 4 voci. Itkuhan siinä tuli. Stressi ja monen päivän luku-urakka yliopistourani viimeiseen tenttiin purkautui.
Yritän toisinaan lähestyä musiikkia jotenkin intellektuellisti. Luen mielelläni kaikenlaista kirjallisuutta musiikinhistoriasta elämäkertoihin. Musiikin rakenteita en useinkaan jaksa ajatella. Vaikka olen opiskellut analyysia ja kenraalibassoa ja vaikka mitä, en osaa musiikkia kuunnellessani ajatella mitään teoreettista. Ehkä älyni ei riitä siihen, koska oikeasti olen ollut aina kaikessa teoriassa ja solfassa todella huono. Siksi väitän, että minulle musiikki on tunneasia, johon ei tarvita järkeilyä. (No joo, ehkä oikeasti teoksen syvällinen analyysi saa löytämään siiä jotain uusia tasoja.)
Luin hiljattain tenttikirjasta (Oatley, Keltner, Jenkins: Understanding Emotions) emootioiden ja taiteen välisestä suhteesta. Taide on tekijälleen keino ymmärtää tunteita, joita ei pysty muuten käsittelemään. Emootiot johtavat siihen luovuuteen, että jonkun on pakko purkaa ihastumisensa rakkausrunoksi tai vihansa punkiksi. Oliko liian stereotypistä? Voiko rakkauden purkaa punkiksi? Joka tapauksessa, taiteen tekeminen on tapa käsitellä emootioita. On se jännä juttu, 1600-luvulla sävelletty teos 1980-luvulla levytettynä voi tässä ja nyt iskeä minuun näin valtavasti. Sama emootio, jonka taiteilija on teokseensa asettanut, on yleisön vastaanotettavissa ja koettavissa. Myös yleisölle taide on emootioiden käsittelyä.
Minä olen kyllä kova herkistelemään. Voin itkeä, jos katson valokuvaa, joka on joko sisällöltään koskettava tai muuten vain kaunis. Minä itken, jos elokuvassa tapahtuu surullisia asioita. Tiettyjä kappaleita kuunnellessani itken lähes aina. Mahlerin toisen sinfonian finaalin loppuhuipennus ja useampikin kohta Brucknerin neljännessä. Kun oikein tuskastuttaa, on hyvä itkeä Šostakovitšin tahtiin. Gregoriaaninen kirkkolaulu ja monet messut tyhjentävät kyllä kyynelvarastot tehokkaasti. Kun tulee sellainen olo, että tekisi mieli tirauttaa muutama kyynel, ei muuta kun credot soimaan. En osaa selittää, miksi itken. Niin vain käy.
Onpas nyt hyvä olo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti