Päätin pitää tänään ylimääräisen karkkipäivän, kun näin kaupassa Merkkari Mix -pussin. Lisäksi tenttiin lukeminen mun mielestäni vaatii jotain mussutusta.
Facebookissa onkin pyörinyt pitkään kaikkia 70-luvun lapsien makumuistoja "Tykkää tästä jos muistat Hopea-toffeen". Tai no, olen minäkin Hopea-toffeeta maistanut. Ja ilmeisesti Merkkaritkin on oikeasti jostain samoilta ajoilta. Mutta minulle tämä on 90-luvun alun makumuisto. Ärrältä muistaakseni haettiin aina merkkareita. Olisiko niitä ollut silloin punaisia, keltaisia ja mustia?
Mainos taisi luvata, että nämä uudet Merkkarit on tehty samalla reseptillä, mutta pienemmässä koossa. Ei tartu kitalakeen niin kivasti nämä pienet kuin isot. Punaiset ja mustat ovat parhaita. En muista lapsuudesta mitään kolamerkkareita. Tai ainakin luulen, että nuo pussissa olevat vaaleanruskeat yrittivät olla kolakarkkeja. Ne maistuivat oudon yrttisiltä.
Tutulta tuntuu se Merkkareiden sitkeys. Jatkuvasti saa olla etusormella hampaita tökkimässä ja karkkia irrottelemassa. Se on kyllä kivaa. Tosin ei toimi oikein tämän tenttikirjan kanssa. Merkkareiden syöminen vaatii liikaa huomiota ja keskittymistä. Minun ainakin on syytä keskittyä, sillä olen ihan aikuisiällä meinannut sen verran monta kertaa tukehtua johonkin syömiseen. Sehän Merkkarit kai kaupoista veikin, kun niiden syöminen meinasi olla hengenvaarallista. Tutulta tuntuu se hauska raapiminen kurkussa, kun nielaisee vähän liian vähän pureskellun Merkkarin. Livin' on the edge.
Ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta ei minun leukaperäni kestä näitä karkkeja. En muista tällaista lapsuudesta. Sikäli hyvä, ettei tule syötyä koko pussillissa kerralla. Päätä nyt kuitenkin särkee ja tunnelmat muistuttavat viime syksyä, jolloin leukani ei muutamaan viikkoon auennut paria senttiä enempää. Ehkä minun pitää pysytellä kaukana näistä karkeista. Hajotan vaan leukani tai sitten tukehdun. Ne punaiset on kyllä hyviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti