Kävimme Särkänniemessä viettämässä sateista sunnuntaita. Rannekkeiden hinnat ja muu lippuhinnoittelu on puhuttanut tänä kesänä. Yksittäisiä laitelippuja ei enää ole. Voi olla, että niille olisi kysyntää, vaikka itse olen kyllä miettinyt, kuka maksaa jotain 8 euroa yhdestä laiteajelusta. (Eikös ne jotain sitä luokkaa ole maksaneet viime vuosina?) Meidän perheessä on aina menty huvipuistoon koko päiväksi, ns. koko rahan edestä. Ranneke on siis aina kannattanut ottaa. Nyt moni on tuntunet pahastuneen siitä, ettei esimerkiksi Koiramäkeen pääse, jos ei maksa sitä ranneketta. En tiedä, onko se nyt niin ihmeellinen paikka, että sinne pitäisi ihan varta vasten lähteä, jos ei aio muuten huvitella.
Minä koen saaneeni rahalle vastinetta. Maksoimme rannekkeista 3x35€. Onhan se yli satanen, suuremmalla perheellä vielä suurempi investointi. Mutta mitä sillä rahalla sain? Olimme Särkänniemessä 6 tuntia. Ehdimme käydä monissa laitteissa, Akvaariossa, Planetaariossa, ja itse kävin myös Sara Hildénin taidemuseossa. Delfiinit jätettiin tänä vuonna väliin. Eipä sikäli, kyllä minäkin mielummin maksaisin rannekkeista vaikka 25€ kuin 35€, mutta ei tuo ranneke ole mahdoton hinta koko päivän huvituksista. Parin tunnin leffastakin saa maksaa pahimmillaan yli 15 euroa. Kaikki on suhteellista, harva asia ilmaista.
Se on tietenkin eri asia, onko fiksua maksaa 10 euron aluelippu siitä, että saa seistä vaunujen vieressä koko päivän ilman, että itse käy missään. En varmaan tuossa tilanteessa menisi niiden vaunujen kanssa paikalle, vaan lapsen kanssa lähtisi joku, joka itsekin huvittelee. Ehkä joissakin perheissä aikuiset ei käy laitteissa. Ehkä sellaiset, jotka on yksin pienten lasten kanssa. Minä muistan, että silloin kun oma muksu kulki vain pikkulasten laitteissa, aina meitä aikuisia oli mukana sen verran, että kun yksi jää lapsen kanssa muut voi mennä niihin muihin laitteisiin. Sellaisille pelkästään pikkulasten ehdoilla liikkeellä oleville perheille Linnanmäki onkin varmaan parempi valinta, koska siellä on ilmainen sisäänpääsy ja pienille ilmaisia laitteitakin. Särkänniemi on tainnut valita kohderyhmäkseen ne koko päivän siellä viettävät. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se sitten oikea ratkaisu. No, kerran kesässä meidän perhe Särkänniemessä käy tulevaisuudessakin, ellei nyt aivan mahdottomaksi nuo hinnat nouse.
Kävimme syömässä Hans Välimäen Midhill-ravintolassa, siitä kun on niin paljon puhuttu viime aikoina. Ensimmäinen asia, mihin sisään astuessaan kiinnittää huomiota, on tilan kaikuisuus. Ravintolatila ei ole suuri, mutta siellä puhe kaikuu kuin suuressakin hallissa. Sisustus on todella simppeliä, seinät valkoiset. Joku tekstiili, vaikka ikkunaverhot, saisivat varmaan tunnelman mukavammaksi äänien suhteen. Muuten burgeripaikkaan sopiikin pelkistetty meininki.
Menussa oli kaikkea jännää ja erikoista, kuten lammasburgeria tsatsikilla, tai luuytimellä ja häränhännällä makustettua burgeria. Päädyin tilaamaan ihan perinteisen cheese burgerin cheddarilla. Lista sanoo, että jos ei erikseen muuta pyydä, liha paistetaan mediumiksi. Tilauksen yhteydessä tarjoilija kysyi vielä erikseen kypsyysastetta, ja mediumin tilasin. Hyvällä tahdolla pihvistä oli löydettävissä joku hitunen roseeta. Jos en olisi ollut niin nälkäinen, olisin lähettänyt annoksen takaisin. Lähes läpikypsä se pihvi oli, vaikkakin ei niin kypsä kuin lastenannoksen hampurilaispihvi (josta ei muuten edes kysytty, mitä kypsyysastetta haluttaisi). Mutta minun hampurilaiseni oli oikein hyvän makuinen. Siinä oli pihvin ja cheddarin lisäksi mm. coleslaw'ta. Hampurilaisen hinta oli 11 euroa. Kyllähän sillä hinnalla saa jo parikin ateriaa jostain pikapaikasta, mutta niistä burgereista ei voi puhua edes samana päivänä. Midhillin purilainen oli täyttävä ja maukas. Pihvi oli mukavan paksu. Olisi varmaan ollut mehukkaampi, jos olisi ollut medium. Paksu pihvi taas oli lapsen hampurilaiseen liian paksu. Ei mahtunut purilainen 7-vuotiaan suuhun. Lastenannos maksoi 9€ ja sisälsi hampurilaisen, ranskalaiset ja pienen softiksen. Limut maksoivat 3,5 € kipale. Kun ottaa huomioon sen, että olimme huvipuistossa, missä kaikki syötävä maksaa muutenkin enemmän kuin aitojen ulkopuolella, hinta ja laatu kohtasivat Midhillissä ihan hyvin.
En tilannut ranskalaisia, koska en kuitenkaan olisi jaksanut niitä syödä. Ihan hyvä, että hampurilaiset ja lisukkeet hinnoiteltiin erikseen. Mieheni tilasi 5 euron ranskalaisannoksen hampurilaisen lisäksi. Minäkin maistoin niitä, mutta en oikein pitänyt. Vaikuttaa ihmeelliseltä kikkailulta paistaa ranskikset jossain ankanrasvassa. Miksi? Minun kitalaessani ainakin maistui ällö rasva. Listassa ei näkyny mitään dippivaihtoehtoja ranskalaisille. Pelkän ketsupin sijaan olisi joku aioli tai vastaava toiminut.
Palvelu oli hieman hämärää. Kyllä meitä tervehdittiin ja tavallaan palvelu pelasikin. Oli hämmentävää, kun melkein joka kerta meitä palveli eri tarjoilija. Olisiko neljä tarjoilijaa ollut töissä, ja jokainen heistä kävi jonkun asian kanssamme hoitamassa. Iso miinus siitä, että mitään servettejä ei saatu. Kun kovasti on sen kraanavesikeskustelun tiimoilta korostettu sitä, että Midhill on oikea ravintola, jossa on oikein pöytiintarjoilu, olisin kyllä odottanut, että servetitkin tuotaisi pöytään. Kun purilaiset saapuivat ja huomasimme, että sotkuista hommaa syöminen on, eikä paperia ollut, ei tarjoilijoita pyörinyt nurkilla. Laskin siinä joutessani, että ruokailemassa oli sillä hetkellä lisäksemme 6 pöytäseuruetta. Ei mikään hurja ruuhka. Ihan periaatteesta olisin halunnut pyytää ne servetit tarjoilijalta, mutta nopeammin ne sai hakemalla itse joltain sivupöydältä. Tavallaan vähän naurattaa ajatus siitä, että niitä purilaisia olisi jonkun punaviinin kanssa siinä nauttinut. Maun puolesta ei mitään ongelmaa, mutta kädet aivan sotkussa olisi varmaan hienot lasit livenneet näpeistä.
Siinä tarjoilijoiden vaihtuvuudessa on firmankin kannalta se huono puoli, että eivät ilmeisesti pysyneet selvillä, mitä me oikein oltiin tilattu. Katsoin juuri kuittia tarkastaakseni tätä kirjoitusta varten, mitä mikäkin maksoi. Yksi juoma saatiin näemmä ilmaiseksi. Yksi juoma tilattiin siis myöhemmin kuin muut juomat, ja mietinkin miksi se tarjoilija pyyteli anteeksi sitä tuodessaan. Varmaan luuli, että oli tilattu se juoma jo aiemmin joltain toiselta tarjoilijalta, mutta oli unohdettu tuoda.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Lauluyhtyeitä taustanauhalla ja ilman
La 8.6.2013 Tampereen Pakkahuoneella
AiA, Viisi & Leveleleven
Tämä viikko on mennyt töissä Tampereen sävel -festivaalin merkeissä, mutta itse konsertteihin en ole ehtinyt. Lauantai-illan konserttiin olin kuitenkin voittanut liput, joten sinne menin. Itse asiassa sain valita kolmesta konsertista, mihin liput haluan. Tavallaan perjantai-illan Bach-konsertti olisi ollut varmaan enemmän oma juttuni, mutta päätin kokeilla jotain erilaista ja mennä a cappella -konserttiin.
Tai itse asiassa luulin meneväni a cappella -konserttiin. Eihän siellä kaikki sitä ollutkaan. Konsertin aloitti Aia, aivan uusi tuttavuus minulle. Näin seuraavana päivänä en muista juuri mitään koko pumpusta. Naisia laulamassa moniäänistä poppia konejumputuksen päälle. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että popiksi ihan hyvää. Noin kolmen kappaleen jälkeen haukotutti aika pahasti. Jokainen biisi oli niin samanlainen, sama tempokin melkein koko setissä alusta loppuun. Nimi Aia tulee varmaan siitä, että melkein joka biisissä lauletaan jossain välissä jotain aiaiaiaiaiaa. Vokaalimusiikissa sanoilla on ainakin minulle suuri merkitys. Jostain spiikistä kuulin, että seuraavan kappaleen sanat on jonkun sotalapsen runosta 40-luvulta. No, mitään muuta en sanoista saanut selvää, muuta kuin että vettä satoi. No, minä olen hyvin epäbilemäinen ihminen, joten jos jo alkuspiikissä luvattiin bilekeikkaa, niin eihän se yllättänyt, että en ehkä ollut kohdeyleisöä.
Seuraava yhtye, Viisi, esiintyi Klubin puolella. Meininki oli vähän parempi, mutta ei oikein sytyttänyt sekään. Eniten häiritsi se, että bassoäänet tehtiin ilmeisesti jotenkin manipuloimalla. Onkohan olemassa joku laite, jolla saa lauluäänen vaikkapa oktaavia alemmaksi? Sen ainakin huomasin, että se bassoääni oli naisen ääneksi huomattavan matala, eikä sitä aina laulanut edes sama laulaja. Ääni kuulosti oudolta ja välillä epävireiseltäkin. Viisi lauloi pääosin a cappellana. A cappellaan liittyy ainakin minun mielikuvissani luonnollisuus ja puhtaus. Herää vaan kysymys, miksi tuossa lauluyhtyeessä ei sitten voi olla sitä tyyppiä, vaikka mieslaulajaa, joka oikeasti voi laulaa tarpeeksi matalalta. Paljon muistikuvia ei lauluyhtye Viidenkään esityksistä jäänyt. Ihan ok, mutta vaikeaa oli keskittyä kuuntelemaan musiikkia. No, ehkä esitys olikin baarin puolella juuri siksi, että porukan olikin tarkoitus hölistä keskenään siinä samalla. Mielestäni Klubin puoli toimi kyllä ihan hyvin tuon kokoiselle porukalle. Yleisö oli lähempänä ja tunnelma kuitenkin tiiviimpi kuin isomman salin puolella. Yllätyksenä kesken keikan Maija Vilkkumaa tuli laulamaan pari biisiään Viiden kanssa. Tai siis minulle se oli yllätys, en tiennyt, että heillä on ollut yhteinen kiertue. Maija Vilkkumaalla on persoonallinen saundi, mutta lauluyhtyeeseen yhdistettynä se kuulosti huomiotaherättävän oudolta. Olen tällä viikolla kuunnellut paljon kommentteja a cappellasta, ja yksi kuulemani vakiofraasi on, että a cappellassa artikulaatio ja vire ovat ihan avainasioita. Jos solistilla ne ei ole ihan huipussaan, mutta niitä soittimia matkivilla duu-duu-laulajilla on, niin ristiriita meinasi alkuun olla hieman liikaa. Ei minua koskaan aiemmin ole Vilkkumaan s häirinnyt mitenkään, ja toisen kappaleen aikana kuulokuvaan alkoi hieman jo tottuakin.
Illan päätteeksi siirryttiin taas Pakkahuoneen puolelle kuuntelemaan illan pääesiintyjää Leveleleveniä. Se on kahden a cappella -yhtyeen, Rajattoman ja The Real Groupin yhteisprojekti, joka esiintyi nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tähän mennessä ilta oli ollut enemmän tai vähemmän tasapaksu. Leveleleven toi mukavaa vaihtelua. Heidän setissään oli rauhallista ja räväkkää menoa, välillä laulettiin koko porukalla ja välillä kumpikin yhtye yksin. Kuulostaahan se hienolta, kun jotkut hallitsevat äänensä noin taitavasti.
Eräs seurueen jäsen tuumasi, että ei tällainen a cappella -keikka tarjoa mitään, mitä ei levyltä kuulisi. Äänet tulevat mikrofonin kautta, eikä tilanteessa ole samaa inhimillisen epätäydellisyyden olemusta kuin vaikka sinfoniaorkesterin konsertissa. Onko a cappella siis liian kliinistä? Ihan ok viihdettä. (Mutta minä taidan olla musiikin suhteen sen verran vaativa, että usein se viihde ei riitä. Varsinkin jos keikasta osa on niin epäviihdyttävää, että haukotuttaa.) Mietin sitä, millainen kokemus vastaava konsertti olisi ollut konserttisalissa. Ehkä tylsempi. Pakkahuoneella asiaan kuuluu, että ihmiset kulkevat hakemassa kaljaa ja etenkin siellä salin takaosassa rupattelevat omiaan siinä keikan ohessa. Silloin ei ole pakko istua paikallaan ja keskittyä. Minulle Rajattoman levytkin ovat olleet harvoin sellaista kuuntelumusiikkia. Ne voi pistää soimaan taustaksi, kun on ystäviä kylässä. Tai sitten voi kuunnella sen yhden tietyn biisin, minkä haluaa kokea juuri silloin. Mutta harvoinpa kuuntelemalla kuuntelen levyllistä a cappellaa. A cappella ei sinällään ole huonoa, sitäkin on niin monenlaista. Mieleeni tulee The King's Singersin konsertti muutaman vuoden takaa. Siinä ensimmäinen puolisko oli jotain renessanssimusiikkia ja toinen viihtellisempää. Pidin enemmän siitä ensimmäisestä. Ehkä se sitten kertoo vaan jotain minusta itsestäni.
Minä en siis lipuista maksanut, koska voitin ne arvonnasta. Kotiin kävellessäni mietin, että olisiko ollut hyvä sijoituskohde maksaa tuosta illasta 70 euroa kahdesta lipusta? No minä olenkin enemmän soitinmusiikki-ihmisiä. Mukava silti kokeilla jotain, mihin ei ehkä tulisi muuten mentyä.
AiA, Viisi & Leveleleven
Tämä viikko on mennyt töissä Tampereen sävel -festivaalin merkeissä, mutta itse konsertteihin en ole ehtinyt. Lauantai-illan konserttiin olin kuitenkin voittanut liput, joten sinne menin. Itse asiassa sain valita kolmesta konsertista, mihin liput haluan. Tavallaan perjantai-illan Bach-konsertti olisi ollut varmaan enemmän oma juttuni, mutta päätin kokeilla jotain erilaista ja mennä a cappella -konserttiin.
Tai itse asiassa luulin meneväni a cappella -konserttiin. Eihän siellä kaikki sitä ollutkaan. Konsertin aloitti Aia, aivan uusi tuttavuus minulle. Näin seuraavana päivänä en muista juuri mitään koko pumpusta. Naisia laulamassa moniäänistä poppia konejumputuksen päälle. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että popiksi ihan hyvää. Noin kolmen kappaleen jälkeen haukotutti aika pahasti. Jokainen biisi oli niin samanlainen, sama tempokin melkein koko setissä alusta loppuun. Nimi Aia tulee varmaan siitä, että melkein joka biisissä lauletaan jossain välissä jotain aiaiaiaiaiaa. Vokaalimusiikissa sanoilla on ainakin minulle suuri merkitys. Jostain spiikistä kuulin, että seuraavan kappaleen sanat on jonkun sotalapsen runosta 40-luvulta. No, mitään muuta en sanoista saanut selvää, muuta kuin että vettä satoi. No, minä olen hyvin epäbilemäinen ihminen, joten jos jo alkuspiikissä luvattiin bilekeikkaa, niin eihän se yllättänyt, että en ehkä ollut kohdeyleisöä.
Seuraava yhtye, Viisi, esiintyi Klubin puolella. Meininki oli vähän parempi, mutta ei oikein sytyttänyt sekään. Eniten häiritsi se, että bassoäänet tehtiin ilmeisesti jotenkin manipuloimalla. Onkohan olemassa joku laite, jolla saa lauluäänen vaikkapa oktaavia alemmaksi? Sen ainakin huomasin, että se bassoääni oli naisen ääneksi huomattavan matala, eikä sitä aina laulanut edes sama laulaja. Ääni kuulosti oudolta ja välillä epävireiseltäkin. Viisi lauloi pääosin a cappellana. A cappellaan liittyy ainakin minun mielikuvissani luonnollisuus ja puhtaus. Herää vaan kysymys, miksi tuossa lauluyhtyeessä ei sitten voi olla sitä tyyppiä, vaikka mieslaulajaa, joka oikeasti voi laulaa tarpeeksi matalalta. Paljon muistikuvia ei lauluyhtye Viidenkään esityksistä jäänyt. Ihan ok, mutta vaikeaa oli keskittyä kuuntelemaan musiikkia. No, ehkä esitys olikin baarin puolella juuri siksi, että porukan olikin tarkoitus hölistä keskenään siinä samalla. Mielestäni Klubin puoli toimi kyllä ihan hyvin tuon kokoiselle porukalle. Yleisö oli lähempänä ja tunnelma kuitenkin tiiviimpi kuin isomman salin puolella. Yllätyksenä kesken keikan Maija Vilkkumaa tuli laulamaan pari biisiään Viiden kanssa. Tai siis minulle se oli yllätys, en tiennyt, että heillä on ollut yhteinen kiertue. Maija Vilkkumaalla on persoonallinen saundi, mutta lauluyhtyeeseen yhdistettynä se kuulosti huomiotaherättävän oudolta. Olen tällä viikolla kuunnellut paljon kommentteja a cappellasta, ja yksi kuulemani vakiofraasi on, että a cappellassa artikulaatio ja vire ovat ihan avainasioita. Jos solistilla ne ei ole ihan huipussaan, mutta niitä soittimia matkivilla duu-duu-laulajilla on, niin ristiriita meinasi alkuun olla hieman liikaa. Ei minua koskaan aiemmin ole Vilkkumaan s häirinnyt mitenkään, ja toisen kappaleen aikana kuulokuvaan alkoi hieman jo tottuakin.
Illan päätteeksi siirryttiin taas Pakkahuoneen puolelle kuuntelemaan illan pääesiintyjää Leveleleveniä. Se on kahden a cappella -yhtyeen, Rajattoman ja The Real Groupin yhteisprojekti, joka esiintyi nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tähän mennessä ilta oli ollut enemmän tai vähemmän tasapaksu. Leveleleven toi mukavaa vaihtelua. Heidän setissään oli rauhallista ja räväkkää menoa, välillä laulettiin koko porukalla ja välillä kumpikin yhtye yksin. Kuulostaahan se hienolta, kun jotkut hallitsevat äänensä noin taitavasti.
Eräs seurueen jäsen tuumasi, että ei tällainen a cappella -keikka tarjoa mitään, mitä ei levyltä kuulisi. Äänet tulevat mikrofonin kautta, eikä tilanteessa ole samaa inhimillisen epätäydellisyyden olemusta kuin vaikka sinfoniaorkesterin konsertissa. Onko a cappella siis liian kliinistä? Ihan ok viihdettä. (Mutta minä taidan olla musiikin suhteen sen verran vaativa, että usein se viihde ei riitä. Varsinkin jos keikasta osa on niin epäviihdyttävää, että haukotuttaa.) Mietin sitä, millainen kokemus vastaava konsertti olisi ollut konserttisalissa. Ehkä tylsempi. Pakkahuoneella asiaan kuuluu, että ihmiset kulkevat hakemassa kaljaa ja etenkin siellä salin takaosassa rupattelevat omiaan siinä keikan ohessa. Silloin ei ole pakko istua paikallaan ja keskittyä. Minulle Rajattoman levytkin ovat olleet harvoin sellaista kuuntelumusiikkia. Ne voi pistää soimaan taustaksi, kun on ystäviä kylässä. Tai sitten voi kuunnella sen yhden tietyn biisin, minkä haluaa kokea juuri silloin. Mutta harvoinpa kuuntelemalla kuuntelen levyllistä a cappellaa. A cappella ei sinällään ole huonoa, sitäkin on niin monenlaista. Mieleeni tulee The King's Singersin konsertti muutaman vuoden takaa. Siinä ensimmäinen puolisko oli jotain renessanssimusiikkia ja toinen viihtellisempää. Pidin enemmän siitä ensimmäisestä. Ehkä se sitten kertoo vaan jotain minusta itsestäni.
Minä en siis lipuista maksanut, koska voitin ne arvonnasta. Kotiin kävellessäni mietin, että olisiko ollut hyvä sijoituskohde maksaa tuosta illasta 70 euroa kahdesta lipusta? No minä olenkin enemmän soitinmusiikki-ihmisiä. Mukava silti kokeilla jotain, mihin ei ehkä tulisi muuten mentyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)