sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Piipahdus lasitaiteen mysteeriin


Olen kulkenut kohta kolme vuotta Hiekan taidemuseon ohi lähes päivittäin. En ole koskaan mennyt sisälle, vaikka monesti olen ajatellut, että pitäisi. Aina olen menossa jonnekin tai tulossa jostain. Ehkä lähellä kotia oleva paikka on liian lähellä, jotta sinne lähtisi varta vasten reissuun. Nyt päätin töistä lähtiessäni, että poikkean sisälle.

Pakko on sekin myöntää, etten ollut kovin hyvin selvillä siitä, kuka Kustaa Hiekka oli. Jonkinlainen kulttuurin ystävä ja mesenaatti, mutta siinäpä se, mitä tiesin. Hiekan taidemuseossa Kustaa Hiekkaan pääsee tutustumaan hänen keräilemiensä taide- ja muidenkin esineiden kautta. Hiekan taidemuseon sivuilta voi lukea hänestä lisää.

Vilkaisin Kustaa Hiekan kokoelman eli peruskokoelman hieman pikaisesti, täytyy palata siihen myöhemmin tarkemmin. Olin yllättynyt nähdessäni siellä mm. Gallen-Kallelaa. Pääsyyni vierailulle oli Taru Syrjäsen lasiteosten näyttely Löytöretki. Tämä väliaikaisnäyttely on ripoteltu pitkin taidemuseota rapukon ikkunasyvennyksistä lähtien. Valtaosa lasiesineistä oli sijoitettu Hiekan taidemuseon pöytien ja lipastojen päälle. Tässä taidemuseossa miljöö on todella voimakas vaihtuvalle näyttelylle ja ainakin tässä näyttelyssä luin lasiteoksia vahvasti osana tilaa. Mietin, kuinka paljon tila rajaa sitä, minkälaisia näyttelyitä siellä voi järjestää? Lasitaide sopi mielestäni oikein hyvin kullattujen taulunkehysten ja kristallikruunujen sekaan. Lasi ja tila keskustelevat keskenään niin helposti. Lasiteokset heijastavat ja niiden läpi voi tarkastella tilaa. Teoksia voi kiertää, niitä voi katsoa ylhäältä ja alhaalta löytäen aina vain uuden näkökulman. Tilaan kuuluvat peilit ja ikkunat tuovat tietenkin oman lisänsä teosten tarkasteluun. Kuinkahan erilaiselta nämä samat lasiteokset olisivat näyttäneet, jos tilana olisi ns. white box, näyttelytila valkoisilla seinillä? Todennäköisesti olisin lähestynyt teoksia aivan eri tavalla.


Taru Syrjäsen teos Hopeanousu Hiekan taidemuseossa.
Kuva: Hiekan taidemuseon pressikuva.


Valo on tärkeä väline lasitaiteen tarkastelussa. Joissakin Taru Syrjäsen teoksissa valo toi esiin aivan uuden tason, hiekkapuhalletun kuvion teoksen pinnassa, joita en ainakaan kaikissa teoksissa olisi ilman valoa huomannut lainkaan. Lampun saa mukaansa lipputiskiltä.

Taru Syrjäsen teoksissa minua kiehtoi se, kuinka ne olivat samaan aikaan niin yksinkertaisia ja monimutkaisia. Tavallaan moni teos olisi voinut olla kukkamaljakko tai hedelmäkulho kotona hyllyllä. Tosin ainakaan minulla ei ole niin hienoja kulhoja ja maljakoita. Käyttöesineen muoto teki niistä helposti lähestyttäviä. Samaan aikaan teoksissa kiehtoi lasinpuhalluksen mysteeri. Olen joskus jossain näytösluontoisesti nähnyt lasinpuhallusta, mutten oikeasti tiedä, kuinka lasiteos syntyy. Miten teoksen sisään saadaan ötökän näköinen möntti (Jäälöytö-teokset) tai kuinka väriraita saadaan lasiin juuri halutulla tavalla? Kuinka lasinpuhaltaja saa ilmakuplatkin teokseen juuri taiteilijan toiveiden mukaan? Lasitaiteessa ihastuttaa se, kuinka taiteilijan ja lasinpuhaltajan yhteistyönä visiosta syntyy teknisen taituruuden kautta ainutlaatuinen esine. Ainutlaatuisuus kiehtoo, sillä kahta täysin samanlaista lasiesinettä ei puhaltamalla saa. Teoksessa, jossa oli kuvattuna monta ihmishahmoa, tämä tuli hyvin esille. Kaikki hahmot olivat erilaisia, vaikka ne on saman mallin mukaan tehty. Täysin samanlaiset ukot näkyivät peilistä, mutta peilikuvakin näytti ukkeileista eri puolen, kuin minkä luonnossa näki.

Taru Syrjäsen teos Halla. Kuva: Hiekan taidemuseon pressikuva.

Mikäli kuljet säännöllisesti jonkun gallerian, taidemuseon tai muun mielenkiintoisen paikan ohi, suosittelen poikkeamaan sisälle. Suosittelen sitä ehkä nimenomaaan sellaisena päivänä, kun väsyttää työpäivän jälkeen tai muuten vaan stressaa. Minulle ainakin teki hyvää viettää rentoutava ja inspiroiva hetki Kustaa Hiekan ja Taru Syrjäsen taiteen maailmassa. Uppouduin teoksiin ja löysin niitä katsellessani kauniita hetkiä. En ajatellut silloin mitään muuta. Sitä taide parhaimmillaan on.

Taru Syrjäsen teoksia on nähtävillä Hiekan taidemuseossa Tampereella 20.12.2015 asti.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Jäähyväiset Classicille

Perjantaina sain allekirjoitettavaksi irtisanomispaperin toimittaja-juontajan työstä Radio Classicilla tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Aloitin työssä vajaat 3 vuotta sitten, tosin ehdin olla vuoden äitiyslomallakin tässä välissä. Tulin töihin määräiaikaisena, mutta minut vakinaistettiin myöhemmin. Classicille tullessani opinnot olivat vielä kesken ja ainoa radiokokemus oma klassisen musiikin ohjelmapaikka Radio Moreenissa. Suoraa lähetystä en ollut tehnyt kuin ne muutamat hassut kerrat, mitä opiskellessa piti.

Sikäli hauska juttu, ettei minusta mitään radiotoimittajaa pitänytkään tulla. Opinnoissa piti valita, tekeekö syväntevät opinnot tv- radio- vai lehtityöstä. Tein lehtityön ja tv-työn jatkokurssit, mutten radiokurssia. Päädyin Moreeniin vähän vahingossa: Luovan kirjoittamisen kurssilla kysyttiin osallistujien taustoja. Kerroin erikoistuneeni klassiseen musiikkiin ja kulttuuriin, jolloin kurssin vetäjä ilmoitti, että Moreeniin tarvitaan joku tekemään klassisen musiikin ohjelmia. Lopulta suostuin. Yksi parhaista päätöksistäni ikinä, siinä tuli opittua paljon työtä tehdessä. Niillä kannuksilla tulin valituksi Classicille toimittaja-juontajaksi.

Ensimmäisen suoran lähetykseni tein kahden tunnin varoitusajalla. Oma ensimmäinen liveni oli suunniteltu muutamaa päivää myöhemmäksi, mutta sairastapauksen vuoksi minut heitettiin tositoimiin. Ehkä ihan hyvä, eipä ehtinyt ymmärtää tilanteen jännittävyyttä. Tai kyllä se jännitti. En ehkä halua kuunnella ensimmäisten viikkojeni haparointia. Sitä miettiessä tuleekin siinä mielessä hyvä mieli, että sellaisista asioista kun puhuminen ja haastattelu suorassa lähetyksessä on nyt tullut rutiinia. Olin tänä syksynä Helsigin kirjamessuilla Classicin kojulla tapaamassa ihmisiä ja tekemässä myös haastatteluja yleisön edessä. Menomatkalla kuulin, että minun pitäisi ajaa firman pakettiauto takaisin Tampereelle. Olen ajanut eläessäni pakettiautoa ehkä n. 200 metriä, enkä mitään autoa pariin vuoteen. Oli mielenkiintoista huomata, ettei minua pätkääkään jännittänyt mitkään haastattelut, mutta autolla ajaminen kylläkin. Pääsin ihan kunnialla Tampereelle, vain kerran liikennevaloissa moottori simahti.

Tietenkin on ollut lähetyksiä ja lähetyksiä. Toisinaan olen kaivannut sitä mahdollisuutta, mikä lehtijutun kirjoittajalla on: kierränpä korttelin tai teen jonkun muun homman tässä välissä ja yritän sitten uudestaan. Suora lähetys ei odota. On tullut sössötettyä, sanottua nimiä väärin, lausuttua päin honkia ja puhuttua muuten vaan epäloogisia lauseita. Sillä ei ole väliä, saitko juuri tekstarilla huonoja uutisia, nukuitko huonosti, onko äänesi ruvella tai oksensitko juuri suuhusi. Kun biisi loppuu, puheen pitää luistaa. Pitäisi siis. On palautettakin tullut, joskus syystä toisinaan syyttä. Parhaista kriittisistä palautteista on oikeasti saanut hyviä neuvoja.

Classicilla työskennellessäni olen oppinut paljon, mutta opittavaa vielä jäikin. Nyt on aika muistella taakse päin niitä parhaita hetkiä ja huipuimpia haastatteluja. On ollut hauskaa ja innostavaa. Tämä teksti on varmasti ennen kaikkea muistiinpano itselleni, mutta haluan kirjoittaa näin varhain sunnunaiaamuna tähän asioita Classicilla työskentelyyni liittyen.

Jostain syystä ensimmäisenä mieleeni tulee urani varhaisvaiheilta sattumus, kun stt:n uutiset pomppasivat pois soittolistalta kaksi minuuttia ennen uutisia. Olin ehtinyt spiikata, että kohta on uutisten vuoro, mutta uutisia ei siis ollutkaan tulossa. Muistaakseni vanhaa kunnon teksti-tv:tä hyödyntäen kirjoitin muutaman uutisen rennolla kielellä ja improvisoin kuulijoille uutislähetyksen. Se oli vähän jännää, mutta toiminnan naisena pistin menemään: Jahas. Stt:n uutisia ei teknisten ongelmien vuoksi kuulla, mutta ei hätää. Nyt vuorossa on Anna Eveliinan improvisoitu uutislähetys.

Olen välillä halunnut ottaa riskejäkin. Tekemäni muutaman minuutin taiteellinen audiopläjäys room escapen pelaamisesta ei ollut kaikkien kuulijoiden mieleen. Yksi lempipalautteistani liittyykin juuri tähän juttuun, kun eräs kuulija kehoitti esimiehiä pistämään minut kuriin. Olin kuulemma muutenkin liian hurja. En ole varma, mihin hän viittasi. Olin tietty edellisellä viikolla haastatellut Allu Tuppuraista ja soittanut lähetyksessä yhden Rölli-biisin ja pätkän Tuppuraisen omakustannelevyltä. Ehkä se oli sitten liian radikaalia. Lisäksi olen tykännyt valita soittolistalle silloin tällöin yllättäviä kappaleita, ehkä joskus koetellen niiden sopivuutta ihmisten aamukahviseuraksi. Sopivasti modernia ja dissonanssia, kunhan konsonanssiin päädytään. Ei niistä ole kyllä kukaan ikinä valittanut. Perään voi aina laittaa vähän Joutsenlampea tai muuta kepeää, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Alan tammikuussa tehdä väitöskirjaani musiikin ja äänen käytöstä journalismissa. Vuosia pohdin tätä aihetta oikeastaan vain television näkökulmasta. Jossain vaiheessa lamppu syttyi päässäni, että toteutanhan minä tätä journalistista musiikin käyttöä omassa työssäni koko ajan: mietin, mitkä kappaleet sopivat peräkkäin, ja mikä musiikki sopii tai ei sovi tiettyyn puheenaiheeseen. Ymmärsin, että se kolmituntinen suora lähetys ei ole suora lähetys vain silloin, kun on air -valo palaa. Se on sitä ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti. Musiikkivalinnoilla voi luoda lähetyksen tunnelman, ja se tunnelma siirtyy kuulijoille. Eipä sitä aina olekaan tullut ajatelleeksi, että vaikutan ihmisten aamupalahetken tai työmatkan tunnelmaan aika paljon musiikkivalinnoillani. Laitanko soimaan synkeän kuolemaliedin, omaa inhokkiani eli humppa-Straussia, kenties HumppAvantia tai Jaco Pastoriusta? Joskus oma fiilis on vaatinut Mahlerin kakkosta, ja siitä ovat saaneet sitten kuulijatkin nauttia. On tullut tirautettua kyynel jos toinenkin musiikin vuoksi studiossa. En kuitenkaan myönnä laulaneeni mukana. Ainakaan usein. Seitsemän aikaan on toisaalta toimitus vielä aika tyhjä...

Siitä lähtien, kun oman lähetyksen soittolistan rakentaminen on kuulunut hommiini, olen kunnolla ymmärtänyt sen merkityksen. Joskus on mentävä lähetykseen koneen tekemällä listalla tarkistaen, ettei siellä nyt soi Saariahoa aamuseitsemältä tai kolme Mozartia peräjälkeen. Joskus olen rakentanut listan kappale kappaleelta miettien jokaisen kappaleen esimerkiksi päivän teeman mukaan. Ehkä joskus semioottinen näperrys menee liiankin pitkälle. Hassujakin mielleyhtymiä on tullut, kun en soittolistaa tsekatessani ole tullut kiinnittäneeksi kaikkeen huomiota. Ei ole montaa päivää siitä, kun useamman joulukappaleen jälkeen spiikkasin, että nyt on kuunneltu joulumusiikkia, ja sitä on vielä lopputunnista tulossa, mutta mennäänpä nyt ihan toisiin tunnelmiin. Edellinen kappale oli Jeesuksen seimessä. Se seuraava kappale toisissa tunnelmissa oli Astor Piazzollan Bordel 1900. En ollut hakenut ihan tietoisesti tällaista kontrastia.

Olen innostuvaa ja intohimoista sorttia. Parhaat jutut ovat ehdottomasti syntyneet aiheista, joihin minulla itselläni on kiinnostus ja palo, vaikka tokihan sitä pitää hyvä juttu tehdä silloinkin, jos pitäisi tehdä juttua vaikka inhokkiasiasta. Sellaisia ei kyllä tule mieleen. Kivoja juttuja muistelen mieluummin. Joskus ne hyvät jutut tulevat ilmi vasta haastattelutilanteessa, kun haastateltava on niin innostava. Sepä työssäni onkin ollut parasta, ja siksi olen toimittaja: minä rakastan sitä, kun saan etsiä ja löytää mielenkiintoisia asioita, joista keskustella intohimoisesti tekemisiinsä suhtautuvien ihmisten kanssa ja välittää näin se innostus yleisölle.

Minun täytyy kaivella Classicin ääniarkistoa ja etsiä sieltä niitä sykähdyttävimpiä haastatteluja. Ehkä teen niistä oman postauksen tännekin myöhemmin.

Radio Classic on ollut minulle ensimmäinen vakituinen työpaikka, ensimmäinen työpaikka opintojen jälkeen. Tänä aamuna heräsin kuuden pintaan, samaan aikaan kun töissä aloitan aamun lähetykseen valmistautumista, tirauttamaan muutaman haikean kyyneleen ja miettimään viimeisen työskentelykuukauteni lähetyksiä. Mitä kaikkia kappaleita soittolistoille haluan vielä laittaa? Mitä haastatteluja uusia? Kuinka selvitä etenkin viimeisestä lähetyksestä ääni värisemättä?

Kukaan tuskin haluaa tulla irtisanotuksi. Silti minulla on nyt hyvä olla. Odotan innolla väitöskirjaprojektin alkamista. Olen aamuihminen ja olen tykännyt herätä viideltä töihin. Nyt odotan sitä, että saan käytettyä aamun tehotuntini väitöskirjan lisäksi aamuliikuntaan. Lapset odottavat sitä, että äiti on heidän herätessään kotona. Odotan sitä, että minulla on paremmin aikaa tälle blogille. Odotan sitä, että minulla on aikaa kaivaa saksofonini ja puhaltaa sieluni soimaan pitkästä aikaa. Olen usein miettinyt, että vaikka minusta ei tullutkaan ammattimuusikkoa ja soittotekniikkani on heikentynyt, soittaisin nyt paljon paremmin kuin silloin, kun treenasin 5 tuntia päivässä. Olen oppinut ja ymmärtänyt musiikista niin paljon, ennen kaikkea haastateltavieni ansiosta. Olen pitänyt työstäni.

Odotan sitä, että saan taas kirjoittaa juttuja. Aiheita on välillä tullut mieleen, mutta radiotyön oheen ei ole artikkeleita mahtunut. Odotan, että saan jatkaa innostuneena ja intohimoisena ihmisenä minulle tärkeiden asioiden, eli toimittamisen ja kulttuurin parissa. Odotan elämää. Enkä vain odota, vaan minä etsin ja löydän.

Haluan tätäkin kautta kiittää kaikkia kuulijoitani, haastateltaviani ja muita ihmisiä, joihin olen työni kautta tutustunut. Aika on kuukauden mittaisten jäähyväisten. Viimeinen työpäiväni ja oletettavasti viimeinen aamulähetykseni Radio Classicilla on 4.1.2016.



lauantai 22. elokuuta 2015

Improlukko auki, naks

Aaaaaaaa! Tästä tulee erittäin sekava teksti, koska päässäni tapahtuu parhaillaan melko lailla paljon uudelleenjärjestäytymistä.

Mulla on selvästi kolmenkympin kriisi. Oon ollu vähän itsekriittinen monissa asioissa elämässä, ja sen vuoksi on joskus jäänyt jotain mielenkiintoista tekemättä. Ennakkosensuroin tekemisiäni. Nyt kun on 30 vuotta ollut olemassa, niin on tullut mieleen sellainen ajatus, että sellainenhan on ihan syvältä. Tässä ois toivottavasti vielä vuosia elettävänä, että en todellakaan halua voivotella, jossitella tai jarrutella mitään.

Tässä viime aikoina on ollut jotenkin suuri tarve tehdä aika pöllöjä juttuja. Ehkä viime kesänä sain Pariisissa tähän jo jotain alkuajatusta. Siellä taidekurssilla oli yksi amerikkalainen nuori taiteilija, joka hiihteli ihan ihmeellisissä asuissa. Itsehän olin ajatellut, että vaikka vaatekaappini on melko epätyylikäs, niin täytyyhän sitä nyt Pariisiin pukeutua ikäänkuin olisi tyylikäs. Sitten kohtasin tämän nuoren naisen, joka pukeutui satiinisiin yöpuvun shortseihin ja aamutakkiin. Ensin olin ihan, että what, mutta sitten aloin odottaa, että mitä tällä nuorella naisella seuraavana päivänä on päällään. Tajusin, että toi tyyppi ei välitä pätkääkään siitä, mitä joku sen asusta on mieltä. Ja olihan se Pariisikin lopulta sellainen paikka, että monenlaista pukeutujaa ja touhuajaa siellä kaduilla näkyi. En mä nyt pukeutumisessa ennenkään ole hirveästi muiden mielipiteitä miettinyt, mutta Pariisin vaikutuksesta vielä vähemmän. Jotenkin se ajatus tehdä just niin kuin itse haluaa jäi tuosta takaraivoon.

Tässä on ollut viime aikoina joitakin juttuja, joissa on tullut repäistyä vähän riskillä. On tullut tehtyä asioita välittämättä siitä, että joku pitää mua ihan idioottina sen jälkeen. (Terveisiä vaan niille radion kuuntelijoille, joiden mielestä pieni avantgardistinen näyte room escapen pelaamisesta oli idioottia. Saattoihan se ollakin, mutta mä halusin kokeilla jotain ihan uutta silläkin riskillä.)

Ainahan oon ollu vähän sellainen, että ennemmin välttelen massailmiöitä kuin haluaisin olla niissä mukana. Siitä huolimatta nuorempana ja vähän vanhempanakin on tullut pyöriteltyä mielessä liikaa sitä, mitä joku muu ajattelee, jos teen jotain. Etten nolais itseäni ihan täysin.

Soittoon näitä on liittyny aika paljon. Pianistiajoista muistan mm. sen, että Kruununhaan yläasteella ollessa tajusin, että täällähän on tyyppejä, jotka on soittanu nää samat biisit kolme vuotta mua nuorempana. Mitä järkeä mun on sitten soittaa keskinkertaisesti, kun kerran joka kulmalla on mua parempia soittajia? (Näistä tyypeistä parikin soittaa nykyään pianoa ihan ammatikseen, joten vertailu ehkä oli vähän epäreilua.) Siellä oli myös luovaa sakkia, jotka osas sävellystunnilla tehdä mageita juttuja tietokoneen ääressä, soittaa omasta päästä hienoja kitarasooloja jne. Mä soitin koulun orkesterissa sähköbassoa, ja tarvitsin jokaisen sävelen nuottiin kirjoitettuna. Oli hankala homma, kun piti yhden Kentin biisin bassostemma kirjoittaa ihan itse levyltä kuunnellen nuotiksi. Kysyinpä muuten opettajalta ysiluokan päätteeksi, miksi mä sain soittaa orkesterissa, kun täällä on aika paljon parempia basisteja kuin minä. (Kuka kysyy tollasta?!) No opettaja vastasi, että se on arvostettava ominaisuus sekin, että on paikalla silloin kun pitää. Hyvä, että musahommissa on etua sellaisestakin taidosta.

Ysiluokan puolivälissä piano vaihtui foniin. Saksofonin kanssa lähti kyllä soittoinnostus ihan eri vauhtiin kun koskaan pianoa soittaessa. Itse asiassa aika jännä juttu, että koko idea fonin soittamisesta tuli ysiluokan musatunneilta, joissa teemana koko vuoden oli pop-, rock- ja jazzmusiikin historia. Tykkäsin fonin saundista, mutten halunnut soittaa jazzia. En tiedä miksi.

Saksofonin kanssakin olen liikaa ajatellut sitä, mitä muut ajattelevat. Soitin joskus tahallani väärin soittotunnilla, ettei opettaja arvaisi, että mä olen soittanut ihan hirveän paljon, ettei se ajattelisi, että mä luulen itsestäni jotain. (?!?!) Mä soitin hirveän paljon, koska mä olin niin innoissani. En mä muista edes haaveilleeni siitä, että musta tulisi joku maailman suurin solisti, mutta mä tykkäsin soittaa ja halusin soittaa. Esiintymisestä tykkäsin aina, siitä fiiliksestä ja jännityksestä, mikä lavalla on. Mutta sitten tuli kesken soitto-opintojen äitiysloma, jonka aikana meinasin lopettaa soittamisen kokonaan. Kiitos vaan opettajalle, että houkutteli tekemään tutkinnon loppuun asti. Mutta sen tauon jälkeen kaikki oli eri tavalla. Sen jälkeen on tullut anteeksipyydeltyä läsnäoloa, koska en ole kuitenkaan oikea muusikko, niin kuin jotkut muut. En enää harjoitellut niin paljon, enkä uskonut, että mun kannattaa edes soittaa. Silti on tuntunut mahdottomalta täysin lopettaakaan. Välillä sitä on vaan kaivannut soittamista. Olikohan pari vuotta sitten, kun piiiitkän tauon jälkeen kaivoin soittimen esiin, hoksasin, kuinka olinkaan kaivannut soittamista. Pelkästään jo se äänen puhaltaminen soittimesta tuntui jotenkin hyvältä, tätä mun pitäisikin tehdä, mun pää ja kroppa tarvitsee tätä. Mutta aina se jää, kun on elämässä niin paljon muuta. Angstiakin on ihan liikaa.

Erityisesti muistan ensimmäisen esiintymisen äitiyslomalta palattuani. Soitin Yuyaman Divertimentoa nykyisen mieheni kanssa Amsterdamin konservatorion musiikki-illassa. Ensinnäkin, mehän oltiin tuollaisessa hienossa ulkomaisessa koulussa, missä kaikki on varmasti ihan tosi lahjakkaita ja paljon parempia kuin minä. Lisäksi paikalla oli fonisti, joka oli juuri soittanut samaa kappaletta. Varmasti paljon paremmin kuin minä. Aiemmin ennen esitystä on ollut aina kiva fiilis ja jännitys on ollut mun puolellani. Opettajaki oppi luottamaan siihen, että ennen esitystä tai tutkintoa mä soitan vikalla soittotunnilla aivan pieleen, mutta aina lavalla onnistuu. Kerran sanoi, että jos ei tuntisi mua, tän tutkintoa edeltävän soittotunnin perusteella ei päästäisi mua yrittämään sitä. Itsekin opin luottamaan siihen, että lavalla mä loistan.

Tuossa konsertissa oman vuoron odottaminen oli tuskaa. Olin varma, että oksennan tai pyörryn. Tämä esitys videoitiin, jotta voin näyttää sen opettajalle. Ei ollut kaunista katseltavaa. Ahdistus näkyi ja kuului. Tuossa kappaleessa on sellainen altissimoääneksi kutsuttu korkeampi sävel, jonka tuottamiseen tarvitaan mm. kurkunpään oikeaa asentoa. Pitää olla aika rentona, että äänen saa tulemaan. Koko esityksen ajan ajattelin, että apua, en kuitenkaan saa sitä ääntä soimaan. Näillä ennusteilla kävi juuri niin, että kadenssin päätteeksi ei tullut sitä korkeaa ääntä vaan fphhhhhhh. Hirvein esitys ikinä, muistan sen liiankin hyvin. Ei ollut kivaa soittaa.

Paperit sain lopulta koulusta, vaikkakin hävetti alisuoriutua aika rankasti. Opettajakin joskus taisi jollekin puhua, että Annahan ei asu täällä Helsingissä, koska opiskelee päätoimisesti Tampereella ja on 1-vuotiaan yksinhuoltaja. Ikäänkuin jollekin olisi pitänyt perustella sitä, että mun soittoni ei ole ihan timanttia.

Konsahommien jälkeen hain ja pääsinkin amkiin pedagogilinjalle. Joskus harmittaa, että luovuin siitä opiskelupaikasta. Mutta ajattelin, ettei musta ole siihen, kun on yliopisto ja lapsi ja sitten tuli vielä pieni työkin juuri sillä alalla, kun halusinkin, eli musiikkitoimittamista. Näillä pohjilla tuskin olis kannattanut musiikista ammattia tehdäkään. Ihan liikaa angstia on ollut ja on yhä omaan soittamiseen liittyen. Kamala tarve on soittaa, mutta samalla on välillä tuntunut, että parempi olisi, etten olisi koskaan mitään soittanutkaan, kun ahdistaa kerran näin paljon.

Uskaltamisesta ja itsekritiikistä tässä on kyse. Voinko soittaa, jos kaikki muut on parempia ja lahjakkaampia kuin minä? Voinko soittaa, vaikka en näissä olosuhteissa voi saavuttaa omaa parastani, omia vaatimuksiani? Voinko soittaa, vaikka en voi kutsua itseäni ammattimuusikoksi? (En laske tätä toisen asteen paperia siihen nimeen oikeuttavaksi.)

Tässä ns. virallisen soittouran ja opiskelun päättymisen jälkeen on ollut monenlaisia fiiliksiä soittoon liittyen. Välillä on tullut soiteltua ihan omaksi huviksi, jotain nuottejakin olen hankkinut. Melko usein on tullut koettua turhautumista siihen, että nykyisillä harjoitusmäärillä ei ole mahdollisuutta päästä omiin vaatimuksiin. On turhauttavaa soittaa, kun tietää, että parin tunnin treenillä joku kohta menisi, mutta siihen ei ole aikaa. Sitten sitä miettii, että mitä varten sitä harjoittelee mitään, kun ei ole keikkaa tulossa eikä mitään syytä soittaa. Omaksi iloksi soittaminen vaatisi sen, ettei tarvitsisi turhautua. Siksi soittaminen on jäänyt vähälle, ja välillä se kouristaa.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästään siihen improvisointiin. En ole kovinkaan montaa kertaa improvisoinut. Mieleen tulee jotkut yksinäiset yritykset kotona melko pian fonin ostamisen jälkeen. Totesin sitten, että ei tässä oikein ole hohtoa. Typerän kuuloista. Yksinään täällä soittaa jotain mölinää. En varmaan kovin montaa kertaa yrittänyt. Sitten muistan jonkun keikan, jossa jonkun melko simppelin gospelbiisin keskellä oli 8 tahtia tyhjää ja luki "free solo". Luki siinä sointumerkit, niin veivasin sitten niiden sointujen säveliä siinä vaan ja toivoin, että toivottavasti kukaan ei kuuntele. Tyhmää. Muistan jonkun big band -biisin, jossa soolon soitti joku muu, vaikka mulle se oli merkattu. En suostunut edes yrittämään. Sitten muistan erään mestarikurssin, jossa opettaja pyysi improvisoimaan jotain yhden tahdin sävelistä, kun se kohta biisistä ei vaan kulkenut. Ajattelin, että enhän mä sellaista kehtaa, mun pitäisi päästä omin päin harjoittelemaan sitä ensin. Sen enempää en ole improvisointia ajatellut.

Nyt jostain syystä ilmoittauduin mukaan, kun luin Tamperinging-festivaalin kaikille avoimesta improvisointiworkshopista, jonka vetäjänä oli ranskalaisduo Oxke Fixu. Lähtökohdat oli sikäli kehnot, että viime kuukausina oon soittanut erittäin vähän. Muutamaa päivää ennen kaivoin fonin esiin testatakseni, saanko mä siitä edes ääntä. Sitten vielä hermovamma kädessä lisäsi jännitystä, että toimiiko se käsi. (Sivuhuomautuksena pakko mainita, että ihmeen hyvin käsi toimii. Kaikissa muissa jutuissa ei aina toimi, mutta soittamisessa on liikeradat kai aika hyvin jämähtäneet takaraivoon, että käden väsyminen on ainoa ongelma.)

Tähän mennessä olen ajatellut, että mun aivoistani puuttuu sellainen musikaalisuuspalikka, joka improvisointiin vaaditaan. Oon aina ihaillut muusikoita, jotka sen homman osaa. Mä olin ajatellut, että pitäisi heti osata improta jotain charlieparkermaisia nopeita sooloja. Enkä varsiknaan osaisi improta kenenkään muun kanssa, koska mä en kuule sävellajeja niin, että voisin tietää, että ahaa, toi soittaa nyt pitkää g-säveltä, mäpäs haluan soittaa siihen ensin pienen ja sitten suuren terssin. Vaikka miettisin, että se pieni terssi sopis tähän nyt tosi mageesti, en voisi siis soittaa sitä, koska en tiedä mikä se toisen sävel on. Sitä paitsi, mitä todennäköisemmin se toinen soittaa heti kohta jo jotain muuta, enkä mä ehdi mitenkään mukaan.

Mutta lähdin siis improvisoimaan tällä kertaa sillä asenteella, että yritän olla välittämättä siitä, että olen mahdollisesti huonompi kun muut, teknisesti ihan rapakunnossa ja ihan pihalla. Ajattelin, että mä improvisoin vaikka vaan yhdellä sävelellä, jos sävellajit ja sävelet saa mut sekaisin. Päätin, että mä en istu tuolla nyt soittamatta, vaikka mikä olisi.

Alussa kyllä vähän paniikki meinasi iskeä. Kysyin nimittäin muilta osallistujilta, että onko ok nauhoittaa jotain juttuja ja laittaa pientä pätkää radioon. Joku sanoi, että kerrotko sä kuka soittaa. Että jos joku improvisoi oikein hienon biisin, niin se ehkä haluaa, että nimi sanotaan. Okei. Siis improvisoi hienon biisin. Mä en ollu ihan ajatellu joutuvani sellaiseen tilanteeseen. Vähän alkoi vaikuttaa siltä, että kaikki muut huoneessa olijat oli vähän kokeneempia improvisoijia, ja sitten minä mukana itseäni terapioimassa.

Mutta sitten aloitettiin. Aika nopeasti hoksasin, että tämähän on leikkiä. Tehtiin alkuun harjoituksia ilman soittimia. Pidettiin omituisia ääniä, meno kuulosti samalta kun helluntailaisten kokouksissa. Vähän mietin, että on se nyt outoa olla täällä tuntemattomien ihmisten seurassa mölisemässä. Mutta kyllä siinä vapautui monella tavalla tutkimaan vaan ääniä ja lopulta olemaan ajattelematta taas sitä, että onko se nyt typerän kuulosta murista ja suhista. Hyviä harjoituksia olivat myös ne, joissa me ringissä yritettiin saada ääniä, sanoja, tömistyksiä ja taputuksia kulkemaan vieruskaverilta toiselle ketjuna. Piti olla nopea ja tarkka. Tuli selväksi, että improvisoinnissa oleellista on seurata, mitä muut tekevät.

Ensimmäiset harjoitukset soittimen kanssa olivat vaikeita. Sellainen harjoitus oli erityisen hankala, jossa soittajia piti olla koko ajan kolme. Eli meistä noin kymmenestä soittajasta kolmen piti soittaa: jos joku tulee mukaan, jonkun on lopetettava. Minä ajattelin, että pakkohan minun siis on soittaa, vaikka en mitään osaakaan. Muut siellä soittivat hienoja sooloja, ottivat juttuja toisten soitosta ja kehittivät niitä ja ennen kaikkea musisoivat hienosti yhteen. Sitten kun tulin soittoon mukaan, en osannut soittaa mitään järkevää, yritin vain miettiä, että minkä sävelen soitan seuraavaksi ja olikohan joku jo tulossa soittamaan, että mun pitäisi lopettaa. Tööttäilin jotain ääniä, mutta en soittanut mitään ajatusta. Ajattelin, että mulla ei ole tähän yhteiseen hetkeen mitään annettavaa, tää homma soi paremmin jos en soita mitään. Pilaan koko homman. Pieni lannistuksen hetki tässä workshopissa. Silti päätin, että turha tässä nyt alkaa parkumaan tai mököttämään, aion soittaa jokaisessa tehtävässä kuitenkin. Olihan tänne tevretulleita sellaisetkin, kenellä ei ole mitään kokemusta improvisoinnista. Ihan luvan kanssa saa olla huono.

Kuitenkin sekunnin murto-osan verran harkitsin jänistämistä, kun puheeksi tuli harjoitus, jossa kolmen hengen ryhmissä improvisoidaan yhdessä. Jostain syystä en ollut ennakkoon tullut ajatelleeksi, että joutuisin mahdollisesti tekemään jotain sellaista. Paikalla oli kolme fonistia ja niin päätettiin, että me soitamme yhdessä. Se lisäsi hieman paniikkia, koska ne kaksi muuta fonistia soittivat hienoja lurituksia yhteen jo aiemmin. Oli ilmiselvää, että minä en pystyisi soittamaan niin. Sanoin ääneen, että enhän minä pysty soittamaan, mutta menin kuitenkin. Annoin muiden aloittaa ja jotenkin ajauduin mukaan. En ihan tiedä, mitä tapahtui. Mutta joka tapauksessa kuuntelin, mitä muut soittivat, otin sieltä ideoita ja soitin samoja juttuja, eri juttuja, keksin jotain omaakin. Se tuntui aika uskomattomalta huomata, että se mun soittoni sopi kuvioon. En ehkä kyennyt teknisesti kovin kummoiseen soittoon, mutta löysin sopivia juttuja biisiin lisättäväksi. Ei ole hajuakaan, mitä säveliä soitin, mitä nappuloita painoin. Tavallaan aika jännä juttu, kuinka kolme ihmistä voi soittaa tosta noin vaan jotain ja löytää yhteinäisen menon. Niin yhtenäisen menon, että ohjaajat käskivät meitä soittamaan toisen biisin, jossa jokainen päättää etukäteen, mitä soittaa, eikä lähde muiden juttuihin mukaan.

Unohdin soittimen jonain välineenä siinä musiikin ja itseni välillä. En jännittänyt yhtään, en ajatellut mitään typeryyksiä tai pelännyt typeryyksiä. Uudenlainen flow-tila musiikissa. Niitä on tullut koettua kyllä soittaessa moneen kertaan, muttei koskaan tällaista. Kun soitto loppui, ensimmäinen ajatus oli, että olinko minä oikeasti äsken osa tätä juttua. Teki mieli huutaa niin kuin Pertti Kurikan Nimipäivien basisti Sami UMK:n voitettuaan, että : MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU!?! Loput harjoitukset uskalsin vetää samalla fiiliksellä. Rohkeasti vaan sekaan.

Mitäs kaikkea opinkaan? Opin sen, että improvisointi ei vaadi oikeastaan minkäänlaista teknistä taitoa. Tuossakin workshopissa oli paikalla yksi kuunteluoppilaaksi saapunut, joka kuitenkin improsi koko homman tuolilla. Siis tuolilla. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, miten paljon juttuja tuolillakin voi soittaa. Ehkä käsitykseni improvisoinnista oli kutakuinkin Charlie Parkerin sikanopea bebob-soolo. Opin sen, että improvisointi on oikeastaan tutkimista siitä, mitä kaikkea soittimesta voi saada irti, mitä saadaan aikaan yhdessä. Niin, yhdessä. Kuten tätäkin tekstiä lukiessa voi havaita, tää koko musisointi ja etenkin improvisointiin liittyvät asiat on jotenkin minä-keskeisiä. Olin ajatellut, että ensin mun pitäisi itse osata, että voisin improvisoida muiden kanssa. Nyt tajuan, että homman idea on yhdessä soittamisessa eikä tässä todellakaan ole kyse minusta. Aluksi ehkä vähän arkailin sitäkin, että ns. matkin jotain toista soittamalla samaa rytmiä tai teemaa. Mutta sehän tässä on vähän niin kuin pointtina, että joku keksii jotain, toinen hoksaa, että tossa on hyvä juttu, ja alkaa kehittää sen pohjalta jotain omaa. Se saman teeman kehittely yhdessä tuntui aika upealta. Myös se hiveli aloittelevan improajan itsetuntoa, että joku otti mun soitostani impulssin ja jatkoi sitä omaa ideaani jonnekin, mihin en ehkä itse olisi osannut sitä viedä. Meitä oli kymmenisen tyyppiä, enkä tuntenut ketään, mutta siinä me soitettiin yhdessä.

Kyllä mä aina jotain tiloja haen soittaessa, ja todellakin sellaisiin pääsin. Workshopin jälkeen teki mieli riehaantua kadulla, kun oli niin älytön olo. Edelleen tuntuu siltä, että aivoissa on käynnissä uudelleenjärjestäytyminen musiikki- ja varmaan myös itsetunto-osastolla. Käsittämätön muutos neljässä tunnissa. Harmi vaan, ettei se fonitrio tullut nauhalle, mutta session ensimmäisiä ja viimeisiä improja kyllä. Uskon, että niistä on kuultavissa alun epävarma, hukassa oleva tööttäily ja lopussa toivottavasti kuuluu se vapautunut fiilis ja rohkeus mennä mukaan. Voin tietenkin olla väärässä, ja omista fiiliksistä huolimatta se loppukin on kuulijalle yhtä tuskaista. En ole vielä kuunnellut.

Opin sen, että improvisointiakin voi opetella. Hoksasin, että sen lisäksi, että tietenkin taitaisi oman soittimensa teknisesti paremmin, pitäisi kehittää kykyä olla herkkänä muiden tekemisille. Ja eihän näitä opi kun tekemällä.

Eihän mun pitäny tästä näin pitkästi kirjoittaa, mutta jotenkin tää lähti päiväkirjatavaraksi. Mutta annetaanpa olla näin. Tuli sellainen fiilis, että tämä improvisointiajatus vaati pohjustuksekseen vähän enemmänkin angsteja soiton tiimoilta. Jätän tämän teksin tähän, koska ihan varmasti on muitakin, jotka jostain syystä on ajatellut edes osittain samoin kun minä. Teille sanon, että rohkeasti tekemään vaan.

Vielä loppuun pikakommentti Oxke Fixun keikasta Telakalta. Mähän en ikinä käy missään, mutta ihan varta vasten lähdin iltakaljalle heitä kuuntelemaan. Oli mahtavaa seurata saumatonta yhteistyötä. Samalla keikalla oli ihan sävellettyä nykymusiikkia ja improa. Pakko sanoa, että välillä en olis osannut sanoa eroa, ellei nuottiteline olisi paljastanut. Tuon työpajan jälkeen vähän meitin, että olisikohan siitäkään nyt kukaan kuulija saanut mitään irti. Oliko se vaan meidän soittajien omaa fiilistelyä? Illalla totesin, että ainakin osaavien improvisoijien tekemistä on kiva seurata. Tietääkseni on tullut kuunneltua improvisointia oikeastaan vaan jazzkeikoilla. Oxke Fixun keikka oli yllätyksellinen, ja jotenkin se yllätyksellisyyden fiilis piti otteessaan. Kuka keksii köyttää jonkun pehmo-otuksen narulla kiinni klarinettiin ja kiskoa sitä baarin lattialla? Siitä kun lähdettiin, niin tunnissa ehdittiin kuulla monenlaista. Intensiteettiä löytyi.

Nyt on improvisointilukko avattu. Mitähän seuraavaksi? Toivottavasti tämä naksahdus vaikuttaa soittohommissa ja ehkä vähän muissakin.


torstai 6. elokuuta 2015

Teatterikesä: Woe: henkilökohtaisuuksiin menevä luento

Tampereen teatterikesä
Teatterimonttu 6.8.2015
Woe
Konsepti ja ohjaus Edit Kaldor
Teksti Edit Kaldor, Karmenlara Ely ja esiintyjät (joiden nimeä en ole nähnyt missään)

Odotukset ja anti eivät kohdanneet tässä esityksessä. En tarkoita sitä pahalla. Jotenkin bongasin Teatterikesän sivuilta esityksen esittelytekstistä erityisesti kohdan "Pikkuhiljaa aivan tavalliset lapsuusmuistot korvautuvat tarinoilla, jotka kertovat hylkäämisestä ja hyväksikäytöstä. Ei kenenkään -tarinoista tulee kaikkien tarinoita. Niistä piirtyy ankara, yksinäinen, hyväksikäytetyn lapsen kuva – kaikkien hyväksikäytettyjen." Ajattelin meneväni katsomaan jotain melko lailla rankkaa, jonkun toisen tarinaa. Kiinnostuin tästä esityksestä en oikeastaan teeman vaan toteutuksen takia. Edit Kaldorin tyyli kuulemma on yhdistää fiktiota ja dokumentaarista otetta. Siinä mielessä sain mitä luvattiin, että esitys ei ollut perinteistä teatteria. Olikohan se sitä ollenkaan? Esitys se oli, ehkä enemmän käsikirjoitettu luento kuin näyttämötaidetta.



© Christopher Hewitt


Alussa ajattelin, että tämä ei kosketa minua. Kolme hollantilaista nuorta aloitti kertomalla jostakin kaverista, jolla oli rankka lapsuus. Isä oli karski tatuoitu äijä. Ei kun huijasin. Se olikin ihan hintelä. Ei kun huijasin. Se oli oikeasti isäpuoli. Vanhemmat oli kuolleet väkivaltaisen kuoleman. Ei kun huijasin. Vanhemmat on elossa, muttei niitä kiinnosta.


Tämä oli ensimmäinen pohdinnan paikka. Aloin kuunnella tarinaa, jota kerrotiin aina uudelleen. Ehkä se kerrottiin aina siihen malliin, kuin yleisö olisi halunnutkin kaltoinkohdellun lapsen tarinan kuulla aloitettavan? Tunsin aikamoista etäisyyttä. Esiintyjät kysyvät, että tiedätkö jonkun, jolla on tällainen tarina? Ei tule mieleen. Ehkä tämä on sinun tarinasi? Ei ole.


Sitten muisteltiin, minkälaista oli olla lapsi. Muistatteko? Minkälaisessa talossa asuit 7-vuotiaana? Mitä leikit? Kenen kanssa? Miltä tuntui juosta vessaan ihan viime hetkillä? Miltä tuntui katsoa maailmaa jonkun harteilta? Miltä tuntui olla huonolla tuulella, eikä ketään kiinnostanut? Mistä haaveilit, kun olit 16-vuotias? Miltä tuntui olla ihastunut ja miettiä, mitä sanoisin, jos hänet kohtaisin? Tunnistanko vielä itsessäni sen lapsen ja nuoren? Sitten esiintyjät laittoivat Pokemonia youtubesta ja lauloivat tunnaria.


Aivoni täyttyi muistoista. Paljon muistoja, joita en ole pitkään aikaan ajatellut. Mukavia muistoja. Tässä vaiheessa huomasin, että tämä esitys syntyy katsojan päässä. Lavasteita ei ole. Vain screeni ja musta verho. Kolme tavallista nuorta kertomassa. 


Kuunneltiin kuuntelutesti, jossa kuuluvan äänen taajuuden kuulee vain nuoret. Esiintyjät pyysivät yleisöä nostamaan käden ylös, jos kuulivat äänen. Huoneessa olleista 29 kuuli sen. Minäkin. Sitten katsottiin screeniltä aivokuvia, kuinka aivojen harmaa aines lisääntyy iän myötä ja miten se vaikuttaa aivotoimintaan.


Tunnelma vaihtui, kun palattiin siihen "ystävän" tarinaan. Esiintyjät kysyivät, että tuntuuko tämä vähän etäiseltä? Olisiko helpompi ajatella, että se ystävä onkin joku heistä? Hyvä kysymys. Toden totta se tuntui etäiseltä. Äskeiset omat lapsuusmuistot olivat tietenkin itselle läheisiä. Niihin liitty tunne. Sitten esiintyjät kysyivät tällaista: Tiedätkö, miltä tuntuu olla yksin kotona, eikä siellä ole syötävää? En. Mitä teet? Esiintyjät pohtivat, että ehkä täyttäisi mahansa juomalla vettä vessan kraanasta. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sinulla ei ole avainta, etkä pääse illalla kotiin? Minne menet, ehkä Mäkkiin? En tiedä. Tiedätkö, miltä tuntuu jäädä kahdestaan kotiin Hänen kanssaan ja pelätä. En. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun tietää olevansa yksin vastuussa kaikesta? En. jne. 


Mikä on hirveintä, mitä sinulle on tapahtunut? En osannut vastata mielessäni tähän kysymykseen. Kuvittele, että se tapahtuu sinulle. Yhä uudestaan. Mitä teet? Miten voit suojautua?


Esityksen alussa luotiin ilmapiiriä, jossa yleisö nyökkäili ja vastasi ihan ääneenkin esitettyihin kysymyksiin. Näiden rankempienkin kysymysten aikana päät nyökyttelivät. Minä onnekseni pystyin mielessäni vastaamaan kaikkeen ei, en tiedä tuota tunnetta. Minun lapsuuteni ja nuoruuteni kuului siihen ensimmäiseen kysymyslistaan. Sitten saatiin nähdä aivokuvia siitä, miten jatkuva huolestuneisuus vaikuttaa aivojen kehitykseen. Kuultiin siitä, mikä on voinut aiheuttaa sen, että vanhempi on kaltoinkohtelee lastaan. Kysyttiin, oletko koskaan ollut todella väsynyt? Niin uupunut, ettet jaksa mitään? Et enää välitä? Vaikka olisi fyysisesti kyvykäs lisääntymään, se ei tarkoita, että voisi huolehtia lapsestaan. Hyviä ajatuksia. Katsottiin screeniltä youtube-videota, jossa nähdään yksi ihmiselämän brutaaleimman näköisistä tapahtumista, syntymä.


Pääsimme tutustumaan "ystävään" vierailemalla hänen kotikulmillaan Amsterdamin Davidsstraatilla google mapsin avulla. Tuon seinän tiilien kuvioita hän on katsonut. Samoin katukivetyksen saumat ovat tulleet tutuiksi. Ja pilvet. Näytti kovin tutulta tuo seutu. Myöhemmin selvisi, että olenhan siellä käynytkin, mieheni vanhoja kotikulmia opiskeluajoilta. Kun esiintyjät olivat näyttäneet "ystävän" kotikulmia ja kertoneet hänestä, he sanoivat ääneen sen, mitä olin ajatellutkin. Ehkä tunnette etäisyyttä, kun kerromme vain ystävästä? Tulisiko tarina lähemmäs, jos sanoisin, että se olisi jonkun esiintyjän tarina? Hyvä kysymys. Yleisö sai kuulla kaikkien kolmen esiintyjän minä-muodossa kertomana, minkälaisia suojausmekanismeja, mielikuvitusjuttuja ystävä on kehitellyt. Maailman rytmi. Nopea, hidas, nopea, nopea, hiljaisuus. Siihen rytmiin saa menemään kaiken.


Oliko se teatteria? Se oli enemmän luentoa, jossa kerrottiin tietoakin. Esiintyjien puhe oli esitelmöivää, ei mitenkään tunteikasta tai dramatisoitua. Käsikirjoitettua selvästikin. Jos ajatteli etukäteen näkevänsä draamaa, esitystä, saattoi pettyä. Kun esitys loppui, esiintyjät sanoivat kiitos ja sanoivat jäävänsä vielä hengailemaan, jos on jotain kysyttävää. He menivät vesipulloineen sivummalle, eivät kumartaneet. Selvä merkki taas siitä, että tämä ei ollut perinteinen teatteriesitys.


Kuten sanottua, tämä esitys muotoitui varmasti täysin erilaiseksi eri katsojille. Mietin, että mitä jos minä olisin ollut lapsuudessani hyväksikäytön tai muun kaltoinkohtelun uhri. Olisinko kestänyt? Olisinko ollut valmis vastaamaan mielessäni niihin kysymyksiin kyllä ja palauttamaan mieleeni ne tunnelmat? Huh, miten rajua. En ole ennen katsonut tällaista esitystä, joka tykittää kysymyksillä ja menisi näin henkilökohtaisuuksiin. Tässä loppujen lopuksi ei annettu mahdollisuutta käsitellä aihetta vain samastumalla johonkin henkilöhahmoon. Tässä piti mennä omaan sisimpään.


Näin äitinä ajattelin esitystä myös siltä kantilta, että minkälaisia muistoja lapsuudesta minä olen tarjoamassa omille lapsilleni? Vaikka ei puhuttaisi niin rajuista jutuista kuin tässä esityksessä, niin ihan yleisesti voi ajatella, minkälaisia fiiliksiä, minkälaisia muistikuvia omille lapsilleen antaa. Feilasin tässä heti: Kun esitys oli ohi, marmatin ensi alkuun omalle lapselleni, kuinka surkeasti hän oli ilmaissut itseään sopiessaan paikkaa, mistä hänet voisi napata auton kyytiin. En edes toivottanut onnea peliin. Täytyypä antaa niitä parempia muistijälkiä.


Sitten kotiin kävellessäni kirkon varhaiskasvatustyöntekijät pysäyttivät minut ja kysyivät, mikä on lempileikkini. Piti laittaa tarra lempileikkiä kuvaavaan valokuvaan. Ihan ärsyttää, että olin niin tylsä aikuinen, että vastaukseni oli leipominen. Etenkin, kun juuri olin mielessäni palannut lapsuuden leikkehin.

En jotenkin nettisivuja katsoessani hoksannut, että sivun reunassa luki esityskielikin. Luulin meneväni katsomaan hollanninkielistä esitystä ja pelkäsin, että meneekö tekstitysten seuraamisessa hommasta maku. Esitys oli englanniksi, eikä tekstejä ollut. Puhuivat muuten aika ihailtavaa englantia nämä hollantilaisnuoret.

Lähden yleensä esityksiin sillä asenteella, että haluan saada jotain. Ajattelemisen aihetta tämä antoi, ja lisäksi oli mielenkiintoista katsoa näin epäteatterimaisesti toteutettua teatteriesitystä. Se jäi mysteeriksi, mitähän tuo Woe tarkoittaa.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Teatterikesä: Tšehov meets David Lynch


Tampereen Teatterikesä
4.8.2015
Uppsala Stadsteater
Tšehov: Morbror Vanja



















Käsivamma vähän haittaa kirjoitusta, joten pidän tämän tapojeni vastaisesti lyhyenä.

Minulla oli muistikuva, että olisin nähnyt Vanja-enon ennenkin. En kuitenkaan muistanut, missä sen olisin nähnyt. Sitten hoksasin, että olenkin nähnyt melko kehnon elokuvan 42. kadun Vanja-eno. Ennen teatteriin menoa tarina oli siis vuosia sitten nähdyn mutta paljolti unohdetun ja näytelmän lukemisen varassa.

Tästä se alkoi. Sonjalla on synttärit. Melko kosteat sellaiset. Kuva: Micke Sandström.

Koska esitys oli ruotsiksi, näytelmän tuntemisesta oli etunsa. Sitä vähän mietin etukäteen, mahtaako toimia tämä tekstitys teatterissa. Teksityksestä on kokemusta vain oopperasta, ja siellä dialogi etenee niin hitaasti, että ehtii hyvin lukea kaiken, jos tarvitsee. Kovin paljon en ole vieraskielisiä esityksiä nähnyt, mutta aina kun olen nähnyt, niin olen ollut vain oman ymmärtämiseni varassa. Otetaan heti pois alta se ainoa ärsytys: Ei se tekstitys toiminut. Ensinnäkin käännös oli hyvin tiivistetty. Sen perusteella olisi saanut käsityksen tarinan yleisistä linjoista, mutta yksityiskohdat olisivat jääneet tietämättä. Jonkin verran käytettiin tapaa, joka minua on jossain kiinalaisessa elokuvassa joskus kovasti ärsyttänyt: käännetään (puhetta aamiaisesta, säästä ja ajankohtaisista uutisista). Olisi vähän harmittanut, jos en olisi ymmärtänyt niitä viittauksia esim. ajankohtaisiin uutisiin. No siinäpä se kääntäjän pulma varmasti onkin, että nimenomaan puhuttiin tämän päivän eikä esityksen ensi-illan ajankohtaisuuksista. Jos en olisi ymmärtäny valtaosaa repliikeistä, olisi harmittanut paljon. Vähän ärsytti nytkin. Esimerkiksi kohdassa, jossa Astrov pitää ekologisuuspuhettaan, tekstiä tuli tykittämällä minuuttitolkulla. Sitten kun en jotain ymmärtänyt ja olisin halunnut tarkistaa sen käännettynä, siellä lukikin lause, jonka Astrov oli sanonut tyyliin 30 virkettä aiemmin. Jossain vaiheessa ne menneet lauseet viuhuivatkin sitten pikakelauksena, kun taisi joku hoksata olevansa pahasti juonesta perässä. Jossain vaiheessa vilkaisin myös englanninkielistä käännöstä. Sana konstig oli käännetty muistaakseni idiotiksi, suomeksi kummalliseksi.

Mutta onneksi on tullut aikoinaan koulussa opiskeltua ruotsi sille tolalle, että tekstiongelmasta huolimatta sain nauttia esityksestä. Itse asiassa huomasin aika pian, että ennemmin jätän muutaman yksittäisen sanan tajuamatta kuin vlkuilen jatkuvasti lavan yläpuolella lukevaa tekstiä. Se hajotti intensiivistä katselukokemusta, etenkin, kun istuin aika lailla edessä ja katsetta piti siirtää kunnolla ylös tekstin nähdäkseni. Halusin keskittyä siihen, mitä lavalla tapahtuu. Siellä nimittäin tapahtui paljon. Paljon juttuja ihan sivussa, jotka tuovat tärkeän panoksensa siihen, mitä tarinassa dialogin pääpaikalla toimitaan ja kerrotaan.

Emelie Wallberg.
Kuva: Micke Sandström
Näistä valokeilan sivussa tapahtuvista jutuista tuli mieleeni David Lynchin leffat. Muutekin oli samaa tunnelmaa. Tähän väliin sopii maininta erittäin upeasta valaistuksesta ja lavasteista. Lynchin leffoista on tuttua myös välillä hassut ja erikoiset laulukohtaukset. Musiikki oli tässä näytelmässä loistava lisä. Kappaleiden aikana vaihdettiin lavasteita, mutta ne eivät olleet vain täytettä. Kappaleissa oli muun muassa The Doorsia ja Lana Del Rayn Summertime Sadness. Musiikkiesitykset olivat todella hyviä. Pidin erityisesti Emelie Wallbergin laulusta. Tuli sellainen olo, että olisi konsertissa kuuntelemassa hyvää musiikkia. Näyttelijöiden soitto ja laulu olivat välillä tarinatilan etualalla, mutta välillä myös taka-alalla luomassa tunnelmaa. Toimi.


Modernisoinnista: Tekstistä ei hypännyt silmille, että osa tekstistä on 1800-luvun lopulta ja osa tuoreempaa. Uusi teksti nivoutui saumattomasti Tšehovin tekstiin. Toki oli paikoin selvää, mikä ei ollut Tšehovin kynästä. Puhuttelevaa kuitenkin, kuinka perusasiat ovat samat tänään. Vanja-enossa ekologisuus on tärkeä teema, ja tässä versiossa aiheesta oli paljon ajankohtaista sanottavaa. Sitäkin tärkeämpi teema on mielestäni ihmissuhteet. Ydin on sama Tšehovin tekstissä kuin tässäkin versiossa. Niin kai elämässäkin ennen ja nyt. Modernisoitu versio tämä kyllä oli, mutta sanoisin, että modernisointi oli tehty tyylillä ja alkuperäistä tarinaa kunnioittaen. Paljon oli muutettu henkilöihin ja konkreettisiin esineisiin liittyviä juttuja, mutta silti se oli se Vanja-eno. Tykkäsin myös tekstiviittauksista. Sen mitä tv:stä näkemästäni Vanja-enosta muistan, tarina oli vähän tylsä. Tämä ei ollut. Siinä oli hauskuutta, vaikkakaan humalaishuumori ei jaksanut kovin kauaa naurattaa. Tämä Vanja-eno oli raju, niin raju, että vähän kyynelehdin esityksen lopussa ja vielä kotimatkallakin.

Ihmisiä suhteissa ja suhteitta. Kuva: Micke Sandstöm.
Ai niin, ja se Tsehovin ase. Ihan yritin varta vasten bongata sen jossain alussa, mutta tajusin missanneeni sen. Kovasti pohdin, että oliko sitä siellä ollenkaan vai menikö alussa huomioni yksittäisten sanojen käännösten tsekkailuun, enkä katsellut niitä pieniä tapahtumia lavan takana. Mielenkiintoinen valinta olisi ollut ohjaajalta olla esittelemättä sitä lainkaan.

Tässä vielä muutama yksittäinen sana:
onnellisuus, onnettomuus
merkityksellisyys, merkityksettömyys
saamattomuus
uskollisuus, pettäminen
pettymys
kummallisuus
rajuus



sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Rölli ja metsänhenki vei lapsuusmuistoihin

Rölli ja metsänhenki
Viikinsaaren kesäteatterissa 15.7.2015

Käsikirjoitus: Allu Tuppurainen 

Ohjaus: Työryhmä 
Rooleissa: 
Rölli - Sami Sivonen 
Milli Menninkäinen - Elina Salmi 
Vaakamestari/ Rölli Riitasointu - Miia Säppi 
Iso Rölli - Teemu Mäkinen 
Muusa Menninkäinen - Aliisa Vaittinen 
Puvut: Henna Kaskilahti ja Anne Karema 





Googlailin töissä, että mitäs kesäteatteriesityksiä sitä voisikaan vinkkailla radiossa kuulijoille. Sillä googlauksella löysin Kuusiteatterin koko perheelle tarkoitetun Rölli ja metsänhenki -produktion. Koska olen suuri Rölli-fani, kysyin kotona 10-vuotiaaltani, että kiinnostaisiko lähteä katsomaan. Itse olen kuunnellut Rölli-tarinoita lapsena c-kasetilta, mutta toki katsonut myös Rölliä Pikku Kakkosesta ja myöhemmin uudet elokuvatkin.

Kuusiteatterin Rölli-produktion ensiesitys oli Tampereella Viikinsaaressa, jonne pitää mennä Hopealinjojen laivalla. Ensiksi minun pitää nolona myöntää, että vaikka olen asunut Tampereella jo 9 vuotta, en ole tätä ennen käynyt Viikinsaaressa lainkaan. Nyt oli hyvä syy lähteä, kun laivamatkan ja teatteriesityksen sai samaan hintaan kuin pelkkä laivamatka normaalisti maksaa.


Alku ei mennyt ihan kommelluksitta. Jotenkin olin ajatellut, että lipun ostamalla varmasti pääsee siihen klo 12 lauttaan, jolla näytökseen vielä ehtisi. Mutta laiva olikin täynnä jo hyvän aikaa ennen lähtöaikaa ja moni jäi kanssamme laiturille. Päivä oli harvinaisen nätti, joten Viikinsaareen oli paljon muitakin menijöitä kuin teatterikatsojia. Tunnin päästä lähtisi seuraava lautta ja meille kerrottiin, että esitys mahdollisesti siirretään, jotta mekin ehtisimme mukaan, mutta varmaa se ei ollut.

Seuraavaan laivaan mahduimme kyytiin ja pääsimme matkalle kohti Viikinsaarta. Oli mukava huomata, että laivaa vastassa laiturilla olivat Rölli ja Milli Menninkäinen. Ehdimme siis esitykseen! Letkassa kuljettiin kohti esiintymislavaa. Seurasin edessä meneviä katsomon taakse vieville portaille ja ylös katsomoon. Vähän ihmettelin, että eikö kukaan lippuja kysy. Sitten alas istuttuani huomasin, että siellä katsomon alhaalla oli myös ihmisiä virtaamassa sisään ja lippujakin siellä katsottiin. Ehkä joku köysi siellä katsomon takana olisi ollut paikallaan.


Sitten itse esitykseen:

Näytelmä Rölli ja metsänhenki on Allu Tuppuraisen käsikirjoittama ja tarina liittyy myös samannimiseen elokuvaan. Tiedän sen nähneeni, mutta jostain syystä minulla ei ole siitä paljonkaan muistikuvia. Voi olla, etten ole pitänyt sitä kovin kummoisena, tai sitten kyse on vain taipumuksestani unohtaa hyvienkin elokuvien juonenkäänteet melko pian. (Siinä on se hyvä puoli, että voi katsoa niitä aina uudestaan ihan onnessaan.) Ylipäätään minulle se oikea Rölli on niissä 80-luvun c-kaseteissa ja sen jälkeen Pikku Kakkosen Rölli-ohjelmissa.

Teatteriesityksen tarinassa oli kyllä ne rölliyden perusainekset, hyvän ja pahan taistelua ja tasapainoilua. Se hyvä vs. paha on niin selvä Röllissä ja Röllin tarinoissa, mutta silti se löi silmille nyt ihan eri tavalla kuin lapsena. En tiedä, johtuiko se siitä, että olen nyt aikuinen enkä lapsi vai siitä, että katsoin teatteria enkä telkkaria. En muistanut, että Röllin hahmo ja tarinat menevät niin syvällisiksi.

Jotenkin olen aina ajatellut, että Rölli on sellainen hahmo, joka on oikeasti kiltti, mutta yhteisönsä sääntöjen mukaan pitäisi olla paha. Siinä on selvä konflikti, johon monet Röllin seikkailut perustuvat. Tämä näytelmä aiheutti minussa ristiriitaisen tunteen, kun välillä se Rölli oli hurjan pahuuden vallassa. Ehkä koin pienen shokin ja mietin, että minkälainen se Rölli oikeasti onkaan. Ei kai oikeasti paha? Lopulta pystyin selittämään tarinan rajoissa homman niin, että Rölli ajautui tekemään pahoja asioita ulkoisista seikoista eikä sisäisestä pahuudesta johtuen. Todella syvällistä kamaa ja antoi aikuiselle paljon ajateltavaa.

Jotenkin teatterin Rölli tuntui siis hurjemmalta kuin telkkarin tai c-kasetin Rölli. Jotenkin koko paha vs. hyvä -asetelma tuntui paljon diipimmältä kuin olen aiemmin ajatellut. Niin käytetty teema lastenohjelmissa ja tarinoissa, mutta silti se kolahti tätä esitystä katsoessa jotenkin isommin. Jotain tässä oli siis erilaista kuin kaikissa piirretyissä, kun se kerran pisti miettimään.


Vielä esityksestä yleisesti: Tykkäsin Kuusiteatterin esityksestä, ja niin tykkäsi 10-vuotiaanikin. Kaikki esiintyjät näyttelivät luontevasti. Minä tunnun hieman suurennuslasilla katsovan näitä lastenesityksiä, että ei kai vaan ole sellaista superärsyttävää lässytystä ja yliesittämistä. Ei ollut. Kaikki hahmot toimivat, puvustus ja lavastus olivat riittävän röllimäisiä. 


Erityisesti pidin yhden naisen musiikkinurkkauksesta, josta erittäin yksinkertaisella, ja ehkä siksi niin toimivalla, tyylillä tuli niin laulujen säestykset kuin hienoa äänimaisemaa esitykselle. Ajattelin, että elävä muusikko lavalla toimii paljon paremmin kuin monisävelisemmät tilulilut jostain ämyristä. Mutta äänentoistoa olisi välillä kaivannut lauluissa ja repliikeidenkin kuulemisessa. Paitsi Suuri rölli ei kyllä tarvinnut. Valitettavasti oli joissakin lauluissa havaittavissa, että äänen voima ei meinannut riittää, minkä seuraksena esiintyjä ehkä joutui puskemaan ääntään vähän liikaa, mikä tietenkin sitten vaikuttaa siihen lauluun. No, mitenkään suurena ongelmana en tätä muuten upeassa kokonaisuudessa pitänyt.


Siihen äänen heikkoon kuuluvuuteen vaikutti eniten yleisöstä lähtevä meteli. Pientä levottomuutta varmasti aiheutti se, että esityksen alku vivästyi ja monilla lapsilla saattoi päiväunihommatkin mennä vähän sekaisin. Ihan ärsyttää, että jokaisesta lastenesityksestä kirjoittaessani aina pitää palata tähän samaan asiaan, yleisön ja etenkin aikuisten käytökseen. Sitä en sano, että lasten pitäisi istua tuppisuina koko esityksen ajan, mutta ne meluavat aikuiset ottaa aivoon. Meidän taaksemme sattui istumaan kolmen aikuisen ja kolmen lapsen
seurue, joista kyllä lähti ääntä. Minun tyttöni kuiskasi minulle jossain välissä, että eikö noi aikuiset tiedä, että pitäisi kuiskata. Ihan normaaliin puheääneen siellä pohdittiin, onko tässä väliaikaa ja ottaako Mirkku villatakin tai evästä. Sitten puhelin pirisi ja siihen vastattiin, että "mä olen nyt teatterissa, älä soita mulle vähään aikaan".

Huoh. Käyttäytyvätkö nuo aikuiset aikuisten esityksissäkin samalla tyylillä? Vai eivätkö ikinä käy missään esityksissä, ja ovat autuaan tietämättömiä siitä, kuinka teatterissa käyttäydytään? Eihän ne pikkulapset ikinä opi olemaan teatterissa, jos niiden seurassa olevat aikuiset toimii noin. Eniten ihmettelen niitä, jotka antavat lastensa juosta lavasteissa, esiintymisalueella. Sehän voi olla vaarallista! Kävi mielessä, että mahtaa olla esiintyjillä haastavaa keskittyä esitykseen, kun välillä pirisee puhelimet ja pitää vielä varoa, ettei vahingossa jätä jotain pikkunassikkaa alleen.

Todella mielenkiintoinen kysymys on se, että jos esityksessä lapsi on mennyt lavalle tai muulle esiintymisalueelle ja sattuu onnettomuus, kuka on vastuussa? Toivottavasti eivät ainakaan esiintyjät tai esityksen järjestäjät. Tai sitten pitää olla lastentatterissakin turva-aidat ja turvamiehet kuin isojen starojen stadionkeikoilla. No jos kuitenkin aikuiset pitäisivät huolta omista lapsistaan.


Muusa Menninkäiseen yhden naisen
orkesteri toimi loistavasti.

Esityksen jälkeen eräs minulle tuntematon rouva tuli pajattamaan pettymystään esityksestä. Hän kritisoi sitä, kuinka näytelmässä puhuttiin luulla päähän lyömisestä laulettiin transseista ja nirvanasta, että eihän sellainen ole lapsille sopivaa. No jaa. Muksauttelu ja mukilointi on kuulunut lasten esityksiin ihan aina, kuulemma jo maailman ensimmäisessä nukketeatteriesityksessä keskeinen sisältö oli hakkaamista. Itse olen kyllä huomannut välillä ylireagoivani siihen, mitä omat lapset katsovat. Sitten kun itse tajuaa katsoneensa lapsena ihan samaa kamaa, niin tulee jotenkin yllättynyt olo. Enhän minä saanut traumoja ja suurimmassa osassa en edes ymmärtänyt niitä asioita, jotka nyt aikuisena tulkitsen jotenkin paheksuttaviksi. Röllin tarinat olivat joskus kutkuttavan jännittäviä ja pelottaviakin, mutten muista koskaan oikeasti pelänneeni. Tämä on vastaus pohdintaani, miksi hieman hätkähdin Röllin pahuutta näytelmässä. Sisälläni asuu selvästi pieni kukkahattu. Yritän kitkeä parhaani mukaan.

Mutta kyllä minua harmitti, että oma lapseni kuuli tuon rouvan mielipiteen. Hän nimittäin tuntui heti sen jälkeen pohtivan, että olikohan esitys sopiva niille ihan pienille siellä katsomossa ja oli ne aika outoja sanat siinä Satasella nirvanaan -laulussa. Minä aina yritän olla ohjailematta häntä omilla mielipiteilläni, etten tulisi kertoneeksi edes sitä, mikä esityksessä oli mielestäni hyvää tai huonoa, saati, että alkaisin antamaan hänelle annettuna tulkintoja esityksestä.

Sain haastatella Radio Classicille Sami Sivosta, Miia Säppiä ja Aliisa Vaittista Kuusiteatterista sekä Rölli ja metsänhenki -kiertue-esityksestä. Haastattelun voi kuunnella tästä.


Rölli pohtii, uskoako Vaakamestarin
höpinöitä vaiko eikö.
Tässä kolmikymppisenä minut on vallannut jokin kumma nostalgiavimma. Jokin aika sitten kaipailin lapsuuteni lempiohjelmaa Kalinakuopiota, eli siis Tarinatuokiota. Tilasin Huuto.netistä kaikki dvd:t, mitä löysin. Eräässä jaksossa kukko ja kana pöllivät pähkinät torilta, sitten erään miehen kaljat, juovat itsensä känniin ja huijaavat taksikuskilta vielä ilmaisen kyydin kaiken päätteeksi. Ei vitsi miten paheksuttavaa! Aivan mahtava ohjelma! Olen aivan varma, että jos olisin tuollaisen juonikuvion nähnyt jossain lastenohjelmassa, jota oma muksu tänä päivänä katsoo, olisin varmaan pitänyt jonkun ohjelmaa paheksuvan puheenvuoron.

Taas kerran koen aihetta ylpeillä ammatinvalinnallani. Tämä Rölli-homma alkoi mietityttää minua niin kovasti, ja kun kuulemma ensimmäisen Rölli-kasetin julkaisustakin on 30 vuotta kulunut, ajattelin, että olisipas kiva jutella Allu Tuppuraisen kanssa. Asiat järjestyivät niin, että pääsin viime perjantaina jututtamaan Allua ihan kasvotusten. Puhuimme ensin Rölliin liittyen, mutta minulle tuli sellainen fiilis, että enhän minä tiedä hänestä mitään muuta. Mukava oli hieman tutustua mieheen, joka on keksinyt ja esittänyt yhtä minulle rakkaimmista satuhahmoista. Olen minä työssäni saanut monenlaisia upeita ihmisiä haastatella, mutta tämä meni kyllä ohi kaikesta. Ikinä ennen ei ole minulla töissä ollut sellaista oloa, että pitääpä nyt ihan keskittyä ja pitää homma kasassa, ettei mene fanitus tässä professionalismin edelle. Vähän meinasi tulla tippa linssiin. Oli ilo ja kunnia haastatella Allua, ja samalla kyllä opin jotain uutta ja sain vähän lisää pohdittavaa näille lapsuuden Rölli-muistoille.


Tässä linkkiä haastatteluihin. Ensin keskustelimme Röllistä:https://soundcloud.com/radioclassicfi/allu-tuppurainen-kertoo-rollista

Ja sitten hänen urastaan muuten: https://soundcloud.com/radioclassicfi/henkilokuvassa-allu-tuppurainen


Unohdin ottaa kotoa lapsuuden Rölli-kasetteja
nimmaria varten, mutta ei hätää:
Sain Allulta omakustanne-cd:n ja -kirjankin.
 Olen lapsellisen innoissani!

Mietinpä vaan sitä, että ei jumpe, mä olen osannut ne kaikki Rölli-kasetit ulkoa (vieläkin tulee jostain 20 vuoden takaa joitakin pätkiä muistin syövereistä), ja nyt mä saan tässä käydä tätä keskustelua Allu Tuppuraisen kanssa. Tänä aamuna lauleskelin perheeni riemuksi vähän Omituisten otusten kerhoa ja häläpätihämmää... Mieheni, joka ei ole lapsena Röllejä kuunnellut, totesi, että mä olen tainnut saada vähän vaikutteita tosta Röllistä. Wow. Enpä ole tullut ajatelleeksi, mutta onhan siinä itua. Kyllä Rölli on mulle vähän sellainen esikuva, ehkä mitään tarkoittamattomien omien mölinälaulujen suhteen kuin myös vähän sellaisen anarkismin suhteen, että omituisena otuksena on juuri siistiä. Koen varmaankin suurta samastumista Rölliin. Olen tässä viime päivinä hoksaillut, kuinka syvällisiä juttuja Röllin tarinoissa onkaan. Röllistä saisi vaikka minkälaisen syväanalyysin, mutta en mä nyt jaksa. Mä vaan fiilistelen.

ps. Koska minulla on rakkaat Rölli-tarinat vain c-kasetteina, muttei mitään laitetta niiden kuunteluun, tilasin juuri Röllit-cd:t. Pääsee kasvattamaan tosissaan uutta Rölli-fanien sukupolvea. Postia odotellessa!


pps. 21.7.

On pakko lisätä vielä näin muutama päivä myöhemmin pieniä oivalluksia. Harmillisesti en ollut ehtinyt ennen haastatteluja tähän hoksaamisvaiheeseen. Se varmaan on kuultavissa, etten haastatteluja tehdessäni vielä itsekään ihan ymmärtänyt, että mitä oikeastaan pohdin. En vieläkään lähde tässä syväanalysoimaan, mutta sanon nyt ymmärtäväni Rölliä eri tavalla. Ehkä tämä esitystä katsoessa tapahtunut pieni shokkireaktio johtui siitä, että tajusin katsovani Rölliä niin eri tavalla kuin lapsena ja ajattelin sen olevan jollakin tavalla väärin. Tulkitsin nyt Röllistä niin diippejä juttuja, että jotenkin vinksahtaneesti aloin miettiä, että kuinka minä lapsena en niitä noin ymmärtänyt ja olisiko pitänyt. Haastattelujen jälkeen todella ymmärsin, että ei ne minun rakkaat lapsuusmuistoni ole mihinkään menneet, eikä Röllin ydin ole muuttunut.

Allu Tuppurainen viittasi haastattelussa moneen kertaan siihen, että hän on tehnyt Rölliä itseään varten eikä suoranaisesti lapsiyleisöä ajatellen. Tämäkin ajatus jotenkin räjäytti tajuntani. Ajatella, tehdä lapsille suunnattua juttua sisäisestä pakosta. Ihan hävettää ja kummastuttaa, että onko minussa todella ollut juurtuneena sellainen ajatus, että lapsille tehdään esityksiä, musiikkia ja taidetta ihan vaan siitä lähtökohdasta, että lapsille pitäisi nyt keksiä jotain. Ihan outo ajatus, että joku tekee jotain taiteellisista lähtökohdista, luomisen vimmasta ja pakosta, ja sen kohderyhmä onkin lapset. Tai ei välttämättä edes ole.

Tätä on jokseenkin hankala selittää, mitä päässäni oikein tapahtuu. Tämä saattaa kuulostaa hölmöltä tai naurettavalta, mutta ihan oikeasti olen muutaman kyyneleen tirauttanut tämän prosessin aikana. En ole ihan varma, miksi. Onko minun Rölli-faniuteni ollut oikeasti sellaista luokkaa, että nostalgia ja Allu Tuppuraisen kanssa keskustelu saivat minut näin tolaltani? Vai onko se vaan tämä vasta hoksaamani Röllin syvällisyys? Miten voi yksi satuhahmo touhuineen tuntua näin paljon?

Ehkä osa tässä on juuri sitä nostalgiaa. Muistelee sitä, kun on ollut omien lapsiensa ikäinen pieni hassuttelija. Mutta on tässä ihan varmasti jotain ihan Rölliä. En mennyt näin sekaisin, kun Kalinakuopioita netistä tilailin. Minulla on vahva fiilis, että tunnen vahvaa sielunsisaruutta Rölliä kohtaan. Minä en ole koskaan mielestäni fanittanut mitään, (paitsi kaikesta päätellen Rölliä), ja olen muutenkin ollut ainakin joissakin asioissa ihan tarkoituksella vastavirtaan kulkemassa. En varmasti fanittanut mitään Titanicia, Spice Girlsiä tai muita massajuttuja. Olen ottanut kohteliasuutena, jos joku on pitänyt omituisena. (En tietenkään aina.) Erityisen hyvin mieleeni on painunut se, kun toimittajan uran alussa haastattelin paikallislehteen verhokauppiasta. En muista tilanteessa olleen mitään ihmeellistä, mutta kauppias totesi minulle jossain vaiheessa, että "sinä se et olekaan mikään tavallinen persoona". Se oli lämmöllä sanottu, ja otin kohteliasuutena vaikkakin mietin, että mitä kummallisuuksia mä oikein työtehtävissäni teenkään.

En siis halua kuulua mihinkään joukkoon joukkoon kuulumisen vuoksi. Ja nyt minua ärsyttää, jos joku väittää, että sen perusteella kuulun joukkoon nimeltä hipsterit. En varmasti kuulu, enkä ole koskaan käynyt Flow-festivaaleilla. Niitä harvoja ryhmiä, mihin minä haluan kuulua, on Omituisten Otusten Kerho. No, ehkä sekään ei ole hyvä päämäärä, ettei vaan tee ja tykkää mistään, mitä muutkin tekevät. Kunhan vaan olis just sellainen kun on.

Voi kun posti toisi jo ne levyt, niin pääsisin kuuntelemaan ne kaikki tarinat taas uudestaan ja ymmärtämään ne nyt aikuisena.







tiistai 19. toukokuuta 2015

Musiikki teki hyvää Nepalille ja minullekin

Nepal-konsertti maanjäristyksen uhrien auttamiseksi
Tampere-talon aula 19.5.2015

Musiikki on tehnyt minut tänään onnelliseksi. Olen vähän sellaista herkistyjätyyppiä, että ei kovin kummoinen juttu tarvitse olla, että ripsivärit ovat vaarassa. Musiikki on minulle sydämen ja tunteiden asia. Tässä on hyvä perata vähän sitä, mitkä monet asiat minua tänään Tampere-talon aulassa sykähdyttivät.

Konsertti järjestettiin Tampere-talon aulassa. Miinuksena tietenkin se, että monenlaista seminaarivierasta ramppasi korkoineen ohi. Mutta sekin tavallaan kuului asiaan. Olihan ajatuksena sekin, että konsertttiin voi tulla ja mennä miten haluaa. Tässä konsertissa oli myös ihan ok, että oma 1-vuotias käveli ympäriinsä ja välillä höpisikin. Jos olisi ollut kovin virallishenkisestä konsertista kyse, en olisi ottanut poikaa mukaan. Ajattelin etukäteen, että haluan ehdottomasti ottaa hänet mukaan, koska haluan altistaa lastani musiikille ja muille elämyksille niin paljon kuin mahdollista. Tällainen tilaisuus oli pienellekin sopiva. Sitä en tiedä, mikä oli konsertin musiikillinen anti pojalle. Tampere Chamberin esityksen alussa hän jaksoi katsella soittajia minun sylissäni. Selvästi kuunteli. Mutta sitten piti päästä kävelemään. Onhan siellä aulassa tilaa kävellä ja kaikkea muutakin jännää tutkittavaksi. Minun jalkani olivat hieman soossina eilisen musiikin ja liikunnan yhdistelmän jäljiltä, mutta melkein urheilusuoritus tuli tästäkin. Välillä hytkyttelin ja ketkuttelin kaveria sylissä, mutta suurimman osan ajasta kävelin pojan perässä. Olisi pitänyt katsoa askelmittarin lukema ennen ja jälkeen.

Varmasti olisin saanut itse musiikista enemmän irti ja kuullut spiikit kappaleiden nimistä lähtien, jos olisin ollut liikkeellä ilman lasta. Olisin halunnut kuulla varsinkin sen, mitä kaikkea Nepalista kerrottiin. Silti tämä konsertti meni meidän poppoolla hyvin juuri näin. Yksi vetistelyn aihe olikin se, kun mietin, että tässä mun pieni poikani istuu mun sylissäni ja katsoo, kun jousikvartetti soittaa. Myöhemmissä vaiheissa olin ihan iloinen siitä, että kaveri oli niin onnessaan Tampere-talon aulasta ja oli ihan nätisti. Aika hieno mahdollisuus tuoda noin pieni lapsi musiikin äärelle! Kaikesta käytävillä kulkemisesta huolimatta tämä konsertti oli oikein nautinnollinen. Lisäksi poika oppi taputtamaan konsertin aikana. Ei hukkareissu ollenkaan.

Käyhän se konsertin kuuntelu näinkin.


Etukäteisasetelmat konsertille olivat mielenkiintoiset. Tiesin, että luvassa on klasaria ja kansamusiikkia, osa ehkä tuttua, osa ihan uutta minulle. Reilussa tunnissa tuli kuultua monipuolinen valikoima kappaleita, jotka kuitenkin sopivat samaan konserttiin aivan loistavasti. Pelimannihenkinen kansanmusiikkimeininki, omalaatuinen sitar-kitara-yhdistelmä ja perinteisempi klassinen upposivat. Aloin miettiä, että olisipa mahtavaa kuunnella vastaavalla tavalla rakennettuja konsertteja muutenkin. Joku ehkä tuli paikalle kuuntelemaan eritoten tiettyä esiintyjää, mutta saikin samalla tutustua moneen muuhunkin. Tästä päästäänkin taas yhteen sykähdyksen aiheeseen.

Hoksasin, että minulla ei ole tapana etsiä tietoisesti uudenlaisia musiikkielämyksiä. Hakeudun niiden vanhojen suosikkien pariin ja törmään uusiin juttuihin vahingossa. Työn kautta tietenkin näitä vahinkoja sattuu kuitenkin kohtuullisen usein. (Viimeksi muutama päivä sitten sattumalta löysin kanavan biisilistoja selatessani Kirmo Lintisen Trion saksofonille, sellolle ja pianolle. On hieno.) Tänään sain kuulla niin paljon upeaa minulle uutta musiikkia, että meinasi siitäkin jo itku tulla. Pahaksi onneksi en kuullut juuri minkään kappaleen esittelyspiikkejä, niin en ole ihan varma, mitä kuulin. Arvo Pärtin nimen tulin kuulleeksi ennen Dennis Kimin esitystä. Googlen avulla sain selville, että kappaleen nimi oli Fratres. Tykkäsin, enkä ainakaan muista ennen kuulleeni. Hoksasin, että enpä muuten ole koskaan Pärtin musiikkiin kunnolla perehtynyt. Pitää perehtyä.

Kaapit avaimineen olivat konsertin
kiinnostavimpia juttuja.
Pekko Käpin nimi on tullut vastaan etenkin lehtiartikkeleissa, mutten ole koskaan hänenkään musiikkiinsa perehtynyt. Lukemani perusteella olen kuitenkin ajatellut, että hänen musiikissaan on asennetta ja omaa ääntä. Hän esiintyi yhdessä vaimonsa Petra Käpin kanssa. Jouhikko ja sormipiano, ei ihan joka duon repertuaaria. Mukavan rohevaa meininkiä. Anne-Mari Kivimäki harmonikkansa kanssa oli niin upea, että meinasin hypätä. Vähän hypinkin sillä varjolla, kun poika oli sylissä. Taas meinasi kyynelkanava aueta, ihan silkasta musiikin riemusta. Konsertin päätteeksi kuultiin vielä Vilma Timosta kitaristiystävineen. (Sori, ei mitään hajua myöskään kaikkien nimistä.)

Hoksasin senkin, etten ole ikinä sukeltanut kansanmusaskeneen ihan ajatuksella. Kansanmusiikkia on silloin tällöin tullut vahingossa kuultua, muttei koskaan tarkoituksella. Silti muistelisin, että kansanmusiikki eri muodoissaan menee jalan alle, tekee hyvän fiiliksen melkein takuuvarmasti. Olisiko siis syytä hakeutua kuuntelemaan kansanmusiikkia ihan varta vasten? Jo tämän konsertin tiimoilta pystyy sanomaan, että on sitäkin niin monen sorttista, että joka makuun on jotakin. Ei muuta kun tonkimaan.

Sitar-kitara-duo Lari Aaltonen ja Janne Melanen ei ole kovin helposti määriteltävissä. Heidän esityksensä alussa vahdin erään pikku-ukon porrasharjoituksia, mutta jotain kuulin silti. Aluksi jotain, joka saattoi olla nepalilaissävytteistä musiikkia, ilmeisesti ihan uusi teos. Toisessa kappaleessa oli svengiä niin, että taas jouduin muuttamaan kangistuneita kaavojani. Kappaleessa oli jotain tutun kuuloista, mutten päässyt jyvälle, mitä. Olikohan kyseessä sovitus jostain tutusta kappaleesta tai tuliko muuten vain joku mieleeni? Vaikka sitar ja sillä yleensä soitettava musiikki ovatkin minulle vieraita, silti minulla muka oli jokin käsitys siitä, että minkälaista musiikkia sillä soitetaan ja hämmästyin alkuun jälkimmäisen kappaleen menoa. Toimii!

Hyväntekeväisyys on tietenkin yksi herkistelyn aihe sekin. En ole ikinä käynyt Nepalissa enkä siellä päinkään, enkä missään katastrofialuella muutenkaan. Elämä täällä Suomessa on aika helppoa siinä mielessä, ettei tarvitse olla huolissaan suurista luonnonkatastrofeista. En voi millään hahmottaa, minkälaista elämää maanjäristyksen jälkeen eletään. Toisinaan tulee ajateltua, että oma puuhastelu on melko merkityksetöntä ja turhaa. Ajatella, puhua kulttuurista aamuradiossa. Voisihan sitä keksiä uutta syöpälääkettä tai leikata jonkun aivoja parhaillaan. Tai voisi olla kaivamassa ihmisiä raunioista tai vähintään kuljettamassa telttoja kotien korvikkeeksi. En ole koskaan kokenut maailman katastrofeja niin henkilökohtaisesti, että olisi tullut mieleenkään tehdä jotain. Niin se kai usein on, että katastrofit tulee ja menee. Ei niitä kohta enää muistakaan, koska ne ovat tapahtuneet tuolla jossain kaukana. Helpompi keskittyä vaan oman elämän iloihin ja murheisiin. Satunnaisesti olen tiputtanut kolikon lippaaseen ja ehkä ajatellut hoitaneeni osani. Mutta en edes harkitse ryhtyväni minkään järjestön kuukausilahjoittajaksi. Enkä kuulu siihen toimittajaporukkaan, joka on valinnut ammattinsa lähtökohtaisesti parantaakseen maailmaa.

Hieno juttu, että muusikot halusivat käyttää omaa ammattitaitoaan keräämään apua Nepaliin. Monilla tuntui olevan henkilökohtainen suhde maahan. Minulla ei ole mitään kontaktia tapahtuneeseen. Oli kuitenkin ilo osallistua projektiin SPR:n lippaaseen lahjoittamalla. Konsertin ilmapiiri oli hieno ja tulin antaneeksi enemmän kuin yleensä tuollaisiin keräyksiin annan. Ehkä koin tuovani pientä panosta talkoisiin myös haastattelun muodossa. Vaikka minä en tee mitään, niin voin sentään kertoa siitä, kun muut tekevät. Tästä voi kuunnella Radio Classicin podcastin konsertin taustoista. Mukana myös Lari Aaltosen sitarin soittoa.

Loppuajatukset: Pikkumiehen syntymän jälkeen konserteissa käyminen on jäänyt vähiin. Olen kaipaillut niitä tiloja, joihin livemusiikki voi viedä. Musiikki teki minut tänään onnelliseksi. Toivottavasti konsertti kantaa vielä paljon hyvää monelle taholle.



Musiikkia liikunnalla, liikuntaa musiikilla

Cafe Barock
Bachia Pyynikin uimahallissa 18.5.2015
Markus Hohti, sello

Hauska ajatus! Musiikkia Bachin soolosellosarjoista uimahallissa! Olin utelias, joten kirjastin tämän ihan kalenteriin. 9-vuotiaanikin sanoi heti tästä kuultuaan, että mennäänhän me paikalle. Toki mentiin.

Minulla oli aluksi vaikeuksia asemoida itseni tilanteeseen. Sellon ääni tuntui peittyvän veden loiskeen alle. Päätä meinasi alkaa särkeä, kun piti pinnistellä unohtaakseen taustamelun ja kuullakseen musiikin. Eritysen tutuissa melodioissa tietenkin aivot osasivat täyttää kuulumatta jääneet sävelet. Tätä blogia aiemmin lukeneet tietävät, että olen kova häiriintymään äänistä. Ehkä vähän yliherkkä, kuulemma kuulokin on keskimääräistä tarkempi. Tänään uimahallissa sain itseni kiinni toivomasta, että kovaääninen pikkupoika menisi vähän kauemmaksi polskimaan. Niin, poika siis polski ja leikki, uimahallissa. Ajatella! Sitten aloin pohtia koko tapahtuman ideaa. Mikäli tarkoitus olisi hiljentyä Bachin äärelle, esitys ei tapahtuisi uimahallissa vaan tilassa, jossa voisi yleisö asiaankuuluvan sievästi istua ja nieleskellä yskäänsä. Tässä tilaisuudessa idea oli siinä, että ihmiset uivat ja sellisti tulee paikalle vähän tilanteeseen normaalisti kuulumattomana elementtinä. Vaikka kuinka olin kyllä mielestäni tietoinen tilanteen luonteesta, niin aivot eivät silti omaksuneet sitä.

Jätin uimalasit kotiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan mahdu radalle enkä kuule musiikkia, jos pää jojottaa veden alla. (Tosin pakkohan sitä oli kuunnella, miltä musiikki kuulostaa korvat veden alla. Aika hauskalta!) Olin siis ajatellut kuunnella musiikkia ja suorittaa samalla vesijumpparutiinini, ettei nyt ihan alkaisi paleltaa. Tämä ajatus ei ihan toiminut. Olisin halunnut vääntää selloa kovemmalle ja taustamölyä pienemmälle. Jälkeenpäin kuulin, että uimahallin perus taustamelun voimakkuus on 90 desibeliä. Aika paljon! Ehkä sitä normaalisti uimahallissa ollessaan turruttaa korvansa. Nyt, kun halusi herkistää korvat kuulemaan, uimahallin normaali äänimaisemakin tuli selvemmin esiin. Minä olin tullut paikalle ennen kaikkea musiikin takia. En olisi tullut vesijumppailemaan juuri tuona hetkenä, ellen olisi tiennyt erikoislaatuisen musiikkiesityksen olevan tulossa. Varmasti lievä ahdistukseni tilanteessa olisi ollut sitäkin lievempi, jos olisin tullut paikalle uimisen takia, ja musiikki olisi tullut yllätyksenä.

Homma alkoi toimia, kun käänsin ajatuksen toisin päin. Ajattelin siis, että olen täällä uimahallissa tekemässä vesijumppaa ja nautiskelen samalla musiikista. Ei ahdistanut enää sen jälkeen muu kuin se, että alkoi jo lihaksissa hapottaa, muttei oikein voinut keskenkään jättää. Aloittelin jumppailua hyvän aikaa ennen soiton alkua. Menin vähän laskuissa sekaisin, mutta noin tunnissa ehdin pyörittää jalalla pitkälle toista tuhatta ympyrää ja tehdä toista sataa dippiä ja punnerusta laitaa vasten. Voin sanoa, että normaalisti en tee niin paljon. Musiikki siis selvästi edisti tässä liikuntasuoritusta.

Lähdin hieman kesken pois. Tai kesken ja kesken. Lähdin pois, ennen kuin musiikki loppui. Olisin halunnut olla vielä, mutta väsy alkoi painaa lihaksissa ja arvelin kuntosalin ohjelmassa olevan kehonhuoltotunnin olevan tarpeen. Ilman sitä en varmaan pääsisi aamulla sängystä ylös.

Jo altaassa ollessani pohdiskelin liikuntaa ja musiikkia. En ole sitä tyyppiä, joka kaipaisi juoksulenkille mitään biittiä korviin tai taustamusiikkia yleensä muihinkaan toimiin. Kuntosalillakin soi aina se sama hittilista, joka on niin lyhyt, että mietin vain, kuinka henkilökunta selviää järjissään päivät pitkät sitä kuunnellessaan. Ehkä joku osaa olla huomioimatta ne renkutukset, mutta minä en. Altaassa ajattelin, että onpas tämä Bach mukavaa treenausmusiikkia. Mikäs siinä jalkoja heilutellessa. Ihan tuli elegantti fiilis ja nilkkoihin luonteva ojennus, ihan kun olisi jotain hienoakin ollut tekemässä. Mutta yhtä kaikki, siinä hetkessä musiikin tehtävänä oli olla läsnä muun toiminnan ja touhun ohessa. Ja se oli hyvä. Vaikka yleensä haluan kuunnella musiikin siihen keskittyen, enkä minään taustana.

Kehonhuoltotunnilla ohjaaja laittoi ämyrit päälle ja sieltä alkoi taas biisikimara alkaen Hallelujasta, siitä maailman kulutetuimmasta biisistä. On muuten tainnut koko kevään olla sama soittolista tällä tunnilla. Tuli mieleen, että olisi saanut Markus Hohti tulla sinne kehonhuoltotunnille Bachia soittamaan. Siinä kun pari minuuttia kärvistelee tuskaisassa venytyksessä, niin Bach sopisi hyvin kuvioon. Enkä nyt viittaa siihen juttuun, että olen ennen barokillista valaistumistani varhaisnuoruudessa käyttänyt Bachin nimeä kirosanana. Tässä tilanteessa musiikki varmaan helpottaisi sitä pitkäpiinaista samassa asennossa jököttämistä. Yleensä konsertin jälkeen en halua kuunnella mitään musiikkia, koska haluan päässäni vielä nautiskella jälkisoinneista ja makustella kuulemaani. Yritin venytellessäni päästä takaisin Bachin rauhoittavaan tunnelmaan, mutta mahdotontahan se oli, kun hitaat pophitit tulvivat korviin.

Kuntosalin kehonhuoltotunti päättyy aina kymmenminuuttiseen rentoutukseen. Tästä osiosta en ole koskaan oikein nautiskellut. Mankasta soi meditatiivinen lilluttelumusa, ja ohjaaja kertoo rentoutustarinaa. Siinä lattialla maatessani taas ajattelin, että saadapa kuunnella tässä sitä Bachia sellolla. Voisi päästä aika sfääreihin. Sen sijaan yritin olla paikallani nauramatta, kun päivällä erehdyksessä nautittu kahvi piti sykkeen korkealla ja rentoutustarinaakin oli vähän vaikea ottaa vakavasti. "Katsot, kuinka vesikasvit heiluvat hypnoottisesti." Joopa joo. Ehkä jollekin toimii, mutta itselleni nämä mielikuvamatkat eivät luonnistu. Tuossakin tarinassa sanottiin, että nyt laskeudut kymmenen askelta portaita, ja minähän olin kipittänyt ne jo alas, kun ohjaaja sanoi, että nyt otat ensimmäisen askeleen ja sitten toisen. Tässä tarinassa ei sentään menty liukuportaita, kuten kerran. Minä ihmettelin, että no jo on rentouttavaa ajatella itsensä johonkin koliseviin ja kitiseviin liukuportaisiin. Mutta sen jälkeen sanottiin, että nämä liukuportaat ovatkin aivan erityiset, koska niistä ei pääse ääntäkään. Mun mieleni ei selvästi kykene odottamaan ohjaajan kuvausta tilanteesta, kun ensi sanoista jo luon mielikuvan. Ne liukuportaat kolisivat. Mutta mikäli kehonhuollon päätteeksi saisin maata selälläni lattialla silmät kiinni vaikka sitä Bachia kuunnellen, kymmenen minuuttia venähtäisi varmasti vähän pidemmäksikin rentoutustuokioksi.

Tästä hieman sivujuonteena tuli mieleeni alkuvuodesta lukemani uutinen mindfulness-oopperasta. Nauroin räkäisesti koko ajatukselle. Ettäkö oikein on sävelletty sellainen monituntinen teos, jossa vähän meditoidaan ja lillutaan jossain sfääreissä. Ainakin vähän pitää olla hurahtanut, että tuollaisesta innostuu. Mutta toisaalta, varmaan minä jotain samaa haen sillä ajatuksella, että makoilisin mielelläni lattialla mitään tekemättä ja kuuntelisin musiikkia. Lattialla makoileminen on oikein mukavaa. Joskus vuosia sitten kokeilin Feldenkraisia, jossa maataan lattialla ja ihan hitaasti liikutellaan jäseniä, pyrkimyksenä päästä eroon urautuneista liikeradoista. Silloin ymmärsin lattialla makoilun ihanuuden. Pitäisi varmaan kokeilla joku päivä ihan kotonakin, että heittäisi pitkäkseen olkkarin matolle ja kuuntelisi vaikka sitä Bachia. Jotenkin olen nyt jumittanut tähän Bachiin. Ehkä ne soolosellosarjat etenkin sopivat mun mieleni rauhoittamiseen.

Kuten minulla tapana on, utelen aina lapseltani kommentteja kaikesta koetusta. Tästä ei paljon ollut sanottavaa, koska tyttö keskittyi polskimaan kavereiden kanssa. Oli välillä huomannut musiikin, välillä unohtanut koko homman. No niinhän sen piti mennäkin, että uiminen oli pääosassa. Ehkä olisin jopa vähän huolissani, jos hän olisi seisonut paikallaan kuuntelemassa. Minähän en suinkaan yrittänyt mitään sellaista. Koko ajan ne jalat vedessä pyörivät.

Mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Ei tietenkään konserttielämyksenä kummoinen, mutta paljon ajatuksia heräsi musiikista ja sen laidoilta. Eihän tällaista pitäisi mihinkään konserttitilanteeseen verratakaan. Erittäin tervetullut poikkeus tavanomaiseen niin vesijumppailun kuin musiikin kuuntelemisenkin näkökulmasta. Vaikka minulla itselläni selvästi on asian kanssa opeteltavaa, tykkään ajatuksesta, että musiikki soi muuallakin kuin konserteissa ja konserttisaleissa.