keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Magee klangi


Klang: Sello
Avanti!
14.1.2013 klo 18
Musiikkitalon Harjoitussali Paavo

Kolmen sellokonserton kantaesitykset.

Hannu Lintu, kapellimestari                                                                                                                                     
Markus Hohti, sello
Trey Lee, sello
Timo-Veikko Valve, sello

Olli Koskelin: Uusi teos, ke.
Sebastian Fagerlund: Stone on Stone, ke.
Kirmo Lintinen: Sellokonsertto, ekS.




Häpeäkseni myönnän, että olin maanantaina ensimmäistä kertaa kuuntelemassa konserttia Musiikkitalossa, enkä silloinkaan isossa salissa. Jotenkin täältä Tampereelta on niin vaikea kaiken arjen keskeltä lähteä varta vasten konserttireissulle.

Kun sitten pääsin Helsinkiin konserttiin, mieleen hiipi ajatus, että asuapa Helsingissä tämän kaiken mahtavan kulttuuritarjonnan keskellä. Kun muutin maalta Helsinkiin 12-vuotiaana, äitini kyllä etukäteen mainosti, että nyt käydään sitten oopperassa ja konserteissa. Ehdittiin asua pääkaupungissa varmaan pari vuotta, ennen kuin käytiin ensimmäistä kertaa oopperatalossa.

Sitä paitsi, kotikulmilla Tampereella tapahtuu paljon mielenkiintoista, joka jää kokematta. Yleensä en jaksa lähteä, ei ole varaa tai en ole edes selvittänyt, mitä kaikkea täällä tapahtuu. Eilen juuri selasin uusimman Aplodin ja suunnittelin, mitkä konsertit ja mitkä teatteriesitykset haluan nähdä tänä keväänä. Saa nähdä tuleeko käytyä.

Mutta se konsertti Helsingissä oli siis mainio. Tulin oikein hyvälle tuulelle, vaikken juuri jaksanut etukäteen selvittää, mitä olen tulossa kuuntelemaan. Konsertti oli Klang-sarjan, eli "uusimman musiikin" konserttisarjan konsertti Musiikkitalon harjoitussali Paavossa.

Salissa oli mukavan intiimi tunnelma. Seinät on kyllä ihan susirumat. Takaseinä tylsän valkoinen ja lavan takana ihan ok tummaa puupintaa ja yläosassa kamalaa vihertävänharmaata reikäseinää. Jotenkin synkeää.

No mutta mitäpä seinien väristä, jos niiden sisällä soi hyvin.

On aina jännää kuunnella teoksia, joita ei ole aiemmin kuullut. Tonaalisessa musiikissa korva osaa ennustaa jotain, mutta nykymusiikkia kuunnellessa ei useinkaan voi arvata, miltä seuraava sävel kuulostaa. Siinä on jotain jännää, mutta toisaalta vaativaa. Ehkä tähän perustuu se, miksi nykymusiikkia jotkut sanovat vaikeaksi tai jotenkin intellektuelliksi musiikiksi. Länsimaisen ihmisen korva kuulee sitä tonaalista musiikkia koko elämänsä ja osaa ennakoida sen kulkua, vaikkei olisi edes opiskellut musiikkia. (Olisinkohan lukenut tästä Ovaskan teoksesta Johdatus musiikkipsykologiaan?)

Pidän kovasti sellon saundista, joten siinä mielessä konsertillinen sellosolismia antoi mukavat odotukset. Ja Avanti! Hannu Linnun johdolla ei lähtökohtaisesti voi olla huono sekään.

Kirmo Lintisen teoksista olen aiemminkin pitänyt, eikä Sellokonsertto ollut poikkeus. Uudessa musiikissa on se huono puoli, että niitä korvamatoja jää valitettavan vähän. Sellokonsertossa tosin oli tutun kuuloisia sävelviitteitä jonnekin vuosisatojen taakse. Tässä vaiheessa en teoksesta muista paljon mitään konkreettista. Sen muistan, että kuunnellessa piti välillä laittaa silmät kiinni, eikä vain niiden rumien seinien takia. Varmaan itsekseni hymyilin siinä penkissä. Haluaisin ehdottomasti kuulla tämän teoksen uudestaankin.

Mukavaa oli silmät aukikin. Pienessä salissa tunnelma on intiimi. Itse tulin seuranneeksi muusikoiden kasvoja ja eleitä. Solisteista Lintisen konserton esittänyt Trey Lee soitti ilmeikkäästi, siis nimenomaan kasvoiltaan. Jotenkin siinä itselläkin fiilikset nousee, kun näkee solistin lilluvan jossain sfääreissä. Toisaalta konsertin kaksi muuta sellosolistia, Timo-Veikko Valve ja Markus Hohti soittivat hyvin pitkälti naama ilmeettömänä. En tiedä, oliko sillä nyt sitten miinusmerkkistä vaikutusta heidän esityksiinsä. Sellonsoitto on kyllä mukavan näköistä. Sellisteillä on soittimeensa sellainen haliote.

Olli Koskelin ei ole minulle säveltäjänä tuttu. Koskelinin Sellokonserton alku kuulosti juuri siltä, mitä nykymusiikkikonsertto stereotyyppisesti mielestäni on: solisti soittaa nopeasti jotain rumalla saundilla ja orkesteri soittaa jotain korkeaa pitkää riitasointua taustalla. No, onneksi tämä ei ole koko totuus tästä konsertosta. Ehkä syy on minussa, mutta en oikein päässyt tähän teokseen sisälle missään kohdassa. En oikeastaan muista koko teoksesta enää kuin alun ja lopun. Teos loppui hieman yllättäen pitkään kadenssiin.

Sebastian Fagerlundin Stone on Stone oli hauska ja rock. Rock oli myös solisti Markus Hotin olemus. Mustat farkut ja makeat kengät! Rock oli myös se, että Hotti soittaessaan paineli pedaaleja kuin sähkökitaristi ikään. Tässä teoksessa solistin sello on vahvistettu mikrofonilla, ja sointi saikin mielenkiintoisia sävyjä ja kaikuja. Elektroniikan rooli oli hyvin hienovarainen. Joskus huomasin Hotin jalan painavan pedaalia, mutta en kuullut mitään eroa saundissa. En ole kovinkaan paljon perehtynyt elektroniikkaan musiikiassa. Varmaan kuuntelemalla korva kehittyisi erottamaan pieniäkin akustisia vivahteita. Tai tarvitseeko sitä kaikkea tiedostaa, antaa mennä korvista sisään vaan.

Soundejakin enemmän tässä teoksessa iski rytmi. Ihan hykerryttävän hienoja rytmejä. Pisti ihan jalkaa vipattamaan ja päätä nykimään tahdissa. Jykevää menoa. Ja olihan se hieno kohta, jossa Hotti yhtyi lyömäsoitinsooloon kuin lyömäsoittajana itsekin. Tässä teoksessa ei solistin taustalla soittanut koko Avanti! vaan puhallinensemble plus pianisti ja lyömäsoittaja. Silti konsertin kolmesta teoksesta nimenomaan tässä teoksessa kiinnitin huomiota orkesteriin, ts. ensembleen. Solistin ja ensemblen yhteissoitto oli jotenkin niin saumatonta.

Myös säveltäjät olivat paikalla. Vaikka käsiohjelma tarjosikin mukavasti tietoa teoksista, toki oli mukava kuulla säveltäjien kommentteja paikan päällä.

Kerrassaan tulin hyvälle mielelle tästä konsertista.

ps. Minä kun olen tällainen perusnegatiivinen, niin pakko vähän marmattaa muustakin kun seinien väristä. Olen usein ihmetellyt, kuinka vaikeaa narikkahenkilökunnan on ripustaa takki naulaan siitä lenkistä, mikä on sitä varten olemassa. Siinä muutama sentti alempana, vuoreen kiinni ommeltunahan on monessa takissa joku merkkiläpyskä. Niin oli minunkin takissani vielä ennen maanantain konserttia. Nyt se on revennyt ja vuorikangas samaten. Ei niillä ollut edes kiire, joten siihen on turha vedota. Tuo mun takkini on jo useamman vuoden elämää nähnyt, mutta silti se ainoa laatutakki. Ehkä kiehuttaisi enemmän, jos olisin juuri sijoittanut takkiin, jonka jotkut narikkahenkilöt sitten tuhoaisivat. Vaikka vaan sisäpuolelta.


Huom! Kyseinen konsertti on kuultavissa Yle Areenassa. Kannattaa kuunnella, minäkin kuuntelen vielä uudestaan.

http://areena.yle.fi/radio/1750799


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti