keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Itkumessu

Istun Radio Moreenin editointikopissa tekemässä radio-ohjelmaa historiallisista kosketinsoittimista. Yritin etsiä jotain oratoriota tai kantaattia, jossa olisi cembalo aariaa säestämässä, mutta eksyin kuuntelemaan Claudio Monteverdin teosta Messa a 4 voci. Itkuhan siinä tuli. Stressi ja monen päivän luku-urakka yliopistourani viimeiseen tenttiin purkautui.


Yritän toisinaan lähestyä musiikkia jotenkin intellektuellisti. Luen mielelläni kaikenlaista kirjallisuutta musiikinhistoriasta elämäkertoihin. Musiikin rakenteita en useinkaan jaksa ajatella. Vaikka olen opiskellut analyysia ja kenraalibassoa ja vaikka mitä, en osaa musiikkia kuunnellessani ajatella mitään teoreettista. Ehkä älyni ei riitä siihen, koska oikeasti olen ollut aina kaikessa teoriassa ja solfassa todella huono. Siksi väitän, että minulle musiikki on tunneasia, johon ei tarvita järkeilyä. (No joo, ehkä oikeasti teoksen syvällinen analyysi saa löytämään siiä jotain uusia tasoja.)

Luin hiljattain tenttikirjasta (Oatley, Keltner, Jenkins: Understanding Emotions) emootioiden ja taiteen välisestä suhteesta. Taide on tekijälleen keino ymmärtää tunteita, joita ei pysty muuten käsittelemään. Emootiot johtavat siihen luovuuteen, että jonkun on pakko purkaa ihastumisensa rakkausrunoksi tai vihansa punkiksi. Oliko liian stereotypistä? Voiko rakkauden purkaa punkiksi? Joka tapauksessa, taiteen tekeminen on tapa käsitellä emootioita. On se jännä juttu, 1600-luvulla sävelletty teos 1980-luvulla levytettynä voi tässä ja nyt iskeä minuun näin valtavasti. Sama emootio, jonka taiteilija on teokseensa asettanut, on yleisön vastaanotettavissa ja koettavissa. Myös yleisölle taide on emootioiden käsittelyä.

Minä olen kyllä kova herkistelemään. Voin itkeä, jos katson valokuvaa, joka on joko sisällöltään koskettava tai muuten vain kaunis. Minä itken, jos elokuvassa tapahtuu surullisia asioita. Tiettyjä kappaleita kuunnellessani itken lähes aina. Mahlerin toisen sinfonian finaalin loppuhuipennus ja useampikin kohta Brucknerin neljännessä. Kun oikein tuskastuttaa, on hyvä itkeä Šostakovitšin tahtiin. Gregoriaaninen kirkkolaulu ja monet messut tyhjentävät kyllä kyynelvarastot tehokkaasti. Kun tulee sellainen olo, että tekisi mieli tirauttaa muutama kyynel, ei muuta kun credot soimaan. En osaa selittää, miksi itken. Niin vain käy.

Onpas nyt hyvä olo!

maanantai 28. tammikuuta 2013

Merkkareiden kosto



Päätin pitää tänään ylimääräisen karkkipäivän, kun näin kaupassa Merkkari Mix -pussin. Lisäksi tenttiin lukeminen mun mielestäni vaatii jotain mussutusta.

Facebookissa onkin pyörinyt pitkään kaikkia 70-luvun lapsien makumuistoja "Tykkää tästä jos muistat Hopea-toffeen". Tai no, olen minäkin Hopea-toffeeta maistanut. Ja ilmeisesti Merkkaritkin on oikeasti jostain samoilta ajoilta. Mutta minulle tämä on 90-luvun alun makumuisto. Ärrältä muistaakseni haettiin aina merkkareita. Olisiko niitä ollut silloin punaisia, keltaisia ja mustia?

Mainos taisi luvata, että nämä uudet Merkkarit on tehty samalla reseptillä, mutta pienemmässä koossa. Ei tartu kitalakeen niin kivasti nämä pienet kuin isot. Punaiset ja mustat ovat parhaita. En muista lapsuudesta mitään kolamerkkareita. Tai ainakin luulen, että nuo pussissa olevat vaaleanruskeat yrittivät olla kolakarkkeja. Ne maistuivat oudon yrttisiltä.

Tutulta tuntuu se Merkkareiden sitkeys. Jatkuvasti saa olla etusormella hampaita tökkimässä ja karkkia irrottelemassa. Se on kyllä kivaa. Tosin ei toimi oikein tämän tenttikirjan kanssa. Merkkareiden syöminen vaatii liikaa huomiota ja keskittymistä. Minun ainakin on syytä keskittyä, sillä olen ihan aikuisiällä meinannut sen verran monta kertaa tukehtua johonkin syömiseen. Sehän Merkkarit kai kaupoista veikin, kun niiden syöminen meinasi olla hengenvaarallista. Tutulta tuntuu se hauska raapiminen kurkussa, kun nielaisee vähän liian vähän pureskellun Merkkarin. Livin' on the edge.

Ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta ei minun leukaperäni kestä näitä karkkeja. En muista tällaista lapsuudesta. Sikäli hyvä, ettei tule syötyä koko pussillissa kerralla. Päätä nyt kuitenkin särkee ja tunnelmat muistuttavat viime syksyä, jolloin leukani ei muutamaan viikkoon auennut paria senttiä enempää. Ehkä minun pitää pysytellä kaukana näistä karkeista. Hajotan vaan leukani tai sitten tukehdun. Ne punaiset on kyllä hyviä.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Anteeksi, barokki

23.1.2013 klo 19 Pyynikkisali
Tampereen Musiikkiakatemian kamariorkesteri
Kreeta-Maria Kentala, konserttimestari
Timo Jäntti, fagotti

J.H. Schmelzer: Fechtschule
J.B. Lully: Kolme tanssia oopperasta Roland
Antonio Vivaldi: Konsertto neljälle viululle ja orkesterille D-duuri
Antonio Vivaldi: Konsertto fagotille ja orkesterille  e-molli
Arcangelo Corelli: Concerto Grosso nro 4 D-duuri op. 6


Minulla on ollut pitkään ennakkoluuloja barokkimusiikkia kohtaan. Mielikuvani barokista on jäykkä, tunteeton ja tylsä. En tiedä, olenko joskus aikoja sitten kuullut barokkia soitettavan erityisen tylsästi, vai johtuuko tämä mielikuva synkästä menneisyydestäni pianon parissa. Viimeisinä vuosina pianoharrastukseni herätti minussa lähinnä aggressiota, joten ehkä ne Bachin pianokappaleet saivat osansa. Häpeäkseni on myönnettävä, että joskus yläasteikäisenä käytin Bachin nimeä kirosanana. Bach! Sittemmin olen viisastunut ja ymmärtänyt mestarin suuren merkityksen. Silti, jos tuon aikakauden musiikista tai Bachin tuotannosta pitää kuunneltavaa valita, ne parhaat kappaleet esitetään siellä kirkon puolella.

Kun sattumalta nyt olin menossa kuuntelemaan barokkia, pohdiskelin jo etukäteen näitä barokkitraumojani, jotta olisin mahdollisimman avoin musiikille. Olen perehtynyt naurettavan vähän barokkiin. Pohjatietoni koostuu lähinnä siitä, mitä on musiikkiopinnoissa tullut pakollisissa opinnoissa eteen. Kun vihdoin pääsin pianosta eroon, vaihdoin soittimeni saksofoniin. Kyllä olen jotain Bachin huiluteoksia fonillakin soittanut, mutta aika kaukanahan se barokki on saksofonille tyypillisestä repertuaarista. Barokki ei ole siis lipannut kovin läheltä omissa soittohommisakaan.

En ole myöskään vapaaehtoisesti hakeutunut kuuntelemaan barokkia. Kyllähän Tampereen vanhan musiikin ystävät ilmoittelevat konserteista, mutta ei ole tullut mentyä. Se, saako jotain aikaiseksi vai ei, kertoo halusta ja motivaatiosta aika paljon. Minulla siis ei ole ollut motivaatiota mennä kuuntelemaan barokkia, vaan ennemmin olen katsonut kotona telkkarista kuka on voittanut Jenkeissä puoli vuotta sitten jonkun kykykisan. Kun konserttiin on tehnyt mieli, olen hakeutunut kuuntelemaan sitä, mistä tiedän pitäväni. Pelottavaa tällainen julkinen rehellisyys. Pitäisi varmaan kirjoittaa, että luen itselleni iltasaduksi partituureja. Oikeasti selaan Valittuja Paloja, jonka mummo ja pappa ovat minulle tilanneet.

Ainoa kerta viime vuosina, kun olen ihan konsertillisen kuunnellut barokkia, oli vuosi sitten Bakussa. Halusin siellä käydessäni kuulla, miten paikallinen sinfoniaorkesteri soittaa. Olin kyllä hieman harmissani, kun viikon ainoa konsertti oli barokkia. Minulla ei ole käsitystä, mitä siellä soitettiin ja ketkä soittivat. Mitään ohjelmalehtistä ei ollut saatavilla, vaan joku kuulutti azeriksi aina teosten välissä.

Antonio Vivaldi on ehdottomasti inhokkisäveltäjäni. Bakun konsertissa ahdistuin, kun ymmärsin kuulutuksesta, että kuuluisaa Vivaldin viulukonserttoa olisi luvassa. Voi kärsimys. Ehkä kamalimpia kappaleita ikinä. Lavalle asteli nuori kaunis paikallinen viulisti. Yleisössä otettiin kännykkäkamerat esiin ja hurrattiin solisti lavalle. Minäkin kuvasin, kerrankin kun se oli konsertissa sallittua. Harmi vain, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka tuo viulisti oli. Jos joku tunnistaa kuvasta, kuka tämä azerbaidzhanilainen viulisti on, niin kerro ihmeessä. Hän se meinaan soitti sen kamalan tylsän viulukonserton niin koskettavasti, että meinasi tulla tippa linssiin.





Näiden pohdintojen jälkeen päästään asiassa eiliseen konserttiin. Ensiksi pitää sanoa, että verrattuna edelliseen kuuntelemaani konserttiin kamariorkesteri soitti aivan todella upeasti. Eihän sitä huomannut edes olevansa oppilaskonsertissa. Ei vireongelmia ja muutenkin soitto sujui hyvin yhteen. Barokkikonsertissa orkesteri soitti ajan hengen mukaan ilman kapellimestaria ja viulistit seisaallaan. Tärkeä vaikutus orkesterin hyvään suoritukseen oli varmasti vanhan musiikin spesialistilla Kreeta-Maria Kentalalla, joka konserttimestarina taipui rokkarimaisiin loikkiin tahtia pitäessään ja musiikkiin eläytyessään. Niin, todellakin, eläytyessään. Upeaa oli katsoa sitä soittajien vuorovaikutusta, mitä etenkin ilman kapellimestaria soittaminen vaatii. Parasta antia oli seurata Kentalan ja kakkosviulun äänenjohtajan Aarni Pennasen sujuvaa vuorottelua solistisissa rooleissa. Konsertissa oli rento tunnelma, joka johtui varmasti Kentalan ja Pennasen luontevasta liikkumisesta lavalla. Lopussa he yltyivät varsinaiseen kilpasoitantaan. Heillä tuntui olevan hauskaa. Tässä konsertissa barokkimusiikki eli ja hengitti, eikä ollut tylsää monotonista nakutusta. Tai ei ainakaan koko aikaa. Ja silloin kun oli, syy oli ehkä säveltäjissä eikä soittajissa. Tai minussa.

Ehdin jo toivoa, että ehkä se Vivaldi ei olekaan niin kamalaa. Mutta kyllä tuon neljän viulun konserton alku oli masentava. Se on on juuri sellaista tikutikutikutiku-hilipatipippaa, mitä en kestä. Ehkä se on joku jousisoittajien juttu. Vivaldi fagotilla oli paljon parempaa. Etenkin Andante-osassa, missä sai kuulla upeaa laulavaa Timo Jäntin soittoa. Mutta ei se hiluhilu-osasto ollut fagotillakaan ihan meikäläisen lempparia.

Minua vähän häiritsee se, etten erityisen paljon nauti barokkimusiikin kuuntelemisesta. Kunnon kulttuuri-ihmisen pitäisi. Tai miksi pitäisi. Ihan yhtä iso pakko kuin Ilkka Malmbergin on tykättävä Saariahon musiikista. Ei ole pakko tykätä, jos ei aidosti tykkää. Eikä ole pakko kuunnella, jos ei tykkää. Malmbergin viime aikaiset kirjoitukset Hesarissa ovat saaneet minut pohtimaan, miksi jostain asiasta tykätä ylipäätään. Pitääkö kuunnella musiikkia, josta ei pidä kuuluakseen johonkin yhteiskunnan kulttuuriklubiin vai voisiko sittenkin hakea elämyksiä, joista pitää?

Miksi minä sitten haluaisin oppia pitämään barokista? En mielestäni tiedä siitä tarpeeksi voidakseni antaa lopullista tuomiota. Musiikki-ihmisenä ajattelen, että yleissivistyksessäni on paha aukko. Jos tutkin tätä musiikkia, ehkä opin pitämään siitä. Joskus musiikki iskee heti, joskus se ainakin minulla vaatii hieman tutkailua. Ehkä perehtymisen jälkeen huomaan, etten vain pidä barokista. Joka tapauksessa barokkiin tutustuminen varmasti kasvattaa ymmärrystä sillekin musiikille, mitä itse mieluummin kuuntelen. Kyse on hyvin pitkälti siitä, onko minulla motivaatiota opiskella barokkia eli varata asialle aikaa. Vai katsonko telkkarista, kuka olikaan Biggest Loser vuonna 2008. Tähän aiheeseen palaan ehkä myöhemmin.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Fiiliksiä ja ei fiiliksiä

Tampere Filharmonia
Pe 18.1.2013
Hannu Lintu, kapellimestari
Paul Watkins, sello

Mark-Anthony Turnage: Sellokonsertto
Gustav Mahler: Sinfonia nro 5 cis-molli


Tampere Filharmonian ja muutaman muun sinfoniaorkesterin tilaama Turnagen Sellokonsertto sai minut palaamaan maanantaiseen Avantin konsertin tunnelmiin. Silloin kuulin kolme sellokonserttoa pienessä salissa istuen muutaman metrin päässä lavan reunasta. Turnagen konsertin alussa tuntui aivan kuin Paul Watkinsin sellossa olisi sordino. Kesti aikansa tottua taas siihen, miltä musiikki kuulostaa Tampere-talon parvelta. Tosin konsertin ohjelmalehtisessä mainitaan, että Turnage painiskeli säveltäessään solistiosuuden kuuluvuuden kanssa ja päätyikin pienentämään orkesterin kokoa. Ongelma ei tainnut täysin ratketa, sillä Watkins jäi paikoin häiritsevän paljon orkesterin varjoon.

Tämä Turnagen konsertto ei herättänyt minussa suuria fiiliksiä. Alussa teos tuntui todella vieraalta ja tylsältä. Jäin miettimään, oliko syynä se, ettei tässä konsertissa ollut alkusoittoteosta. Oman kokemukseni mukaan se pikkubiisi konsertin alussa saa mielen oikeaan asentoon pidempiä teoksia varten. Nyt alkusoittoa ei ollut, koska Mahlerin jättisinfonia venytti konsertin jo muutenkin pitkäksi. Itselleni kävi kuitenkin niin, että kiireinen viikko painoi pääkopassa ja koko konserton alku meni jotenkin ohi. Ehkä konserttiin pitäisi pystyä valmistautumaan, eikä hypätä hirveän tohotuksen jälkeen suoriltaan penkkiin kuuntelemaan.

Mutta pääsinhän minäkin lopulta käyntiin, ja loppujen lopuksi Turnagen konsertto oli ihan okei. En tietenkään tehnyt mitään muistiinpanoja, mutta kirjoittelen tässä nyt mitä mieleen jäi. Ensimmäisestä osasta en kyllä muista kerta kaikkiaan mitään. Pidin toisessa ja viidennessä osassa esiintyneestä teemasta, jossa Watkins soitti pizzicatoa. Kolmas osa oli rytmikäs ja sai minut kunnolla hereille. Näiden riemukkaiden tunnelmien jälkeen ero neljänteen osaan oli jyrkkä. Konserton neljäs osa Prayer for a Great Man on Turnagen oman isänsä hautajaisiin säveltämää musiikkia. Minun pääni ei löytänyt yhteyttä kolmannen ja neljännen osan välillä. Neljännessä osassa käyrätorven äänenjohtaja Ismo Ponkala soitti duettoa yhdessä Watkinsin kanssa ja orkesteri oli hiljaa. Sikäli harvinaista, että Ponkala sai seistä soittamassa solistin vieressä. Alun pienen vire-erimielisyyden jälkeen osa toimi hyvin. Ja viimeinen osa oli kai ihan perusnautittavaa musiikkia, en tosin muista siitä mitään muuta, kuin sen toisen osan teeman.

Jotenkin tämä teos kuitenkin kalpeni niiden Avantin konsertissa kuultujen konserttojen rinnalla.


Mahler tuntuu saavan aina Tampere-talon sinfoniakonsertteihin paljon väkeä. Itse pidän kyllä Mahlerista, etenkin kaikesta, missä on laulua mukana. Mahler on emotionaalista paatosta, ja minähän tunteellisena höppänänä pidän kaikesta tunteessa vellomisesta. Vitosessa on muutamia kohtia, joissa iho menee kananlihalle ja hengitys alkaa elää musiikin tahtiin. Mutta sitten välillä haukotuttaa kamalasti. Olisiko sitä biisiä voinut vähän lyhentää? Kyllä kroppa kiittelee tuollaisen yli tunnin Mahler-session jälkeen.

Mahlerin 5 on siitä mukavaa seurattavaa, että siinä pääsee niin moni muusikko orkesterissa esiin. Mahlerin musiikissa vasket saavat yleensäkin soittaa mahtavan kuuloisia stemmoja, ja nyt etenkin Jonas Silinskas sai olla esillä trumpettisooloinen. Perjantain konsertissa keskityin erityisesti patarumpaliin, jolla myös on harvinaisen mielenkiintoista soitettavaa tässä teoksessa. En edes pyri objektiivisuuteen arviossani, mutta suonette sen minulle anteeksi kun kuuntelen patarumpuja rakastuneen naisen korvilla. Tunnen valtavaa ylpeyttä aina, kun saan kuunnella rakkaan aviomieheni soittavan osana tuollaista lahjakkaiden muusikoiden joukkoa.

Tuttua teosta on siinä mielessä mukavaa kuunnella, että tietää jo ne parhaat paikat. Tässä teoksessa pystyi vaipumaan jonnekin ajatuksiinsa niissä kohdissa, jotka eivät vaan saa minua ikinä mukaansa. Tai yritinhän minä keskittyä, mutta ei vaan pystynyt. Sitten ennen hyviä kohtia taas aivot päälle. Tai ehkä juuri päin vastoin, niissä hyvissä kohdissa ei päässä ole muuta kuin musiikkia. Tutussa teoksessa on aina se huono puoli, että huomaa kyllä, jos musiikki ei soi niin kuin nuotissa lukee. Kaikki pikkuruput kuulee, vaikka muutama kiksi tai muu töräys ei nyt kokonaisuutta ratkaisekaan. Pääosin orkesteri suoriutui todella upeasti. Jossain paikassa oli puilla ja jousilla jotain pientä hilua, joka ei meinannut pysyä kasassa. Ensin ajattelin, että onko tämä nyt joku kohta, joka kuulostaa vain korvaani erilaiselta. Kun fakkiutuu kuuntelemaan yhtä ainoata levytystä, saattaa konsertissa tai muussa levytyksessä yllättää,  kun esiin onkin nostettu eri soitinryhmiä tms. Nyt ei kuitenkaan ollut siitä kyse, sillä kyllähän sen huomasi kuinka Hannu Linnun lyönti muuttui ja hän teki töitä saadakseen porukan taas kasaan. Hieno taito sekin, että jos jonkun ohikiitävän hetken orkesterissa onkin kaaos, kohta kaikki on taas hallussa. Tämä on sitä elävää musiikkia.

Hieman tuntuu typerältä kirjoittaa tätä, kun en oikeasti muista enää mitään. Toisaalta luotan siihen, että kun musiikki oikeasti kolahtaa, se jää mieleen. Siihen ei lähtökohtaisesti tarvitse mitään partituuriin perehtymistä tai muuta syväanalyysiä, vaikka sekin on joskus hauskaa. Täytyy varmaan joskus testata ja kirjoittaa siitä, jos meneekin konserttiin partituurit opiskelleena ja monet levytykset kuunnelleena.

Enkä halua kirjoittaa tähän blogiin mitään vakavaa kritiikkiä, vaan pohtia niitä jälkiä, mitä kulttuurielämykset minuun ihmisenä jättävät. Vierastan ajatusta istua konsertissa lehtiö kädessä. Silloin tuntuisi, että olisin töissä tekemässä jotain vakavaa, enkä nauttimassa musiikista. Ehkä jatkossa minun pitää järjestää itselleni mahdollisuus kirjoittamiseen heti konsertin jälkeen, eikä muistella näin jälkikäteen. Tämä blogi hakee vielä muotoaan, mutta kirjoittamalla se lopullinen tyyli varmaan löytyy.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Magee klangi


Klang: Sello
Avanti!
14.1.2013 klo 18
Musiikkitalon Harjoitussali Paavo

Kolmen sellokonserton kantaesitykset.

Hannu Lintu, kapellimestari                                                                                                                                     
Markus Hohti, sello
Trey Lee, sello
Timo-Veikko Valve, sello

Olli Koskelin: Uusi teos, ke.
Sebastian Fagerlund: Stone on Stone, ke.
Kirmo Lintinen: Sellokonsertto, ekS.




Häpeäkseni myönnän, että olin maanantaina ensimmäistä kertaa kuuntelemassa konserttia Musiikkitalossa, enkä silloinkaan isossa salissa. Jotenkin täältä Tampereelta on niin vaikea kaiken arjen keskeltä lähteä varta vasten konserttireissulle.

Kun sitten pääsin Helsinkiin konserttiin, mieleen hiipi ajatus, että asuapa Helsingissä tämän kaiken mahtavan kulttuuritarjonnan keskellä. Kun muutin maalta Helsinkiin 12-vuotiaana, äitini kyllä etukäteen mainosti, että nyt käydään sitten oopperassa ja konserteissa. Ehdittiin asua pääkaupungissa varmaan pari vuotta, ennen kuin käytiin ensimmäistä kertaa oopperatalossa.

Sitä paitsi, kotikulmilla Tampereella tapahtuu paljon mielenkiintoista, joka jää kokematta. Yleensä en jaksa lähteä, ei ole varaa tai en ole edes selvittänyt, mitä kaikkea täällä tapahtuu. Eilen juuri selasin uusimman Aplodin ja suunnittelin, mitkä konsertit ja mitkä teatteriesitykset haluan nähdä tänä keväänä. Saa nähdä tuleeko käytyä.

Mutta se konsertti Helsingissä oli siis mainio. Tulin oikein hyvälle tuulelle, vaikken juuri jaksanut etukäteen selvittää, mitä olen tulossa kuuntelemaan. Konsertti oli Klang-sarjan, eli "uusimman musiikin" konserttisarjan konsertti Musiikkitalon harjoitussali Paavossa.

Salissa oli mukavan intiimi tunnelma. Seinät on kyllä ihan susirumat. Takaseinä tylsän valkoinen ja lavan takana ihan ok tummaa puupintaa ja yläosassa kamalaa vihertävänharmaata reikäseinää. Jotenkin synkeää.

No mutta mitäpä seinien väristä, jos niiden sisällä soi hyvin.

On aina jännää kuunnella teoksia, joita ei ole aiemmin kuullut. Tonaalisessa musiikissa korva osaa ennustaa jotain, mutta nykymusiikkia kuunnellessa ei useinkaan voi arvata, miltä seuraava sävel kuulostaa. Siinä on jotain jännää, mutta toisaalta vaativaa. Ehkä tähän perustuu se, miksi nykymusiikkia jotkut sanovat vaikeaksi tai jotenkin intellektuelliksi musiikiksi. Länsimaisen ihmisen korva kuulee sitä tonaalista musiikkia koko elämänsä ja osaa ennakoida sen kulkua, vaikkei olisi edes opiskellut musiikkia. (Olisinkohan lukenut tästä Ovaskan teoksesta Johdatus musiikkipsykologiaan?)

Pidän kovasti sellon saundista, joten siinä mielessä konsertillinen sellosolismia antoi mukavat odotukset. Ja Avanti! Hannu Linnun johdolla ei lähtökohtaisesti voi olla huono sekään.

Kirmo Lintisen teoksista olen aiemminkin pitänyt, eikä Sellokonsertto ollut poikkeus. Uudessa musiikissa on se huono puoli, että niitä korvamatoja jää valitettavan vähän. Sellokonsertossa tosin oli tutun kuuloisia sävelviitteitä jonnekin vuosisatojen taakse. Tässä vaiheessa en teoksesta muista paljon mitään konkreettista. Sen muistan, että kuunnellessa piti välillä laittaa silmät kiinni, eikä vain niiden rumien seinien takia. Varmaan itsekseni hymyilin siinä penkissä. Haluaisin ehdottomasti kuulla tämän teoksen uudestaankin.

Mukavaa oli silmät aukikin. Pienessä salissa tunnelma on intiimi. Itse tulin seuranneeksi muusikoiden kasvoja ja eleitä. Solisteista Lintisen konserton esittänyt Trey Lee soitti ilmeikkäästi, siis nimenomaan kasvoiltaan. Jotenkin siinä itselläkin fiilikset nousee, kun näkee solistin lilluvan jossain sfääreissä. Toisaalta konsertin kaksi muuta sellosolistia, Timo-Veikko Valve ja Markus Hohti soittivat hyvin pitkälti naama ilmeettömänä. En tiedä, oliko sillä nyt sitten miinusmerkkistä vaikutusta heidän esityksiinsä. Sellonsoitto on kyllä mukavan näköistä. Sellisteillä on soittimeensa sellainen haliote.

Olli Koskelin ei ole minulle säveltäjänä tuttu. Koskelinin Sellokonserton alku kuulosti juuri siltä, mitä nykymusiikkikonsertto stereotyyppisesti mielestäni on: solisti soittaa nopeasti jotain rumalla saundilla ja orkesteri soittaa jotain korkeaa pitkää riitasointua taustalla. No, onneksi tämä ei ole koko totuus tästä konsertosta. Ehkä syy on minussa, mutta en oikein päässyt tähän teokseen sisälle missään kohdassa. En oikeastaan muista koko teoksesta enää kuin alun ja lopun. Teos loppui hieman yllättäen pitkään kadenssiin.

Sebastian Fagerlundin Stone on Stone oli hauska ja rock. Rock oli myös solisti Markus Hotin olemus. Mustat farkut ja makeat kengät! Rock oli myös se, että Hotti soittaessaan paineli pedaaleja kuin sähkökitaristi ikään. Tässä teoksessa solistin sello on vahvistettu mikrofonilla, ja sointi saikin mielenkiintoisia sävyjä ja kaikuja. Elektroniikan rooli oli hyvin hienovarainen. Joskus huomasin Hotin jalan painavan pedaalia, mutta en kuullut mitään eroa saundissa. En ole kovinkaan paljon perehtynyt elektroniikkaan musiikiassa. Varmaan kuuntelemalla korva kehittyisi erottamaan pieniäkin akustisia vivahteita. Tai tarvitseeko sitä kaikkea tiedostaa, antaa mennä korvista sisään vaan.

Soundejakin enemmän tässä teoksessa iski rytmi. Ihan hykerryttävän hienoja rytmejä. Pisti ihan jalkaa vipattamaan ja päätä nykimään tahdissa. Jykevää menoa. Ja olihan se hieno kohta, jossa Hotti yhtyi lyömäsoitinsooloon kuin lyömäsoittajana itsekin. Tässä teoksessa ei solistin taustalla soittanut koko Avanti! vaan puhallinensemble plus pianisti ja lyömäsoittaja. Silti konsertin kolmesta teoksesta nimenomaan tässä teoksessa kiinnitin huomiota orkesteriin, ts. ensembleen. Solistin ja ensemblen yhteissoitto oli jotenkin niin saumatonta.

Myös säveltäjät olivat paikalla. Vaikka käsiohjelma tarjosikin mukavasti tietoa teoksista, toki oli mukava kuulla säveltäjien kommentteja paikan päällä.

Kerrassaan tulin hyvälle mielelle tästä konsertista.

ps. Minä kun olen tällainen perusnegatiivinen, niin pakko vähän marmattaa muustakin kun seinien väristä. Olen usein ihmetellyt, kuinka vaikeaa narikkahenkilökunnan on ripustaa takki naulaan siitä lenkistä, mikä on sitä varten olemassa. Siinä muutama sentti alempana, vuoreen kiinni ommeltunahan on monessa takissa joku merkkiläpyskä. Niin oli minunkin takissani vielä ennen maanantain konserttia. Nyt se on revennyt ja vuorikangas samaten. Ei niillä ollut edes kiire, joten siihen on turha vedota. Tuo mun takkini on jo useamman vuoden elämää nähnyt, mutta silti se ainoa laatutakki. Ehkä kiehuttaisi enemmän, jos olisin juuri sijoittanut takkiin, jonka jotkut narikkahenkilöt sitten tuhoaisivat. Vaikka vaan sisäpuolelta.


Huom! Kyseinen konsertti on kuultavissa Yle Areenassa. Kannattaa kuunnella, minäkin kuuntelen vielä uudestaan.

http://areena.yle.fi/radio/1750799