Herkkä ja muhkea Concertgebouw-orkesteri

Helsingin Musiikkitalo 29.8.2013

Royal Concertgebouw Orchestra Amsterdam
Daniele Gatti, kapellimestari
Yefim Bronfman, piano

Witold Lutosławski: Musique Funèbre
Béla Bartók: Pianokonsertto nro 3
Sergei Prokofjev: Romeo & Julia -orkesterisarja (Daniele Gattin valitsemia osia)

Tätä olin niin odottanut: Concertgebouw-orkesterin ihanaa soundia. Viime aikoina on ollut aika heikosti aikaa ja energiaa käydä missään, mutta tuo konsertti oli merkattu kalenteriin jo muutama kuukausi sitten.

Ulkomaisista orkestereista Concertgbouw on orkesteri, jota olen kuullut eniten. Ja ainoa, jonka konsertissa olen käynyt. Muutamia kertoja olen kuullut orkesteria kotisalissaan Amsterdamissa, nyt ensimmäistä kertaa jossain muualla.

Toimittajan hommissa on se hyvä puoli, että mielenkiintoisiin paikkoihin mennessä voi mennä pokkana kyselemään utealiaana kysymyksiä. Niin tein tälläkin kertaa. Olen tehnyt jutun orkesterista aiemminkin  (Rondoon joskus vuosia sitten). Nyt sain haastateltavakseni kaksi orkesterin jäsentä, joilta kyselin mm. minkälaista on soittaa orkesterissa, jota maailman parhaaksi tituleerataan. Varmaan saavat muuten kyllästymiseen asti vastailla noihin samoihin kysymyksiin kiertueillaan. Mutta mielenkiintoisia vastauksia sain, ja niitä muuten voi kuulla maanantaina 2.9. Radio Classicilla aamuohjelmassani. Yksi minua hämmästyttänyt tieto oli, että orkesteri soitti ensimmäisen harjoituksensa illan konserttisalissa siinä reilu tunti ennen konsertin alkua. Aika huippua sopeutumista akustiikkaan noilta orkesterimuusikoilta vaaditaan.

Minua alkoi oikein mietityttää, että mikä merkitys sillä sitten on, että jotakin sanotaan maailman parhaaksi, tai ylipäätään jollakin artistilla on maine maailman huipulla. Kuuntelenko minä sitä musiikkia jotenkin tietoisena siitä, että jotkut viisaat ovat sen maineen antaneet ja parasta olla samaa mieltä? En tiedä, voisihan sitä tehdä jonkun testin, että soittaisi vaikka levyiltä sokkona peräkkäin saman biisin eri versioita ja laittaisi ne "paremmuusjärjestykseen". Mielipidekysymyksiä tietenkin on paljon, mutta ehkä paljon orkesterimusiikkia kuunnelleet laittaisivat ne huippuorkesterit sinne kärkipäähän. No, en minä nyt ylipäätään ole sellainen musiikkinörtti, joka erottaisi heti levytyksen kuultuaan, mikä orkesteri soittaa, mutta tuollaista voisi testata.

Kun konsertti alkoi, ei tarvinnut pohdiskella, minkä vuoksi tämä orkesteri on niin arvostettu. Jo Lutoslawskin ensitahdit iskivät. Soiton tarkkuus on niin hiottua ja soundi niin herkkä. Herkkä ja muhkea. Jousien intensiteetti on jotain hurjaa, bassojen muhkeus rouhevaa. Musique Funèbre ei ollut minulle ennestään tuttu kappale. En tiedä jaksaisinko levyltä sitä kuunnella, mutta tämä esitys piti kyllä otteessaan.

Bartókin musiikista olen aina pitänyt. Pianokonsertto numero 3 ei nyt mitenkään erityisen tuttu teos ollut, mutta tiesin mitä saan ja sen sainkin, vähän ylikin. Tosin erityisesti pianokonserton aikana ei voinut olla pohtimatta sitä, miltä esitys olisi kuullostanut joltain muulta paikalta kuin G-katsomosta, eli orkesterin takaa. Flyygelin kansihan oli auki sinne toiseen suuntaan. Ainakin Tampere-taloon verrattuna tuntui siltä, että pianosolistin soitto kuulosti jotenkin pehmoiselta ja välillä katoavan jonnekin. Siksi minulla ei kai ole mitään erityistä sanottavaa illan solistista. Tampere-talossa on tottunut suoraviivaisempaan ääneen. Orkesterista päällimmäisenä kuului koko ajan jouset. No jousethan ilmeisesti ovat tuon orkesterin suola, mutta jotenkin tuntui siltä, että kaikki muut jäivät jonnekin tiedostamattomalle alueelle. Johtuukohan se osittain siitä, että en orkesterista juuri nähnyt muuta kuin jousisoittajat? Toisaalta on hauska nähdä kapellimestarin kasvot, mutta ehkä ennemmin valitsen salista toisen puolen. Eikä sitä kapellimestaria nytkään tullut erityisemmin katseltua. Tietenkin pitää olla hyvissä ajoin lippuostoksilla, ettei joudu noille jämäpaikoille.

Prokofjevin Romeo ja Julia -sarjan alku oli huikea hetki, vaikka olikin outoa kuunnella teosta, josta ei yhtään tiennyt mikä on seuraava osa. Alun vuorottelevat pianissimot ja fortet toivat kyllä melko väristykset. Siinä oli sitä herkkyyttä ja muhkeutta. Tuntui siltä, että musiikki meni jonnekin niin syvälle, että itkettää. Nytkin herkistyttää, kun mietinkin eilistä. En ole pitkään aikaan ollut konsertissa, jossa musiikki olisi vienyt noin voimakkaasti. Se on sitä aivojen nollausta parhaimmillaan, ei ole mitään muuta kuin musiikki. Se on kyllä mystistä, kuinka äänien kuunteleminen voikin saada henkisiä ja fyysisiä tuntemuksia aikaan. Siksi kai musiikki onkin niin rakasta.

Molempien konsertin puoliskojen loppuun kuultiin ylimääräiset numerot. Yleisöllä ei ollut mikään kiire pois. Sekin oli jotenkin mukavaa. Niin usein konsertissa kiireisimmät ryntäävät kohti ovia ja narikkaa kun pari taputusta on kuulunut.

Olin konsertissa miehen ja lapsen kanssa, kuten yleensä. 8-vuotiaalla tuntuu olevan jokin vaihe, jossa kaikki asiat ovat lähtökohtaisesti tylsiä ja surkeita. Ei ollut konsertti vielä alkanutkaan, kun vierestä kuului epämääräistä mutinaa, että kuitenkin on tylsä konsertti. Ja naaman asento väännetty tunnelmaan sopivaksi. Vaikea välillä ottaa selvää, onko oikeasti tylsää vai pitääkö ihan periaatteesta väittää niin. Varmaan mielipiteen vaihtaminen, tai ainakaan sen myöntäminen, ei tule kysymykseen. Väitän kyllä, että konsertti taisi olla tytöllekin ihan kiva kokemus. Nimittäin kertaakaan ei kuiskinut, eikä muutenkaan ollut kovin levoton, verrattuna joihinkin aiempiin kertoihin. Joskus kyllä mietin, että miksi raahata muskua konserttiin, kun se lähtökohta on niin usein se, että onko pakko, se on kuitenkin tylsä. Loppujen lopuksi olen aistivinani innostusta. Ja minusta on mukava istua pari tuntia siinä lasta silitellen ja välillä sylissä pitäen. Sanonkin aina tytölle, että jos nukuttaa tai on kamalan tylsää, silmät kiinni vaan ja silitettäväksi. Harvoin sitä arjen kiireessä oikeasti noin pitkiä aikoja ollaan vaan hiljaa yhdessä.

Väliaikatarjoilun lupasin tytölle. Mikäli konsertti olisi ollut tylsä ja surkea, ehkä hieno leivos pelastaisi illan. Tyttö valitsi appelsiinimehua (4€) ja jonkun hienonimisen mango-passionjutun (8€). Sanon kyllä suoraan, että se maistui vetiseltä mangopiltiltä äkäisessä tummasuklaakupissa. Tumma suklaa on kyllä lemppariani, mutta tuo ei maistunut minulle eikä lapselle. No, väliaikatarjoiluissa nyt ideana onkin syödä jotain fiinin näköistä. Ja ihan oikeasti kyllä lapselle tuntuu olevan konserttireissuissa tärkeää tuollaiset jutut. Ollaan hienoissa mekoissa ja nautiskellaan.

Niin, tämä oli minulle ja lapsellekin ensimmäinen konsertti Musiikkitalon isossa salissa. Melko häpeällistä, että vasta nyt sain aikaiseksi testata salin, josta niin paljon on puhuttu. Suoraan sanottuna tuntui siltä, että vähemmän stressaavaa on istua Tampere-talossa lapsen kanssa kuin tuolla. Jokainen ääni tuntui kajahtavan kuin ämyristä. Yskä oli kuin pommi. Ehkä jollakin on lapsi, joka istuu asentoa vaihtamatta kahden ja puolen tunnin konsertin, mutta tässä huushollissa ei asu sellaisia. Tuntui, että jokainen asennon vaihdoksesta tullut mekon kahina kuului erikoisen voimakkaalta. Ja minä kun taas yritin vaatekaapista valkata mekon, joka ei kahise. No, mies sanoi, että minun jakkuni kahisi. Kun käänsin päätä ja tukka heilahti kaulusta vasten, omiinkin korviin kuului omituisen voimakkaalta tuo viaton ääni. Kuulemma tytön kahinat eivät kuuluneet enää minun toiselle puolelleni, joten ei sen suurempaa haittaa asennon vaihtamisestakaan.

Selvisi tuolla reissulla sekin, miksi ei ole tullut käytyä Musiikkitalossa konserteissa, vaikka paljon mielenkiintoisia konsertteja onkin mennyt ohi: Lähdimme Tampereelta kohti Helsinkiä bussilla, tyttö suoraan koulusta, minä suoraan töistä. Konsertin jälkeen junalla takaisin, ja kotona olimme yhden aikaan yöllä. Seuraavana päivänä minä menin kuudeksi töihin ja lapsi kahdeksaksi kouluun. Aika rankkaa. Puhumattakaan siitä, että konsertille tulee melko paljon hintaa, kun julkisilla pitää matkustaa ees taas. Ei vaan arkielämässä aika ja energia riitä tuollaiseen, ei varmaan rahatkaan pidemmän päälle. Mutta tämä konsertti oli ehdottomasti jokaisen euron, minuutin ja tänään suusta tulleen haukotuksen arvoinen.

Sastamala Gregoriana

Sastamala Gregoriana
25.7. Pyhän Marian kirkko
The Border Waites

Siitä on aikaa, kun olen käynyt missään kulttuuririennoissa. Työnteon varjopuolia selkeästikin, ettei meinaa jaksaa iltaisin mennä minnekään. Menen töihin kuudeksi, joten illalla tosissaan väsyttää juuri siihen aikaan kun monen konsertit ja muut tapahtumat olisivat. Tekosyitä, ainakin osittain.

Sain tässä taannoin vieraakseni Radio Classicin studioon Sastamala Gregorianan taiteellisen johtajan Michael Fieldsin. Kuten olen aiemminkin tässä blogissa kirjoittanut, suhteeni barokkiin ja muuhun vanhaan musiikkiin on ollut hieman kaksijakoinen. Pitkään minulla oli käsitys, että kaikki vanha musiikki on tylsää ja tasapaksua tai sitten epävireistä ja kirkuvaa. Muutama hyvä kokemus on saanut hieman korjattua tätä ennakkoluuloa.

Michael Fields puhui haastattelussa niin houkuttelevasti vanhasta musiikista ja erityisesti Sastamalan Pyhän Marian kirkon akustiikasta, että minun oli päästävä testaamaan se ihan itse.

Ensisijaisesti olisin halunnut Sastamala Gregorianan viimeiseen, renessanssiluuttutaiteilija Hopkinson Smithin konserttiin. Mutta sinne ei niin vain päässytkään. Nimittäin Sastamala ja etenkin Pyhän Marian kirkko on niin korvessa, ettei sinne ilman omaa kyytiä pääse. Julkiset bussivuorotkin kulkevat niin, että edes arki-iltojen konsertista ei voi luottaa ehtivänsä taksilla illan viimeiseen bussiin kohti Tamperetta. Sääli. Mutta onneksi en ihan ilman konserttia jäänyt, sillä ensimmäistä kertaa Sastamala Gregorianaan oli järjestetty bussikuljetus Tampereen keskustasta yhteen konserttiin.

Siispä minäkin mieheni ja tyttöni kanssa odottelin bussikuljetusta Tampereen Vanhan kirkon pysäkillä viime viikon torstaina. Bussiin noustuamme 8-vuotias esitti ihan osuvan havainnon: Taidan olla ainoa lapsi täällä. Ehkä me kolme olimme ainoat alle 30-vuotiaat, eikä alle viiskymppisiäkään kovin montaa ollut. No, konserttipaikalla ikäjakauma ei ollut aivan samankaltainen kuin bussissa.

Pyhän Marian kirkko on todella kaunis paikka. Maisema on mahtava joka suuntaan. On peltoa, järveä ja suomalaista metsää. Ja itse kirkkorakennus on upea kuin mikä, sisältä ja ulkoa.

Sitten itse konserttiin: The Border Waites on mielenkiintoinen yhtye, jossa melkein kaikki jäsenet soittavat useaa eri instrumenttia. Minulla ainakin on sellainen käsitys, että nuo vanhan musiikin soittimet ovat melko haastavia soittaa, mutta nämä muusikot hallitsivat useita hyvinkin erityyppisiä soittimia. Se mielestäni oli tämän konsertin vahvuus. En suostu vieläkään täysin hylkäämään sitä mielikuvaa, että vanha musiikki on ainakin välillä melko tasapaksua. Konsertissa se kuului mielestäni etenkin niissä teoksissa, joissa koko ryhmä soitti samanlaista soitinta. Eri äänien sävyt, etenkin puhaltimien ja gambojen yhdistelmä, toivat musiikkiin monipuolisuutta ja mielenkiintoa. Parhaimmillaan konsertti oli suuri nautinto.

Niin lapselle kuin aikuisillekin tässä konsertissa riitti mielenkiintoa myös sen vuoksi, että siellä soitettiin omituisia soittimia. En minäkään tunnistanut kaikkia soittimia heti, en varmaan ole suurinta osaa kuullut ja nähnyt soitettavan. Lapsen suosikkisoitin oli krummhorn. Aivan järkyttävä pilli, nasaali ja melkein kirkuva. Tämän soittimen kuunteleminen ei ollut kyllä nautintoa, ennemminkin ajattelin olevani jollain historian opintomatkalla. Mietin vaan, että onko joskus riittänyt se, että jostain härvelistä saa hallitusti erikorkuisia ääniä, vaikka saundi olisi kuinka hirveä... Toisaalta osassa soittimista oli todella upea ääni. Kornetti oli mukava tuttavuus. Samankaltainen suukappale kuin trumpetissa, mutta sormitus taisi olla kuin nokkahuilussa. Saundi oli ihanan pehmeä ja kuulas, todella mukavaa kuunneltavaa.

Siinä mielessä tämä konsertti oli hyvin erilainen kokemus kuin missä yleensä käyn, että tämä ei ollut vain konsertti. Joidenkin kappaleiden välillä kuultiin tarinoita hovimuusikoiden elämästä ja musiikista. Enpä kyllä ennen konserttia arvannut, että joudun selittämään tytölle, mikä on kannibaali. Yleensä en ole pitänyt konserteissa mistään välipuheista tai esittelyistä, mutta tähän se mielestäni sopi. Oli myös mukavaa, että konsertin toisella puoliskolla nämä kummalliset soittimet esiteltiin. Koko festivaalin teema Musiikin mesenaatit oli mielestäni todella mielenkiintoinen. Hauskaa tutustua musiikkiin siitä näkökulmasta, kuka siitä on maksanut. Vanhaan musiikkiin etenkin liittyy ainakin minun mielessäni hyvinkin vahvasti historiaan tutustuminen.

Liian usein yleistän sellaiset asiat, joita en kovin hyvin tunne. Käsite vanha musiikkikin on jotenkin outo ja epämääräinen. Sen sisäänhän lasketaan kuuluvan satoja vuosia musiikkia, on sekulaaria ja kirkon piirissä tehtyä jne. Tämän konsertin musiikki oli Espanjan hovista 1552-1625. Ei sen perusteella voi sanoa tykkäävänsä tai ei tykkäävänsä vanhasta musiikista yleensä.

Michael Fields kehui, että Pyhän Marian kirkko on ehkä yksi maailman parhaista paikoista vanhan musiikin esittämiseen. En osaa kyllä arvioida akustiikkaa, korvani ei ole kuitenkaan harjaantunut niin paljon vanhalle musiikille. Ei siinä ainakaan mitään moitittavaa ollut. Penkit taas olivat jotain, mihin en ollut osannut varautua. Monenlaisissa kirkon penkeissä on tullut istuttua, eikä ne koskaan mitään löhölinnoja ole. Tällä kertaa kapea lankku oli ehkä kehnoin ikinä. Etenkin jos istuu koululainen sylissä. Takapuoli muistutteli konsertista vielä pari päivää konsertin jälkeenkin. Hard core -kävijät olivat toki osanneet varautua pehmustein ja osalle yleisöstä taisi riittää talon puolestakin järjestetyt alustat.

Tämä oli ensimmäinen vanhan musiikin konsertti meidän lapselle. Missään konsertissa ei olla muutenkaan käyty pitkään aikaan, joten en osannut arvioida lapsen viihtymistä. Mukana oli Karvinen-sarjakuva. Jonkin verran tyttö kuunteli ilman lukemista, mutta annoin sitten lukeakin. Alussa hän olisi halunnut katsella soittimia, mutta vaikka istuimme ehkä 4. penkkirivissä, ei lavalle oikein nähnyt. Niinpä konsertti sujui oikein hyvin. Ehkä siinä lukemisen ohessa jotain säveliä lapsenkin aivoihin päätyi.

Bussikuljetus taisi olla kovasti kaivattu juttu. Moni bussissa sanoi pyytäneensä bussikuljetusta jo vuosia. Kun kysyttiin, ketkä bussilla tulleista olivat festivaaleilla ensimmäistä kertaa, melkein kaikki nostivat kätensä. Bussissa oli ehkä 2 vapaata paikkaa, joten näin helposti saatiin festivaaleilla viitisenkymmentä uutta kuulijaa. Hienoa, että tuollainen talkoovoimin pyörivä festivaali on kasvanut sen verran, että tällainen kyyti järjestettiin. Hintaa tuolle bussikyydille tuli muuten 25 euroa per aikuinen. Minä kysyin paikkoja varatessani erikseen lapsen hintaa. Ei silloin tullut mieleen, että ehkä lapsille ei eri hintaa olisikaan. No, meidän 8-vuotias matkasi 10 euron hintaan. Ensin mietin, että onhan se 60 euroa iso raha, mutta kun alkaa laskea paljonko se olisi Matkahuollon hinnoilla ollut, mikäli sillä olisi paikalle päässyt, ei hinta kuullosta enää ollenkaan pahalta. Etenkin, kun sen Matkahuollon kyydin jälkeen olisi vielä tarvinnut matkata 10 km kirkolle jollain pelillä.

Loppusanoiksi voisin todeta, että vanhassa musiikissa on kyllä jotain kiehtovaa. Siihen kannattaa ehdottomasti tutustua tuollaisissa paikoissa, joissa sitä esitetään hyvin. Parhaimmillaan kuuntelukokemus oli hyvinkin miellyttävä, mutta suurimmat musiikkikiksini saan vielä toistaiseksi muualta. Ja Sastamala Gregorianassa voisin ilman muuta käydä toistekin, etenkin jos meille autottomille tamperelaisille bussikyytejä järjestetään.