torstai 28. helmikuuta 2013

Länsimaisen musiikin historia: Renessanssi

Renessanssi ei ole ollut lempiaikakausiani. Minun mielikuvani renessanssimusiikista on sellainen kevytmielinen ylipirteä hohottava laulu. Nyt kun otin asiakseni perehtyä tähän musiikkiin, mieleni on muuttunut. Olen huomannut, että jos en ole johonkin asiaan paljon perehtynyt, suhtaudun siihen jokseenikin kapeakatseisesti. En ole aiemmin jaksanut ottaa selville, mitä kaikkea renessanssi pitääkään sisällään.

Renessanssin musiikki on paljon enemmän kuin kevytmielisiä frottoloita ja kepeitä chansoneja. Niitäkin on toisinaan ihan hauskaa kuunnella, vaikka tuollaisesta musiikista ei jää minkäänlaista jälkeä korvakarvoja syvemmälle. Minun mielessäni renessanssimusiikki on ollut enemmän tai vähemmän sisällötöntä huttua.

Olenhan minä kuullut Desprezin ja Palestrinan musiikkia, mutten ole koskaan kuunnellut sitä. En siis oikeasti edes muistanut, minkälaista heidän musiikkinsa on. Moteteissa, messuissa ja madrigaaleissakin löytyy koskettavaa syvyyttä. Kontrapunkti miellyttää polyfoniaa vaativaa korvaani. Toisaalta, myös surumieliset ja simppelit yksinlaulut luutun tai viola da gamban säestyksellä yllättivät. Ihan kaunista ja viihdyttävää.

Sanoituksiin en jaksanut nyt perehtyä. Kirkollisessa musiikissa tietty pyörivät ne samat kyriet vuosisadasta toiseen. Löysin myös levyllisen ruokaan ja juomaan liittyvää musiikkia. On sitä sävelletty viimeisille viinilasillillekin ja muille rahvaanomaisille iloille. Oma suosikkini sanoitusten puolesta on William Byrdin kappale, jossa lauletaan "My mistress had a little dog, whose name was Pretty Royal..."Olisiko lady pyytänyt säveltäjää tekemään kappaleen lemmikkikoirastaan? Aihepiirit todellakin alkavat laajentua sitten keskiajan musiikin. Tai ehkä kyse on siitä, että keskiajalla kaikki tuollainen musiikki oli enemmän undergroundia, eikä siitä tänä päivänä enää tiedetä.

Yleisesti ottaen olen eritoten soitinmusiikin ystävä, mutta renessanssimusiikissa laulu ajoittaisesta hohotuksestaan huolimatta sykähdyttää enemmän. Soittimet eivät tuohon aikaan vielä olleet kovinkaan kehittyneitä. Huomaan kuitenkin, että korvani särähtävät, jos kuulen vanhaa musiikkia soitettavan jollain muulla kuin periodisoittimilla. Liian puhdasvireinen puhallinsaundi tuntuu kliiniseltä. Jotain on silloin vialla. Enkä nyt tarkoita sitä, etteikö vaikka pianolla saisi soittaa cembalolle sävellettyä musiikkia, mutta silloin sitä musiikkia ei ehkä tule kutsua renessanssiksi tai barokiksi. Ainakin näin musiikkiin perehtymisen näkökulmasta on parempi kuunnella sitä kammottavaa renessanssisoitinten saundia.

Consort-musiikki on mielenkiintoista, suorastaan nautittavaa tällaiselle orkesterimusiikkityypillekin. Consortissa ideana on se, että saman soitinryhmän eriäänialaiset soittimet soittavat yhteen. Aika usein consort-yhtyeet koostuvat nokkahuiluista,  cembaloista, viola da gamboista tai viuluista. Nokkaluilu on renessanssiäänen perikuva. Ohutta, kepeää hulinaa. Mutta nokkahuilu-consortissa on kuitenkin jotain todella mielenkiintoista. Vaikka renessanssiajan soitinmusiikissa ei vielä dynamiikoilla mahtailtu, harmoniat ovat upeita.

Tämä tiivis perehtyminen musiikkiin ei tunnu riittävän, vaikka minä olen ainakin kuvitellut saaneeni pakollisilla musiikinhistoriakursseilla ihan kelpo perustiedot. Olen kuunnellut viime aikoina varmaan pariakymmentä madrigaalia, yrittänyt perehtyä renessanssin tärkeisiin teoksiin, kuten Palestrinan Missa sine Nomine tai Missa Papae Marcelli. Vieläkin pyrin lokeroimaan sävellysmuotoja. Enhän minä pidä kaikista sinfonioistakaan, joten pitää varoa vetämästä liian suuria johtopäätöksiä parin teoksen kuuntelun perusteella. Toki voin sanoa, että sinfoniamusiikki yleisesti ottaen on minulle mieleen.  Madrigaalista en osaa vielä sanoa. Jos oikeasti haluaisi omaksua itselleen vähemmän tuttua musiikkia, pitäisi sitä kuunnella keskittyneesti eikä aina vain jonkun touhun taustalla. Edes se ei ole kovin tehokasta, että kuuntelee madrigaalia samalla kun lukee madrigaalista. Tämä musiikin historiaan perehtyminen on osoittautunut paljon laajemmaksi projektiksi kuin ensin ajattelin. Kaiken tämän kirjojen selailun ja musiikin kuuntelun jälkeen tuntuu siltä, että olen vasta raapaissut pintaa.

Kun luin renessanssin musiikkielämästä, näin suomalaisena en voinut olla huomaamatta siitä, että musiikin pohjoisista vaikutteista puhuttaessa tarkoitettiin flaamilaisia ja ranskalaisia muusikoita ja hoveja. Kertoohan se siitä, että 1400-luvulla Suomi ja muu Pohjola on ollut silkkaa takametsää, ei edes olemassa muulle maailmalle.

Renessanssin musiikkielämässä tuntuu jotenkin korostuneelta tuo rikkaiden ja köyhien ero. Toisaalta musiikki saattoi jopa yhistää hoviväkeä ja taviksia, ainakin Italiassa Isabelle vaikutti pitävän musiikkia kaikille yhteisenä. Vahvasti nousee kuitenkin esiin se, että oli rahvaalle tarkoitettuja tapahtumia ja sitten niitä paremman väen tapahtumia. Eliitti on se, jolla on rahaa ja valtaa sanella, mitkä asiat ovat taviksille sallittuja. Raha on kuitenkin vaikuttanut paljon siihen, millaista musiikkia tuolloin on tehty ja mitä meille jälkipolville on säilynyt. Jos suojelija on käskenyt säveltää itsestään herooisen laulun, se on pitänyt tehdä.

Renessanssin muusikoilla taisi olla sama dilemma kuin monilla vielä nykyäänkin: voinko tehdä työtä käskettynä, jos sydän ohjaisi tekemään jotain aivan muuta? Rahan takia varmaan moni tyytyväisenä sävelsi ylistyslaulujaan kuninkaille ja laittoi ehkä ne hengentuotteet pöytälaatikkoon, jos uskalsi ylipäätään niitä kirjoittaa.

Olisi mielenkiintoista elellä hetki renssanssiajan porvarina. Ajatella, että ylemmällä keskiluokallakin on voinut olla oma soittaja tai säveltäjä. Silloin ei ollut levyjä, joilta musiikkia kuunnella. Jos halusit nauttia musiikista, jonkun piti soittaa. Jotkut palkkasivat muusikoita vaikkapa hääjuhliin, joillakin perheillä saattoi olla oma vakisäveltäjä vuosikymmeniä. Minkälaisen kappaleen minä tilaisin? Pyytäisinkö luutunsoittajia säestämään pyykkäystä vai ainoastaan juhlatilaisuuksia? Ai niin, varmaan minulla olisi joku palvelija pyykkäämässä.

Jälleen jouduin toteamaan, että eri lähteet eivät ole aina yksimielisiä. Sibelius-Akatemian Musiiknhistoriaa netissä -sivusto sanoo, että renessanssi ei musiikissa merkinnyt antiikin löytämistä, koska antiikin teoria oli tuttu läpi keskiajan. Sama artikkeli sanoo, että renessanssissa oman ajan musiikkia alettiin pitää edeltävää parempana. Kuitenkin Man&Music -kirjasarjan kirja The Renaissance sanoo, että renessanssin aikana etenkin humanistiset säveltäjät ja Camerata-jengi hoksasivat, että oikeastihan keskiajan musiikki ei pohjautunutkaan aidolle antiikille. Eikä mikään musiikki ikinä voisi ylittää antiikin kreikan musiikkia.

Samasta kirjasta luin, että vaikka Italia oli kaiken muun taiteen ja tieteen keskus renessanssissa, musiikissa he matkivat muita, ainakin alussa. Sitten toisissa lähteissä  sanotaan, että koko musiikinhistorian näkökulman pitäisi olla Välimerellä, koska Italia oli niin vahva. Minulle jäi sellainen käsitys, että renessanssin alkuaikoina Italian musiikkielämä imi vaikutteita sieltä pohjoisemmasta, ranskalaiset ja flaamilaiset muusikot tulivat Italiaan ja toivat osaamisensa mukanaan. Ei renessanssin alkuaikana vielä ollut italialaisia suurnimiä, mitä musiikkiin tulee. Italia tietty on koko muun renessanssin keskus taiteen ja tieteen saralla. Sitten kun nämä emigranttimuusikot olivat istuttaneet osaamisensa Italiaan, sielläkin alkoi tapahtua. 1500-luvun puolella Firenzen camerata loi pohjan sille, mikä nykyään oopperana tunnetaan. Ei pieni juttu musiikin historiassa tietenkään, mutta italialaiset on kyllä musiikissaan paljon velkaa muille. Ja jos vielä pidemmälle lähdetään, se franko-flaamilainen polyfoniakin pohjautuu keskiajan katolisen kirkon musiikille, joka taas on velkaa antiikin kreikan ja monen muun kulttuurin musiikille...

Olen usein vieraillut Sakari Hildenin musiikinhistoriasivustoilla. Siellä kerrotaan, että a cappella -laulu yleistyi renessanssin aikana. Kuitenkin Sibelius-Akatemian musiikinhistoria-artikkeli kertoo, että oikeasti a cappellaa ei juuri ole renessanssiaikana ollutkaan kuin paavin omissa menoissa. Kuorolaulun kuului pauhata kunnolla, joten soittimet kuuluivat asiaan kirkon pippaloissa ja tuo a cappella on yleinen harhaluulo renessanssin musiikista.

Minä muistan opiskelleeni musiikkiopistossa ja muissa kouluissa flaamilaisista koulukunnista ja monissa lähteissä niistä puhutaankin. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, kun joku lähde sitten sanookin, ettei niitä ole olemassa. Perusteluna koulukunnan kieltämiselle pidetään sitä, että eivät nämä säveltäjät olleet oikeasti toistensa kanssa edes tekemisissä, eivätkä olleet edes tyylillisesti tarpeeksi samanlaisia. No, kai nämä koulukuntanimitykset on asetettu tietylle joukolle ihmisiä aika usein jälkeen päin toisinaan hyvinkin keinotekoisesti. Ehkä flaamilaisessa, tai franko-flaamilaisessa, koulukunnassa on kuitenkin kyse siitä, että nämä ranskalaiset ja flaamilaiset säveltäjät vaikuttivat musiikkielämässä ympäri Eurooppaa ja kehittivät kontrapunktia entistä monimuotoisemmaksi.

Minä pidän siitä, että asiat ovat selkeitä ja yksiselitteisiä. Musiikin historiaa tutkaillessa on pakko hyväksyä, ettei näin ole. Minua viisaammatkaan eivät ole samaa mieltä. Oli jännä huomata, että Striggion teos Ecce beatam lucemia on myös levytetty niin messuna kuin motettinakin. En nyt lyhyen osan teosta kuunneltuani osaa sanoa, kumpi on kyseessä. Ecce beatam lucemia on siitä jännittävä teos, että siinä on kuusi kuoroa ja yhteensä 40 stemmaa. Arvostan paljon ihmisiä, jotka kykenevät luomaan jotain niin monimutkaista. Kuinka vaikeaa säveltäminen on ollutkaan tuolloin, kun ei ollut Finalea eikä vielä välttämättä kosketinsoittimiakaan sävellyksen apuna? Luulisin, että musiikin teorian osaamisella ja erilasilla säännöillä on ollut tärkeä roolinsa. Musiikin matemaattinen hahmottaminen on auttanut monimutkaisen polyfonian luomisessa.

Tämä blogikirjoitus liittyy radio-ohjelmaani, joka kuullaa Radio Moreenissa torstaisin klo 17.30-18. Länsimaisen musiikin historia osa 2/8 kuullaan Moreenissa torstaina 28.2.2013 ja 7.2.21013.




tiistai 26. helmikuuta 2013

Ronja Ryövärintytär tanssii tunteella

Tanssiteatteri MD 26.2. 2013
Ronja Ryövärintytär


Vihdoin sain käytyä Tanssiteatteri MD:n esityksessä. Muutama vuosi sitten kävin jossain ilmaisessa Tanssiva Muumilaakso -mainosesityksessä, mutta yhtään varsinaista esitystä en ole katsonut. Raahaan mielelläni 7-vuotiastani milloin mihinkin esityksiin. Joskus tyttö saa valita itse, usein annan muutaman vaihtoehdon, joista valita. Hän ei ikinä ole valinnut pari vuotta vaihtoehtona ollutta Tanssivaa Muumilaaksoa. Tällä kertaa päätin jyrätä ja ostin liput Ronja Ryövärintytär -esitykseen ihan lapselta kyselemättä. Ihan mielellään hän mukaan lähtikin.

En ole lukenut ronja Ryövärintytärtä. Joululomalla katsoin tytön kanssa tv:stä elokuvaversion (tai minä katsoin vain osan siitä), joten siinä oli meidän molempien pohjatiedot Ronjan tarinasta. Etenkin esityksen alkupuolella tuntui siltä, että mitä tutumpi tarina on jo ennestään, sitä enemmän tästä tanssiversiosta saa irti. Minä meinasin olla aluksi pihalla, kun en edes muistanut mitä kaikkia otuksia tarinaan kuuluikaan ja mitä lavalla tanssahtelevat tyypit oikein ovat.

Pönthiittisiä. Kuva: Ari Ijäs, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.


Myös yleisössä olevilla lapsilla tuntui olevan teatterinäytöksiin verrattuna enemmän tarvetta kysellä aikuisilta, mitä lavalla tapahtuu. Kuka tuo hahmo on? Onko nuo männiäisiä? Mikä kohta tuo muka on siitä tarinasta? Esityksen jälkeen oma tyttöni vielä huolehti, että eihän tuo tarina ollut oikeasti totta ja ei kai se yksi tanssija oikeasti kuollut. Suositusikäraja 7 vuotta oli mielestäni ihan paikallaan, koska tarinassa ja esityksessä oli paljon jännitystä ja synkkyyttäkin.

Jännitystä loivat myös valaistus ja musiikki. Jussi-Pekka Nuton säveltämä musiikki muistutti välillä Pekkaa ja sutta. Musiikki pohjautui jousiin ja etenkin matalat jouset jännittävissä kohdissa toivat hienon lisän draamaan.

Valosuunnittelu oli kerrassaan toimivaa. Lavalla oli suuren osan ajasta hyvin pimeää. Kohdistamalla valoja milloin pensaisiin ja milloin muureihin tapahtumapaikka tuli aina selväksi. Erittäin tyylikäs ratkaisu oli myös Ronjan perheen Matiaksenlinnan ja Birkin perheen Borkanlinnan kuvaaminen valoilla, joiden väliin jäävä pimeä alue oli oiva rotko. Myös tanssijoiden varjoja ja myös heijastusta kiiltävästä mustasta lattiasta käytettiin hienosti hyväksi.

Kuva: Ari Ijäs, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.



Tanssi kertoo paljon lavalla olevien hahmojen välisistä suhteista. Kehonkieli voi olla niin puhuvaa, ettei sanoja tarvita. Kun Ronja oli pelastanut Birkin isänsä vankeudesta, Ronjan isä kielsi lapsensa. Oli sykähdyttävää katsoa, kuinka tässä tanssiesityksessä Ronja yritti halata isäänsä ja kieppua tämän ympärillä, mutta isä ei vastannut halaukseen, seisoi vain. Ei tarvittu sanoja kertomaan, mitä isän ja tyttären välillä tapahtui. Liikkeellä on valtava voima. Sen lisäksi tanssi on vaikuttavaa katsottavaa.

Tanssikohtauksista Ronjan ja Birkin perheiden väliset riidat olivat upeita. Tanssi sopii hyvin tuollaiseen uhitteluun. Tanssitekniikasta en osaa sanoa mitään ja tuskin sen arvioiminen tässä olisi edes oleellista. Esitys tuntui ammattimaisesti tehdyltä ihan joka osa-alueella. Minulle, joka katson tanssia aivan maallikkona, mieleen jäi hyvä fiilis ja vahva ilmaisu. Milka Laakso oli hyvin ronjamainen Ronja. Ronjan ja Birkin (Joonas Luomala) välinen ystävyys kaikkine vaiheineen kuvastui selvästi tanssissa. Anniina Kumpuniemi sai koreografiallaan ja ohjauksellaan Ronja Ryövärintyttären tarinan toimimaan ilman sanoja.

Kuva: Ari Ijäs, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.


Olen käynyt tyttöni kanssa melko vähän katsomassa tanssia. Pohdin esityksen jälkeen, että tanssilla on aivan oma kielensä, joka varmasti osittain on ihmiselle niin luontaista, että sen ymmärtää ilman sen suurempaa perehtymistä. Harjaantunut silmä löytää liikkeestä varmasti lisää vivahteita. Sanoisin, että tanssiteatteri haastaa niin aikuista kuin lasta ihan eri tavalla kuin tavallinen teatteri. Kuitenkin varmasti lapsikin osaa lukea kehonkieltä ja ymmärtää paljon ihan alitajuisesti. Ei kaikkea tarvitsekaan sanoilla alleviivata.

Mietin, minkä vuoksi ylipäätään vien lasta erilaisiin kulttuuririentoihin. Minä haluan, että lapseni oppii, miten eri tavoilla maailmaa voi jäsentää ja ymmärtää. Samalla hän toivottavasti oppii, miten erilaisin tavoin itse voi asioita ilmaista. Ehkä joku kärpänen tyttöä puraisi, sillä seuraavaa katsottavaa esitystä jo suunniteltiin.

Yleisössä tässä hiihtolomaviikon päivänäytöksessä oli alle 20 katsojaa. Muutama hassu enemmän kuin lavalla esiintyjiä. Pidän tällaisesta pienen teatterin meiningistä. Liputkin ovella tsekkasi yksi tanssijoista. Yleisön vähyys vaikutti esityksen aikana ainoastaan siihen, että vaikka etenkin hyvän kohtauksen jälkeen olisi tehnyt mieli taputtaa, ei sitä jotenkin sitten kehdannut. Ronja Ryövärintytärtä esitetään vielä tällä hiihtolomaviikolla keskiviikkona ja torstaina. Esitykset jatkuvat tauon jälkeen toukokuussa.

Tanssiteatteri MD:n liput eivät ole kalliita. Opiskelijana maksoin lipustani 10 euroa ja lastenlipusta 15. Aikuisten lippu maksaa 18 euroa. Minun mielestäni se on älyttömän vähän tällaisista esityksistä. Menkää, ja täyttäkää Hällä-näyttämön penkit.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Tampereen kaupungin outo liikenne

Muutama asia Tampereen kaupungin bussiliikenteessä jaksaa ihmetyttää. Ensinnäkin, mikä ihmeen parijono muodostuu keskustorilla bussipysäkille? Kun ensimmäiset ihmiset tulevat pysäkille, he eivät mene jonoon vaan seisoskelevat niin kuin pysäkillä yleensä tehdään. Sitten tapahtuu jotain mystistä: ihmiset alkavat muodostaa pitkää jonoa, joka pahimmillaan ylettää melkein taksitolpalle asti. Niille, jotka eivät tiedä Tampereen keskustorin bussien päätepysäkkialuetta voin selventää, että tämä pitkä jono ylettää siis sille alueelle, jossa bussien pitäisi päästä kääntymään. Monta kertaa olen katsonut, että tuohan on typeryyden lisäksi myös vaarallista, kun ihmiset seisoskelevat siinä bussien tiellä.

Yksi syy tähän kummaan käytökseen voi olla liian ahdas pysäkki. Tosin minusta on outoa, että se varsinainen pysäkkialue on usein aika väljä, koska eivät ne siihen ensin tulleet ole ajatelleet muodostavansa mitään jonoa. Saattaa olla metrin välejäkin. Sitä paitsi, siinä Subwayn edessä on parikin pysäkkikatosta, joissa on penkitkin. Itse odotan bussia ennemmin siellä kun menen, etenkään lapsen kanssa, seisomaan sinne bussien tielle. Tämä tamperelaisten parijonokulttuuri huvittaa etenkin helsinkiläisiä ystäviäni valtavasti. En minäkään muista Helsingissä asuessani jonottaneeni bussipysäkillä. Se jono muodostuu siihen sitten kun bussi on paikalla ja ihmiset alkavat virrata sisään.

Toinen asia on TKL:n yöliikenne. En ymmärrä, miksei yölinjoja ole merkitty pysäkkeihin niin kuin normaaleja linjoja. Jos et katso netistä, et ehkä tiedä lainkaan, että lähipysäkiltäsi kulkee joku yöbussi. Lisäksi yöbussit lähtevät milloin sattuu. Tietenkin kestää aikansa ladata kaikki yöeläjät bussiin, mutta en käsitä miksi kaikki myöhäiset juoksijat pitää tunkea ylitäyteen bussiin, vaikka vuoroväli on lyhimmillään 20 minuuttia. Sitten se ensimmäinen bussi lähtee 10 minuuttia myöhässä. Helsingissä yöliikenne pelaa paljon paremmin. Onneksi käytän yöbusseja äärimmäisen harvoin.

Dnb, dnb

The 4th Annual Tampere Drum&Bass Convention
Sat 23.2. at YO-Talo, Tampere

DJs:
Resound (Metalheadz, Kongocrew)
Infekto (Beatformers, Renegade)
Esc (iDJ Rec, Grillin', Kongocrew)
Pistolero (Jump Up, Kongocrew)
Gradon (Allusion, Beatformers)
Traone (Void, Bass System)
Nocomply (Kluster, Spinni)
Dpiks (Hamara Suomi)
Wispy (Steps, Plauge)
Hartsa (HLJ)



Minä en tiedä konemusiikista juuri mitään. Pikkuveli kuunteli teininä trancea, mutta se taitaa olla ainoa altistukseni tällaiselle musiikille. Liszen sai houkuteltua minut lähtemään YO-talolle Drum&Bass Conventioniin. Halusin kokeilla jotain, mistä en tiedä mitään.

Käyn baarissa harvoin ja sitäkin harvemmin missään jumputuspaikassa. En ole koskaan kokenut mitään biletanssimista omaksi jutukseni. Olen huono tekemään tietoisesti idiootteja asioita, ja baarissa tanssiminen jos mikä on juuri sitä. En ole ikinä harrastanut minkäänlaista tanssia ja jäsenien ketkuttelu musiikin tahtiin on jotenkin hallitsematonta. 
Kuuntelin kotona etukäteen muutamia kappaleita. Huomasin jo silloin, että dnb nostaa sykettä ja pakottaa nousemaan sohvalta. Se pakottaa heilumaan typerästi.

Tällaisilla pohjilla lähdin siis elämäni ensimmäisiin konemusabileisiin. Etukäteen ajattelin, että tunnen itseni varmasti kömpelöksi hölmöksi. Tuntui kuitenkin turvalliselta olla asiaan vihkiytyneiden seurassa. En osaa arvioida eri dj:itä. Aluksi jokainen kappale tuntui enemmän tai vähemmän samanlaiselta. Jumps jumps rumpua ja bassoa ja joku hidas kohta, josta sitten päädytään taas hirveään jytkeeseen. Illan mittaan sitä kuitenkin oppi kuuntelemaan eri tavalla, etenkin kun minua valistettiin kappaleiden eroista. Oli jotain vähän hitaampitemoisempaa, dubsteppiä. Sen opin, että Drum & Bass eli dnb on konemusiikkia, jossa keskeistä on hirmu nopea rumpubiitti ja jykevä basso. Aito dnb on vain rumpua ja bassoa, mutta joihinkin kappeleisiin sotketaan muutakin. Välillä kuului trancea ja välillä jotain rap/hiphop-henkisempää. Jonkun tyylin nimi oli jungle. En usko, että osaisin tunnistaa näitä konemusiikin alatyylejä toisistaan.

Olen nähnyt dj:n työskentelyä livenä äärimmäisen vähän. Tai voiko jonkun normaalidiskon dj-hommia edes sotkea tähän? Nehän vain pistävät biisiä toisen perään. Minulle kerrottiin etukäteen, että Infekto on se dj, jota varten paikalle on tultu. Kuulemma hän kiertää nykyään Rico Tubbs -nimellä ulkomailla, joten Tampereen vierailu oli odotettu harvinaisuus. YO-talolla suurin osa dj:istä sämpläsi lähinnä biisien taitoskohdassa, mutta Infekto meni astetta pidemmälle. Infekton setissä oli paljon pientä kikkailua, ovelia yksityiskohtia.  Sen ymmärsin, että tätä musiikkia ei ole tarkoitettu paikallaan kuunneltavaksi. Suurin osa kappaleista olisi kuolettavan tylsiä, jos niitä pitäisi kuuntelemalla kuunnella. Samaa biittiä melkein koko biisi. Infekton soittoa olisi tosin ollut mielenkiintoista kuunnella ja samalla katsella, mitä hän oikein tekee. Se oli kunnon show.

YO-talolla näkyi monenlaista tanssimuuvia. Osa tanssi todella taitavan näköisesti ilmeisesti jotain ihan oikeaa dnb-tyyliä, osa ehkä yritti jäljitellä sitä, osa siirteli painoa jalalta toiselle niin kuin missä tahansa baarissa. Jotkut seisoskelivat tuoppi kädessä tai istuivat pöydissä se tuoppi kädessä. Pitää kyllä mainita se, että porukka tuntui olevan melko vähän kännissä. Tanssimaanhan sinne oli tultu. Sisäisten rajoitteideni vastaisesti minäkin päätin mennä fiiliksellä. Aivot nollautuivat kaikesta muusta. Dnb:n syke pakottaa irrottautumaan lattiasta ja nostamaan jalkaa kunnolla. Aika nopeasti huomasin, että tämähän käy kuntoilusta. 

Olen aina ihmetellyt, miksi tuollaisissa jumpsjumps-kappaleissa on usein sellainen rauhallinen jakso, jonka tahtiin on mahdotonta tanssia järkevästi. Nyt minulle valkeni, että eihän sen aikana tarvitse tanssia. Se on lepotauko, että jaksaa kohta taas jatkaa. Illasta tulikin pitkäkestoinen korkean sykkeen harjoitus. Huono kunto paljastuu tanssilattialla aika nopeasti. Jalat olivat hapoilla, mutta muuten ihme kyllä jaksoi. 

Valvon melko harvoin. Tapahtuman alkamisaikaan klo 23 olen useimmiten kotona sohvalla telkkarin ääressä tai jo nukkumaan menossa. Kun lähdin kotia kohti kolmen jälkeen, olo oli kuitenkin energisempi kuin ennen bileisiin menoa.

Kyllä tässä enemmän ideaa oli kuin normaalissa baarikeikutuksessa. Jos taas haluan puhua kavereiden kanssa, menen ehkä ennemmin istumaan jazzbaariin. Tavallinen baari häviää joka tapauksessa. YO-talolta poistuttuani huomasin, miten erilaisilta tavallisista yökerhoista tulevat ihmiset näyttivät verrattuna YO-talon tanssijoihin. YO-talolla ei näkyny piikkikorkoja, vaan käytännöllisiä kenkiä. En tiedä ovatko ruutuflanellipaidat nyt yleisesti muodissa vai kuuluivatko ne jotenkin dnb-tyyliin. Niitä YO-talolla kyllä näkyi. Itse olin etukäteen ajatellut, että tuollaiseen iltamaan pitää pukeutua jotenkin erikoisesti. Minun vaatekaappini sisältö on kyllä niin tylsä, että päädyin räväyttämään neonkeltaisella rusetilla tukassa. Kuitenkin huomasin, että mukaan mahtui ihan millaisena vain. Ei ollut väliä minkälaiset oli vaatteet tai osasiko oikeasti tanssia. Sekaan vain.

Olisi ollut mielenkintoista testata sykemittarin kanssa kuinka kovasta liikunnasta olikaan kyse. Olen kerran elämässäni käynyt zumbassa, ja se oli omaan makuuni teennäistä touhua. Aloin miettiä, että kerran tämä dnb-musiikin tahtiin tanssiminen käy liikunnasta, ennemmin suorittaisin treenini 5 euron rave-bileissä kuin maksaisin jollekin kuntokeskukselle tunnin koreografioista. Ehkä tämä omasta päästä lähtevä jäsenten heiluttelu ei ole yhtä organisoitua, mutta nyt seuraavana aamuna tuntuu kyllä joka ikisessä jalan lihaksessa. Ainakin tämä oli zumbaa hauskempaa.

Tämä blogikirjoitus ei ole lainkaan asiantunteva. Liszenin My Rave -blogista löytää yksityiskohtaisempaa tietoa niin lauantai-illan meiningistä kuin rave-hommista ja dnb-musiikista yleisestikin.

Lopuksi vielä lyhyt kosmetiikka-arvio:

Joe Blascon Ultra base -meikkivoide ja peiteväri pysyivät, vaikka hikeä piti käydä pyyhkimässä moneen kertaan. Kokeilin eilen ensimmäistä kertaa myös kuivashampoota. Otsatukka on siitä huono, että se näyttää nopeasti likaiselta. Suihkuttelin hieman Kloranen kuivashampoota otsikseen ennen tanssisessioita, ja ihme kyllä kaiken hikoilun jälkeenkin tukka oli siistimmän näköinen kuin aiemmin päivällä.

torstai 21. helmikuuta 2013

Hurja ja hilpeä Hamlet

19.2.2013 Tampereen teatterin päänäyttämö, Ennakkonäytös
Shakespeare: Hamlet

http://www.tampereenteatteri.fi/fi/naytelma/hamlet/


Sivistin itseäni katsomalla Hamletin. Ennen näytöstä tiesin Hamletista vain sen, mitä varmaan jokainen muukin tietää. Ollako vai eikö olla. Edes juonesta en ollut täysin perillä. En ole lukenut Hamletia tai nähnyt siitä minkäänlaista versiota edes elokuvana.

En siis pysty täysin arvioimaan sitä, kuinka kauaksi Tampereen Teatterin Hamlet karkasi alkuperäisestä tekstistä. Mututuntuma sanoo, että tämä Hamlet oli sopivasti moderni, muttei liian. Alkuperäinen Hamlet ei tainnut soittaa muovista nokkahuilua eikä pukeutunut tennareihin. En osaa täysin sanoa sitäkään, missä suhteessa näytelmässä oli alkuperäistä dialogia Eeva-Liisa Mannerin suomennoksesta ja kuinka paljon ohjaaja Mikko Viherjuuren sovitusta. Kieli vaihteli Shakespearen riimeistä rennompaan sanailuun. Niin tekstissä kuin visuaalisessa toteutuksessa vanha ja uusi sekoittuivat saumattomasti.

Puvustuksessa väreinä olivat pääasiassa musta ja valkoinen. Punainen pilkahti veressä ja välillä vaatuksessakin. Hamletin äidin punaiset kiiltonahkanilkkurit hautajaiskohtauksessa pistivät silmään, mutteivät pahalla. Myös vaatetuksessa oli sekaisin uutta ja vanhempaa. Esimerkiksi Laerteksella oli päällään mustat farkut ja pussihihainen valkoinen paita. (Yritin vimmatusti googlata, miksi kutsutaan sellaista sotilastakin näköistä, mikä monilla näytelmän mieshenkilöillä oli päällään, mutta en löytänyt.) Joka tapauksessa puvut toimivat. Mitään renessanssihörhelöä ei näkynyt, mutta tunnelma oli riittävän vanhahtava. Kunnon historiallisia vermeitä oli ainoastaan näytelmän sisällä esitettävän näytelmän roolihenkilöillä.

Kiinnitän usein huomiota yksityiskohtiin, ehkä joskus epäolennaisiin sellaisiin. Heti esityksen alkumetreillä pohdin, miksi Laerteksen takista oli yksi nappi napittamatta. Mietin pitkään, oliko sillä mitään tarkoitusta. Oliko se jäänyt vahingossa napittamatta vai tarkoituksella? Kun Laertes nähtiin taas näytelmän loppupuolella, kaksi eri nappia oli napittamatta. Jos nappien napittamattomuus oli tahallista, mitä sillä haluttiin sanoa? Todennäköisesti sillä ei ole mitään merkitystä, tiedä vaikka olisi tullut kiire lavalle. Voisihan se napittamattomuus kuitenkin kertoa roolihahmon luonteesta jotain. Laerteksen rooli on sen verran pieni, etten ehtinyt vetää mitään johtopäätöksiä. Kirjoitinpa tämän huomion osoittaakseni, kuinka epäolennaisissa asioissa yleisön ajatukset voivatkin pyöriä kesken esityksen ja sen jälkeen.

Raimo Salmen valosuunnittelu saa minulta erityismaininnan. Elävä tuli pimeällä lavalla on tietty taianomainen. Lavalla oli toisinaan hyvinkin pimeää ja kohdennetut valot olivat todella tehokkaita. Lavastus oli sopivan simppeli ja valot saivat siihen eloa.

Myös äänimaisema oli jännä. Varsinaisesta musiikista ei oikein voi puhua, vaan kyse oli nimenomaan äänimaisemasta. Välillä lähes huomaamatonta huminaa, pitkiä matalia ääniä, meditatiivista tunnelman luontia. Äänet loivat osaltaan hämyistä tunnelmaa kaikelle sille vehkeilylle, jota näytelmän henkilöt suunnittelivat.

En siis ole lukenut Hamletia tai nähnyt sitä aiemmin, mutta jotenkin minulla oli päässäni jonkinlainen mielikuva Hamletin henkilöhahmosta. Olin ajatellut, että Hamlet on pohdiskeleva, surumielinen, ehkä ahdistunut. Ainakin tämä Tomi Alatalon näyttelemä Hamlet on piikikäs, näsäviisas, suorastaan veemäinen tyyppi. Mieheni mielestä Hamletissa oli jotain samaa kuin Kyösti Pöystissä. Hamlet oli tosin aggressiivisempi. Tämä TT:n Hamlet oli vähän emo. Laiha mies kieriskelee angsteissaan kireissä mustissa farkuissa.

Hamletin tarinassa ei paljon löydy yhtymäkohtia 2000-luvun tavalliselle talliaiselle. Mielestäni oli kuitenkin parempi, ettei Hamletista tehty liian modernia. Jotenkin katsoin esitystä enemmän historiallisena monumenttinä kuin teoksena, josta etsisin jotain samaistumiskohdetta. Tähän päivään voi tietty siirtää pohdinnan siitä, että mistä voi tietää onko rikoksen tekijä syyntakeeton ja mieleltään sairas vaiko laskelmoiva ja kiero. Tietenkin Hamletin keskeinen teema kosto on osa nykyihmisenkin elämää. Onko oikein kostaa suurtakaan rikosta tekemällä itse rikos? Olisiko Hamlet mitenkään voinut antaa olla, vaikka tiesi setänsä murhanneen isänsä? Ehkä Hamletin ja Ofelian välinen rakkaus voi olla totta joidenkin elämässä nykypäivänäkin. Rakastaa, mutta silti loukkaa ja työntää toisen pois.

Näyttelijäsuoritukset vakuuttivat. Heikki Kinnunen Poloniuksena ja haudankaivajana nousi omaksi suosikikseni. Nokkelasanainen haudankaivaja ja hieman hömelö Polonius olivat kerrassaan aitoja. Myös Eeva Hakulinen vakuutti koskettavana Ofeliana. Mainitsen vielä tässä ihan erikseen, että Tomi Alatalo oli uskottavan mielipuolinen Hamlet.

Muutamassa kohdassa esitystä pohdin, kuuluiko sanoissa takeltelu rooliin vai ei. Yhdessä kohdassa dialogissa ei ollut mitään järkeä, joten jotain ehkä jäi sanomatta. Minä olin katsomassa ennakkoesitystä, joten ehkä ensi-illassa on jo varmempaa. Ja ei kai sillä niin väliä olekaan, jos jotain pientä sattuisikin. Ammattilaiset jatkavat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mieheni oli tulkinnut erään kohdan näyttelijän vuorosanojen unohtamiseksi, kun minä taas ajattelin, että roolihahmo tunnekuohuissaan sopersi.

Luulin meneväni katsomaan vakavaa esitystä, totista draamaa. TT:n Hamlet oli kuitenkin toisinaan aika hilpeä. Nasevia heittoja, hauskoja ja yllättäviä yksityiskohtia, joista monet selvästi erosivat alkuperäistekstistä. Tampereen Teatterin Hamlet on ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys. Ensinnäkin Hamletin kaltainen klassikko on ihan yleissivistystä. Toteutus toimii, vaikka tarina sinällään ei paljon ainakaan minua koskettanut. Minua näytelmässä sykähdytti eniten jotkut valosuunnittelijan aikaansaamat visuaalist väläykset, joissa Hamletin ahdistus ja hurjuus korostui.

Epäilemättä siihen on syynsä, miksi tätä näytelmää esitetään vielä 500 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Rakkautta, kostoa ja paljon kuolemia. Ihan kuin kaikissa hittioopperoissakin. Ehkä seuraavaksi pitäisi lukea se Hamlet, ihan sivistyksen vuoksi.

tiistai 19. helmikuuta 2013

The Grill

Odotukset olivat korkealla, sillä The Grillistä olen kuullut paljon hyvää. Valitsin keittiömestarin erikoismenun, jonka annosten nimistä minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa. Annoksia ei siis löydy The Grillin tavalliselta listalta.

Kylmänä alkuruokana kanaa, omenaa ja pekonia. Annos oli ihan hyvä, mutta ei erityinen. Jossain liemessä marinoitu omena oli yksinään aika hurja, mutta kaikki maut yhdessä toimivat. Hienoa oli se, että alkuruoka oli edessäni 5 minuuttia ravintolaan saapumiseni jälkeen. Tosin viiden aikaan iltapäivällä ei ruuhkaa ollutkaan.

Menuni pihvi oli chautoubriand homejuustogratiinilla, en enää muista mikä kastike ja listan mukaan "aurinkokuivatulla tomaattijogurttikastikkeella kuorrutettu uuniperuna". Vaikutti kuitenkin siltä, että vain tomaatit olivat aurinkokuivattuja, ei sentään jogurttikastike. Annos maistui aivan taivaalliselta. Lisukkeet olivat ihan ok, mutta pihvi oli vallan maukas ja oikein suli suuhun. Menin pihvin hyvyydestä sanattomaksi, kunnes aivan viimeisinä suupaloinani sain suuhuni hiiltyneen ja hieman kovan pihvin reunan. Kuinka harmillista, pihvi oli muuten niin täydellinen. Sitten loppumetreillä suuhun joutunut palanut kohta pilasi kaiken. Palaneen maku jää ikävästi suuhun.

Mieheni pääruoka Filete de Angus oli vaisu. Fransmannin 10 euroa halvempi grillipihvi on kuulemma parempi. Lisäksi suolaa piti lisätä niin ranskanperunoihin kuin pihviannokseenkin. Se on mielestäni mukavaa, että The Grillissä saa itse valita lisukkeet annokseensa. Mieheni valitsemat valkosipuli-persiljaranskalaiset olivat lisäksi aika kuivaa syötävää ilman mitään aiolia tai muuta dipattavaa. Pihvin päälläkin kastiketta oli sen verran niukalti, ettei siitä juuri riittänyt perunoiden kostukkeeksi. Yhden suupalan perusteella voin sanoa, että oma annokseni oli parempi.

Jälkiruokana menussani oli puolukkajäätelöä, vaniljaista kastiketta, suklaarouhetta ja kermavaahtoa. Jälkkäri maistui hyvältä, mutta kokonaiset jäiset puolukat jäätelössä vihloivat hampaita ikävästi. Mieheni tilaama suklaakakkupala oli erinomainen, ihanan kostea.

Olen ruvennut olemaan avoin asiakaspalautteessa. Ennen saatoin vastata tarjoilijan kysymykseen ruuan maistuvuudesta, että toki maistui, vaikka se ei olisi ollut totta. Nykyään kerron mielipiteeni suoraan. Tänäänkin sanoin pääruuan jälkeen totuuden, eli yksi suupala maistui hiiltyneeltä, mutta muuten pihvi oli taivaallinen. Mahdoinko olla sitten liian rehellinen, kun tarjoilija ei vastannut minulle mitään. Olisi ollut hauska kuulla vaikka pienet pahoittelut ja toisaalta sekin, että onpa mukava kuulla, että pihvi oli muutoin täydellisyyttä hipova. Hieman kaksijakoiset fiilikset jäi.

Kehnosti rekonstruoitu

Olen niin fiktiivisten kuin faktarikossarjojen ystävä, joten odotin mielenkiinnolla Jimin uutta kotimaista sarjaa Rekonstruktio. Sarja piti esittää jo viime vuonna, mutta jonkun sarjassa käsitellyn rikoksen käänteen vuoksi sarja hyllytettiin toistaiseksi. Sarjassa oikeustieteen tohtori Kari Uoti ja rikostoimittaja Pekka Lehtinen rekonstruoivat tunnetun rikoksen ja pohtivat, mitä oikeasti tapahtui.

Ensimmäisessä jaksossa käsittelyssä oli JJ Lehdon veneturma. Ainakin tämä jakso oli niin kehno, että meni komedian puolelle. Koko ohjelma perustuu siihen, että kaksi ukkoa vuoroin seisoskelee ja vuoroin istuskelee ja juttelee enemmän keskenään kuin katsojalle.

Ohjelman alussa Uoti puhuu satamassa keissin taustoista, sitten siirrytään sisätiloihin. Uoti jatkaa pohdintaa kartan äärellä ja Lehtinen istuu kuuntelemassa kuin koulupoika oppitunnilla. En edes muista koko juonta, mutta välillä puhutaan suoraan kameralle laiturilla seisten koomisessa mukarennossa asennossa. Sitten seistään tuoppien ääressä samassa baarissa, jossa JJ Lehto kaverinsa kanssa oli juomassa tuona kohtalokkaana yönä. Nyt baari oli ihan tyhjä.

Uoti ja Lehtinen istuvat veneessä pohtimassa, istuiko JJ Lehto  kuskin vai pelkääjän paikalla. Miehet puhuvat veneen turvaköydestä, jonka tulisi olla aina kuljettajassa kiinni. Kyseisen köyden tarkoitus on se, että jos kuljettaja tippuu veneestä, tippuessaan turvaköysi kiskaisee jotain niin, että moottori sammuu. Minä en tiedä veneilystä mitään, joten olisi katsojana ollut ihan mukavaa vaikka nähdä se turvaköysi. Sen sijaan koko kohtaus oli kuvattu jostain laiturilta. Kuinka vaikeaa olisi oikeasti ollut ottaa se lähikuva siitä köydestä?

Toinen koominen kohtaus on se, missä herrat katsovat pieneltä tv-ruudulta testiajoaan kanavassa. Katsojille tarjotaan yksi lähikuva heidän testiajostaan. Muun ajan saamme katsoa kuvaa, jossa on keskellä pieni tv-ruutu, josta ei näe mitään, koska ikkunasta tulee heijastus siihen. Saamme siis katsoa kokokuvaa, jossa Uoti ja Lehtinen istuvat vastakkain ja keskustelevat tv-ruudulla "näkyvistä" testiajoista. Siis koko kohtauksen. Sen kohtauksen alun jälkeen katsojat saavat tuijottaa tätä asetelmaa melkeinpä sen loppuun asti. Suuren osan ajasta Uoti ja Lehtinen ovat kääntyneinä tv-ruutuun päin, eli selkä meihin katsojiin päin. Onko tämä joku kehno taiteellinen kokeilu, vai miksi ihmeessä ei ole noudatettu ihan perusjuttuja kuvakoon vaihteluista ja muusta rytmistä? Kamalan staattinen rikosohjelma, kuolettavan tylsää.

Olen toisinaan naureskellut myös jenkkirikosdokkareiden näytellyille rekonstruktioille. Jotenkin enemmän niissä on rekonstruktion makua kuin tässä Rekonstruktiossa, jossa ei muita henkilöitä nähdä kuin Uoti ja Lehtinen. Ehkä katsoja kuitenkin saisi paremman käsityksen asioista, jos ohjelmassa esitettäisiin rikoksen päähenkilöt siellä baarissa juhlimassa ja se, kuinka portsari suosittelee herroille hotellihuonetta venereissun sijaan. Nyt katsojalle ei näytetä mitään. Näytetään vain kaksi äijää kertomassa arvelujaan. Lukisin ennemmin nämä asiat lehtijuttuna, tv-ilmaisun mahdollisuudet jäivät tässä ohjelmassa kyllä käyttämättä. Jos rekonstruktiolla tarkoitetaan jonkun asian rakentamista uudelleen alkuperäisen tilanteen kaltaiseksi, tämä Rekonstruktio ei ihan yllä siihen.

Ai niin, ja ei niitä kaikkia asioitakaan ollut. En ole jaksanut seurata JJ Lehdon keissiä yksityiskohtaisesti lehdistäkään, joten tiedän tapauksesta vain ne perustiedot. Silti tämä ohjelma ei tuonut minulle juuri uutta, paitsi se portsarin kehdotus olla menemättä veneen rattiin. Paljon olisin halunnut tietää enemmän. Minä en tiedä vieläkään, kuinka onnettomuus havaittiin ja mikä tilanne onnettomuuspaikalla oli silloin. Ohjelmassa näytetään kuva rusentuneesta veneestä, mutta ei kerrota sitä, mitä todistusaineistoa on olemassa tai mitä puuttuu.

Ohjelman kuvauksessa kerrotaan, että "Rekonstruktion avulla pyritään selvittämään, kuka on syyllinen, mitä on tapahtunut ja mikä lopulta on totuus."Oleellista tietoa siinä tapauksessa olisi varmaan ollut se, miten tapausta on tutkittu ja mitä on ehkä jäänyt tutkimatta. Tietenkään kaikki tutkimusaineisto ei ole julkista, mutta olisi ollut kiva tietää siitäkin, millaisia asioita tällaisessa rikoksessa tutkitaan rikospaikalla. Esimerkiksi tässä jaksossa Uoti ja Lehtinen pohtivat sitä, kuinka JJ Lehdon vene on päätynyt sillan pieleen. He tulevat siihen tulokseen, että vene on lähtenyt heittelehtimään jo hyvissä ajoin ennen siltaa ja ottanut ehkä kimmoketta kanavan oikeassa reunassa olevasta hyppyrimäisestä kivestä ja siitä kaartanut kohti sillan vasenta reunaa. Minulle jäi kuitenkin hieman auki, mikä oikeasti on se syyttäjän virallinen käsitys näistä asioista. Onko siitä kivestä kenties tutkittu jotain maalijälkiä tai muita merkkejä törmäyksestä? Ei voi tietää, kun ei meille kerrottu. Jotenkin sellainen olo, että eihän tämä ohjelma tuonut mitään, mitä murha.infoa selaamalla ei löytäisi. Sekään ei riitä perusteluksi, että ohjelman hyllyllä olessa esiin on tullut uutta tietoa. Vaikka meillä olisikin nyt enemmän tietoa kuin ohjelman tekijöillä kuvausaikaan, se ei poista ohjelman tylsyyttä ja mielestäni joidenkin oleellisten asioiden käsittelemättä jättämistä.

En tiedä kumpi mättää enemmän, sisältö vai toteutus. Tästäkin keissistä olisi varmasti saatu jotain mielenkiintoisempaa katsottavaa. Rikostarinoita Suomesta on varmaan lähin kotimainen verrokki tähän sarjaan. Tämä häviää sille ihan joka asiassa. Erona tietenkin on se, että Rikostarinoissa ei käsitelty näin tuoreita tapauksia. Rekonstruktiossa tapaukset ovat selvittämättömiä ja käytettävissä olevan faktan määrä on varmasti suppeampi.

Rekonstrutio näyttää siltä, että se on tehty halvalla ja laiskasti. Vaikka olisikin vain yksi kamera, kyllä vaivaa näkemällä saa käyttöön monia kuvakulmia ja -kokoja. Silloin kuvailmaisusta olisi voinut tehdä sekä mielenkiintoisempaa että informatiivisempaa. Ei oikeasti tänä päivänä jaksa katsoa telkkarista kahta paikallaan jököttävää miestä puhumassa toisilleen. No kyllähän he välillä viilettivät moottoriveneellä aurinkolasit silmillä hurjaa vauhtia. Ei riitä.  Kamera on niin paikallaan, että välillä aloin jopa miettiä onko kameramiestä ollenkaan. Erikseen sitä ei ole crediteissä mainittu, mutta aika monta henkilöä työryhmään kuitenkin kuuluu.

Ehkä annan tälle sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Ensikatselun jälkeen tämä menee siinä rajoilla, onko näin huono toteutus enemmän ärsyttävä vai naurettava. Ainoa tyylikäs asia ohjelmassa on Brinkin tekemä ohjelmatunnus.

Rekonstruktio Jimillä maanantaisin klo 21.

torstai 14. helmikuuta 2013

Länsimaisen musiikin historia: Aikojen alusta keskiajalle


Minua on välillä häirinnyt se, että kuuntelen aina vaan samoja teoksia. Ajattelin alkaa kuunnella kronologisessa järjestyksessä kaikkia musiikin merkkiteoksia. Olen tässäkin blogissa kirjoittanut siitä, kuinka minulle musiikissa tärkeintä on oikea fiilis. Jos musiikki ei kosketa millään tasolla, en keksi juuri syitä kuunnella sitä.

Minua kiinnostaa tietää, minkälaista musiikkia on kuunneltu vuosisatoja ja vuosituhansia sitten, ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet musiikin kehitykseen.

Aloitin kunnianhimoisen projektin käydä läpi länsimaisen musiikin historia neljässä tunnissa. Tämä blogiteksti liittyy  Radio Moreenissa kuultavaan ohjelmasarjaan Länsimaisen musiikin historia, missä yritän selvittää itselleni ja kuulijoille, mitä musiikin historiassa on tapahtunut ja miksi. Fakta tulee siis pääosin radio-ohjelmassa, tässä blogissa ihmettelen ja fiilistelen.

Olen kyllä istunut monenmoisilla musiikinhistorian kursseilla, opetellut ulkoa kirkkosävellajeja, säveltäjien synnyinvuosia ja tärkeiden teosten nimiä. Paljon tuosta tiedosta olen unohtanut. Minusta tuntuu, etten ole ikinä omaksunut tuota tietoa musiikin kautta. Olen lukenut kirjasta tai kuunntellut opettajan luentoa ja ehkä kuunnellut parin minuutin näytteen musiikkia. Ei kovin syvällistä.

Ohjelmasarjani ensimmäinen jakso käsittelee melko laajan ajanjakson, aikojen alusta aina keskiajan loppuun. Mielenkiintoinen ajanjakso, sillä tiedämme varsin vähän musiikista ennen antiikkia. Monet musiikinhistoriaa käsittelevät teokset lähtevät liikkeelle juuri antiikista, jotkut ilman sen suurempia pohdintoja siitä, mitä oli ennen sitä. Tietenkin virallisesti musiikin ja muunkin sivistyksen pohja on juuri antiikin filosofien ja teoreetikkojen kirjoituksissa.

Mitä kauemmaksi historiassa mennään, sitä vähemmän tiedetään. Selvitin, minkälaista tietoa tutkijat ovat löytäneet. Jumiuduin lukemaan evoluutiomusiikinhistorioitsijoiden arveluja. Esi-ihmisen kykyä musiikkiin on selvitetty tutkimalla apinoiden ja muiden ihmisen lähisukulaisten musisointia. Toisaalta myös ihmisen aivot kertovat paljon. Siitä kiistellään, onko ihmisaivoissa ollut alun alkaenkin ominaisuus ymmärtää musiikkia, vai onko se kehittynyt. Tutkijat eivät ole löytäneet ainuttakaan kulttuuria, jossa musiikkia ei olisi. Se kertoo aika paljon musiikin merkityksestä.

Minkähänlainen on ollut se hetki, kun joku on ensimmäistä kertaa paukuttanut rytmiä puunrunkoihin ja kiviin? Joku on hoksannut, että epämääräisiä ääniä saa organisoitua musiikiksi. Niin, sekin on hyvä kysymys, että mikä oikeastaan on organisoitua ääntä. Aika paljon kannatusta on saanut ajatus, että musiikki on organisoitua ääntä. Yksinkertaistettuna näin onkin, mutta silloinhan musiikista rajautuisi pois John Cagen 4'33"-teoksen kaltainen musiikki, jossa kaikki kuuluvat äänet ovat sattuman tulosta. Historiallisesta näkökulmasta haluan kuitenkin ajatella, että ihmisen musiikki on syntynyt tarkoituksella tuotettavista äänistä.

Nykyihminen ei täysin pysty tietämään, miltä musiikki on muinoin kuulostanut. Ilmeisesti luonnon äänet ovat olleet alussa suurena inspiraationa ja ensimmäiset soittimetkin on rakennettu siitä, mitä luonnosta on löytynyt. Vanhimmat löydetyt soittimet on yli 40 000 vuotta vanhoja luuhuiluja.

Tarjolla on levytyksiä jo sumerien ja egyptiläisten nuottikirjoitusten pohjalta rekonstruoiduista kappaleista. Antiikin kreikan musiikkia on levytetty jo huomattavasti enemmän. Versioita on kuitenkin monenlaisia ja helposti saattaa päätyä kuuntelemaan jotain muinaisen kreikan musiikiksi kutsuttua klassisella kitaralla soitettuna. Mieluiten kuuntelen niitä levytyksiä, jotka on esitetty mahdollisimman autenttisilla soittimilla.

Aina ei voi tietää, mihin luottaa. Kuuntelin levyä, joka kertoi olevansa jostain levysarjasta "History of Music in Sound". Jotenkin en jaksa uskoa, että vuonna 100 ekr olisi lauleltu oopperanuotilla vibratoineen päivineen. Sellaista koulutettua ääntä tiedetään olleen 1500-luvun lopulta lähtien. Toisaalta, mistä minä sen voin varmaksi sanoa, millainen lauluääni silloin oli tavanmukainen. Soitinten saundien ja sointi-ihanteiden muutoksista puhuttaessa käydään läpi teknisiä muutoksia. On muutettu puhaltimien porauksia, soitinten rakennetta ja materiaaleja. Mutta mikä selittää muutoksen laulussa? Onhan monilla eri kulttuureillakin aivan omanlaisensa laulusaundi. Miltä on kuulostanut esi-ihmisten tai antiikin kreikkalaisten laulu? Onko siihen vaikuttaneet sointi-ihanteet vai onko ihmisen fysiologian muutos aiheuttanut muutoksia myös ihmisen ääneen? Mielenkiintoinen kysymys, johon en tiedä vastausta.

Yritin myös löytää ohjelmaa varten ääniesimerkkejä antiikin kreikan teatterista ja runonlausunnasta. Löysin yhden levyn, mutta siinä kreikkaa lausutaan kyllä niin jenkkiaksentilla, että ei ollut uskottavaa. Joku oli kuitenkin niin paljon vaivaa nähnyt, että on ihan oikean levyn tehnyt. Myös monissa kirjallisissa lähteissä oli ristiriitaisuutta. Jossakin puhutaan antiikin harmonioista ikään kuin harmonia tarkoittaisi samaa kuin musiikissa tänään. Välillä en tiedä, mitä uskoa. Tuo harmonia-asia on kuitenkin melko selkeä, koska antiikin aikaan ei ollut moniäänisyyttä. Antiikin sana harmonia viittasi melodiaan, eli perättäisten sävelten suhteeseen.

Olen kuunnellut nyt musiikkia varhaisimmista tunnetuista kappaleista keskiajan loppuun. Teoksia kuunnellessa minulle on avautunut, minkälainen muutos on tapahtunut. Nykyihmisen korva on jo tottunut mitä erikoisimpiin äänenväreihin, rytmeihin ja harmonioihin. Kevätuhri on meille ihan selkeää ja mitkä tahansa äänet ovat musiikkia, kun niin sovitaan. On vaikea ymmärtää, millainen mullistus vaikkapa moniäänisyys on ollut. Luulisi moniänisyyden syntyneen jo siinä vaiheessa, kun joku lauloi johdonmukaisesti nuotin vierestä. Ehkä siinä on syntynyt kauniitakin harmonioita, eikä pelkkää riitasointua. Niin arvellaankin, että moniäänisyyttä on ollut jo alkuperäiskansojen musiikissa, mutta virallisesti moniäänisyys syntyi Leoninuksen ja Perotinuksen työn myötä keskiajalla.

Musiikkiin on aina liittynyt sääntöjä. Jo ennen antiikkia jumalille laulettavassa musiikissa oli tarkat ohjeistukset. Antiikin aikaan Platon, Aristoteles ja kumppanit olivat sanelemassa minkälainen musiikki on kunnollista. Keskiajalla taas kirkko määritti musiikkia. Varmasti on aina ollut niitä rohkeita, jotka ovat tehneet mielensä mukaan. Onkohan joissain pimeissä kellareissa herkuteltu paheellisesti tritonuksilla? Mitä riettautta! Meille jälkipolville on jäänyt varmasti joka aikakaudelta kuultavaksi se mainstream ja vain rohkeimmat kohauttajat. Loppujen lopuksihan se on aika uusi asia, että taiteilijat saavat toteuttaa omia visioitaan. Kuinkahan monta musiikin uudistusta on jäänyt tekemättä, kun joku ajattelija on tyrmännyt taiteilijan idean epäsovinnaisena?

Entä se musiikki? Suoraan sanottuna, minulla ei ollut kovinkaan vahvaa kuulokuvaa näiden aikakausien musiikista. Jotain hämärää antiikin soittimista. Gregoriaanista kirkkolaulua äiti kuunteli joskus kotona, kun olin lapsi. Se on siis tuttua. Musiikinhistorian kursseilta tuttuja ovat Leoninus kaksiäänisyyksineen ja Perotinus neliäänisyyksineen. Hämäriä muistikuvia jostain motetista, jossa kaikki laulavat eri aiheesta ja eri kielellä.

Vanhimmat löytämäni musiikkiesimerkki on tiettävästi vanhin nuottikirjoituksena säilynyt kokonainen laulu, Hurrian Hymn to Nikkal. Nuotti on hakattu savitauluihin arvioilta 1400 ekr. Aika älytöntä, istun tässä kotisohvalla läppäri sylissä kuuntelemassa tulkintaa noin vanhasta kappaleesta! Harppu soittaa ihan kaunista, surullista melodiaa. Monet näistä varhaisista kappaleista on kyllä aika unettavia. Etenkin muinaisen egyptin musiikkia näytetäänkin myytävän myös meditaatiomusiikkina. En uskaltanut kuunnella sellaisia levyjä. Valitsin niitä, jotka näyttivät panostaneen enemmän historiallisuuteen. Esimerkiksi Michael Levy on tehnyt useita levytyksiä lyyralla aina tuosta ensimmäisestä hymnistä antiikkiin. Minua ihmetyttää se, että tuo vanha musiikki tuntuu silti korvaani niin tutulta. Melodiat tuntuvat kulkevat loogisesti. Ei ne antiikin teoreetikot tyhjästä musiikin teoriaakaan keksineet.

Antiikin kreikassa musiikissa alkoi olla jo enemmän meininkiä. Enemmän soittimia, enemmän rytmejä. Ymmärrän kyllä, miksi lyyra oli Platonin mukaan parempi soitin kuin aulos. Auloksen äänessä on jotain luotaantyötävän pisteliästä. Yritin kovasti kuunnella eroja antiikin tonoksien ja yhtä lailla keskiajan moodien välillä. En suoraan sanottuna aina edes erota, missä moodissa kappaleet menevät. Onneksi monissa levyissä kappaleen moodi on ystävällisesti merkitty. Uskon, että tämäkin on harjaantumiskysymys. Jos kuuntelisin ajatuksen kanssa ja harjoituttaisin korviani, oppisin tunnistamaan moodit. Olen kuitenkin tonaaliseen tai jälkitonaaliseen maailmaan syntynyt. Kuulen moodit joko duuria tai mollia muistuttavina. Sen verran huomasin, että antiikin musiikissa juuri filosofien haitallisena pitämä fryyginen tonos on minun korvaani paras. Siinä on juuri sellaista riipivää intohimoa, joka iskee rappiolliseen mieleeni.

Keskiajan musiikki on jo paljon tutumman kuuloista. Gregoriaaninen kirkkomusiikki tietenkin on tuttua, mutta koristeellisempi ambrosialainen kirkkolaulu oli minulle vieraampaa. Ehkä nimi oli hämärästi tuttu. Toisaalta vähän sääli, että gregoriaanien musiikki jyräsi lähes kaikki muut Länsi-Rooman kirkkolaulut alleen. Bysantissa oli tietty oma itsenäinen kirkkonsa ja musiikkinsa, joka on tuttu ortodoksisesta kirkosta nykyaikanakin. Minä pidän tästä yksiäänisestä kirkkolaulusta. Se on kaikesta ylimääräisestä riisuttua ja kaikuisa kirkko lisää pyhää tunnelmaa. Aika harvoin tulee tällaista musiikkia huvin vuoksi kuunneltua. Ehkä itse kuuntelisin vaikkapa rauhoittuakseni pitkän päivän jälkeen. Yksiääninen kirkkolaulu on kuitenkin aika monotonista.

Moniäänisyys on silti enemmän minun juttuni. Keskiajalla pysyteltiin vielä turvallisissa harmonioissa, mutta silti musiikissa on jo enemmän syvyyttä. Kuuntelen melko vähän laulettua musiikkia, mutta Perotinuksen neliäänisyys sykähdytti jo silloin teininä musiikinhistorian tunneilla. En ole kovin tarkkaan kääntänyt kirkkomusiikin tekstejä, mutta pyhä tunnelma välittyy minulle jo laulusta. Motetti on hieman hämmentävä musiikin muoto, sillä musiikissa tapahtuu toisinaan liikaakin. Myöhäisessä motetissa voi olla sekaisin kirkollista ja maallista musiikkia, latinaa ja kansankieltä. Ehdin jo miettiä, kuinka kukaan saa sanoista mitään tolkkua. Sitten luin, ettei sanoista olekaan tarkoitus saada selvää. Tuohon aikaan oletettiin, että fiksu kuulija kyllä tietää sanat muutenkin.

Keskiajan maallinen musiikki on kirkkomusiikkiin verrattuna karnevaalimaista. Trubaduurien lauluista tulee mielikuva, kuinka joku kulkee rillutellen pitkin kylänraittia ja vieressä joku jonglööraa omenoilla. Ihan hauskaa, ja viihdettähän se olikin. Chansonit ovat kuitenkin kovin surumielisiä ja lällyjä. Toisaalta nämä laulut ovat sellaisia, joita voi kuvitella keskiajan ihmisten laulelleen ruokaa laittaessaan tai kadulla kulkiessaan. Ehkä jotenkin aidompi tunnelma kuin kirkkomusiikissa. Aiheet ovat lähempänä ihmisten elämää, kun lauluissa on tanssia, intohimoa ja ikävää.

Spotify on muuten mahtava asia. Olisi paljon työläämpää lähteä metsästämään cd-levyjä kirjastosta. Monia etsimiäni musiikkinäytteitä ei edes löydy kirjaston valikoimista. Spotifyssa minulla on parin klikkauksen päässä tuhansia ja tuhansia levytyksiä. Helppoa sitä on tänä päivänä tehdä tällaista historiallista musiikkikatsausta. Olen vasta alussa, mutta tiedän, että tämä musiikinhistoriaprojekti laajentaa käsitystäni musiikista. Olen yllättänyt itseni hyräilemästä Seikiloksen hymniä tai fiilistelemässä motetteja. Miksi en ole ikinä kuullut motettia livenä? Ehkä kuuntelen jatkossa monipuolisempaa musiikkia, tai ainakin ymmärrän paremmin sitä musiikkia, josta eniten pidän.

Länsimaisen musiikin historia -ohjelmasarja Radio Moreenissa torstaisin toukokuulle saakka. Moreenia voi kuunnella Tampereen seudulla 98.4 mhz ja netin kautta  koko maassa.

Osa 1/8 Muinaisista ajoista keskiaikaan Radio Moreenissa to 14.2.2013 ja 21.2.2013 klo 17.30–18.

Lisään vielä tähän, että jos haluat perehtyä musiikin historiaan, kannattaa käydä Sibelius-Akatemian Musiikinhistoriaa verkossa -sivustolla.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Sillalla

7.2. Pyynikkisalissa
Sillalla
Eva Alkula & Tomoya Nakai

Kantele ja koto ovat minulle molemmat kohtalaisen vieraita soittimia. Viisikielistä kanteletta on tietty jokainen suomalainen kädessään pitänyt, mutta tiedän melko vähän siitä musiikista, jota ammattilaiset kanteleella tekevät. Kotosta tiedän sitäkin vähemmän. Taisin nähdä tässä konsertissa koton ensimmäistä kertaa elämässäni.

Alkulan ja Nakain duon musiikkiin olen kuitenkin tutustunut heidän aikaisempaa levyänsä kuunnellessani. Minulle Youkihi-levy on toimittanut jonkun erikoisen mielenpuhdistusriitin virkaa. Musiikki on hyväntuulista, kepeää ja samalla syvää. Tekee mieli ottaa suuri huivi ja liihotella sen kanssa ympäri kämppää. Tanssiminen ei ole koskaan ollut minun juttuni, mutta tämän musiikin tahdissa haluaa keinua. Youkihi-levyn kappaleista suosikkini on ehdottomasti japanilaiseen leikkilauluun perustuva Kagome. Ilokseni Kagome ja muutama muukin ensimmäisen levyn kappale kuultiin myös konsertissa. Uuden Sillalla-levyn kappaleista mieleeni jäi erityisesti Orfeus, jonka aikana taisin taas herkistellä. Ei mahda mitään, jos kolahtaa.

Voisi kuvitella, että kahden sukulaissoittimen duo olisi saundillisesti jotenkin rajoittunut ja kävisi pitkästyttäväksi. Ainakin tunnin konsertin sitä kuuntelee kyllästymättä. Kanteleessa ja kotossa on sopivasti yhteistä ja eroja. Sähkökanteleen saundi on metallisempi ja ylä-äänet heleämpiä. Nakain soittimesta, 25-kielisestä kotosta taas saa soitettua glissandoja tavalla, joka ei kanteleella onnistu. Molemmissa soittimissa on laaja ääniala ja laaja saundikirjo. Modernit tekniikat lisäävät tietenkin sointimahdollisuuksia vielä pidemmälle. Duon soittoa oli myös mukava katsella ja nähdä, kuinka saundi muuttuu pienestä hennosta kunnon räimeeseen. Fyysistä hommaa tuo kanteleen ja koton soittaminen. Ei uskoisi, että nämä muusikot soittavat yhdessä vain pari kertaa vuodessa. Yhteissoitto on niin saumatonta.

Mainitsin aiemmassa postauksessa, etten pidä barokkimusiikkiin liittyvästä "hiluhilusta". Tässä konsertissa tulin pohtineeksi, että tietynlainen hiluhiluhan on juuri kantelesoittimille tyypillistä tekstuuria. Tästä hiluhilusta minä kuitenkin pidän. Alkulan ja Nakain musiikissa on monta kerrosta. Kaikki on kunnossa: melodiat, harmoniat ja etenkin rytmit. Melodiat ovat ihanan kepeitä, harmoniat vievät syvälle. Rytmikuviot voisi soittaa vaikka rockbändissä sähkökitaralla, stydiä kamaa.

Lähes kaikkien kappaleiden pohjana on suomalainen tai japanilainen kansanlaulu tai tarina. Myös musiikissa luonnollisesti kuuluu suomalaisia ja japanilaisia sävyjä, mutta suomalaisuus tai japanilaisuus ei silti tunnu päälleliimatulta. En musiikkia kuunnellessani ajattele suomalaisuutta tai japanilaisuutta.

Duon kappaleet ovat tarinoita. Vaikka tarinat ovat olleet sävellysten pohjana, minä matkustan niitä kuunnellessani jonnekin ihan muualle. Kaikki musiikki ei nostata mieleeni mitään kuvia, mutta Alkulan ja Nakain musiikki on minulle erittäin visuaalista. Seikkailen jossain satumetsissä, melko kaukana loskaisesta arjesta. Välillä hymyilyttää, välillä itkettää. Jos minä tekisin elokuvan, tällaista musiikkia pitäisi olla soundtrackilla. Hei, jonkun pitää tehdä elokuva tähän musiikkiin!


torstai 7. helmikuuta 2013

21 tapaa pilata avioliitto

Ensi-ilta: 21 tapaa pilata avioliitto
Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Johanna Vuoksenmaa
Päärooleissa: Aarre Karén, Aku Hirviniemi, Armi Toivanen, Eila Roine, Essi Hellén, Hannele Lauri, Jarkko Niemi, Krisse Salminen, Miia Nuutila, Pamela Tola, Riku Nieminen, Vesa Vierikko

Johanna Vuoksenmaa jatkaa parisuhdeteemalla uudessa elokuvassaan 21 tapaa pilata avioliitto. Vuoksenmaa on ohjannut paljon parisuhdekomediaa, mutta tämä elokuva tuntui raikkaalta. Sekään ei häirinnyt, että monet elokuvan näyttelijöistä on tällä hetkellä pinnalla erityisesti Putouksen takia.

21 tapaa pilata avioliitto on siis parisuhdekomedia. Elokuvan päähenkilö Sanna (Armi Toivanen) tutkii yliopistolla sitä, mikä saa avioliiton kestämään tai särkymään. Hän kiertää kuvaamassa pariskuntia häissä ja häiden jälkeen. Sannan oma mielipide rakkaudesta on se, että ystävyyssuhteet ja seksi eivät kuulu samaan pakettiin. Rakkausliitto on ihmiselle luonnoton olotila. Periaate miesten suhteen on se, että seksi on vain seksiä, ja sitä saa harrastaa vain kännissä ja kerran saman ihmisen kanssa. Iltaisin Sanna katsoo tekemiään haastatteluja ja kirjoittaa tutkimusraporttiinsa varmoja tapoja pilata avioliitto. Vuoksenmaa on kirjoittanut Sannan hahmon ja oikeastaan koko elokuvan Armi Toivaselle. Toivanen on minulle tuttu lähinnä Putouksesta, enkä usko tuntevani häntä näyttelijänä vielä kovinkaan hyvin. Silti Sannan roolista tuli tunne, että siinä tulee esiin joku samanlainen rempseys, joka näkyy Toivasessa Putouksessakin. Ja Armi Toivasen ääni on upea, juuri Sannalle sopiva.

Vaikka ronski Sanna ei juuri muistuta höpsöä ja ujoa Amélieta, olin löytävinäni jonkun yhteyden näiden elokuvien välillä. Sannan ystävä Aino (Essi Hellén) uskoo samanlaiseen sattumaan, joka johdattaa Amelién kohti rakkautta. Aino on ihana höpsö, joka unelmoi miehestä, jonka kanssa elää myötä- ja vastamäet. Aino ennustaa suurta rakkautta keittokirjoista ja radiosta. "Seinäjoen Mailajussit, Ulvilan Pesä-Veikot 2-1." Ihan selvä viesti! Toisaalta, Amélie leikkii Amorin apulaista, kun taas Sanna etsii perusteluja sille, miksi rakkautta ei edes kannata havitella. Mielikuvan heräämiseen on varmasti syynä Kerkko Koskisen säveltämä soundtrack, joka on haitareineen kaikkineen mielenkiintoinen sekoitus Ameliéta ja Hava Nagilaa. Sitä paitsi elokuvan Helsinki näyttää yhtä romanttiselta kuin Pariisi.

Juoni on melko ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa. Tämän elokuvan parasta antia ovatkin henkilöhahmot. Roolisuoritukset ovat aidon tuntuisia kautta linjan. Muina henkilöinä elokuvassa nähdään mm. Sannaa kuvauksissa avustava opiskelija Jouni (Aku Hirviniemi) ja Sannan eronneet vanhemmat (Hannele Lauri ja Vesa Vierikko). Erikoismaininta Pamela Tolalle, joka näyttelee upeasti Jounin ripustautuvaa vaimoa.

Vaikka monet henkilöhahmot ovat lajityyppiin sopivasti hieman övereitä, elokuvaa katsoessa ne eivät tunnu karikatyyreiltä. Tuollaisiahan tulee kadulla vastaan harva se päivä. Siinä piilee tämän elokuvan viehätys, että jokaisen hahmon tunnistaa elävästä elämästä. Kyllähän te tiedätte: ripustautujat, päihdeongelmaiset, kontrolloijat... Väistämättä tulee pohdittua myös itseään ja omaa parisuhdettaan. Ai kamala, en kai minä ole tuollainen? Olen varma, että jokaisesta meistä löytyy edes hitunen niitä huonojakin puolia. Miltähän tuntuisi istua pimeässä elokuvateatterissa ja ymmärtää, että oma parisuhde näyttää aivan yhtä surkealta kuin elokuvan pareilla?

Pidän elokuvista, jotka tarjoavat hetken viihdykkeen lisäksi jotain ajateltavaa. Elokuvan jälkeen voi ihan oikeasti pohtia, osoitanko puolisolleni arvostusta ja annanko tilaa. Elokuvan jälkeen tekee mieli Sannan tavoin tarkkailla vastaantulevia pariskuntia ja heidän elekieltään. On iso ero siinä, silittääkö joku hymyillen toisen tukkaa vai onko kääntyneenä poispäin kännykkää näpyttäen. Oikeasti Sannan lista tavoista pilata avioliitto on aika pätevä. Kannattaa katsoa tämä leffa vaikka ihan parisuhdeterapiana, jotta tietää miten ei kannata itse toimia.

Yllätän itsenikin antamalla jopa neljä tähteä. ****
Tai eihän se nyt mikään yllätys ollut. Nousukausi antoi odottaa paljon tältä Vuoksenmaan uutuudelta.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Iiiiik, Robin, iiiik!

Robin Pakkahuoneella 2.2.2013

Meillä asuu yksi 7-vuotias Robin-fani, jonka siivellä pääsin mukaan Robinin keikalle. Robinin biisit soivat usein kotonakin, joten minäkin osaan sanat ulkoa.

Taloudellisesti tämän kohderyhmän keikat ovat varmaan siinä mielessä kannattavia, että varsinaisten fanien lisäksi paikalla on paljon aikuisia, jotka ovat maksaneet 20 euroa vain päästäkseen vahtimaan lapsiaan. Toisaalta on kyllä myönnettävä, että keikalla oli minunkin mielestäni oikeasti hyvä meininki. En tietenkään olisi kehdannut mennä paikalle ilman lasta, mutta oikeasti halusin nähdä, mikä tästä Robinista tekee niin ison jutun.

Yksi syy on epäilemättä se, että Robin on kyllä komea poika. En yhtään ihmettele, että suomessa varmaan kymmenet tuhannet tytöt ovat ihastuneita tähän kaveriin. Keikalla yleisöstä kuului kiljuntaa, kun Robin laulaa "sä oot kaunis luonnostaan" ja osoittaa sormella just sua. En tiedä, soiko korvissa keikan jälkeen enemmän musiikin vai kiljumisen takia.

Pakkahuone oli tänään täynnä Robin-faneja. Näkyi eriparikenkiä, fanituotteita ja sydämenmuotoisia kylttejä. Jotkut heittivät nallekarhuja lavalle. Mahtaa Robinilla olla aika kasa nalleja ja rakkauskirjeitä. On jotenkin söpöä tuollainen alakouluikäisen fanitus ja ihastus. Meilläkin on tytön huoneen järjestyksessä huomioitu se, että sängystä näkee Robinin julisteen. Pahoin pelkään, että myös Robinin keikalla jatkuvasti hokema "uujee" jäi sanavarastoon.

Itselleni kaikenlainen fanittaminen on hieman vierasta. Kun minä olin ala-asteella, Spice Girls oli kova juttu. En fanittanut niitä, osittain ihan siitä periaatteesta, että kaikki muut kuuntelivat sitä. Kuuntelin Kentiä, mikä oli taas muiden mielestä tosi noloa. En myöskään ihan periaatteesta halunnut katsoa Titanicia, kun kaikki muut olivat niin lääpällään Leonardo DiCaprioon. Minun seinälläni ei ollut mitään julisteita, mutta oli minulla leikekirja urheilijoista, mikä varmaan ajoi samaa asiaa.

Sen mitä olen seurannut Robinia julkisuudessa, minulle on tullut hänestä aito ja nöyrä kuva. Siitäkin huolimatta, että hän vaikuttaa monessa mielessä liiankin täydelliseltä. Olen pohtinut sitä, missä määrin Robin on aikuisten luoma tähti.

On jotenkin kornia, kun 14-vuotias laulaa, että "kun nuoruus päättyy...". Siitä kappaleesta tulee niin vahvasti mieleen, että poika laulaa aikuisten tekemiä kappaleita. Robin on tosin ollut itsekin kappaletta tekemässä. Minä olen kohta kolmikymppinen, joten minunhan tässä pitäisi nuoruuden päättymisestä laulaa. Muissa biiseissä sanoitukset ovatkin enemmän kohderyhmän elämästä.  "Biologiaa, ruotsia ja sitten liikuntaa. Vielä kemiaa, kuka enää jaksaa matikkaa". Robinin kappaleista Luupilla mun korvissa on ollut itselläni se sitkein korvamato. Robinin taustalla on hyviä biisintekijöitä ja melodiat ovat kyllä toimivia ja mieleenpainuvia. Oma suosikkikappaleeni on Haluan sun palaavan, joka on Robinin ja bändin kitaristin Samppa Johanssonin tekemä kappale. Melkein herkistyin keikalla tuon biisin aikana. Sanat kertovat tietty siitä teinimäisestä ihastuksen kohteen kaipuusta. Kertosäkeistön melodia yhdistettynä Robinin saundiin saa tämän kolahtamaan minulle.

Keikkasetissä oli myös pari yllätystä. Tiktakin Heilutaan ei toiminut niin hyvin kuin Robinin omat biisit, vaikka onkin hauska pomppubiisi. Encorena kuultiin Final Countdown, jossa viimeistään tuli selväksi, että Robinilla on todella hyvä ääni. Yksi asia jäi ihmetyttävään, Chillaillaan-levyllä Puuttuvassa palasessa Brädi räppää. Ei toiminut, kun Robin räppäsi saman. Ei ole kyse varsinaisesti tekniikasta vaan sanoista: "Joo mä muistan ton tunteen Robin, kato Brädikin on ollu joskus kolmetoista..." Voisi varmaan keksiä jotain muuta siihen keikkaversioon. Miksei vaikka toinen kitaristeista räppäisi tuon kohdan omakseen, kun ovat kuitenkin Robinia vanhempia?

Robinin lavakarisma on mieletön. Vakuutti pikkutyttöjen lisäksi minutkin. Robin on lavalla luonteva ja tuntuu nauttivan joka hetkestä. Ei mitään päälle liimattua yleisön kosiskelua. Keikalla oli valtavasti energiaa ja liikettä. On varmasti haasteellista esiintyä yleisölle, jossa on kuulijoita 3-vuotiaista isoäiteihin, mutta kaikki tuntuivat viihtyvän.

Mielestäni suurin syy siihen, että Robin on niin suosittu on yksinkertaisesti se, että hän on hyvä laulaja. Tällä hetkellä ääni on vielä kaunis ja korkea pojan ääni, vaikka kappaleiden sävellajeja onkin jo täytynyt laskea. Uskon, että tuolla lahjakkuudella uraa on edessä äänenmurroksen jälkeenkin. Luin jostain haastattelusta, että Robin toivoo esittävänsä tulevaisuudessa itse tekemiään biisejä. Jään odottamaan, minkälainen artisti Robinista silloin tulee.

Suuri tunne jäi puuttumaan

Tampere-talo 1.2.2013
Tampere Filharmonia
Olari Elts, kapellimestari
Laura Mikkola, piano 
Hindemith: Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista 
Tüür: Pianokonsertto
Brahms: Sinfonia nro 1


Odotukset tälle konsertille olivat suuret, sillä sekä Hindemith että Brahms kuuluvat suosikkisäveltäjiini. Hindemithin Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista on hauska kappale. Tässä teoksessa, niin kuin illan konsertissa muutenkin, pasuunat saivat loistaa. Vasket olivat ylipäätään hyvässä iskussa ja paljon esillä. Myös patarummut kuuluivat kunnolla läpi konsertin. Pidän tästä teoksesta varmaan siksi, että se on jotenkin teatraalista. Musiikin teatraalisuus ja tietynlainen ohjelmallisuus juontaa juurensa siihen, että Hindemith oli alunperin säveltämässä teosta baletiksi. Musiikista nousee selkeitä mielikuvia ja siksi siinä on helppo elää mukana. Samaa ei voi sanoa konsertin toisesta kappaleesta, Erkki-Sven Tüürin Pianokonsertosta.

Pianokonsertto ei noussut kyllä suosikkieni joukkoon. Koserttoa kuunnellessa totesin, että pianon kilkutus sieltä ylärekisteristä kuulostaa korvaan kamalalta. Muutenkin äänimaailma oli toisinaan suorastaan ikävä. Minulla tosin on todettu ääniliherkkyyttä ja lievä kuulonalenema, joten en ehkä tässä asiassa edusta korvineni keskivertokuulijaa. Kilkutus tuntui fyysisesti epämiellyttävältä. Ei silloin voi nauttia musiikista. Myös se sattui korviin, kun lyömäsoittajat soittivat jousella peltiä. Tosin en muista tuon äänen tuntuneen näin epämiellyttävältä aiemmissa konserteissa. Ehkä sekin vaikuttaa, että istuin poikkeuksellisesti permannon etuosassa, kun yleensä istun parvella. En silti usko, että se pianon ylä-äänien kilinä olisi kuulostanut parvellakaan sen paremmalta. Konsertto parani kyllä loppua kohden. Parasta teoksessa oli jazzväritteinen kohta teoksen lopppuolella. Olin hieman omissa maailmoissani, kun yht'äkkiä huomasin, että nyt kuulostaakin hyvältä. Minulla ei ole mitään havaintoa siitä, mitä musiikissa tapahtui ennen siirtymistä jazzteemaan. Voi olla, että tämä on sitä musiikkia, josta nauttimiseen on nähtävä hieman vaivaa. Toisaalta, olen kuullut monenlaista nykymusiikkia ja modernia menoa, ja joskus jostain pitää ja jostain ei. Ei minkään musiikkityylin tai aikakauden teoksia voi niputtaa homogeeniseksi möykyksi.

Ilmeisesti Tüürin tarkoitus oli tässä konsertossa tutkailla pianon ylä- ja alaääniä. Laura Mikkola soitti ylimääräisenä kappaleena Chopinin Nocturnen c-molli. Pianon keskirekisteri kuulostaa kyllä niitä äärilaitoja paremmalta. Muutenkin nautin tässä konsertissa pianokonserttoa enemmän tästä Chopinin laulavasta ja herkästä kappaleesta. Soinnillinen ero näiden teosten välillä oli suuri.

Brahmsin Sinfonia nro 1 jätti aavistuksen kylmäksi. Pidän teoksessa eniten ensimmäisestä osasta, ja sen kuunteleminen olikin ihan nautinnollista. Mahtavan muhkea saundi lähtee noista filharmonian jousista! Toinen osa tuntui poikkeuksellisen tylsältä. Minä ainakaan en saanut siitä tällä kertaa otetta. Välillä tuntui siltä, että joku intensiivinen kannatteleva voima puuttui. Sinfonian kuluessa tuli muutamaan kertaan sellainen olo, että minulla olisi kuulijana kiire eteenpäin, mutta kapu jarruttaa. Välillä taas oman pääni sisällä joku kohta olisi vaatinut hitaampaa kypsyttelyä, mutta kapu kiilaa. Varmasti kyse on taas tottumisesta tiettyyn levytykseen ja siitä, että tuttussa teoksessa aivot eläytyvät musiikkiin muutama sävel etuajassa. Silti etenkin Eltsin monet hidastukset ja etenkin kiihdytykset tuntuivat korviini häiritsevän jyrkiltä.

Tänään ei tullut niitä kylmiä väreitä, mutta onneksi hetkittäin hyviä fiiliksiä.