Fiiliksiä ja ei fiiliksiä

Tampere Filharmonia
Pe 18.1.2013
Hannu Lintu, kapellimestari
Paul Watkins, sello

Mark-Anthony Turnage: Sellokonsertto
Gustav Mahler: Sinfonia nro 5 cis-molli


Tampere Filharmonian ja muutaman muun sinfoniaorkesterin tilaama Turnagen Sellokonsertto sai minut palaamaan maanantaiseen Avantin konsertin tunnelmiin. Silloin kuulin kolme sellokonserttoa pienessä salissa istuen muutaman metrin päässä lavan reunasta. Turnagen konsertin alussa tuntui aivan kuin Paul Watkinsin sellossa olisi sordino. Kesti aikansa tottua taas siihen, miltä musiikki kuulostaa Tampere-talon parvelta. Tosin konsertin ohjelmalehtisessä mainitaan, että Turnage painiskeli säveltäessään solistiosuuden kuuluvuuden kanssa ja päätyikin pienentämään orkesterin kokoa. Ongelma ei tainnut täysin ratketa, sillä Watkins jäi paikoin häiritsevän paljon orkesterin varjoon.

Tämä Turnagen konsertto ei herättänyt minussa suuria fiiliksiä. Alussa teos tuntui todella vieraalta ja tylsältä. Jäin miettimään, oliko syynä se, ettei tässä konsertissa ollut alkusoittoteosta. Oman kokemukseni mukaan se pikkubiisi konsertin alussa saa mielen oikeaan asentoon pidempiä teoksia varten. Nyt alkusoittoa ei ollut, koska Mahlerin jättisinfonia venytti konsertin jo muutenkin pitkäksi. Itselleni kävi kuitenkin niin, että kiireinen viikko painoi pääkopassa ja koko konserton alku meni jotenkin ohi. Ehkä konserttiin pitäisi pystyä valmistautumaan, eikä hypätä hirveän tohotuksen jälkeen suoriltaan penkkiin kuuntelemaan.

Mutta pääsinhän minäkin lopulta käyntiin, ja loppujen lopuksi Turnagen konsertto oli ihan okei. En tietenkään tehnyt mitään muistiinpanoja, mutta kirjoittelen tässä nyt mitä mieleen jäi. Ensimmäisestä osasta en kyllä muista kerta kaikkiaan mitään. Pidin toisessa ja viidennessä osassa esiintyneestä teemasta, jossa Watkins soitti pizzicatoa. Kolmas osa oli rytmikäs ja sai minut kunnolla hereille. Näiden riemukkaiden tunnelmien jälkeen ero neljänteen osaan oli jyrkkä. Konserton neljäs osa Prayer for a Great Man on Turnagen oman isänsä hautajaisiin säveltämää musiikkia. Minun pääni ei löytänyt yhteyttä kolmannen ja neljännen osan välillä. Neljännessä osassa käyrätorven äänenjohtaja Ismo Ponkala soitti duettoa yhdessä Watkinsin kanssa ja orkesteri oli hiljaa. Sikäli harvinaista, että Ponkala sai seistä soittamassa solistin vieressä. Alun pienen vire-erimielisyyden jälkeen osa toimi hyvin. Ja viimeinen osa oli kai ihan perusnautittavaa musiikkia, en tosin muista siitä mitään muuta, kuin sen toisen osan teeman.

Jotenkin tämä teos kuitenkin kalpeni niiden Avantin konsertissa kuultujen konserttojen rinnalla.


Mahler tuntuu saavan aina Tampere-talon sinfoniakonsertteihin paljon väkeä. Itse pidän kyllä Mahlerista, etenkin kaikesta, missä on laulua mukana. Mahler on emotionaalista paatosta, ja minähän tunteellisena höppänänä pidän kaikesta tunteessa vellomisesta. Vitosessa on muutamia kohtia, joissa iho menee kananlihalle ja hengitys alkaa elää musiikin tahtiin. Mutta sitten välillä haukotuttaa kamalasti. Olisiko sitä biisiä voinut vähän lyhentää? Kyllä kroppa kiittelee tuollaisen yli tunnin Mahler-session jälkeen.

Mahlerin 5 on siitä mukavaa seurattavaa, että siinä pääsee niin moni muusikko orkesterissa esiin. Mahlerin musiikissa vasket saavat yleensäkin soittaa mahtavan kuuloisia stemmoja, ja nyt etenkin Jonas Silinskas sai olla esillä trumpettisooloinen. Perjantain konsertissa keskityin erityisesti patarumpaliin, jolla myös on harvinaisen mielenkiintoista soitettavaa tässä teoksessa. En edes pyri objektiivisuuteen arviossani, mutta suonette sen minulle anteeksi kun kuuntelen patarumpuja rakastuneen naisen korvilla. Tunnen valtavaa ylpeyttä aina, kun saan kuunnella rakkaan aviomieheni soittavan osana tuollaista lahjakkaiden muusikoiden joukkoa.

Tuttua teosta on siinä mielessä mukavaa kuunnella, että tietää jo ne parhaat paikat. Tässä teoksessa pystyi vaipumaan jonnekin ajatuksiinsa niissä kohdissa, jotka eivät vaan saa minua ikinä mukaansa. Tai yritinhän minä keskittyä, mutta ei vaan pystynyt. Sitten ennen hyviä kohtia taas aivot päälle. Tai ehkä juuri päin vastoin, niissä hyvissä kohdissa ei päässä ole muuta kuin musiikkia. Tutussa teoksessa on aina se huono puoli, että huomaa kyllä, jos musiikki ei soi niin kuin nuotissa lukee. Kaikki pikkuruput kuulee, vaikka muutama kiksi tai muu töräys ei nyt kokonaisuutta ratkaisekaan. Pääosin orkesteri suoriutui todella upeasti. Jossain paikassa oli puilla ja jousilla jotain pientä hilua, joka ei meinannut pysyä kasassa. Ensin ajattelin, että onko tämä nyt joku kohta, joka kuulostaa vain korvaani erilaiselta. Kun fakkiutuu kuuntelemaan yhtä ainoata levytystä, saattaa konsertissa tai muussa levytyksessä yllättää,  kun esiin onkin nostettu eri soitinryhmiä tms. Nyt ei kuitenkaan ollut siitä kyse, sillä kyllähän sen huomasi kuinka Hannu Linnun lyönti muuttui ja hän teki töitä saadakseen porukan taas kasaan. Hieno taito sekin, että jos jonkun ohikiitävän hetken orkesterissa onkin kaaos, kohta kaikki on taas hallussa. Tämä on sitä elävää musiikkia.

Hieman tuntuu typerältä kirjoittaa tätä, kun en oikeasti muista enää mitään. Toisaalta luotan siihen, että kun musiikki oikeasti kolahtaa, se jää mieleen. Siihen ei lähtökohtaisesti tarvitse mitään partituuriin perehtymistä tai muuta syväanalyysiä, vaikka sekin on joskus hauskaa. Täytyy varmaan joskus testata ja kirjoittaa siitä, jos meneekin konserttiin partituurit opiskelleena ja monet levytykset kuunnelleena.

Enkä halua kirjoittaa tähän blogiin mitään vakavaa kritiikkiä, vaan pohtia niitä jälkiä, mitä kulttuurielämykset minuun ihmisenä jättävät. Vierastan ajatusta istua konsertissa lehtiö kädessä. Silloin tuntuisi, että olisin töissä tekemässä jotain vakavaa, enkä nauttimassa musiikista. Ehkä jatkossa minun pitää järjestää itselleni mahdollisuus kirjoittamiseen heti konsertin jälkeen, eikä muistella näin jälkikäteen. Tämä blogi hakee vielä muotoaan, mutta kirjoittamalla se lopullinen tyyli varmaan löytyy.