Tampereen Musiikkiakatemian kamariorkesteri
Kreeta-Maria Kentala, konserttimestari
Timo Jäntti, fagotti
J.H. Schmelzer: Fechtschule
J.B. Lully: Kolme tanssia oopperasta Roland
Antonio Vivaldi: Konsertto neljälle viululle ja orkesterille D-duuri
Antonio Vivaldi: Konsertto fagotille ja orkesterille e-molli
Arcangelo Corelli: Concerto Grosso nro 4 D-duuri op. 6
Minulla on ollut pitkään ennakkoluuloja barokkimusiikkia kohtaan. Mielikuvani barokista on jäykkä, tunteeton ja tylsä. En tiedä, olenko joskus aikoja sitten kuullut barokkia soitettavan erityisen tylsästi, vai johtuuko tämä mielikuva synkästä menneisyydestäni pianon parissa. Viimeisinä vuosina pianoharrastukseni herätti minussa lähinnä aggressiota, joten ehkä ne Bachin pianokappaleet saivat osansa. Häpeäkseni on myönnettävä, että joskus yläasteikäisenä käytin Bachin nimeä kirosanana. Bach! Sittemmin olen viisastunut ja ymmärtänyt mestarin suuren merkityksen. Silti, jos tuon aikakauden musiikista tai Bachin tuotannosta pitää kuunneltavaa valita, ne parhaat kappaleet esitetään siellä kirkon puolella.
Kun sattumalta nyt olin menossa kuuntelemaan barokkia, pohdiskelin jo etukäteen näitä barokkitraumojani, jotta olisin mahdollisimman avoin musiikille. Olen perehtynyt naurettavan vähän barokkiin. Pohjatietoni koostuu lähinnä siitä, mitä on musiikkiopinnoissa tullut pakollisissa opinnoissa eteen. Kun vihdoin pääsin pianosta eroon, vaihdoin soittimeni saksofoniin. Kyllä olen jotain Bachin huiluteoksia fonillakin soittanut, mutta aika kaukanahan se barokki on saksofonille tyypillisestä repertuaarista. Barokki ei ole siis lipannut kovin läheltä omissa soittohommisakaan.
En ole myöskään vapaaehtoisesti hakeutunut kuuntelemaan barokkia. Kyllähän Tampereen vanhan musiikin ystävät ilmoittelevat konserteista, mutta ei ole tullut mentyä. Se, saako jotain aikaiseksi vai ei, kertoo halusta ja motivaatiosta aika paljon. Minulla siis ei ole ollut motivaatiota mennä kuuntelemaan barokkia, vaan ennemmin olen katsonut kotona telkkarista kuka on voittanut Jenkeissä puoli vuotta sitten jonkun kykykisan. Kun konserttiin on tehnyt mieli, olen hakeutunut kuuntelemaan sitä, mistä tiedän pitäväni. Pelottavaa tällainen julkinen rehellisyys. Pitäisi varmaan kirjoittaa, että luen itselleni iltasaduksi partituureja. Oikeasti selaan Valittuja Paloja, jonka mummo ja pappa ovat minulle tilanneet.
Ainoa kerta viime vuosina, kun olen ihan konsertillisen kuunnellut barokkia, oli vuosi sitten Bakussa. Halusin siellä käydessäni kuulla, miten paikallinen sinfoniaorkesteri soittaa. Olin kyllä hieman harmissani, kun viikon ainoa konsertti oli barokkia. Minulla ei ole käsitystä, mitä siellä soitettiin ja ketkä soittivat. Mitään ohjelmalehtistä ei ollut saatavilla, vaan joku kuulutti azeriksi aina teosten välissä.
Antonio Vivaldi on ehdottomasti inhokkisäveltäjäni. Bakun konsertissa ahdistuin, kun ymmärsin kuulutuksesta, että kuuluisaa Vivaldin viulukonserttoa olisi luvassa. Voi kärsimys. Ehkä kamalimpia kappaleita ikinä. Lavalle asteli nuori kaunis paikallinen viulisti. Yleisössä otettiin kännykkäkamerat esiin ja hurrattiin solisti lavalle. Minäkin kuvasin, kerrankin kun se oli konsertissa sallittua. Harmi vain, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka tuo viulisti oli. Jos joku tunnistaa kuvasta, kuka tämä azerbaidzhanilainen viulisti on, niin kerro ihmeessä. Hän se meinaan soitti sen kamalan tylsän viulukonserton niin koskettavasti, että meinasi tulla tippa linssiin.
Näiden pohdintojen jälkeen päästään asiassa eiliseen konserttiin. Ensiksi pitää sanoa, että verrattuna edelliseen kuuntelemaani konserttiin kamariorkesteri soitti aivan todella upeasti. Eihän sitä huomannut edes olevansa oppilaskonsertissa. Ei vireongelmia ja muutenkin soitto sujui hyvin yhteen. Barokkikonsertissa orkesteri soitti ajan hengen mukaan ilman kapellimestaria ja viulistit seisaallaan. Tärkeä vaikutus orkesterin hyvään suoritukseen oli varmasti vanhan musiikin spesialistilla Kreeta-Maria Kentalalla, joka konserttimestarina taipui rokkarimaisiin loikkiin tahtia pitäessään ja musiikkiin eläytyessään. Niin, todellakin, eläytyessään. Upeaa oli katsoa sitä soittajien vuorovaikutusta, mitä etenkin ilman kapellimestaria soittaminen vaatii. Parasta antia oli seurata Kentalan ja kakkosviulun äänenjohtajan Aarni Pennasen sujuvaa vuorottelua solistisissa rooleissa. Konsertissa oli rento tunnelma, joka johtui varmasti Kentalan ja Pennasen luontevasta liikkumisesta lavalla. Lopussa he yltyivät varsinaiseen kilpasoitantaan. Heillä tuntui olevan hauskaa. Tässä konsertissa barokkimusiikki eli ja hengitti, eikä ollut tylsää monotonista nakutusta. Tai ei ainakaan koko aikaa. Ja silloin kun oli, syy oli ehkä säveltäjissä eikä soittajissa. Tai minussa.
Ehdin jo toivoa, että ehkä se Vivaldi ei olekaan niin kamalaa. Mutta kyllä tuon neljän viulun konserton alku oli masentava. Se on on juuri sellaista tikutikutikutiku-hilipatipippaa, mitä en kestä. Ehkä se on joku jousisoittajien juttu. Vivaldi fagotilla oli paljon parempaa. Etenkin Andante-osassa, missä sai kuulla upeaa laulavaa Timo Jäntin soittoa. Mutta ei se hiluhilu-osasto ollut fagotillakaan ihan meikäläisen lempparia.
Minua vähän häiritsee se, etten erityisen paljon nauti barokkimusiikin kuuntelemisesta. Kunnon kulttuuri-ihmisen pitäisi. Tai miksi pitäisi. Ihan yhtä iso pakko kuin Ilkka Malmbergin on tykättävä Saariahon musiikista. Ei ole pakko tykätä, jos ei aidosti tykkää. Eikä ole pakko kuunnella, jos ei tykkää. Malmbergin viime aikaiset kirjoitukset Hesarissa ovat saaneet minut pohtimaan, miksi jostain asiasta tykätä ylipäätään. Pitääkö kuunnella musiikkia, josta ei pidä kuuluakseen johonkin yhteiskunnan kulttuuriklubiin vai voisiko sittenkin hakea elämyksiä, joista pitää?
Miksi minä sitten haluaisin oppia pitämään barokista? En mielestäni tiedä siitä tarpeeksi voidakseni antaa lopullista tuomiota. Musiikki-ihmisenä ajattelen, että yleissivistyksessäni on paha aukko. Jos tutkin tätä musiikkia, ehkä opin pitämään siitä. Joskus musiikki iskee heti, joskus se ainakin minulla vaatii hieman tutkailua. Ehkä perehtymisen jälkeen huomaan, etten vain pidä barokista. Joka tapauksessa barokkiin tutustuminen varmasti kasvattaa ymmärrystä sillekin musiikille, mitä itse mieluummin kuuntelen. Kyse on hyvin pitkälti siitä, onko minulla motivaatiota opiskella barokkia eli varata asialle aikaa. Vai katsonko telkkarista, kuka olikaan Biggest Loser vuonna 2008. Tähän aiheeseen palaan ehkä myöhemmin.
Miksi minä sitten haluaisin oppia pitämään barokista? En mielestäni tiedä siitä tarpeeksi voidakseni antaa lopullista tuomiota. Musiikki-ihmisenä ajattelen, että yleissivistyksessäni on paha aukko. Jos tutkin tätä musiikkia, ehkä opin pitämään siitä. Joskus musiikki iskee heti, joskus se ainakin minulla vaatii hieman tutkailua. Ehkä perehtymisen jälkeen huomaan, etten vain pidä barokista. Joka tapauksessa barokkiin tutustuminen varmasti kasvattaa ymmärrystä sillekin musiikille, mitä itse mieluummin kuuntelen. Kyse on hyvin pitkälti siitä, onko minulla motivaatiota opiskella barokkia eli varata asialle aikaa. Vai katsonko telkkarista, kuka olikaan Biggest Loser vuonna 2008. Tähän aiheeseen palaan ehkä myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti