Äiti ja tytär Tallinnassa

Lähdettiin tytön kanssa kahdestaan reissuun ja jätettiin ukot kotiin. Olen elämäni aikana käynyt Tallinnassa tätä ennen 2–3 kertaa, ja nekin muutaman tunnin pikareissuja. Kovin hyvää käsitystä minulla ei siis kaupungista ollut tätä ennen. Kirjoitanpa siis tähän, mitä tytön kanssa touhusimme, muistoksi itselle ja vinkiksi muille.

En jaksanut kovinkaan paljon etukäteen selvittää asioita. Olen melko pihi ja sen puolesta varmaan luonteeseen sopisi syynätä etukäteen kaikki halvimmat majoitukset ja tekemiset. Nyt oli tyttären toiveissa kylpylähotelli, ja koska ekana google tarjosi Kalev Spata, niin sinne mentiin. Sen verran tietty katsoin, että hotelli on Tallinnan keskustassa, eikä missään syrjäkylillä. Laivamatkoissa halvan hinnan ja parhaan ajankohdan etsiminen johti sellaiseen kikkailuun, että perjantaina Tallinnaan mentiin Viking Linellä ja sunnuntaina kotiin tultiin Eckerö Linella.

Menomatka: Viking Xpress

Perjantaina siis lähdettiin matkaan. Laiva oli jo osa matkaa, nimittäin elämänsä 9 vuoden aikana tyttöni on käynyt vain yhdellä laivareissulla tätä ennen. Kivaa oli. Kannelta katseltiin maisemia, vaikka keli oli viileä. Suurin osa matkasta kului lasten touhuissa. Ei sitä aina itse tule ajatelleeksi, kuinka noinkin isoa lasta ilahduttaa Ville Viikingin halaaminen. Lapsille oli myös ohjelmaa pitkin matkaa bingosta rintamerkkien askarteluun. Matka meni nopeasti, matkakihelmöintiä vatsassa. (Ei onneksi muuta kihelmöintiä, vaikka kuopuksen oksentelua edellinen yö tulikin siivoiltua useampaan kertaan.)

Kalev Spa

Hotellilla oli kyllä loistava sijainti, vanhankaupungin reunalla. Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen olimme tulleet satamasta hotellille. Aivan lähellä oli ruokakauppakin. En osaa tehdä mitään vertailua kotimaisiin tai muunkaan maalaisiin kylpylähotelleihin, koska ei ole juurikaan tullut kylpylälomia harrasteltua. Sanoisin, että 134 euroa kahdelta hengeltä ja kahdelta yöltä oli ihan hyvä diili.

Olin varannut etukäteen kauneushoitoja meille molemmille. Ensin vuorossa oli puolituntinen käsihoitoa ja sitten puolen tunnin kasvohoidot. Spassa oli siis tarjolla kauneushoitoja lapsillekin. Kasvohoidosta en osaa sanoa, oliko se sen kummempaa kuin rasvan hieromista naamaan. Käsihoidon aikana olimme vierekkäin ja näin, mitä tytölle tehtiin. Minä otin Spa Sensation -parafiinikäsihoidon (25€), jossa lähinnä istuin paikallani kädet parafiinihanskoissa. Täytyy kyllä mainita myös melko perusteellinen hieronta sekä hoidon alkuun kuorinta-aineen kanssa, että rasvan kanssa hoidon lopussa. Tyttö sai kynsihoidon (15€), joka todellakin tuli tarpeeseen. On nimittäin ollut hieman taipumusta repiä kynsiä ja kynsinauhoja. Kova homma tuntui hoitajalla olevan, mutta kyllä muuten tuli siistit ja nätit kädet! Kynsilakalla tietysti. En olisi uskonut samoiksi sormiksi. Työn jälki oli siis hyvää, mutta siitä miinusta, että nämä hoitajat pölisivät keskenään venäjää lähes koko ajan. En minä nyt mitään rupattelua olisi kaivannut, kunhan olisivat kertoneet, mitä ovat tekemässä. Ehdin jo miettiä sitäkin, etteikö hoitaja vain osaa suomea, mutta kasvohoitoon siirryttäessä tämä teoria kumoutui.

Kasvohoito oli jokin puolituntinen puhdistava Guinot-hoito. En nyt löydä kauneushoitolan listalta mitään, jonka kuvaus, hinta ja aika vastaisi kokemustani, ja sähköpostikin on mystisesti kadottanut varausviestini. Joka tapauksessa, ensi alkuun taas hierottiin ja kuorittiin, sitten jollain lämmittävällä härvelillä käsiteltiin sekä lopuksi rasvailtiin ja hierottiin. Sain loppuun valita joko hieronnan tai naamion. Hieronta teki kyllä hyvää. Se tuli minulle hieman yllätyksenä, että kasvohoidossa käsiteltiin myös dekoltee ja että hieronnassa huomioitiin kivasti hartiat ja niskakin. Oli rentouttavaa. Siinä olotilassa tulin ostaneeksi myös hirmuisen kalliin rasvan (47€), joka tietenkin olisi loistava juuri minun punoittavalle iholleni. Olin ihan varma, että maksoin kamalasti ylihintaa  tuostakin tuubista, mutta tämä ostamani Guinot'n Hydra sensitive -rasva ainakin eräässä verkkokaupassa oli pari euroa enemmän. Ehkä siis käypä hinta tuosta. Eri asia tietenkin, toimiiko se yhtään paremmin kuin se 5 euron markettitköttikään. Lapsen kasvohoito (16€) kesti myös puoli tuntia ja sisälsi ainakin naamion sekä jonkinlaista hierontaa. En nyt muista oman kasvohoitoni hintaa, mutta muistelisin kokonaislaskun olleen hoitojen osalta 90 jotain euroa. Sanoisin, että oli hintansa väärti.

En todellakaan ole mikään kauneushoitojen suurkuluttaja tai asiantuntija. Ajattelin jotenkin niin, että maksan hetken rentoutumisesta, ja hoitojen hyödyt huuhtoutuvat viimeistään kylpylän vesissä. Nyt on kyllä pari päivää ja neljä kylpyläkäyntiä myöhemmin todettava, että ainakin vielä vaikutusta on havaittavissa. Sekä käsissä että naamassa minulla on ollut ahkerasta rasvailusta huolimatta melko kuiva iho. Juuri hoksasin, että ei muuten ole enää. Ehkä kauneushoito siis oikeasti kaunisti, ainakin muutamaksi päiväksi. Reissun lopussa kun kyselin tytöltä kohokohtia reissusta, kauneushoidot pääsivät kärkipäähän. Sitäpä juuri hainkin takaa, että tämä olisi jotain aivan erityistä hemmottelua meille molemmille.

Pelmenit sienisoossilla. Ihan ok.

Silti sanoisin, että kauneushoidot heti hotelliin saapumisen jälkeen eivät olleet paras vaihtoehto. Tytöllä nimittäin oli niin hirveä kiire uimaan, että sinne olisi pitänyt päästä heti hoitojen perään. Minä ajattelin, että eihän me nyt kalliita tököttejä heti huuhdota pois. Sen verran sain uimista lykättyä, että käytiin kaupungilla syömässä. Lähdettiin ovesta pihalle, eikä kovin pitkälle ehditty, kun tyttö jo valitsi ruokapaikaksemme Troikan. Aika läpinäkyvää oli, että valinnan syy oli se, että äkkiä saisi jotain suuhunsa ja pääsisi uimaan. Minä söin pelmenejä ja tyttö leivitettyä kanaa tillivoilla. Ihan ok ja maksoi vain pari kymppiä, mutta venäläinen keittiö ei nyt muutenkaan ole mikään suosikkini.

Kylpylässä ehdittiin lillua neljään eri otteeseen. Ihan riittävän hyvä kylpylä minulla, mutta minä en erityisemmin pidäkään lillumisesta. Sikäli olikin harmi, etten ottanut edes uimalaseja mukaan. Tuolla nimittäin olisi voinut päästellä 50-metrisellä radalla melko rauhassa. Mutta enpä ollut reissuun lähtenyt urheilemaan, vaan etenkin kylpylässä tekemään sitä, mitä tyttö haluaa. Niinpä hilluimme altaassa muuten vaan, löhösimme kolmessa 35-asteisessa porealtaassa ja laskimme liukumäkiä. Niitä oli kolme: Yksi oli lyhyt Kamikaze, jossa vain tultiin hurja mäki alas. Takuuvarmasti vettä korvissa ja nenässä ja joka paikassa sen jälkeen. Toinen suosikki oli hieman pidempi liukumäki. Jostain syystä tytöllä loppui siinä aina vauhti kesken, ja piti ottaa käsillä lisää vauhtia. Minullakin joskus vauhti meinasi hiipua, mutta useimmiten menin kovaa alusta loppuun, varmaankin suuremman elopainon avittamana.
Sitten oli musta putki, jossa mentiin muuten pimeässä, mutta jotain valoja siellä välkkyi. Tein testilaskun, jonka perusteella en suositellut 9-vuotiaalleni, joka ei ole siitä rohkeimmasta päästä näissä jutuissa. Ei se putki ollut munkaan mielestä kiva. Kamalasti tuli kolhuja, kun ei pimeässä pystynyt mitenkään ennakoimaan, mihin suuntaan putki seuraavaksi kaartaa. Nyt kyllä tuntuu alaselässä muutenkin, että on tullut mäkiä laskettua.

Iso miinus kylpylässä oli ainakin minulle pesutilat. Ainakin aamulla, kun ensimmäisenä tuli paikalle, pesuhuoneessa haisi maakellari ja toisaalta sellainen imelä. Sama imelä haju oli myös ns. kukka-altaan luona. En ole mikään homeasiantuntija, mutta home kyllä tuli mieleen siitä hajusta. Pesuhuoneen lattialla oli sellaista mustaakin. Joka tapauksessa ei tehnyt mieli jäädä sinne hengaamaan kovin pitkäksi aikaa. Niinpä marssimme altailta suoraan kaapeille hakemaan kylpytakkeja ja sitten huoneeseen suihkuun. Kyllä taas huomasi, että monet olivat tottuneita kylpyläkävijöitä ja minä en. Olisi varmaan pitänyt tietää, ettei tuolla ole sellaisia tohveleita talon puolesta tarjolla. Monet muut olivatkin hoksanneet ottaa omat sliparit mukaan. Sitä ällöttävämpää oli kulkea siellä niillä (home)lattioilla paljain jaloin. Siitä sitten samalla tyylillä pitkin hotellin käytäviä ja hissejä. Ensi kerralla viisaammin.

Ennen kylpylään menoa tulin lukeneeksi huoneen kansiosta, että naisilla toivotaan kokouikkaria. Minä tällaisena sääntöorientoituneena ihmisenä ehdin jo kuvitella, kuinka minut bikineineni käännytetään ovella. No olihan siellä niitä sääntöjä, mutta ei niitä tuntunut monikaan noudattavan. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että suurin osa paikallisista marssi kuivin tukin ja uikkarein pukkarista suoraan altaaseen. Meikit naamassa tietenkin. Sain minäkin uida bikineissäni rauhassa.

Lauantain ohjelma Tallinn Cardilla

Joillain muilla reissuilla on tullut harrastettua näitä alennuskortteja kaupungin nähtävyyksiin. Ostin tulomatkalla laivalta 48 tunnin Tallinn Cardit minulle ja tytölle (59€). Jälkiviisaana voin sanoa, että 24 tunnin kortitkin olisivat riittäneet. Mutta ostohetkellä ajatuksena oli käydä jo perjantaina jossakin kohteessa. Itse asiassa yritimme käydä illalla hotellin lähellä olevasta kahvilasta ilmaiset suklaakonvehdit, mutta ovi oli lukossa. Hintaeroa ei toisaalta ollut montaakaan euroa, joten ehkä tuo parin päivän kortti on hyvä ottaa, jos vähänkään tuntuu siltä, että sille voisi olla käyttöä.

Rahallinen hyöty ei nyt aivan valtaisa ollut, mutta kortilla saatavien ilmaisten sisäänpääsyjen ja alennusten lisäksi merkittävä etu oli siinä, että kortti antoi vinkkejä, mitä tehdä. Koska en jaksanut perehtyä etukäteen siihen, mitä Tallinnassa voisi tehdä, Tallinn Card helpotti reissun suunnittelua paikan päällä. Minua ei haitannut sekään, että käymällä vain kortin mainostamissa paikoissa reissu olisi jotenkin tylsän turistimainen. Lisäksi tuli paljon vinkkejä mahdollisille tuleville reissuille. Esimerkiksi eläintarha, lelumuseo ja merimuseo kiinnostaisivat.

Lauantai oli reissumme ainoa kokonainen päivä Tallinnassa, ja ehdimme monenlaista. Tytön toiveesta herätys soi klo 7, nautiskelimme hotellin aamiaisesta ja menimme uimaan heti klo 8, kun kylpylä aukesi.  Kymmeneltä olimme jo kaupungilla ensimmäisessä kohteessa, Kalevin marsipaanimuseohuoneessa. Kyllä, ihan varta vasten menimme paikalle hakemaan kortilla saatavan ilmaisen yllätyksen. Saimme marsipaani-suklaapatukat ja kahviossa olisi ollut tarjolla kupit teetäkin, mutta meillä oli jo kiire seuraavaan paikkaan. Niin söpöjä marsipaanijuttuja siellä olikin, että ostimme kuitenkin pääsiäspöytään vähän koristetta.

Marsipaaniötöjä pääsiäiseksi.

Seuraavaksi suuntasimme Bastionin tunneleihin, ilmaiseksi kortilla tietty. En tietenkään ollut lukenut kotona tätä kohdetta suunnitellessani, että tunnelivierailulle pitää ilmoittautua etukäteen. Onneksi Tallin Cardin lehdykässä oli maininta ja saimme varattua ajan. Tämä kohde oli etukäteen myös tytön mielestä sieltä kiinnostavimmasta päästä. Kierroksen alkuun katsottiin kymmenminuuttinen animaatio Tallinnan historiasta. Mielenkiintoinen filmi, josta minäkin opin jotain uutta. Tosin filmi ja koko opastettu kierros oli englanniksi, niin osa omasta energiasta meni simulaanitulkkaukseen. Tunneleihin käveltiin ryhmässä oppaan johdolla. Toteutus oli siinä mielessä mielenkiintoinen, että menimme tunneleissa pidemmälle edetessämme ajassa nykyhetkestä taakse päin: eri kohdissa tunnelia kerrottiin 90-luvulla tunneleissa asuneista kodittomista, 80-luvun punkkaribileistä jne. Mielenkiintoista! Jossain vaiheessa tyttö tarrasi minua hihasta ja sanoi, ettei aio koskea mihinkään muualle kuin lattiaan. Jutut tunnelin kummituksista, pommituksista ja etenkin jättiläishämähäkeistä taisi olla liikaa. Lisäksi mm. kaasunaamariin puetut nuket vähän värisyttivät. Tunnelivierailua ei suositellakaan alle 7-vuotiaille. Kuten todettua, minun tyttöni on aika herkkä, etenkin hämähäkkien suhteen. Hän kuitenkin jaksoi reippaasti loppuun asti ja minä käänsin oppaan selostusta hieman valikoiden.

Kurkistus Kiek in de Kök -tornista.

Samassa rakennuksessa on myös museo Kiek in de Kök -tornissa, joten kävimme sielläkin. Tornissa on esillä mm. erilaisia tykkejä ja muita aseita. Ylimmässä kerroksessa oli jostain syystä kuvia kiinalaisista talviurheilijoista. Ei selvinnyt, miksi ihmeessä. Maisemat olivat kyllä hienot. Tytön mielestä tämä oli tunneleita parempi kohde. Kierreportaita tuli kyllä kuljettua.

Ihania löytöjä Nu Nordikista.

Sitten jatkoimme matkaa suunnitelmiemme mukaan seuraavaan kauppaan, josta oli luvassa ilmainen yllätys. Nu Nordik oli täynnä ihania tavaroita koruista jakkaroihin. Tallinn Cardilla sai ilmaisena lahjana postikortin ja lisäksi ostoista alennusta 15%. Tyttö löysi hauskat sormikkaat ja minä kivat korvikset.

Seuraavaksi suuntasimme muutaman shoppailun kautta Viru väljakille, josta lähtee sightseeingbusseja kolmeltakin eri firmalta. Kortilla pääsi maksutta yhdelle kiertoajelulle. Me menimme Tallin City Tourin Sinisellä linjalla. Tallinnassa oli tympeää asiakaspalvelua kyllä useammassakin paikassa, mutta tämä bussikuski nyt vei voiton tässä sarjassa. Ei sanonut sanaakaan. Ylhällä jo jonkun aikaa istuttuamme huomasimme, että joillain muilla on nappikuulokkeet. Ilmeisesti ne olisi pitänyt sitten itse tajuta ottaa jostain. Olisi se kuski nyt voinut niistä sanoa. Toisaalta ei paljon kiinnostanut kuunnella mitään selostuksia, joten emme lähteneet kuulokkeita etsimään vaan istuimme tunnin bussissa katselemassa maisemia. Ihan kiva nähdä muutakin Tallinnaa kuin se Vanha kaupunki.

Tässä välissä päivää menimme evästämään hotellille, uimaan taas 1,5 tunniksi ja sitten oli aika lähteä taas kaupungille. Suunnitelmissa oli vielä pari kohdetta, jossa lupailtiin ilmaisia yllätyksiä. Käsityöliike Rewill Vene-kadulla lupaa ilmaisen lahjan ja 20% alennusta ostoista. No mepä löydettiin pikkuveljelle ihana sammakko. Myyjä kaivoi esiin korin, josta sai ottaa yllätyksen. Sanoin siinä tytölle, että valkkaa minullekin puolestani. Myyjä alkoi siinä sitten korostamaan, että vain yksi lahja. Minä ihmettelin, että meillähän on kaksi korttia. Kuulemma saamme vain yhden, koska ostimme vain yhden tuotteen. (Jaa. Että oltais saatu kaksi lahjaa, jos oltaisiin ostettu kaksi euron tuotetta, mutta yksi kappale kympin ostoja nyt sitten oikeutti vain yhteen "ilmaiseen" lahjaan?) Kuulemma putiikissa käy paljon turisteja, jotka tulisivat vain hakemaan sen ilmaisen lahjan ja heille sitten sanotaan, että ette saa.

Sammakko on söpö, mutta putiikki
vähän höpö.

Minä sanoin, että ei missään ehdoissa lue, että ilmaisen lahjan vastineeksi pitäisi ostaa jotain. Sehän olisi silloin kaupanpäällinen eikä "free gift". Tavallaan ymmärrän joo, enkä ehkä itsekään kehtaisi käydä pikkuputiikista hakemassa lahjaa ilman, että ostaisin jotain. Toisaalta kyllä tämä on ihan ihmeellistä nillitystä. Omasta mielestäni olen "maksanut" siitä ilmaisesta lahjasta ostamalla sen kortin. Ymmärtääkseni noiden ilmaisten lahjojen koko pointti on vähän siinä, että niillä ohjataan se turisti juuri tuohon käsityöpuotiin eikä sinne naapuriin. Ehkä se turisti ostaa jotain lisäksi, ehkä ei. Periaatteesta ärsyttää niin paljon, etten varmaan tuolla enää toiste asioi jos Tallinnassa käyn. Ei sikäli, että olisin hirveästi tarvinnut omaa ihmeellistä roikkuvaa minineulatyynyä/joulukuusen koristetta, mikä ikinä onkaan. Esitin siis kummastukseni, mutten jaksanut jäädä vääntämään asiasta.

Torilta löydetty nalle nautiskelee kaakaota
ja ilmaista konvehtia.

Seuraava ilmainen juttu oli Kehrwieder Chocolaterie Raatihuoneentorilla. Saman firman kahvilassa yritettiin siis samaa etua käyttää jo aiemmin, mutta ovet eivät meille auenneet. Olin havaitsevani pienen nyrjähdyksen myyjän kasvoilla, kun ilmoitin haluavani ilmaiset konvehdit, mutta esitteli kuitenkin ihan ystävällisesti, mitä kaikkea onkaan tarjolla. (Älkää tarjotko näitä ilmaisia juttuja, jos ette halua niitä asiakkaille tarjota, urpot.) Istuimme teen ja kaakaon äärelle konvehteja nautiskelemaan. Ihanan viihtyisä kahvila, jossa olisi paremmalla kelillä ollut kiva istua ulkonakin. Taas voisin huomauttaa, että ilman noita ilmaisia konvehteja emme välttämättä olisi päätyneet juuri tämän kahvilan asiakkaiksi. Että turha pyöritellä niitä silmiä. Tai ei tunnu mulla missään, vaikka pyörittelisivätkin. Jonkun mielestä voi sitten olla jotenkin typerää kulkea metsästämässä kaiken maailman ilmaisia lahjoja ja alennuksia, mutta minusta se on hauskaa seikkailua. Ihan kuin arpajaisissa, ei aina tiedä mitä saa. Joskus kivaa, joskus turhaa. Ei tietty ole järkevää orjallisesti käydä vain niissä ruokapaikoissa ja kohteissa, joista saa alea, mutta miksi ei ottaisi alennusta, jos sitä kerta on tarjolla? Sitä paitsi niistä aleista maksettiin 59 euroa.

Meillä oli varattu pöytä Peppersackiin, josta sai jälleen Tallinn Cardilla 10% alennusta. Halusin tähdätä niin, että näemme jokailtaisen miekkailuesityksen (n. klo 20–20.30). Olen tässä keskiaikaisessa ravintolassa käynyt joskus 15 vuotta sitten luokkaretkellä. Mitään muuta en muista, kuin että söin elämäni ensimmäistä kertaa viiriäisenmunia. Juuri tällä alueella ravintolan edustalla on mukava keskiaikainen tunnelma: mantelinmyyjiä kärryjensä äärellä, keskiaikaista musiikkia ja muutenkin mukavan vanha tunnelma. Sisällä ravintolassa ei tämä keskiaikaisuus ihan ole loppuun asti viety, vaikka tarjoilijoiden kostyymit olivatkin ajan mukaiset. Ensinnäkin ei siellä ruokalistalla ihan hirveästi keskiaikaisen kuuloisia annoksia ollut. Jossain vaiheessa iltaa havahduin siihen, että täällähän muuten soi joku jazzvivahteinen tunnelmamusiikki. Olis kyllä pitänyt olla sitä pillipiiparointia!

Alkupalaksi Lihasuupala kahdelle.

Mutta siihen ruokaan: Lapselle annettiin eteen lastenlista, jonka tarjonta oli se tylsä tavanomainen: lehtipihviä ja ranskiksia, nakkeja ja ranskiksia… Aika nopeasti ehdotin tytölle, että mitäs jos tilaisit ihan tältä varsinaiselta listalta. Alkupaloiksi otimme Lihasuupalan kahdelle: ilmakuivattua suolapekonia, paahtopaistia, veripalttusipsejä ja naudankieltä. Yllättäen kieli oli tytön lemppari ja minä sain loput. Mausteinen herukkamössö oli aika hyvää myös. Tytölle tilattiin pääruuaksi Katharina-tyttären yllätys eli kokonainen kultaotsa-ahven yrttivoilla. Taisi olla hyvää. Minun Crowell-isännän juhlaruoka oli aika perussapuskaa: possua, hapankaalia, pottua ja kantarellisoosia. Ei pahaa, muttei oikein herättänyt mitään ihmeellisiä fiilareita. Jälkkäriksi söimme niinkin keskiaikaisia herkkuja kuin Creme Brulé ja chilinen suklaakakku. Ihan hyvä suklaakakku, ei tosin kovin chilinen. Ehkä muisti teki tepposet, kun edellisen vierailun perusteella luulin, että ruokalista olisi oikeasti jotenkin erikoinen ja keskiaikainen. Jotenkin pisti silmään sellaiset ruuat kuin "jalapeno-mangokuorrutteisia tiikeriravunpyrstöjä ja vihannesvokkia". Tai ehkä käsitykseni keskiaikaisesta ruuasta on vaan sitten väärä. Piti ihan Wikipediasta tarkistaa, mitä siellä kerrotaan keskiaikaisesta ruokakulttuurista. Kyllähän tuonkin artikkelin pohjalta löytyisi paljonkin vinkkejä herkullisen keskiaikaisen menun tekemiseen ilman suklaakakkujakin. Vai onko tämä jotain nykyajan meininkiä, että keskiaikaisen ravintolan pitää tarjota vähän kaikenlaista, että turistiryhmästä kaikki löytää jotain syötävää? Kas kun ei sushia ollut listalla.

Olimme melkein jo syöneet, kun oli vihdoin miekkailuesityksen aika. Meidät ohjattiin sivuhuoneesta pääsalin puolelle, baaritiskin taakse. Kävi mielessä, onkohan tällainen ihan kaiken maailman ohjeiden mukaista, että asiakkaat lapsista lähtien seisovat siinä kaljahanojen takana ihan omin päin. Piti vähän itse katsoa, ettei tukka hulmua jääpalakulhoon. Mutta mitäpä pienistä, sillä hyvähän meidän oli siinä katsella esitystä. Vironkielisestä dialogista en mitään tajunnut, mutta se ei ollut juonen ymmärtämisessä oleellista: kahdelle miehelle tuli misusta riitaa ja kohta tapeltiin nyrkein ja miekoin. Esitys oli hyvinkin viihdyttävä. Tuli mieleen huonot action-leffat ja showpaini. Toinen lyö 20 senttiä ohi ja toinen heittää päätään suunasta toiseen. Komediaa oli enemmänkin, nimittäin huoneen poikki kulki viikatemies ikäänkuin olisi tulossa toista miekkailijoista hakemaan. Mutta ohihan se kulki, haki vain oluen. Tästä tulikin mielenkiinoinen juttu mieleen. Kysyin tytöltä, tietääkö hän, mitä viikatemies tarkoittaa. Ei tiennyt. Ei sitä aina tule ajatelleeksi, että itselle itsestäänselvät kulttuuriset konnotaatiot eivät tietenkään ole lapselle vielä selviä. Jostain ne on ensimmäistä kertaa opittava.

Seurasimme tappelua turvallisesti kaljahanojen takana.

Paljon ehdittiin yhden päivän aikana touhuta. Sunnuntaina oli taas seiskalta herätys, jotta ehdittäisi polskia kunnolla vielä ennen lähtöä. Muuten meni kaikki hyvin, mutta monista tsekkauksista huolimatta unohtui kännykän laturi hotelliin. Ei vaan tullut mieleen niitä pistorasioita tarkistaa. Ensi kerralla pitää tehdä etukäteen joku idioottivarma tsekkauslista tähänkin asiaan. Muuten meni kaikki nappiin, paitsi kamera unohtui kotiin ja laturi hukkui. Onneksi on nämä nykyajan telefoonit, niin jotain kuvamateriaalia sai.

Kotiin!

Eckeröline Finlandialla matkattiin kotia kohti. Se olikin paljon väljempi paatti kuin Viikkari tullessa. Viikkarilla ei ollut toivoakaan päästä mihinkään kahvilan pöytään istumaan, saati ikkunapaikalle. Muutenkin tuntui olevan ahdasta joka paikassa. Nyt tilaa oli mukavasti ja saimme huilia. Huomasi kyllä, että jotkut olivat tottuneempia risteilymatkustajia. Kaikki tuntuivat suuntaavan niin määrätietoisesti jonnekin heti laivaan saavuttuaan. Monet hoksasivat viedä säilytyslokeroihin laukkujaan, toiset valkkasivat heti ne parhaat paikat kahviloista. Minä olin ihan uunona, että missäs me ollaan ja mitä täällä edes on. No, hyvin ehdittiin ja mahduttiin. Kotimatkalla ei jaksanut muutenkaan enää hötkyillä, vaikka kova kiire oli jo kotiin. Oli mukava reissata ja viettää kahdenkeskistä aikaa tytön kanssa. Mutta oli loppua kohden aika kova ikävä pientä poikaa.

Santeri Sammakko, ihana esitys ihan pienille

Santeri Sammakko 13.3.2015

Tanssiteatteri MD 
Koreografia ja tanssi Samuli Roininen
Tekstit ja piirroskuvat Leena Junnila
Valosuunnittelu Sari Mayer
Visuaalinen toteutus Samuli Roininen

Tanssiteatteria 0–3-vuotiaille! Minun poikani 1v2kk on ehdottomasti kohderyhmää, joten tämä merkattiin kalenteriin. Ensimmäistä kertaa hän ei ollut kulttuuririennoissa. Pari viikkoa sitten saatiin ensimmäinen kokemus lastenesityksestä Tampere Filharmonian ja Satu Sopasen lastenkonsertissa. Siellä oli pojan mielestä hauskaa ja minusta tuntui, että hän todella sai siitä jotain. Mielenkiinnolla odotin, mitä hän tykkäisi tanssiteatterista.

Kuva: Helen Hallamaa

Jo ennen kotoa lähtöä tuli mieleen, että mihinkähän siellä rattaat saa. Eivät taida kaikki mahtua ylös aulaankaan, mutten haluaisi niitä Hämeenkadun porttikonkiinkaan jättää. Paikan päällä oli jo porttikongissa jono rattaita. Minulla on kyllä rattaissa lukkokin, mutta en siltikään halunnut jättää rattaita tavaroineen siihen. Sitten huomasin, että oli muutamat rattaat portaita ylöskin tuotu, joten niinpä tein minäkin. Ehkä olen neuroottinen, mutta olisin varmaan koko esityksen ajan pohtinut, onko rattaat ja tavarat vielä tallella.

Pojalle ihmettely alkoi jo aulassa, kun paikalla oli paljon lapsia. Mikä paikka tämä oikein on? Esityskin alkoi jo aulassa, kun Santeri Sammakko kulki lasten seassa ja kutsui tulemaan perässään esityssaliin. Esitys ei ollutkaan Hällä-näyttämöllä vaan harjoitussalissa. Siellä pörröisen vihreän maton ympärillä oli tyynyjä istuinalustaksi. Kun esitys alkoi, minun poikani aloitti hirmuisen selostuksen. Osoitteli vimmatusti Santeri Sammakkoa ja selosti jotain, mistä ei mitään tolkkua saanut. Tärkeää asiaa oli selvästi.

Esityksen tarina oli juuri niin simppeli kuin pienille pitääkin olla: Santeri Sammakko ystävineen eli vuodenajat läpi ja siinä touhuiltiin monenlaista. Santeri Sammakko loruili, sitten yleisö sai loruilla ja leikkiä perässä. Loruissa oli paljon toistoa ja kiva oli, että yleisökin sai osallistua lits läts lätsittelemään kumppareita lattiaan, keräämään mansikoita, vierittämään lumipalloa jne… Välillä Santeri otti hieman tanssiaskelia, kuperkeikkaili ja kääriytyi maton sisään. Samuli Roininen oli kyllä hirmuisen hyvä Santeri Sammakko. Jälkikäteen oikein välähti mieleeni, että ei tullut aikuiselle sellaista oloa, kuin joskus lasten esityksissä, että onpas ärsyttävän kuuloista puhetta. Santeri Sammakko kyllä artikuloi selvästi ja oli oikein ilmeikäs, mutta hirmuisen luonteva. Tai mitä nyt ihminen voi sammakon luontevuudesta sanoa.

Puolituntisen esityksen rytmi oli mukavan rauhallinen, vaikka välillä Santeri innostuikin pyörimään hurjaa vauhtia. Kaikki tapahtumat olivat selkeitä ja esitystä oli pienien kiva seurata ihan läheltä. Katselin minä esitystäkin, mutta aika paljon seurasin sitä, miten oma poikani esitykseen reagoi. Alun vinhan selostuksen jälkeen hän katseli esitystä herkeämättä. Ei hän vielä mitään leikkejä osannut itse tehdä, mutta selvästi oli hauskaa, kun äiti leikitti. Sellainen fiilis minulle tuli, että esityksen katsominen oli kiva juttu.

Viime aikoina olen ollut hieman laiska perehtymään etukäteen, mitä olenkaan menossa katsomaan. Niin tälläkin kertaa. Vasta äsken katsoin Tanssiteatteri MD:n nettisivuilta, että esityksen loruthan olivat Leena Junnilan Lits läts lätäkkö! -lorukirjasta. Oli kyllä hyviä loruja! Kivoja, suussa hyvin makusteltavia sanoja sekä lyhyitä ja helposti opittavia loruja.

Oli ihana seurata, miten onnessaan oma pieni poikani oli. Olisi mukava tietää, mitä hän oli mieltä. Mitä hän yritti minulla esityksen alussa selittää? Ymmärtääköhän tuon ikäinen ylipäätään sitä, mikä on ns. esitystä ja mikä ns. oikeaa elämää? En voi tietää hänen aivoituksiaan, mutta sen tiedän, että pojalla näytti olevan mukavaa. On ihana juttu, että näinkin pienille suunnattuja esityksiä järjestetään. Minä itse nautin monenlaisista elämyksistä, joita taide ja kulttuuri kaikkine eri variaatioineen voivat tarjota. Haluan opettaa lapseni pienestä pitäen katsomaan erilaisia esityksiä. Tottakai toivon, että hänkin saisi katsojan roolissa kokea suuria tunteita, avartaa maailmaa ja löytää oivalluksia elämästä. Uskon, että pieni siemen tätä kaikkea on nyt kylvetty.

Yksi juttu minua kyllä pohditutti. Mietin ensin, kirjoitanko tätä ajatusta tänne ollenkaan, koska en nyt haluaisi osoitella ketään. Kirjoitanpa kuitenkin, koska/vaikka on minua joskus moralistiksikin haukuttu. Menköön tämä samoilla haukuilla:

Suurin osa lapsista istui kyllä mallikkaasti paikoillaan koko esityksen ajan, vaikka loppua kohden yleinen levottomuus vähän kasvoikin. Paria katsojaa vihreä matto ja kaikki muu esityksen rekvisiitta kiinnosti kuitenkin sen verran, että he seikkailivat esityksen aikana milloin missäkin. Jos ei nyt aivan Santeri Sammakon jaloissa, niin ainakin muiden edessä. Eräänkin Minnan (nimi muutettu) äiti jatkuvasti hoki, että "Tule Minna pois muiden edestä, ei saa Minna mennä sinne, älä Minna viitsi", mutta antoi kuitenkin Minnan seistä muiden edessä ja mennä sinne esiintymisalueelle. Ja sitten loppuun "Voi voi kun se Minna on tuollainen". Tavallaan siis tiedostaen, että ei ehkä ihan ok mennyt, mutta antoi kuitenkin tehdä niin. Santeri Sammakko osasi olla kyllä varovainen, mutta en minä ainakaan olisi omaa muksuani uskaltanut pyörivän Santerin luokse päästää. Yksi osuma takinliepeestä taisi jollekin seisojalle tulla, muttei sen kummempaa.

Mielestäni ei ole syytä olettaa, että joku 1-vuotias osaisi käyttäytyä esityksessä tietyllä tavalla. Täysin ymmärrettävää, että paikoillaan on joskus hankala malttaa istua ja kivat värikkäät esineet pörrömatolla kiinnostavat. Mutta tulipahan vaan mieleen, että jos tuossa iässä ei opeteta, kuinka toisen esitystä ja toisia katsojia kunnioitetaan, eihän sitä sitten osaa yht'äkkiä 5-vuotiaana tai 10-vuotiaanakaan. Onkohan tällaisessa kyse sitten siitä, ettei uskalleta ottaa sitä lasta kuriin ja nuhteeseen, ettei sitten protestikitinällään häiritsisi muita? No. Ovi oli auki, että varmaan olisi voinut käytävälläkin käydä tuulettumassa, eikä siellä nyt pieni huuto yleisössä muutenkaan haitannut.

Filkkarit: Chinema 2

Tänä vuonna Filkkarit jäivät vähiin. Flunssa mokoma peruutti jo yhteen näytökseen osallistumisen. Mutta perjantaina pääsin katselemaan kiinalaisia lyhäreitä.

Tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlilla on mukana Chinema-ohjelmistokokonaisuus kiinalaisia lyhytelokuvia. Menin näytökseen ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. En ollut edes katsonut etukäteen, mitä siellä on näytillä. Pohdin, toimiiko tällainen kokonaisuus, missä on yhdestä maasta olevia elokuvia. Puuduttaako? Haluaisinko ennemmin nähdä vaikka yhteen teemaan liittyviä elokuvia eri puolilta maailmaa?

Minä kuvittelin löytäväni filkkareiden nettisivuilta näkemieni leffojen nimet, mutta enpäs löytänytkään. Ainoastaan muutaman sanan Chinemasta yleisesti. En siis tässäkään arviossa pysty sanomaan sen enempää ohjaajien nimiä kuin muitakaan faktoja. Siitä huolimatta haluan tähän kirjoittaa elokuvien herättämiä ajatuksia.

Sain itseni useampaankin kertaan kiinni siitä, että jotain esimerkiksi juoneen liittyviä valintoja kummastellessani päädyin ajattelemaan "ne kiinalaiset". Ajattelin, että omituinen ratkaisu liittyy siis väistämättä tekijöiden kiinalaisuuteen eikä vaikkapa ohjaajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.

Mitä sitten kummastelin? Näytöksen ensimmäisestä elokuvasta pidin. Se oli sympaattinen rakkaustarina, jossa reppureissaamaan lähtenyt opettaja löysikin kivan miehen reissultaan. Suurimman osan aikaa tätä katsoessani ajattelin, että onpas tavanomainen tarina, voisi tapahtua missä vain. Kerronnassa yksi kohta hyppäsi esiin: kolme ihmistä laulaa jotain kansanlauluja pellolla. Sitten he kävelevät laulellen pois ja kohtaavat tarinan pariskunnan. Mies kysyy laulajilta, että "olette tulossa pellolta kansanlauluja laulamasta vai". Siihen vastataan myöntävästi ja kaikki jatkavat matkaansa. Voi olla, että tartuin ihan suotta tähän yksityiskohtaan. Mietin vaan, että minkä vuoksi tämä kysymys piti esittää? Onko tällainen nyt jotenkin kiinalaista kerrontaa, että pitää tällaisia itsestäänselvyyksiä sanallistaa? Ja koska kysymys esitettiin, tulee mieleen, onko tällainen pellolla varta vasten laulelu kovinkin tavanomaista toimintaa? Tämä oli yksi esimerkki kohtauksesta, joka ei ihan auennut minulle. En tunne kiinalaista kulttuuria kovinkaan hyvin, joten en osaa sanoa, milloin viittiin jonkin tavalliseen toimintaan ja ylipäätään jotkut viittaukset varmasti menivät ohi.

Toinen lyhäri oli aivan eri maailmasta. The Lanterns of "joku kylä" oli filmin nimi. Todella huono kuvan- ja äänenlaatu, mutta se sopi ihan hyvin tähän filmiin, jossa oltiin pikkuruisessa kylässä Kiinan maaseudulla. Elokuva kuvasi pienen kylän valmistautumista ilmeisesti kiinalaisen uuden vuoden juhlintaan. Oli hauska kurkistaa johonkin itselle täysin vieraaseen. Ensin kyläläisiltä kerättiin kolehtia perheen pääluvun mukaan juhlavalmisteluihin, askarreltiin lyhtyjä ja muita tarvikkeita, harjoiteltiin, kuljettiin rekkalavalla kaupunkiin suuriin juhliin.

Tässä elokuvassa käännökset ja tekstitykset häiritsivät ja huvittivat. Ensinnäkin on mielestäni melko vitsikästä kirjoittaa tekstitykseen "Watching TV", kun porukka katsoo televisiota. Hoksasin sen kyllä ilman tekstejäkin. Se taas hieman ärsytti, kun kyläläisten nimiä luettelun aikana teksteissä ei suinkaan lukenut muutamaa nimeä ja sitten vaikka … sen merkiksi, että lista jatkuu ja jatkuu. Sen sijaan sain lukea tekstityksestä "Names". Jokseenkin urpo fiilis tulee katsojalle. Lisäksi käännös vilisi omituisia virheitä. Esimerkiksi sana "money" on tietenkin aika hankala kirjoittaa oikein. Ja useassakin kohdassa, myös muissa näytöksen elokuvissa, tuli sellainen olo, että kääntäjä on kääntänyt jotain sanasta sanaan, eikä lopullinen käännös ollut kovinkaan sujuvaa englantia. Ei siis ollut kovinkaan helppoa aina päästä jyvälle siitä, mitä puhuttiin ja mitä tarkoitettiin. Siitä tuli kyllä suoraan sanottuna vähän tympeä fiilis, ettei ole viitsitty käännöksiä hoitaa kunnolla. Niin naurettavia virheitä käännöksissä oli. Mielestäni osoitus katsojien arvostuksen tasosta. Lisäksi melkeinpä kaikissa elokuvissa tekstien lukemisessa tuli vähän kiire. Mietinpä vain, onko asioiden ilmaiseminen kiinaksi sitten nopeampaa, että sen vuoksi englanninkieliset tekstit vain vilahtelivat screenillä.

Sitten katsottiin elokuvaa siitä, kuinka honkongilainen nuori nainen yrittää keksiä, mitä tekisi elämällään. Äiti painostaa, että kyllähän 24-vuotiaan pitäisi sitä ja tätä. Kaveritkin puhuu omista uristaan ja opinnoistaan niin hienosti, ettei tämä tyttö edes ymmärrä. Pidin tästä kuvauksesta. Ehkä elokuva tuntui helposti lähestyttävältä, koska päähenkilön pohdinnat olivat kovin universaaleja. Jokainen nuori varmasti joutuu enemmän tai vähemmän pohtimaan, mitä elämältään haluaa ja kuinka paljon kuuntelee muiden mielipiteitä.

Näytöksen ainut animaatio jäi minulta melkolailla tajuamatta. Puhetta tässä pätkässä ei tainnut olla yhtään. Toteutus oli visuaalisesti hieno, nimittäin animaatiohahmot seikkailivat kaupungissa talojen seinillä. Harmi vaan, että tarinasta en tajunnut paljonkaan: Ensin oli perheellä vauva, joka kasvoi isoksi, sitten koko perhe juoksenteli siellä talojen seinillä. Ja sitten kohta jo se lapsi oli aikuinen partaäijä itkemässä vanhempiensa haudalla. Muuta en ymmärtänytkään. Välillä se partaäijä istui dataamassa ja sen pää meni oudoksi. Hauskin juttu tässä pätkässä oli se, kun filmin lopussa nähtiin kuvaa sen tekemisestä, kuinka animaatiota projisoitiin rakennuksiin.

Viimeinen elokuva myös tuntui siltä, että sen olisi voinut kertoa melkein mistä päin maailmaa hyvänsä: Teinipariskunta yrittää harrastaa seksiä ensimmäistä kertaa. Jännitystä on ilmassa, kun tytön äiti saattaa tulla kotiin. Muutenkaan homma ei ota onnistuakseen. Kerronta oli mielestäni mielenkiintoista, sillä teiniajan sählinkien seuraamisen lomassa nähtiin, kun pari istuu kahvilan pöydässä vuosia myöhemmin, sattumalta tavattuaan. Kaikki aiheeseen kuuluvat tunteet kuvastuivat näyttelijöiden kasvoilta molemmissa tarinatiloissa hienosti. Minä ihan aloin jännittää, että onko sillä tytöllä nyt joku muu poikaystävä? Olivatko he sittenkin luodut toisilleen? Osa teksteistä jäi minulta taas tajuamatta, mutta kokonaisuuden hoksaamista se ei haitannut. Tosin en vieläkään ihan tajua, mitä tarkoittaa epäonnistuneen seksisählingin jälkeen tokaistu "the big fortune comes with the hair escape".

Minulla on tapana kiinnittää musiikkiin paljon huomiota. Parissakin elokuvassa musiikki oli selvästi länsimaista. Esimerkiksi Beethovenin jotain pianosonaattia oli käytetty musiikkina. Ensimmäisessä elokuvassa musiikki taisi olla jotain geneeristä mitäänsanomatonta tunnelmamusiikkia, joka ei herättänyt oikeastaan muuta ajatusta, kuin että se ei ole kiinalaista musiikkia. Tosin on mainittava, että elokuvan lopussa musiikki leikattiin niin, että juuri melodian viimeinen sävel jäi soimatta. Jäi ärsytys päälle. Mutta tuo pianosonaatin pätkä ihmetytti. En tajunnut, mihin sillä haluttiin viitata. Miksi kohdassa, jossa honkongilainen nuori nainen pohtii tulevaisuuttaan, soi taustalla Beethoven.

Pikkukylän juhlavalmisteluista kertovassa filmissä musiikki pilasi lopussa koko homman. Hyvän aikaa oli katseltu kotifilmilaatuista kuvaa ja ääntä. Kotikutoisuus passasi mielestäni oikein hyvin aiheeseen. Se oli kuvaus kylän arjesta suuren juhlan aikaan. Mutta piti sitten lisätä jotain typerää ei-diegeettistä musiikkia siihen loppuun! Ei sopinut yhtään tunnelmaan, vaikka kiinalaista olikin.

Näytöksen jälkeen totesin, että ei puuduta katsoa lähes parituntista yhdestä maasta peräisin olevia leffoja. Tämä on taas osoitus tällaisesta me vs. muut -ajattelusta, että ylipäätään olettaa kiinalaisten elokuvien olevan samasta muotista. Toisaalta koin ajoittain katsovani jotain hyvin erilaista ja eksoottista, kurkistavani erilaiseen maailmaan. Välillä taas näkemäni tuntui hyvin tutulta ja samastuttavalta. Loppujen lopuksi eri puolilla maailmaa kelaillaan melko lailla samoja juttuja. Iloitaan, jännitetään, pelätään ja surraan aika samoja juttuja.