Sillalla

7.2. Pyynikkisalissa
Sillalla
Eva Alkula & Tomoya Nakai

Kantele ja koto ovat minulle molemmat kohtalaisen vieraita soittimia. Viisikielistä kanteletta on tietty jokainen suomalainen kädessään pitänyt, mutta tiedän melko vähän siitä musiikista, jota ammattilaiset kanteleella tekevät. Kotosta tiedän sitäkin vähemmän. Taisin nähdä tässä konsertissa koton ensimmäistä kertaa elämässäni.

Alkulan ja Nakain duon musiikkiin olen kuitenkin tutustunut heidän aikaisempaa levyänsä kuunnellessani. Minulle Youkihi-levy on toimittanut jonkun erikoisen mielenpuhdistusriitin virkaa. Musiikki on hyväntuulista, kepeää ja samalla syvää. Tekee mieli ottaa suuri huivi ja liihotella sen kanssa ympäri kämppää. Tanssiminen ei ole koskaan ollut minun juttuni, mutta tämän musiikin tahdissa haluaa keinua. Youkihi-levyn kappaleista suosikkini on ehdottomasti japanilaiseen leikkilauluun perustuva Kagome. Ilokseni Kagome ja muutama muukin ensimmäisen levyn kappale kuultiin myös konsertissa. Uuden Sillalla-levyn kappaleista mieleeni jäi erityisesti Orfeus, jonka aikana taisin taas herkistellä. Ei mahda mitään, jos kolahtaa.

Voisi kuvitella, että kahden sukulaissoittimen duo olisi saundillisesti jotenkin rajoittunut ja kävisi pitkästyttäväksi. Ainakin tunnin konsertin sitä kuuntelee kyllästymättä. Kanteleessa ja kotossa on sopivasti yhteistä ja eroja. Sähkökanteleen saundi on metallisempi ja ylä-äänet heleämpiä. Nakain soittimesta, 25-kielisestä kotosta taas saa soitettua glissandoja tavalla, joka ei kanteleella onnistu. Molemmissa soittimissa on laaja ääniala ja laaja saundikirjo. Modernit tekniikat lisäävät tietenkin sointimahdollisuuksia vielä pidemmälle. Duon soittoa oli myös mukava katsella ja nähdä, kuinka saundi muuttuu pienestä hennosta kunnon räimeeseen. Fyysistä hommaa tuo kanteleen ja koton soittaminen. Ei uskoisi, että nämä muusikot soittavat yhdessä vain pari kertaa vuodessa. Yhteissoitto on niin saumatonta.

Mainitsin aiemmassa postauksessa, etten pidä barokkimusiikkiin liittyvästä "hiluhilusta". Tässä konsertissa tulin pohtineeksi, että tietynlainen hiluhiluhan on juuri kantelesoittimille tyypillistä tekstuuria. Tästä hiluhilusta minä kuitenkin pidän. Alkulan ja Nakain musiikissa on monta kerrosta. Kaikki on kunnossa: melodiat, harmoniat ja etenkin rytmit. Melodiat ovat ihanan kepeitä, harmoniat vievät syvälle. Rytmikuviot voisi soittaa vaikka rockbändissä sähkökitaralla, stydiä kamaa.

Lähes kaikkien kappaleiden pohjana on suomalainen tai japanilainen kansanlaulu tai tarina. Myös musiikissa luonnollisesti kuuluu suomalaisia ja japanilaisia sävyjä, mutta suomalaisuus tai japanilaisuus ei silti tunnu päälleliimatulta. En musiikkia kuunnellessani ajattele suomalaisuutta tai japanilaisuutta.

Duon kappaleet ovat tarinoita. Vaikka tarinat ovat olleet sävellysten pohjana, minä matkustan niitä kuunnellessani jonnekin ihan muualle. Kaikki musiikki ei nostata mieleeni mitään kuvia, mutta Alkulan ja Nakain musiikki on minulle erittäin visuaalista. Seikkailen jossain satumetsissä, melko kaukana loskaisesta arjesta. Välillä hymyilyttää, välillä itkettää. Jos minä tekisin elokuvan, tällaista musiikkia pitäisi olla soundtrackilla. Hei, jonkun pitää tehdä elokuva tähän musiikkiin!