Hurja ja hilpeä Hamlet

19.2.2013 Tampereen teatterin päänäyttämö, Ennakkonäytös
Shakespeare: Hamlet

http://www.tampereenteatteri.fi/fi/naytelma/hamlet/


Sivistin itseäni katsomalla Hamletin. Ennen näytöstä tiesin Hamletista vain sen, mitä varmaan jokainen muukin tietää. Ollako vai eikö olla. Edes juonesta en ollut täysin perillä. En ole lukenut Hamletia tai nähnyt siitä minkäänlaista versiota edes elokuvana.

En siis pysty täysin arvioimaan sitä, kuinka kauaksi Tampereen Teatterin Hamlet karkasi alkuperäisestä tekstistä. Mututuntuma sanoo, että tämä Hamlet oli sopivasti moderni, muttei liian. Alkuperäinen Hamlet ei tainnut soittaa muovista nokkahuilua eikä pukeutunut tennareihin. En osaa täysin sanoa sitäkään, missä suhteessa näytelmässä oli alkuperäistä dialogia Eeva-Liisa Mannerin suomennoksesta ja kuinka paljon ohjaaja Mikko Viherjuuren sovitusta. Kieli vaihteli Shakespearen riimeistä rennompaan sanailuun. Niin tekstissä kuin visuaalisessa toteutuksessa vanha ja uusi sekoittuivat saumattomasti.

Puvustuksessa väreinä olivat pääasiassa musta ja valkoinen. Punainen pilkahti veressä ja välillä vaatuksessakin. Hamletin äidin punaiset kiiltonahkanilkkurit hautajaiskohtauksessa pistivät silmään, mutteivät pahalla. Myös vaatetuksessa oli sekaisin uutta ja vanhempaa. Esimerkiksi Laerteksella oli päällään mustat farkut ja pussihihainen valkoinen paita. (Yritin vimmatusti googlata, miksi kutsutaan sellaista sotilastakin näköistä, mikä monilla näytelmän mieshenkilöillä oli päällään, mutta en löytänyt.) Joka tapauksessa puvut toimivat. Mitään renessanssihörhelöä ei näkynyt, mutta tunnelma oli riittävän vanhahtava. Kunnon historiallisia vermeitä oli ainoastaan näytelmän sisällä esitettävän näytelmän roolihenkilöillä.

Kiinnitän usein huomiota yksityiskohtiin, ehkä joskus epäolennaisiin sellaisiin. Heti esityksen alkumetreillä pohdin, miksi Laerteksen takista oli yksi nappi napittamatta. Mietin pitkään, oliko sillä mitään tarkoitusta. Oliko se jäänyt vahingossa napittamatta vai tarkoituksella? Kun Laertes nähtiin taas näytelmän loppupuolella, kaksi eri nappia oli napittamatta. Jos nappien napittamattomuus oli tahallista, mitä sillä haluttiin sanoa? Todennäköisesti sillä ei ole mitään merkitystä, tiedä vaikka olisi tullut kiire lavalle. Voisihan se napittamattomuus kuitenkin kertoa roolihahmon luonteesta jotain. Laerteksen rooli on sen verran pieni, etten ehtinyt vetää mitään johtopäätöksiä. Kirjoitinpa tämän huomion osoittaakseni, kuinka epäolennaisissa asioissa yleisön ajatukset voivatkin pyöriä kesken esityksen ja sen jälkeen.

Raimo Salmen valosuunnittelu saa minulta erityismaininnan. Elävä tuli pimeällä lavalla on tietty taianomainen. Lavalla oli toisinaan hyvinkin pimeää ja kohdennetut valot olivat todella tehokkaita. Lavastus oli sopivan simppeli ja valot saivat siihen eloa.

Myös äänimaisema oli jännä. Varsinaisesta musiikista ei oikein voi puhua, vaan kyse oli nimenomaan äänimaisemasta. Välillä lähes huomaamatonta huminaa, pitkiä matalia ääniä, meditatiivista tunnelman luontia. Äänet loivat osaltaan hämyistä tunnelmaa kaikelle sille vehkeilylle, jota näytelmän henkilöt suunnittelivat.

En siis ole lukenut Hamletia tai nähnyt sitä aiemmin, mutta jotenkin minulla oli päässäni jonkinlainen mielikuva Hamletin henkilöhahmosta. Olin ajatellut, että Hamlet on pohdiskeleva, surumielinen, ehkä ahdistunut. Ainakin tämä Tomi Alatalon näyttelemä Hamlet on piikikäs, näsäviisas, suorastaan veemäinen tyyppi. Mieheni mielestä Hamletissa oli jotain samaa kuin Kyösti Pöystissä. Hamlet oli tosin aggressiivisempi. Tämä TT:n Hamlet oli vähän emo. Laiha mies kieriskelee angsteissaan kireissä mustissa farkuissa.

Hamletin tarinassa ei paljon löydy yhtymäkohtia 2000-luvun tavalliselle talliaiselle. Mielestäni oli kuitenkin parempi, ettei Hamletista tehty liian modernia. Jotenkin katsoin esitystä enemmän historiallisena monumenttinä kuin teoksena, josta etsisin jotain samaistumiskohdetta. Tähän päivään voi tietty siirtää pohdinnan siitä, että mistä voi tietää onko rikoksen tekijä syyntakeeton ja mieleltään sairas vaiko laskelmoiva ja kiero. Tietenkin Hamletin keskeinen teema kosto on osa nykyihmisenkin elämää. Onko oikein kostaa suurtakaan rikosta tekemällä itse rikos? Olisiko Hamlet mitenkään voinut antaa olla, vaikka tiesi setänsä murhanneen isänsä? Ehkä Hamletin ja Ofelian välinen rakkaus voi olla totta joidenkin elämässä nykypäivänäkin. Rakastaa, mutta silti loukkaa ja työntää toisen pois.

Näyttelijäsuoritukset vakuuttivat. Heikki Kinnunen Poloniuksena ja haudankaivajana nousi omaksi suosikikseni. Nokkelasanainen haudankaivaja ja hieman hömelö Polonius olivat kerrassaan aitoja. Myös Eeva Hakulinen vakuutti koskettavana Ofeliana. Mainitsen vielä tässä ihan erikseen, että Tomi Alatalo oli uskottavan mielipuolinen Hamlet.

Muutamassa kohdassa esitystä pohdin, kuuluiko sanoissa takeltelu rooliin vai ei. Yhdessä kohdassa dialogissa ei ollut mitään järkeä, joten jotain ehkä jäi sanomatta. Minä olin katsomassa ennakkoesitystä, joten ehkä ensi-illassa on jo varmempaa. Ja ei kai sillä niin väliä olekaan, jos jotain pientä sattuisikin. Ammattilaiset jatkavat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mieheni oli tulkinnut erään kohdan näyttelijän vuorosanojen unohtamiseksi, kun minä taas ajattelin, että roolihahmo tunnekuohuissaan sopersi.

Luulin meneväni katsomaan vakavaa esitystä, totista draamaa. TT:n Hamlet oli kuitenkin toisinaan aika hilpeä. Nasevia heittoja, hauskoja ja yllättäviä yksityiskohtia, joista monet selvästi erosivat alkuperäistekstistä. Tampereen Teatterin Hamlet on ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys. Ensinnäkin Hamletin kaltainen klassikko on ihan yleissivistystä. Toteutus toimii, vaikka tarina sinällään ei paljon ainakaan minua koskettanut. Minua näytelmässä sykähdytti eniten jotkut valosuunnittelijan aikaansaamat visuaalist väläykset, joissa Hamletin ahdistus ja hurjuus korostui.

Epäilemättä siihen on syynsä, miksi tätä näytelmää esitetään vielä 500 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Rakkautta, kostoa ja paljon kuolemia. Ihan kuin kaikissa hittioopperoissakin. Ehkä seuraavaksi pitäisi lukea se Hamlet, ihan sivistyksen vuoksi.