Renessanssi ei ole ollut lempiaikakausiani. Minun mielikuvani renessanssimusiikista on sellainen kevytmielinen ylipirteä hohottava laulu. Nyt kun otin asiakseni perehtyä tähän musiikkiin, mieleni on muuttunut. Olen huomannut, että jos en ole johonkin asiaan paljon perehtynyt, suhtaudun siihen jokseenikin kapeakatseisesti. En ole aiemmin jaksanut ottaa selville, mitä kaikkea renessanssi pitääkään sisällään.
Renessanssin musiikki on paljon enemmän kuin kevytmielisiä frottoloita ja kepeitä chansoneja. Niitäkin on toisinaan ihan hauskaa kuunnella, vaikka tuollaisesta musiikista ei jää minkäänlaista jälkeä korvakarvoja syvemmälle. Minun mielessäni renessanssimusiikki on ollut enemmän tai vähemmän sisällötöntä huttua.
Olenhan minä kuullut Desprezin ja Palestrinan musiikkia, mutten ole koskaan kuunnellut sitä. En siis oikeasti edes muistanut, minkälaista heidän musiikkinsa on. Moteteissa, messuissa ja madrigaaleissakin löytyy koskettavaa syvyyttä. Kontrapunkti miellyttää polyfoniaa vaativaa korvaani. Toisaalta, myös surumieliset ja simppelit yksinlaulut luutun tai viola da gamban säestyksellä yllättivät. Ihan kaunista ja viihdyttävää.
Sanoituksiin en jaksanut nyt perehtyä. Kirkollisessa musiikissa tietty pyörivät ne samat kyriet vuosisadasta toiseen. Löysin myös levyllisen ruokaan ja juomaan liittyvää musiikkia. On sitä sävelletty viimeisille viinilasillillekin ja muille rahvaanomaisille iloille. Oma suosikkini sanoitusten puolesta on William Byrdin kappale, jossa lauletaan "My mistress had a little dog, whose name was Pretty Royal..."Olisiko lady pyytänyt säveltäjää tekemään kappaleen lemmikkikoirastaan? Aihepiirit todellakin alkavat laajentua sitten keskiajan musiikin. Tai ehkä kyse on siitä, että keskiajalla kaikki tuollainen musiikki oli enemmän undergroundia, eikä siitä tänä päivänä enää tiedetä.
Yleisesti ottaen olen eritoten soitinmusiikin ystävä, mutta renessanssimusiikissa laulu ajoittaisesta hohotuksestaan huolimatta sykähdyttää enemmän. Soittimet eivät tuohon aikaan vielä olleet kovinkaan kehittyneitä. Huomaan kuitenkin, että korvani särähtävät, jos kuulen vanhaa musiikkia soitettavan jollain muulla kuin periodisoittimilla. Liian puhdasvireinen puhallinsaundi tuntuu kliiniseltä. Jotain on silloin vialla. Enkä nyt tarkoita sitä, etteikö vaikka pianolla saisi soittaa cembalolle sävellettyä musiikkia, mutta silloin sitä musiikkia ei ehkä tule kutsua renessanssiksi tai barokiksi. Ainakin näin musiikkiin perehtymisen näkökulmasta on parempi kuunnella sitä kammottavaa renessanssisoitinten saundia.
Consort-musiikki on mielenkiintoista, suorastaan nautittavaa tällaiselle orkesterimusiikkityypillekin. Consortissa ideana on se, että saman soitinryhmän eriäänialaiset soittimet soittavat yhteen. Aika usein consort-yhtyeet koostuvat nokkahuiluista, cembaloista, viola da gamboista tai viuluista. Nokkaluilu on renessanssiäänen perikuva. Ohutta, kepeää hulinaa. Mutta nokkahuilu-consortissa on kuitenkin jotain todella mielenkiintoista. Vaikka renessanssiajan soitinmusiikissa ei vielä dynamiikoilla mahtailtu, harmoniat ovat upeita.
Tämä tiivis perehtyminen musiikkiin ei tunnu riittävän, vaikka minä olen ainakin kuvitellut saaneeni pakollisilla musiikinhistoriakursseilla ihan kelpo perustiedot. Olen kuunnellut viime aikoina varmaan pariakymmentä madrigaalia, yrittänyt perehtyä renessanssin tärkeisiin teoksiin, kuten Palestrinan Missa sine Nomine tai Missa Papae Marcelli. Vieläkin pyrin lokeroimaan sävellysmuotoja. Enhän minä pidä kaikista sinfonioistakaan, joten pitää varoa vetämästä liian suuria johtopäätöksiä parin teoksen kuuntelun perusteella. Toki voin sanoa, että sinfoniamusiikki yleisesti ottaen on minulle mieleen. Madrigaalista en osaa vielä sanoa. Jos oikeasti haluaisi omaksua itselleen vähemmän tuttua musiikkia, pitäisi sitä kuunnella keskittyneesti eikä aina vain jonkun touhun taustalla. Edes se ei ole kovin tehokasta, että kuuntelee madrigaalia samalla kun lukee madrigaalista. Tämä musiikin historiaan perehtyminen on osoittautunut paljon laajemmaksi projektiksi kuin ensin ajattelin. Kaiken tämän kirjojen selailun ja musiikin kuuntelun jälkeen tuntuu siltä, että olen vasta raapaissut pintaa.
Kun luin renessanssin musiikkielämästä, näin suomalaisena en voinut olla huomaamatta siitä, että musiikin pohjoisista vaikutteista puhuttaessa tarkoitettiin flaamilaisia ja ranskalaisia muusikoita ja hoveja. Kertoohan se siitä, että 1400-luvulla Suomi ja muu Pohjola on ollut silkkaa takametsää, ei edes olemassa muulle maailmalle.
Renessanssin musiikkielämässä tuntuu jotenkin korostuneelta tuo rikkaiden ja köyhien ero. Toisaalta musiikki saattoi jopa yhistää hoviväkeä ja taviksia, ainakin Italiassa Isabelle vaikutti pitävän musiikkia kaikille yhteisenä. Vahvasti nousee kuitenkin esiin se, että oli rahvaalle tarkoitettuja tapahtumia ja sitten niitä paremman väen tapahtumia. Eliitti on se, jolla on rahaa ja valtaa sanella, mitkä asiat ovat taviksille sallittuja. Raha on kuitenkin vaikuttanut paljon siihen, millaista musiikkia tuolloin on tehty ja mitä meille jälkipolville on säilynyt. Jos suojelija on käskenyt säveltää itsestään herooisen laulun, se on pitänyt tehdä.
Renessanssin muusikoilla taisi olla sama dilemma kuin monilla vielä nykyäänkin: voinko tehdä työtä käskettynä, jos sydän ohjaisi tekemään jotain aivan muuta? Rahan takia varmaan moni tyytyväisenä sävelsi ylistyslaulujaan kuninkaille ja laittoi ehkä ne hengentuotteet pöytälaatikkoon, jos uskalsi ylipäätään niitä kirjoittaa.
Olisi mielenkiintoista elellä hetki renssanssiajan porvarina. Ajatella, että ylemmällä keskiluokallakin on voinut olla oma soittaja tai säveltäjä. Silloin ei ollut levyjä, joilta musiikkia kuunnella. Jos halusit nauttia musiikista, jonkun piti soittaa. Jotkut palkkasivat muusikoita vaikkapa hääjuhliin, joillakin perheillä saattoi olla oma vakisäveltäjä vuosikymmeniä. Minkälaisen kappaleen minä tilaisin? Pyytäisinkö luutunsoittajia säestämään pyykkäystä vai ainoastaan juhlatilaisuuksia? Ai niin, varmaan minulla olisi joku palvelija pyykkäämässä.
Jälleen jouduin toteamaan, että eri lähteet eivät ole aina yksimielisiä. Sibelius-Akatemian Musiiknhistoriaa netissä -sivusto sanoo, että renessanssi ei musiikissa merkinnyt antiikin löytämistä, koska antiikin teoria oli tuttu läpi keskiajan. Sama artikkeli sanoo, että renessanssissa oman ajan musiikkia alettiin pitää edeltävää parempana. Kuitenkin Man&Music -kirjasarjan kirja The Renaissance sanoo, että renessanssin aikana etenkin humanistiset säveltäjät ja Camerata-jengi hoksasivat, että oikeastihan keskiajan musiikki ei pohjautunutkaan aidolle antiikille. Eikä mikään musiikki ikinä voisi ylittää antiikin kreikan musiikkia.
Samasta kirjasta luin, että vaikka Italia oli kaiken muun taiteen ja tieteen keskus renessanssissa, musiikissa he matkivat muita, ainakin alussa. Sitten toisissa lähteissä sanotaan, että koko musiikinhistorian näkökulman pitäisi olla Välimerellä, koska Italia oli niin vahva. Minulle jäi sellainen käsitys, että renessanssin alkuaikoina Italian musiikkielämä imi vaikutteita sieltä pohjoisemmasta, ranskalaiset ja flaamilaiset muusikot tulivat Italiaan ja toivat osaamisensa mukanaan. Ei renessanssin alkuaikana vielä ollut italialaisia suurnimiä, mitä musiikkiin tulee. Italia tietty on koko muun renessanssin keskus taiteen ja tieteen saralla. Sitten kun nämä emigranttimuusikot olivat istuttaneet osaamisensa Italiaan, sielläkin alkoi tapahtua. 1500-luvun puolella Firenzen camerata loi pohjan sille, mikä nykyään oopperana tunnetaan. Ei pieni juttu musiikin historiassa tietenkään, mutta italialaiset on kyllä musiikissaan paljon velkaa muille. Ja jos vielä pidemmälle lähdetään, se franko-flaamilainen polyfoniakin pohjautuu keskiajan katolisen kirkon musiikille, joka taas on velkaa antiikin kreikan ja monen muun kulttuurin musiikille...
Olen usein vieraillut Sakari Hildenin musiikinhistoriasivustoilla. Siellä kerrotaan, että a cappella -laulu yleistyi renessanssin aikana. Kuitenkin Sibelius-Akatemian musiikinhistoria-artikkeli kertoo, että oikeasti a cappellaa ei juuri ole renessanssiaikana ollutkaan kuin paavin omissa menoissa. Kuorolaulun kuului pauhata kunnolla, joten soittimet kuuluivat asiaan kirkon pippaloissa ja tuo a cappella on yleinen harhaluulo renessanssin musiikista.
Minä muistan opiskelleeni musiikkiopistossa ja muissa kouluissa flaamilaisista koulukunnista ja monissa lähteissä niistä puhutaankin. Tuntuu jotenkin hämmentävältä, kun joku lähde sitten sanookin, ettei niitä ole olemassa. Perusteluna koulukunnan kieltämiselle pidetään sitä, että eivät nämä säveltäjät olleet oikeasti toistensa kanssa edes tekemisissä, eivätkä olleet edes tyylillisesti tarpeeksi samanlaisia. No, kai nämä koulukuntanimitykset on asetettu tietylle joukolle ihmisiä aika usein jälkeen päin toisinaan hyvinkin keinotekoisesti. Ehkä flaamilaisessa, tai franko-flaamilaisessa, koulukunnassa on kuitenkin kyse siitä, että nämä ranskalaiset ja flaamilaiset säveltäjät vaikuttivat musiikkielämässä ympäri Eurooppaa ja kehittivät kontrapunktia entistä monimuotoisemmaksi.
Minä pidän siitä, että asiat ovat selkeitä ja yksiselitteisiä. Musiikin historiaa tutkaillessa on pakko hyväksyä, ettei näin ole. Minua viisaammatkaan eivät ole samaa mieltä. Oli jännä huomata, että Striggion teos Ecce beatam lucemia on myös levytetty niin messuna kuin motettinakin. En nyt lyhyen osan teosta kuunneltuani osaa sanoa, kumpi on kyseessä. Ecce beatam lucemia on siitä jännittävä teos, että siinä on kuusi kuoroa ja yhteensä 40 stemmaa. Arvostan paljon ihmisiä, jotka kykenevät luomaan jotain niin monimutkaista. Kuinka vaikeaa säveltäminen on ollutkaan tuolloin, kun ei ollut Finalea eikä vielä välttämättä kosketinsoittimiakaan sävellyksen apuna? Luulisin, että musiikin teorian osaamisella ja erilasilla säännöillä on ollut tärkeä roolinsa. Musiikin matemaattinen hahmottaminen on auttanut monimutkaisen polyfonian luomisessa.
Tämä blogikirjoitus liittyy radio-ohjelmaani, joka kuullaa Radio Moreenissa torstaisin klo 17.30-18. Länsimaisen musiikin historia osa 2/8 kuullaan Moreenissa torstaina 28.2.2013 ja 7.2.21013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti