Skywalker nollasta sataan

Tanssiteatteri MD
Skywalker eli Taivaallakävelijä Hällä-näyttämöllä 22.3.2013

Koreografia: Liisa Pentti
Valosuunnittelu: Sari Mayer
Äänisuunnittelu: Niko Huttunen
Tanssijat: Anu Castrén, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Sulevi Sihvola

Skywalkerin koreografia on Liisa Pentin käsialaa. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Jossain vaiheessa 7-vuotiaan vieminen nykytanssiesitykseen tuntui hyvältä idealta. Itsehän sinne alun perin halusi, kun Skywalkerin mainos näytti kiinnostavalta. Minä ajattelin, että puolituntisen esityksen lapsikin jaksaa, vaikka olisi kuinka tylsää. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen tyttö katsoi minua ja kuiskasi, että eihän noi edes tanssi, ne vaan kävelee tuolla ympyrää. Siinä vaiheessa kun esitys sai lisää vauhtia, lapsenkin kiinnostus tuntui lisääntyvän. Esityksen jälkeinen analyysi lapsen suusta kuului seuraavasti: "Ne kaikki vaan tanssi mitä ite halus. Niiden vaatteet oli ihan pöntöt." Ymmärrän kyllä, että lapsi ei pysty hahmottamaan kaikenlaisia metatasoja, joita moderni taide esittää. Lapsi on tottunut esityksiin, joissa on selvä tarina. Olisin halunnut kuulla, minkälaisen tarinan lapsi itse näkemästään kehitti, mutta tyttöä ei kiinnostanut analysointi. Toisaalta Skywalkerissa 7-vuotiaan mielestä parasta oli juuri se, ettei esitykseen tarvinnut keskittyä, sai vain katsella. Tyttö oli silminnähden hämmentynyt näkemästään, mutta istui ainakin hiljaa paikallaan puoli tuntia.

Ennen esitystä ajattelin, että katson esityksen syvästi analysoiden ja kirjoitan tähän sitten jotain viisasta. Heti esityksen jälkeen tuntui siltä, että en ehkä kykene sen parempaan pohdintaan kuin 7-vuotiaskaan.

Esitys alkoi varkain. Esiintyjät kulkivat ympäri lavaa, venyttelivät ja nojailivat seiniin. Jossain vaiheessa sitä tajusi, että esitys oli alkanut jo ennen kuin yleisö oli salissa. Se rykivä tanssijakin ryki ihan tarkoituksella. Sattumalta tuntuneet liikkeet ja äänet olivatkin esitystä.

Yleensä välttelen eturivin paikkoja esityksessä kuin esityksessä. Kokonaisuuden hahmottaa usein paremmin jos on vähän kauempana. Live-esityksissä parasta on se, että lavalla olevien taiteilijoiden läsnäolon tuntee itsekin vahvasti. Eturivissä se läsnäolo tulee joskus liian lähelle. Tällä kertaa istuin eturivissä, koska 7-vuotias oli päättänyt valita meille parhaat paikat, jotka olivat hänen mielestään siinä eturivin keskellä. Jotenkin tuntui vaikealta katsoa niitä ihmeellisiin asentoihin vääntäytyneitä kummallisesti äänteleviä ihmisvartaloita, kun ne ovat siinä metrin päässä.

Minulla on toisinaan tapana yrittää ylianalysoida asioita. Haluaisin, että kaikella on syy, seuraus ja merkitys. Katsoin siinä viittä tanssijaa, joista jokainen touhusi jotain kummallista omaa juttuaan. Joku meinasi valua alas lavalta, toinen ryntäili sinne tänne. Kaikki tekevät jotain sen enempää muista välittämättä. Koska istuin nenä lavan reunassa, minun piti tietoisesti keskittyä seuraamaan tiettyä tanssijaa. Melkein ahdistuin siitä, etten voinut havaita kaikkea. Aika varhaisessa vaiheessa päätin lopettaa kaiken ymmärtämisen yrittämisen ja keskittyä vain katsomaan.

Olen sitä mieltä, että kulttuuria, niin kuin varmasti montaa muutakin asiaa, voi seurata monella eri tasolla. Joku voi kutsua sitä jonkinlaiseksi elitismiksi, mutta minun mielestäni taiteesta ymmärtää enemmän, jos siihen on perehtynyt. Siitä voi nauttia ilman mitään pohjatietoja, mutta harjaantuneet aivot varmasti löytävät vivahteita, joita tavis ei huomaa. Minulle tuli Skywalkeria katsoessa sellainen olo, että minä olin tänään katsomossa se tavis. En ole kovin paljon katsonut tanssia. Minulle tanssi on jotain kaunista tai rujoa, visuaalinen kuva tai liike, jota on kiehtovaa katsoa. Usein parhaat palat ovat hetkellisiä siluetteja. Skywalkerissa vaikuttavimmat hetket olivat silloin, kun lavalla oli pimeää ja pienet valot korostivat liikettä.

Musiikki on minulle tanssia tutumpaa, joten yritin ymmärtää nykytanssia nykymusiikin kautta. Moderni musiikki ei noudata niitä muodon ja soinnin sääntöjä, joiden avulla klassisen musiikin perinne on opettanut jokaisen länsimaisen ihmisen musiikkia hahmottamaan. Ehkä ihminen yrittää ymmärtää jäsentämällä asioita. Nykymusiikkia kuunellessani yritän löytää jotain toistuvia teemoja tai johdonmukaisuuksia, toisaalta niitä yksittäisiä sointikuvia. Sitä yritin Skywalkerissakin. Kauniiden kuvien lisäksi yritin löytää jotain yhteyttä näiden yksinäisten olioiden sattumanvaraisien performanssien välillä. Esityksen edetessä yhteys löytyi. Samat liikkeet toistuivat yhä useammin, toisinaan yhteys löytyi myös tanssijoiden välillä. Yksinäisyys jäi esityksestä vahvasti mieleen. Yksi esityksen musiikeista oli Johann Strauss juniorin Artist's Life Walz. Valssi on paritanssi, kahden ihmisen yhteistä liikettä. Skywalkerin olennoille sekin oli sooloa, jossa ohimennen käytiin toisen nostettavana. 

Ohimenevä yhteys yksinäisten valssissa.  (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Skywalkerin hahmot olivat yksinäisiä ja itsenäisiä. Etenkin teoksen alkupuolella tanssi oli viiden tanssijan vähäeleistä liikehdintää. Alussa hidas tempo teki teoksesta vaikeasti seurattavan. Esityksen alussa ei ollut musiikkia, vaan tanssijat loivat äänimaailman kitisyttämällä lenkkaria, naputtelemalla ja ääntelemällä. Ligetin Sellokonserton ensimmäinen osa nousi hiljaisuudesta. En edes huomannut, missä kohti musiikki alkoi. Musiikissa soi pitkiä ääniä ja riitasointuja, jotka voimistuvat ja hiljentyvät. Tanssi sai uutta energiaa ja yksittäisten hahmojen harhailusta nousi esiin sooloja. Vaikka tässä musiikissa ei ole selkeää tempoa ja rytmiä, jotenkin tässä kohtaa teos nytkähti eteen päin. Kun tanssi sai vauhtia, aloin arvostaa myös hitaampaa liikettä.

Hiljaalleen tanssi kiihtyi ja tanssijoilla oli kiire johonkin. Juoksua lavalla ja lavalta pois, kiire pysähtyä jonnekin, levotonta hyppimistä. Klaus Schulzen teos Etude pour une fin du monde oli minulle ennestään tuntematon, eikä sitä näemmä löydy netistäkään kuunneltavaksi. Teoksessa oli kyllä maailmanlopun meininkiä, hektinen nopea ja selkeä rytmi. Sitä seurannut Straussin valssi oli yllättävä, jopa ironinen. Musiikkikappaleet tuntuivat kuin teosta varten tehdyiltä.

Teoksen esittelyssä sanotaan Skywalkerin olevan tutkimusmatka ajan ja ajattomuuden käsitteisiin. Ajan ulottuvuudet olivat selvästi läsnä. Alun verkkaisuus, musiikin mukanaan tuoma syke, päätön ryntäily ja lopun rauhoittuminen toivat esitykselle rakennetta. Se pitkäpiimäiseltäkin tuntunut alun hitaus sai merkityksensä. Lopussa sama hitaus oli helpompi ottaa vastaan.

Skywalker leikittelee tylsän hitaalla... (Kuva:Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

... ja kiireellä. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Erityisesti mieleeni jäi kohtaus esityksen loppupuolella, missä kaikki muut tanssijat suorittivat samaa levottoman pomppivaa liikettä musiikin tahtiin, mutta Sulevi Sihvola keikkui käsillä seisoen ilman mitään hätiköintiä. Jokaisen hahmon yksilöllisyys ja oma rytmi tekivät kokonaisuudesta kiehtovan. Välillä aika mateli, välillä oli kiire, muttei kaikilla samaan aikaan.

Sitä jäin miettimään, ketä nämä Taivallakäveljät olivat. Edustivatko tanssijat ihmisiä vai jotain taivaankappaleita? Vaikka kaikki hahmot tekivät lavalla sitä omaa juttuaan, en kuitenkaan päässyt käsiksi hahmoihin tai niiden eroavaisuuksiin. Oliko joku kiireisempi kuin joku toinen? Ehkä mitään sellaista tarinaa ei ollutkaan.


En minä tiedä, ymmärsinkö Liisa Pentin koreografian oikein. Kritisoin kyllä ajatusta, että olisi vain yksi oikea tapa katsoa ja tulkita esitystä. Oleellista on se, että on nauttinut hetken ja saanut ehkä jotain ajateltavaa.  Tällaisia ajatuksia pohdiskelin esityksen jälkeen tähtitaivasta tuijottaessani: Me kaikki harhailemme yksinämme maailmankaikkeudessa, välillä polkumme kohtaavat ja sitten jatkamme taas yksin. Eikä siinä yksilön touhussa aina ole mitään järkeä. Ryntäilemme päättömästi näennäisessä kiireessä. Lopussa tanssitaan auringonlaskuun, ja joku omituinen maata kiertävä satelliitti jatkaa piipitystään pimeydessä. Jotain siis jää jäljelle, kun kaikki loppuu?