Madame Butterflyn epäreilu kohtalo koskettaa

Tampere-talo

Madame Butterfly, omaisten esitys 4.3.2013

Ensi-ilta 6.3.2013

Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva

Musiikinjohto Anna-Maria Helsing
Ohjaus Katariina Lahti
Lavastus Markus Tsokkinen
Videosuunnittelu Jenni Valorinta
Puvut Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Olli Lehtinen
Kuorokapellimestari Heikki Liimola

Soile Isokoski (Madama Butterfly/Cio-Cio-San) 
Hilke Andersen (Suzuki)
Alessandro Liberatore (Pinkerton)
Arttu Kataja (Sharpless)  
Petri Bäckström (Goro)         
Tiina-Maija Koskela (Kate Pinkerton)
Esa Ruuttunen (Bonzo)
Tero Harjunniemi (Ruhtinas Yamadori)
Antti Nissilä (Keisarillinen komissaari)
Juha Pikkarainen (Yakuside)
Raija-Raissa Palmu (Äiti)
Mari Palviainen (Täti)
Jessica Stortz (Serkku)
Pertti Kallio (Rekisterivirkailija)
Vilho Seppälä (Lapsi)

Tampere Filharmonia

Tampereen Oopperan kuoro
Esityskieli italia, tekstitys suomeksi
Kesto 2 h 50 min, yksi väliaika

En ole intohimoinen oopperafani, mutta katson sitä ihan mielelläni silloin tällöin. Suurimman annostukseni oopperaa sain viime kesänä, kun olin töissä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Siellä ollessani pohdin, mitä ne kunnon oopperafanit saavat esityksistä irti, mistä minä minä mitä ilmeisemmin jään paitsi. Kyllä minäkin olen järisyttäviä hetkiä oopperassa kokenut, mutta yleensä haluan nauttia teatterin ja musiikin erikseen. Oopperassa tapahtuu niin paljon, ja minua jää harmittamaan, jos missaan musiikista jotain sen vuoksi, että seuraan jotain näyttelemistä tai luen tekstejä. Konsertissakin usein keskityn musiikkiin silmät kiinni.

Tässä kirjoituksessa kerron fiiliksistäni Tampere-talon Madame Butterflysta ja pohdin myös joitakin yksityiskohtia. Joten jos et halua tietää paljastuksia joistakin tämän produktion detaljeista, ei kannata lukea tämän enempää ennen kuin olet itse käynyt katsomassa.

Madame Butterflyn esityksessä istuin aika lailla permannon keskellä. Lavatapahtumien kannalta loistava paikka. Mutta koska en ollut perehtynyt oopperan librettoon lainkaan enkä ymmärrä italiaa, minun piti vilkuilla tekstityslaitetta vähän väliä. Toisaalta, koska Madame Butterflyssa, ja oopperassa yleensäkin, draama etenee paikoin todella hitaasti, ei lavalle tarvitse koko ajan katsellakaan. Silti tuollainen tarkkaavaisuuden heitteleminen paikasta toiseen häiritsee minua.

Keskittymistä helpottaisi, jos perehtyisi teokseen etukäteen. Elokuvissa ja teatterissa jokin hohdosta katoaisi, jos juonen tietäisi etukäteen. Oopperasta taas mielestäni sitä enemmän irti, mitä paremmin teoksen tuntee. Madame Butterflysta tiesin vain juonen peruskuviot: Jenkkisotilas Pinkerton menee naimisiin teinigeishan kanssa, sitten häipyy takaisin Amerikkaan ja lupaa tulla takaisin. Madame Butterfly jää odottelemaan miestään. Kuspää äijä on kuitenkin mennyt amerikkalaisrouvan kanssa naimisiin. Sen tiedon saatuaan Madame Butterfly pelastaa kunniansa rippeet tappamalla itsensä.

Minä pidän oopperoissa erityisesti voimakkaista kuorokohtauksista. Madame Butterflyssa kuoron rooli on hyvin pieni. Ei se mitään, ei solistiosuuskissakaan ollut mitään vikaa. Oopperamaailmassa on yleinen "ongelma", että teinityttöjä esittävät aikuiset naiset. Jostain syystä ne oopperoiden naispääroolit ovat usein nuoria tyttöjä, joiden lauluosa vaatii kokeneen äänen. Tässä oopperassa hahmon ja esittäjän ikäero ei ollut niin silmiinpistävä, koska sopraano Soile Isokoski oli vuorattu valkoisella kasvomaalilla ja jättikimonolla. Mutta ei tämä Madame Butterfly liikehtinyt niin kuin 15-vuotias. Oopperassa tietenkin se laulu ratkaisee. Soile Isokosken Madame Butterfly oli viaton ja dramaattinen.

Muista laulusuorituksista mieleeni jäi erityisesti baritoni Arttu Kataja Sharplessina. Pidän hänen pehmeästä mutta vahvasta lauluäänestään. Sharpless on hahmona mielenkiintoinen. Hän yrittää puhua Pinkertonille järkeä, jotta tämä ei kohtelisi Butterflyta huonosti, niin kuin Pinkertonilla oli alusta alkaen suunnitelmana. Sharpless on pahassa välikädessä ja hän saa nähdä Madame Butterflyn tuskan. Kehua täytyy myös ihanan pehmeä-äänistä mezzosopraano Hilke Andersenia Suzukina. Basso Esa Ruuttusella oli vähän laulamista Madame Butterflyn hurjana Bonzo-enona, mutta sekin vähä oli kerrassaan väkevää ja vihaista. Vaikka Madame Butterflyn pieni poika ei mitään laulanutkaan, lapsi oli valtavan suloinen. Siinä pienessä lapsessa kukilla leikkimässä kiteytyi viattomuus, myös Butterflyn viattomuus. 

Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva

Lavastus ja puvustus olivat melko perinteisiä. Oivallinen oli myös hyvin japanilaiselta näyttävä Madame Butterflyn koti paperiseinineen, joka aina välillä roikkui ilmassa. Siihen heijastetut kuvat toivat lavastukseen eloa. Jännittävä elementti oli myös sininen nostokurki. Voisi luulla, että se olisi pistänyt pahastikin silmään muutoin niin pehmeäsävyisessä lavastuksessa. Kuitenkin juuri nostokurki oli kaikessa monikäyttöisyydessään aivan huippu. Se nosti taloa ylös ja alas, oli välillä tähtitaivas ja edusti myös satamaa.

Kimonot tuntuivat hankalilta, vaikka kuuluivat luonnollisesti asiaan. Soile Isokoskikin joutui moneen kertaan nostelemaan jalkojaan ja perinteinen japanilainen takaperin kulkeminen pitkin lavaa näytti vaaralliselta. Välillä pelkäsin, että joku lavalla kaatuu helmoihinsa tai peruuttaa päin jotain. Kuitenkin juuri se hankalannäköinen sipsutus tuntui niin aidolta. Butterflyn tarina on kirjoitettu 1800-luvun lopulla. Kimonoista en osaisi päätellä mitään siitä, mihin aikaan ooppera sijoittuu. Kuitenkin lavalla on jääkaappi, joka muistuttaisi jotain 50-lukua. Samoin Pinkertonin amerikkalaisvaimon jakkupuku voisi viitata sille main. No, ei kai tällä taas mitään väliä ole. Tarina on ajaton ja Pinkertonin kaltaisia häntäheikkejä on ollut maailman sivu, samoin petettyjä naisia. Ihmiset ovat aina luottaneet ja tulleet huijatuiksi.

Puccinin Madame Butterfly on yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Musiikillisesti tämä ei kuitenkaan päätynyt suosikkieni joukkoon. Monta kertaa oopperasta kotiin palatessa päässä soi. Nyt ei soinut mitään. En juuri muuta muista kuin useaan kertaan musiikissa kuuluneen Yhdysvaltojen kansallislaulun ja pieniä japanilaistyylisiä melodioita siellä täällä. Ihan hienoja aarioita, joista osa kuulosti hämärästi siltä, että olen joskus aiemminkin kuullut.

Tavalliseen konserttiin verrattuna oopperassa en pysty sisäistämään musiikkia niin hyvin. Musiikki pyörii jossain alitajunnassa. En varmasti ole ainoa, sillä audiovisuaalista esitystä katsoessaan ihmisen huomiosta 70 prosenttia menee näköaistin ja 20 prosenttia kuuloaistin käyttöön. (Tämän totesi Morton Heiling vuonna 1955, ehkä uudempaakin tietoa.) Joka tapauksessa, oopperassa huomaa, jos teoksen eri palikat eivät pelaa yhteen. Tavallisessa konsertissa ei välttämättä huomaa, jos joku ääni jää tulematta. Tässä omaisten esityksessä ei voinut olla huomaamatta, että tekstin kannalta oleelliset laukaukset satamasta jäivät kuulumatta ääninauhalta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Madame Butterfly alkoi laulaa, että noista tykinlaukauksista tiedän, että rakkaani on tulossa. Ooppera on armoton ja vaativa laji. Soittajien, laulajien, lavastuksen, puvustuksen ja kaiken tekniikan on toimittava yhteen.

Oopperan väliajalla oloni oli vähän lattea. Minä olen sellainen tunnenarkkari, että jos esitys ei liikuta mitään sisällä, olo on jokseenkin pettynyt. Olihan se musiikki kaunista, mutta se siitä. Enhän enää edes muista sitä. Minä haen näiltä reissuilta jotain muutakin kuin ajanvietettä. Olen ehkä vaativa katsoja.

Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva

Oopperan lopussa sain kuitenkin sen tunteeni. Minun sydämeni oli pakahtua katsellessani Madame Butterfly luopuvan toivosta. Se hetki kesti pitkään. Orkesterivälisoiton aikana en suinkaan sulkenut silmiäni, vaan katsoin sitä lavalla näkyvää maagista vähäeleisyyttä. Madame Butterfly petettiin niin julmalla tavalla! Vaikka kunnian menetyksen jälkeinen itsemurha on varmasti etenkin japanin historiaan liittyvä juttu, kyllä tämä koskettaa syvältä. Joku muu teki väärin, ja viaton joutuu luopumaan hengestään. Minua itkettää nytkin kun muistelen eilistä.

Madame Butterflyn lopussa kiteytyi oopperan hienous. Ei pelkkä musiikki tai pelkkä tarina olisi saanut noin suurta vaikutusta aikaan. Oopperan lopussa musiikki pauhasi ja draama lavalla sai täyttymyksensä. Vaikka tiesin, ettei tässä oopperassa ole onnellista loppua, sen lopun näkeminen oli niin tuskallista. 

Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva

ps. Minua jäi kummastuttamaan lavalle orkesterivälisoiton aikana tullu Madame Butterfly coveriksi ilmoitettu Sanna Meretvuon esittämä hahmo. Hetken aikaa lavalla oli kaksi Madame Butterflyta ja sitten toinen katosi ja toinen jäi laulamaan. En aivan pysynyt kärryillä, kumpi jäi lavalle. Ihan kuin laulu olisi kuulostanut erilaiselta? En siltikään tajua, miksi Butterfly olisi pitänyt vaihtaa kesken kaiken hetkeksi. Oliko kyseessä dramaturginen vai jokin tekninen seikka? Ainakin seuraavassa Butterflyn sisääntulossa se oli varmasti Isokoski kun lauloi. En tajunnut tämän kaksoisolennon mahdollista psykologista merkitystä enkä muutakaan merkitystä. Tampere-talon sivuilla ei tätä coveria ole mainittu lainkaan, mutta tällainen hahmo on merkittynä tämän kyseisen näytöksen solistilistaan. Ärsyttävää, kun jotain jäi tajuamatta.