Esiintyminen jännittää

Tulin juuri lapseni koulun tapahtumasta, jossa oppilaat saivat esiintyä. Esitykseen oli karsinnat, joiden perusteella osa pääsi lavalle ja osa ei. Yllätyksekseni oma ekaluokkalaiseni ilmoitti haluavansa laulaa, ja kaverin kanssa harjoittelivatkin lauluesityksen ja pääsivät laulamaan juhlassa. Ihan alkuun pitää sanoa, että onpas hienoa, että tällaisia esiintymismahdollisuuksia koulussa järjestetään. Minä olen ala-asteella esiintynyt vain niissä jokavuotisissa joulu- ja kevätjuhlissa. Musiikkiluokalla oli tietenkin omat touhunsa. Tämän illan esityksessä hienoa oli se, että esittää sai mitä vain. Kuultiin laulua ja runonlausuntaa. Lapset olivat keksineet itse näytelmiäkin ja voimisteluesityksiä koreografioineen. Innokkaita esiintyjiä oli ilo katsoa.

Esiintyminen on jännittävää. Meilläkin jännitettiin monta päivää. Vaikka tyttö on alttoviulun kanssa muutaman kerran ollut lavalla ja on muutenkin aika rohkeaa sorttia, lauluesitys jännitti. Yleisössä oli yli sata kuulijaa, myös isoja ysiluokkalaisia.  Sekin jännitti, että sai laulaa ensimmäistä kertaa mikkiin. Täytyy myöntää, että minuakin jännitti. Ei meillä ole paljon laulettu, eikä äitin kanssa kuulemma tarvinnut harjoitella esitystäkään. Minä pelkäsin, että entä jos tyttö jäätyy täysin, eikä saa sanaa suustaan? Mitä jos tulee paniikki, ja hän ryntää itkien pois lavalta? Ei se olisi lapselleni tyypillinen reaktio, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin. Minun tyttöni sai laulunsa kaverin kanssa hienosti laulettua. Kehuin rohkeudesta ja reippaudesta. Ajattelin, että tuollainen kokemus auttaa taas tulevissa jännissä paikoissa.

Entä jos mun lapseni olisi juossut itkien pois lavalta? Itse asiassa parilla esiintyjällä kävi juuri niin. Ehkä jännitys oli liian suuri.  En tiedä, miltä silloin tuntuu olla alakouluikäinen lapsi seisomassa lavalla yleisön edessä. Minulle tuli niin surullinen olo. Tuollaisessa tapahtumassa toivoisi kaikkien onnistuvan ja iloitsevan esityksestään.

Itse olen säästynyt aika hyvin esiintymisiin liittyviltä mustilta hetkiltä. Tai kyllä yksi nolo juttu tapahtui ala-asteella. Taisi olla kolmannella luokalla, kun koulussa oli jonkinlainen sirkustyöpaja. Saimme tehdä omia esityksiä, jotka sitten kuvattiin. Koko koulun voimin kokoonnuttiin juhlasaliin katsomaan esityksiä. Kaverin kanssa meillä oli hieno esitys, jossa pyörimme pelleiksi pukeutuneina. Esityksen lopussa kuva pysähtyi niin, että minun kasvoilleni jäi väpättämään ihan typerä ilme. Ilmettä korosti hieno pellemäinen kasvomaalaus. Kaikki juhlasalissa alkoivat nauraa. Minua hävetti kamalasti, vaikka eihän se minun vikani ollut, että naamani oli loppukuvassa juuri sillä tavalla kun oli. Minä kuitenkin ahdistuin pitkäksi aikaa.

Ihminen on itselleen niin armoton. Yleensä sitä muistaa parhaiten ne kerrat, kun kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Taisi olla joulukuussa 1993, kun minä soitin musiikkiopiston joulumatineassa pianoa. En muista enää kappaletta, mutta sen muistan, että minulle tuli totaalinen black out. Yritin soittaa kappaletta ulkoa, mutta kesken kaiken unohdin täysin, missä olin menossa. En voinut muuta kuin aloittaa kappaleen alusta. Sain soitettua loppuun ja niiausten jälkeen painelin itkemään käytävälle. Matinea pidettiin koulun ruokalassa, joten ulosmarssini ei ehkä ollut ihan niin dramaattinen kuin koserttisalissa olisi ollut. Tiesin itse epäonnistuneeni. Kuitenkin tämä muistikatkos kesti niin vähän aikaan, että kuulemma yleisössä ei edes huomattu mitään. Harvinaisen paljon kertausta sisältävä sonaatti vain. 

Olen aina nauttinut esiintymisestä ja etenkin pienenä jännitin erityisesti jälkeen päin. Aina pianoesityksen jälkeen kädet alkoivat väpättää. Hieman vanhempana minulle on sattunut pari esitystä, jolloin lavalla ei ole ollut hauskaa. Lukioaikana osallistuin kamarimusiikkikilpailuun, johon oli valmistauduttu tietenkin hyvin. Jostain syystä lavalla kaikki meni pieleen. Siinä vaiheessa soitin jo saksofonia. Lehti oli liian löysä, soitto oudon alavireistä ja täysin tukkoista. Lavalta poistuessani tietysti vielä kompastuin ja meinasin vetää kunnon lipat. Toinen kamala hetki lavalla oli muutamaa vuotta myöhemmin. Olin ollut jonkin aikaa soittamatta ja tauon jälkeen käsitys omista soittotaidoista oli kateissa. Soitin mieheni kanssa opiskelijoiden musiikki-illassa. Tilanne oli rento ja pienimuotoinen, mutta minua ei ole ikinä ahdistanut lavalla niin paljon kuin silloin. Ennen omaa esiintymisvuoroani olin varma, että kohta joko pyörryn tai oksennan. Koko esityksen jännitin sitä kappaleen loppupuolella olevaa altissimoa, eli vähän korkeampaa ääntä. Jos kurkku on jännittynyt, se ääni ei varmasti tule. Eikä se ensin tullutkaan. Muutama pihinä, ja sitten äänikin kuului. Olisin halunnut olla jossain ihan muualla sinä hetkenä. Esityksestä otettiin myös videomateriaalia, ja siitä näkyy, että soittamisen ilo oli aika kaukana. Tämä tapaus oli kyllä aikamoinen sokki, koska minähän olin aina nauttinut esiintymisestä. Sanoisin, että ainakin omalla kohdallani kyse on itseluottamuksesta. Jos epäilen itseäni, hyvin todennäköisesti jokin menee pieleen. Tai ainakin se epäilys tekee esiintymisestä arkaa. Jaan tässä soitonopettajani minulle kertoman periaatteen, joka toimii aika monessa asiassa: ennemmin reilusti metsään kuin arasti paskaa. Niin, kyllähän se epävarmuus näkyy kauas, soitti oikein tai ei. Itsevarma ote taas peittää joskus pikkumokat.

Jännitys on yleensä hyvästä. Minulla nimenomaan jännitys on ollut se, joka on saanut h-hetkellä soiton sujumaan. Minulla oli tapana soittaa edellisellä soittotunnilla ennen tutkinoa tai muuta tärkeää esiintymistä aivan päin mäntyä. Opettajani sanoi yhdellä näistä edeltävistä soittotunneista, että jos ei tuntisi minua, ei päästäisi minua suorittamaan tutkintoa. Minä opin myös luottamaan siihen, että vaikka edellisenä päivänä soittaisin huonommin kuin koskaan, kyllä minä aina ylitän itseni lavalla. En ole aikoihin esiintynyt, joten kaipaan nykyään tuota jännitystä. Osaan kyllä muissakin asioissa järjestää itseni jännittäviin tilanteisiin. Se on huikea tunne, kun niistä tilanteista selviää kunnialla. Joskus menee kyllä metsäänkin, mutta ei muuta kuin kohti uusia seikkailuja. Olen kyllä sitä mieltä, että niitä mokiakin tarvitaan. Minulla ainakin on ollut paljon oppimista kunniallisessa mokista selviytymisessä. Joka mokan jälkeen on taas vähän viisaampi ja vahvempi, toivottavasti.

Olen ollut kai melko onnekas, kun en ole lapsena kokenut suuria epäonnistumisia esiintymisissä. Vaaditaan rohkeutta, että uskaltaa ylipäätään uskaltaa nousta lavalle. Haluaisin sanoa, että se ei haittaa, vaikka epäonnistuisi aivan totaalisesti. Minun pitää vielä aikuisenakin muistuttaa itseäni siitä, että erehtyminen ja mokaaminen on ihan okei. Jos epäonnistumiset meinaa joskus aikuistakin lannistaa, voin vain arvata, kuinka kova paikka se on lapselle. Se vasta vaatiikin rohkeutta, että huonosta kokemuksesta huolimatta nousee lavalle uudestaan. Toivon, ettei yksi itkuun päättynyt esitys jäisi kenellekään peikoksi kummittelemaan. Kaikkien ei ole pakko esiintyä, mutta se on harmi, jos joku jättää jotain tekemättä sen vuoksi, ettei uskalla.