Taikakivet

19.4.2013
Taikakivet

Kapellimestari HANNU LINTU
Käsikirjoitus ja ohjaus MARIKA VAPAAVUORI
Musiikkina klassisen musiikin helmiä (mm. Musorgskin Näyttelykuvia, Mendelssohnin Kesäyön unelma), koonnut JOUNI KAIPAINEN
Lavastus MARJATTA KUIVASTO
Puvut JONNA LINDSTRÖM
Koreografia MIIKA RIEKKINEN
Videosuunnittelu JOONAS TIKKANEN 

ROOLEISSA
Vili Uddirun - Jaakko Ohtonen
Isa Kuutar - Reetta Kankare
Uro Uddirun - Aleksi Holkko
Musto - Johanna Kuuva
Velho Keder, Olavi Rohkea - Topi Kohonen
Kuningas Berth, Sven Pitkämiekka - Lari Halme
Velho Miradella - Tiia Ollikainen
Lumihiutale - Katriina Kantola

TANSSIJATTampereen Musiikkiakatemian tanssinopiskelijat
Tanssijoiden valmennus: Miika Riekkinen ja Katriina Kantola


Esityksen alussa keskityin snobbailemaan ja yritin tunnistaa, mistä teoksesta kulloinkin soiva musiikki oli peräisin. Musiikkiin ei kiinnittänyt erillisenä elementtinä niin paljon huomiota, kun keskittyi kokonaisuuteen.


Tarinana Taikakivet jäi aika vaisuksi. Tyttö ja poika olivat tavanneet joskus menneisyydessä, ja molemmille oli jäänyt toinen ihon alle. Sitten ylläri samaan aikaan poika lähtee kohti tyttöä ja tyttö on juuri sulhasta vailla. Vähän seikkaillaan ja tapetaan pahikset, ja he saavat toisensa.

Rakkaustarina meets Taru Sormusten Herrasta. Oli jännää taikametsää ja kasvoton pahis. Pahiksen ääni tosin oli kuin Darth Vaderilla. En tiedä oliko tuossa juonessa nyt niin paljon vikaa. Pariin lauseeseen tiivistettynä aika moni leffa ja näytelmä on aika itsestään selvä ja simppeli. Ehkä eniten ärsytti sellainen päälle liimattu opettavaisuus. Yht'äkkiä ihan puskista dialogiin tulee kaikkia korulauseita siitä, kuinka maailman rumimman noita-akan naamalla voi olla sisältä kaunis. Tottahan se on, ei siinä mitään. Epäilen kuitenkin, uppoaako lapsiin ja nuoriin tuollainen alleviivaus. Hieman irralliselta vaikutti myös juonessa toistuva kysymys, Mitä nainen haluaa. Siihen piti siis tietää vastaus, jos halusi prinsessan puolisokseen. Aina kun kysymys esitettiin, oma tyttöni kuiskasi, että hän tietää kyllä vastauksen. Kyllä nyt harmittaa, miksi en väliajalla kysynyt, mikä hänen vastauksensa olisi ollut. Esityksen lopussa kun kysyin, vastaus oli tietenkin se, mikä tarinassakin. Nainen haluaa päättää itse. Plaah! Tämä olisi ollut varmaan sykähdyttävää joskus sata vuotta sitten. Tai nykyään jossain Lähi-idässä.

No oli Taikakivissä jotain hyvääkin. Jouni Kaipainen oli koonnut toimivan kokonaisuuden klassisen musiikin klassikoista. Roolihahmot ja roolisuoritukset olivat myös hyviä. Tyttöni suosikkihahmo oli pahis velho Kederin lisäksi hiiriä pelkäävä ritari Olavi Rohkea, molemmat Topi Kohosen näyttelemiä hahmoja. Itseeni vetosi Lari Halmeen esittämä pulska ritati Sven Pitkämiekka, joka oli aina sapuskaa vailla. Ehkä stereotyyppistä ja karrikoitua, mutta nauratti silti. Ehkä näiden kahden ritarin ja Vili Uddirunin kohtaus, jossa he ratsastivat ja pitivät aloillaan näkymättömiä hevosia, oli paras hetki koko tarinassa.

Lavastus ja puvustus olivat kovin harmaita ja synkkiä. Ehkä olisin kaivannut enemmän yksityiskohtia, sillä nyt kokonaisuus jäi valjuksi. Hieno yksityiskohta oli lavan takaseinään heijastettu kuu, jolla oli elävät silmät. Siinä melkein kaikki, mitä jäi mieleen.

Aluksi tanssikohtaukset tuntuivat jotenkin irrallisilta, mutta tarinan edetessä tanssi soljui osaksi kokonaisuutta, siinä missä musiikkikin. Ehkä aivoni olivat aluksi kykenemättömiä sulauttamaan useaa erilaista informaatiota.

En ollut tämän esityksen kohdeyleisöä, joten ehkä ekaluokkalaisen arvio on tässä tapauksessa arvokkaampi. Hänen mielestään oli paljon kivempaa olla Tampere-talossa katsomassa Taikakiviä kuin kuuntelemassa sinfoniakonserttia. 7-vuotiaalla näin pitää ollakin. Kovin tarkkaa analyysia tytön suusta oli turha odottaa, mutta puhetta riitti lempihenkilöhahmoista ja tanssivista suo-olioista.

Tällaisia teoksia pitää tehdä. Hienoa on myös se, että produktiossa on ollut näyttelemässä Nätyläisiä ja tanssimassa Tampereen Musiikkiakatemian tanssikoululaisia. Tärkeää näiden tulevaisuuden ammattilaisten pitää mielessä, että lapsille ja nuorillekin pitää tehdä. Koululaiset eivät enää kuulu niiden "koko perheen konserttien" kohderyhmään, mihin saa ottaa mukaan oman helistimen ja huutaa taikasanalla kapellimestarin hereille. Koululaiset ovat varmasti haastava ikäryhmä. En tiedä, mitä Taikakivistä tykkäsivät ne yläasteikäiset, jotka olivat ilmeisesti opettajansa johdolla tulleet esitystä katsomaan.