Länsimaisen musiikin historia: Romantiikka

Tämäkin blogikirjoitus tulee hyvinkin myöhässä siihen liittyneeseen Radio Moreenin ohjelmaan nähden, mutta tuleepahan kuitenkin.

Romantiikka! Tämä on niin minun aikakauteni. Olen tähän mennessä ehtinyt jokaisen aikakauden kohdalla sanoa, kuinka suurin osa musiikista ei ihan ole makuuni.

Romantiikan teostyypeistä lied on ollut minulle melko vieras. En ole koskaan opiskellut saksaa, enkä ole jaksanut perehtyä siihen, mitä niissä lauletaan. Jotain rakkaudesta kai. Etenkään nuorempana en paljon jaksanut kuunnella tuollaista laulumusiikkia. Vielä kun siinä on pianokin mukana.

Yleensä valmistaudun aikakaudesta kertovaan ohjelmaan kuuntelemalla musiikkia Spotifysta. Nyt kun netti ei  ollut kotona käytössä, hain kasan cd-levyjä kirjastosta kuunneltavaksi. Pahaksi onneksi palautin levyt jo, enkä edes muista mitä kaikkea kuuntelin. Oma levyhylly koostuu kyllä valtaosin juuri tämän aikakauden musiikista, joten kaikkea ei tarvinnut kirjastosta hakea.

Sain kuunnella taas ensimmäisiä ostamiani klassisia levyjä. Joskus teininä vaikutuin musiikinhistorian tunnilla kuunnelluista Berliozin Fantastisesta sinfoniasta ja Antonin Dvorakin 9. sinfoniasta niin paljon, että sijoitin viikkorahani niiden levytyksiin. Ostin samalla myös Dvorakin Slaavilaiset tanssit. En enää muistaa, mikä juuri näissä kappaleissa silloin sykähdytti. Varmaan se Berliozin synkkyys ja draama. Dvorakista en tiedä mikä. Joka tapaukessa, tänä päivänä nuo eivät enää kuulu ihan ykkössuosikkeihin. Berlioz on ehkä jopa hieman naiivia. Voin kyllä ymmärtää, että teiniminä tykkäsi juuri sellaisesta. Noista kolmesta cd-levystä Slaavilaiset tanssit nappaavat nykyään parhaiten, kaikesta kepeydestään huolimatta. Dvorakin sellokonsertto on kyllä huikea kappale. Voisin sanoa, että yksi suosikeistani ikinä.

Pidän romanttisesta orkesterista. 1800-luvulla sinfoniaorkesteri kasvoi mahtavaksi ja mahtipontiseksi. Brahmsin, Brucknerin ja Mahlerin sinfoniat on kyllä mahtavia. Bruckner on kiihdyttävän ahdistavaa, Mahlerin sinfonioiden kuorokohtaukset todella vakuuttavia. Brahms on tyylikäs.

Kun valitsen musiikkeja ohjelmaan tai ylipäätään kuunneltavaksi, taktiikkana minulla on valita jotenkin uskottavan oloinen levytys. Joskus voin tietty olla väärässä, mutta luotan isojen nimien laatuun. Etenkin jos on kyse sellaisesta musiikista, jonka suhteen en koe itse olevani kovinkaan hyvä asiantuntija. Schumannin lied-levyssä luki nimi Dietrich Fisher-Dieskau, joten ajattelin sen olevan kelpo levytys,  ja niin olikin. Itse asiassa lied pääsi yllättämään. Liedistä löysin kauniita herkkiä melodioita, intiimiä tunnetta. Lied taitaa olla vähän niin kuin jazz: toimii levylläkin, mutta vielä parempaa olisi olla jossain pienessä tilassa, jossa näkisi esiintyjät ja voisi elää musiikin mukana. Pitäisi vielä jaksaa perehtyä niinhin sanoituksiin, vai mahtavatkohan olla tosi imeliä?

Romanttinen ooppera on minun makuuni. Kymmenisen vuotta sitten kävin katsomassa Kansallisoopperassa Puccinin Turandotin. Muistan vieläkin, että se esitys oli huikea kokemus, vaikka taisi osua juuri lavastajien lakon aikaan. Nytkin itkin, kun sitä kuuntelin. No joo, Turandot on Puccinin viimeinen ooppera ja reilusti 1900-luvun puolella sävelletty, mutta antaa mennä nyt tähän sarakkeeseen tällä kertaa.

Tai Verdin Nabuccon Heprealaisten orjien kuoro. Musiikkinakin se koskettaa, mutta kun siihen lisää vielä kappaleen merkityksen 1800-luvun italialaisille, niin kylmät väreet on pakolliset. Niin Nabuccon ensi-illan aikaan Pohjois-Italia oli itävaltalaisten miehittäjien vallassa ja mielenosoittaminen kadulla ja muutenkin julkisesti oli kielletty. Tämä Herprealaisten orjien kuoro laulaa siitä, kuinka orjat vapautuvat sortajiensa vallasta. Sehän oli selvää, että oopperassa laulettiin oikeasti italialaisista eikä niistä tarinan heprealaisista. Taiteen ja yhteiskunnan välinen suhde on hurjan kiinnostava asia. Taidetta ei mielestäni ole olemassa irrallisena asiana yhteiskunnasta, vaan aina kaikki liittyy johonkin. 

Wagnerin oopperat ovatkin ihan oma lukunsa. Wagnerin oopperoista olen nähnyt Parsifalin ja Lentävän Hollantilaisen, muita en ole kuunnellut yhdeltä istumalta edes levyltä. Ne on jotenkin niin jykeviä. Joku Ringin katsominen osa kerrallaan perättäisinä päivinä ei ole kyllä ikinä kuulunut suunnitelmiini. Vaikka pidän kaikesta dramaattisuudesta musiikissa, Wagnerilla mittasuhteet on vähän liian överit. Ei sikäli, mahtavaa kuunneltavaa pienissä pätkissäkin.

Romantiikan musiikkikuvioissa keskeinen asia on suuri musiikillinen kiista. Tiivistettynä kyse oli erimielisyydestä, pitäisikö musiikin olla ohjelmallista vai pelkkää musiikkia. Ohjelmallisen musiikin leiri muodostui Fransz Lisztin ympärille. Ensimmäisenä ohjelmamusiikkina pidetään juuri Fantastista sinfoniaa. Siinä siis Berlioz sävelsi tarinan ooppiumhullusta taiteilijasta.  Hieman myöhemmin elänyttä Lisztiä pidetään ohjelmallisen musiikin leirin perustajana, koska hän määritti ohjelmallisen musiikin estetiikan. Liszt kirjoitti ohjelmamusiikista tämän artikkelin (Linkki Sävellys ja musiikinteoria -lehden numeroon 2/96), jossa hän siis tutkailee Berliozin musiikkia. Kannattaa lukea, mielenkiintoista asiaa ja myös kommentteja vastapuolen eli absoluuttisen musiikin kannattajien mielipiteisiin. 

Ohjelmamusiikin merkittävin säveltäjä on tietysti Richard Wagner. Hän oli sitä mieltä, että instrumentaalimusiikin aika on ohi. Ihmiset haluavat kokonaistaideteoksia, joissa on aivan kaikki.

Absoluuttisen musiikin kannattajista merkittävin oli Johannes Brahms ja äänekkäin teoreetikko Eduard Hanslick. Brahms sävelsi siis ns. puhdasta musiikkia. Säveliä ilman sen kummempaa satuilua. Jos olisin elellyt tuolloin 1800-luvun jälkipuoliskolla, olisin varmaan ollut Brahmsin leirissä. Ei musiikki tarvitse mitään tarinaa. Tai jos joku onkin halunnut säveltää jonkun tarinan, ei sitä tarvitse osoittaa. Kuulija tulkitkoon siihen oman tarinansa, jos haluaa. Ei ohjelmamusiikissakaan mitään väärä ole, mutta jos olisi pakko valita, niin valitsisin sen absoluuttisen musiikin. Aika jännä asia, että tuollaisista asioista on pitänyt tapella. Kumman musiikki on parempaa? Tai oikeampaa? Jos minä en tykkää jostain, eikö kukaan muu saa säveltää sellaista?

Mielestäni on mielenkiintoista tutustua myös säveltäjien henkilöhistoriaan. Muutama vuosi sitten luin paljon taiteilijoiden elämäkertoja ja historioitsijoiden tulkintoja varhaisemmista säveltäjistä. (Viime aikoina en ole kyllä lukenut mitään. Kaikki graduun liittymätön aineisto on tällä hetkellä kiellettyä.) 

Brahms vaikuttaa henkilöltä, joka olisi ollut mukava tuntea. Jotain kertoo sekin, että vaikka Brahmsilla oli selkeä näkemys absoluuttinen musiikki vs. ohjelmamusiikki -kiistassa, hän ei lähtenyt rähinöimään. Iso asia kiista kuitenkin oli, koska kuulemma Bahms muutti pois Saksasta juuri sen takia, ettei kestänyt katsoa Lisztin ja kumppaneiden touhua. Wagner taas ei vaikuta kovin kivalta hepulta. Vei muiden vaimot ja oli ilmeisen itsekeskeinen muutenkin.

1846 on hyvin tärkeä vuosiluku musiikin historiassa. Silloin Adolph Sax patentoi ensimmäisen saksofonin. Mielestäni siis paras soitin ikinä. Berlioz ensimmäinen säveltäjä, joka alkoi säveltää saksofonille musiikkia. 1844 Berlioz sävelsi kappaleen Le Chant Sacrée Romantiikan ajan saksofonimusiikkia ovat mm. Jules Demerssemanin Fantasie sun un theme original ja Jean-Babtise Singeléen Premier Quatuor. Orkesterikappaleissa saksofoni oli mukana 1800-luvulla Georges Bizet'n L'Arlésiennessa, Léo Delibesin baletissa Sylvia, Jules Massenetin oopperoissa Hérodiade ja Werther. Se Turandot on 1900-luvun puolelta, mutta mainitsenpa kuitenkin, että saksofoni soi siinäkin. Täytynee kirjoittaa joskus ylistyspostaus saksofonista ihan erikseen. 

Ylipäätään 1800-luvulla soittimet kehittyivät paljon. Vire ja toisaalta virtuoottisuus parantuivat. 1800-luvulla klassisesta musiikista tuli yleisölaji, ja yleisö halusi nähdä taitureita, kuten Paganini ja Liszt. Liszt oli kuulemma pahimman luokan diiva. Saattoi esittää pyörtymistä hurjan esityksen jälkeen. Hän antoi kaikkensa.

Tutkailin myös 1800-luvun lopun merkittävää keksintöä eli äänentallennnuslaitteita. Ajatella, mikä muutos! Sitä ennen musiikkia kuullaksesi jonkun täytyi laulaa tai soittaa sitä. Nykyään on kaiken maailman tallennuslaitteita ja musiikki soi joka paikassa. Mikä on mahtanut olla herra Edouard-Leon Scott de Martinvillen reaktio, kun on ensimmäistä kertaa kuullut ääntä phonautogramiltaan? Ihailen kyllä suuresti tuollaisia neroja, joille on voinut tulla tuona aikana edes mieleen, että ehkä ääntä voi äänittää ja toistaa.

Tästä linkistä pääsee firstsounds.org-sivustolle kuuntelemaan Scott de Martinvillen ensimmäistä, ja tiettävästi maailman vanhinta, äänitystä. Käsittämättömän huikeaa! Toisen varhaisen äänityslaiterakentajan mielestä tällainen laite olisi kätevä opetustarkoituksiin ja tallentamaan ne kuuluisat viimeiset sanat. Siis on keksitty laite, jolla voi tallentaa ääntä, ja ihmisen viimeiset sanat olisivat se paras käyttökohde...

Löysin myös maailman vanhimman konserttitaltioinnin: Vuonna 1888 Händel-festivaaleilla esitettiin Händelin Israel In Egypt. Sen on nettiin pistänyt Internet Archive. Tuossa rahisevassa näytteessä 4000 kuorolaista laulaa n. 100 jaardin eli alle 100 metrin päässä sylinteristä, joka on napannut äänen phonografiin. Tämä on ehkä huikeinta, mitä olen netistä ikinä löytänyt.