Tampereen Työväen Teatterin vanha päänäyttämö 20.11.2012
En ole koskaan lukenut Uspenskin klassikkoteosta Fedja-sedästä, mutta tarina oli joten kuten tuttu jo ennen esitystä. Ja tietty tiesin sen Posteljooni Petshkinin kuuluisan kommentin.
Tarinassa vakavahenkiseksi sanottu pikkupoika Fedja päättää karata kissa Matroshkinin kanssa maalle, kun kerran äidin mielestä kissat eivät sovi kaupunkiasuntoon. Maalle muuttaa myös Musti-koira, ja myöhemmin hankitaan vielä Mirri-lehmä ja iloinen traktori. Naakkakin päästetään asumaan mökkiin, kunhan pysyy kaapissa varastelematta.
Fedja-sedän hahmoa sen enempää etukäteen tuntematta jäin pohtimaan, millä tavalla Fedja on vakavahenkinen 6-vuotias? Kekseliäs hän kyllä tuntuu olevan ikäisekseen, ehkä pikkuvanhakin, mutta vakava? Käytetäänkö tuota sanaa kirjassakin Fedjaa kuvaamaan?
Jos unohtaa kyvymyksen Fedjan luonteen vakavuudesta, Suvi-Sini Peltolan esittämä Fedja-setä oli lavalla oikein toimiva. Mitä nyt puheen äänensävy oli aika erikoinen. Mutta niihän siinä tuntuu usein käyvän, kun aikuinen nainen yrittää esittää pikkupoikaa. Muuten tarina ja hahmot olivat hyvin uskottavia ja luontevia. Esityksestä mieleen jäi erityisesti juurikin ammattilaisten upea näyttelijäntyö ja puvustuksia myöten hyvin rakennetut hahmot. Hienostunut ja viisas kissa ja hieman höpsö mutta hyväntahtoinen koira kisailevat alussa keskenään, Mirri-lehmä syö verhot ja yrittää puskea kaikkia. Naakkakin varastelee omasta kodistaan. Lopulta kaikki tulevat toimeen keskenään, ja Fedja-setäkin pääsee takaisin kotiin. Tarina on leppoisa ja mukava, vaikka kotoa karkaaminenhan ei ole hauska juttu. Mutta Fedja-setä on reipas poika, jolla ei ole hätäpäivää.
Naakka osoitti, että huumori on parhaimmillaan simppeliä. Onhan se hupaisaa, kun Naakka huutaa "Kuka siellä?"aina, kun joku koputtaa. Sanna Majalahti oli naamioitu lähes tunnistamattomaksi. Naakan tukka oli aivan mainio heiluessaan särmikkäiden liikkeiden tahtiin. Samoin Eeva-Riitta Salo Posteljooni Petshkininä oli hyvin naamioitu ja hahmona muutenkin toimiva. Petshkinissä on jotain oveluutta ja laskelmoivuutta. Fedja-setä voisi ihan hyvin suuttua, koska Petshkin paljasti Fedja-sedän olinpaikan. Tai ehkä Fedja ymmärsi, että aikuiset taitavat tietää lasta paremmin, mikä on parasta.
Väliajan jälkeen esitys jatkui hieman hämmentävästi. Ilmeisesti omasta maidostaan sekopäiseksi tullut Mirri-lehmä tanssahteli ihmeellisen potpurin tahtiin. Frontside Ollie herätti heti yleisön mielenkiinnon. Lapsia tuo veto tuntui miellyttävän. Itse muistan kuulleeni useammassakin yhteydessä viime aikoina kyseisellä biisillä kikkailua. Aika helppo ja hieman kulunut tapa kerätä lapsilta pisteet. En sitten tiedä onko siinä mitään väärää. Itsellä särähti korvaan lähinnä sen takia, että potpurin poppibiisit poikkesivat niin paljon esityksen muusta äänimaailmasta ja muustakin tunnelmasta. Koira kuvailee pappaikäisellä Kodak Vollendalla ja mökin varustelu on muutenkin historiallista. No, ehkä se maito oli niin rajua kamaa, että sen pitikin sekoittaa hetkeksi koko pakka. Toinen lastenkin suusta kuulunut ihmetys oli se, että mihin katosi väliajalla Fedjan ja eläinten löytämä aarrearkku? Ennen väliaikaa se nökötti mökin nurkassa, mutta ei enää sen jälkeen. Ehkä Fedja-setä vei sen varastoon? Vai olivatko aarteet loppuneet? Vai varastiko Naakka kaiken?
Fedja-sedän talo oli siitä erikoinen, että välillä sen seinien läpi pystyi ilmeisesti kulkemaan ja välillä ei. Lavastukseen kuului talon ovikin, mutta välillä Fedja eläimineen kulki sen ohi sisältä ulos ja päinvastoin. Toisinaan oli vaikea pysyä kärryillä, onko joku sisällä vai ulkona. Lavan edessä otettiin sisäaurinkoa, mutta yht'äkkiä Kissa lähteekin lypsylle ovesta kulkematta.
Kaiken kaikkiaan esitys oli hyväntuulinen, oikein mukava piristys arki-iltaan. Täytynee myös korjata aukko yleissivistyksessä ja lukea tarina kirjana.
Nyt seuraa kuitenkin vähän narinaa koskien lavan ulkpuolista elämää:
Lastenteatterissa kuuluu mielestäni asiaan se, että yleisö reagoi välittömästi ja välillä ääneen. On suorastaan suloista kuunnella pieniä ihmisiä nauramassa sydämensä pohjasta ja hihkumassa lavan halki vipeltävää hiirtä. Jossain menee raja tässäkin asiassa. Ei ole kiva aikuisten eikä lasten seurata esitystä, jos joku pienokainen kailottaa lähes taukoamatta, että NYT SE KOIRA AJAA SITÄ JÄNISTÄ TAKAA. KATO, SILLÄ ON PYSSY. Ei siinä mitään, on ihan ok kommentoida jännää kokemusta vieressä olevalle aikuiselle. Mutta jos esityksen dialogi peittyy muutaman metrin päässä olevan yleisön edustajan höpinään, ei ole ok. Sillon sen vieressä istuvan aikuisen olisi viisasta yrittää hillitä jälkikasvuaan, eikä ainakaan ihmetellä itsekin ääneen tyyliin: JOO, NIIN ON PYSSY.
Ei tietenkään voi olettaa, että pieni lapsi osaa olla teatterissa ns. kunnolla, etenkin jos on ensimmäistä kertaa yleisössä. Oppiiko ikinä olemaankaan, jos sitä höpinää ja etenkin sen volyymia ei ollenkaan edes yritetä hillitä? Aikuisten pitäisi opettaa lapsia kunnioittamaan esitystä ja muuta yleisöä. Pienimpien katsojien levottomuus lisääntyi esityksen loppua kohden, ja pulina sen mukana. Ihan ymmärrettävää, sillä varmaan aika monen uniaika olikin jo, kun iltaesitys päättyi kahdeksan jälkeen.
Se kyllä on pistänyt ihmettelemään aiemminkin teatterin lastenesityksissä, että minkä takia melko monella yleisössä pitää olla karkkipussi? Karkki kuuluu kyllä leffateatteriin, mutta ei mielestäni teatteriin. On varmaan mukava näytelläkin siellä lavalla jotain herkkää ja hiljaista, kun yleisöstä kuuluu rapirapi. Itse olen lapsena käynyt teatterissa ehkä kaksi kertaa, joten en muista enkä osaa sanoa onko karkkeja syöty teatterissa jo 20 vuotta sitten.
Miksi niitä karkkeja sitten tarvitaan? Eikö esitys itsessään riitä lapsille viihdykkeeksi? Yritetäänkö karkeilla pitää lapset hiljaisena? Ei hyvä elokuvakaan tietty karkkia välttämättä tarvitse. Kuitenkin elokuvan seuraaminen elokuvateatterissa ja näytelmän seuraaminen teatterissa ovat tilanteina hyvin erilaisia. Ensinnäkin, elokuvateatterissa kaikki elokuvan äänet ja efektit peittävät aika hyvin alleen pienen rapinan. Teatterissa voi olla seurattavana yhden näyttelijän vahvistamaton ääni, välillä jopa kuiskausta. Toisekseen, teatteri on ainakin minulle elokuvaa intiimimpi tilanne, koska näyttelijät kertovat tarinaa juuri siinä hetkessä. On siinä jotain herkkää ja haurasta.
Niitä karkkipusseja myytiin myös teatterin kahviossa. Itse kuitenkin oletan niiden olevan väliaikasyötävää. Ainakin oman muksun kanssa se on suuri hetki, kun nimenomaan väliajalla saa vähän jotain herkkua. Etenkin, kun sitä ei saa joka kerta. Ei kai kukaan sitä pullaakaan katsomoon kuskaisi? Miksi ylipäätään pitäisi syödä jotain siellä katsomossa? Ihmiselämä on siitä kummallista, että aina sitä törmää erilaisiin tapoihin toimia ja ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti