Su 18.11. klo 15 Tampere-talon Pieni sali
Paul Hindemith: Sonaatti kontrabassolle ja pianolle Petri Mäkiharju, kontrabasso, Elina Saksala, piano
Wolfgang Amadeus Mozart: Trio Es-duuri KV 498 ”Kegelstatt” Mark Reding, klarinetti, György Balazs, alttoviulu, Tuomas Turriago, piano
Minoru Miki: Marimba Spiritual Kazutaka Morita, marimba, Tiina Laukkanen, Jyri Kurri, Tuomo Oravakangas, lyömäsoittimet
Victor Ewald: Vaskikvintetto nro 2 Es-duuri op. 6 Aki Välimäki, Jonas Silinskas, trumpetti, Pasi Tiitinen, käyrätorvi, Mikhail Kapustin, pasuuna, Harri Miettunen, tuuba
Kun istumme Tampere-talon pienen salin penkeille, huomaan, että nyt jokin on mennyt vikaan. Edellisestä klassisesta konsertista lapsen kanssa on aikaa. Rutiini on hukassa. Yleensä meillä testataan mekon kankaan kahisevuus kotona ja valitaan konserttivaatteet sen mukaan. Prinsessaelämys on tärkeä osa konserttitapahtumaa. Nyt se kahisevuustesti on jäänyt tekemättä sillä seurauksella, että konsertin ensimmäinen puolisko menee levottaman muksun kahistelua kaitsiessa. Heti konsertin alkuun 7-vuotias tuntee olonsa petetyksi, kun hänelle ei ole etukäteen kerrottu Jouni Kaipaisen kertovan muutaman sanasen jokaisesta kappaleesta. Todella tylsää 7-vuotiaan mielestä. Ei mitään järkeä, ja se musiikkikin on varmasti huonoa. Paljon mitään en sisäistä varmaan ihan mielenkiintoisesta teosesittelystä. Yksi nainen ehkä katsoo hieman kauhistuneena potentiaalista konserttielämyksen pilaajaansa. Minun oloani hieman helpottaa arvioilta 1-vuotias kuulija, joka ääntelee aika reippaasti siinä ennen soiton alkua. Ehkä meidän tytön kahinat ei sentään vedä vertoja itkulle ja kitinälle.
Hindemithin sonaatin aikana tyttö istuu vieressä omalla penkillään ja vaihtaa asentoa ehkä sekunnin sadasosan välein. Pakko on heiluttaa kättäkin ihan huvikseen. Kahi kahi. Sen verran ehdin musiikkia seurata, että muistan kuunnelleeni kyseistä kappaletta levyltä aiemmin syksyllä. Tyttö kuiskaa, miksi kontrabasson soittaja pitää jousta hassusti. Ei muita muistikuvia. 1-vuotias äännähtää muutaman kerran, mutta on yllättävän hiljaa.
Mozart menee ihan ohi. Tyttö istuu sylissäni välillä ihan rauhallisestikin, mutta pääosa kappaleesta menee minulla siihen, että mietin kuinka tiukkaan otteeseen tytön voi ottaa ilman, että hän provosoituessaan aloittaa kahta kauheamman kahistelun. Mietin myös, mihin päin salia voisi tästä katsomon keskeltä paeta väliajan jälkeen. Ja mitä kahisevalle mekolle voi tehdä? Tavallaan lapsen asentojen vaihtamisessa ei ole mitään pahaa, jos ei satu olemaan kahisevia vaatteita. Nyt se lapsi vaan ymmärrä istua heilumatta. Pientä uhmaa havaittavissa. Pitäisikö lähteä kotiin? Toisen osan aikana tulen siihen tulokseen, että voisin väliajalla vaihtaa tytön mekon omaan mustaan t-paitaani. Tyttö pyörii sylissä niin, että kahlitsee pitkän tukkani ties kuinka monelle kierrokselle kätensä ympärille. Ehkä parasta on olla puuttumatta liikaa ja istua vaan pää kenossa, kunhan tyttö olisi hiljaa. Mutta näkyisikö mustat rintaliivit sittenkin liian törkeästi valkoisen neulepaidan läpi? Kolmannen osan keskivaiheilla saan tytön takaraivosta iskun vasempaan poskiluuhuni. Mietin, onko liian sievistelyä estää tyttöä pitämästä jalkojaan edessä olevan tyhjän penkin selkänojalla. Ehkä olen natsi, mutta nappaan jalat pois.
Väliajalla naisten vessajonossa tyttö kailottaa, että täällä on ihan huonoa musiikkia. Kysyn, että lähdetäänkö kotiin sitten. Ei kelpaa sekään vaihtoehto. Tytön iltapukulook vaihtuu mustiin leggareihin ja yli-isoon t-paitaan. Melkein mekosta menee sekin. Nyt pitkistä hiuksistani on hyötyä. Kun ne asettelee oikein, ehkä ne rintsikat ei näy niin pahasti. Seisoskelen Tampere-talon aulassa kädet erikoisessa asennossa.
Konsertin toista puoliskoa seuraamme tytön kanssa etummaisesta aitiosta. Siellä ei istu ketään muita, ja luotan siihen, ettei siellä katsomon sivussa pieni tuolissa heiluminen esiintyjiäkään häiritse. Mutta minua häiritsee taas jokin. Taidan olla aistiyliherkkä etenkin tilanteeseen kuulumattomien äänien suhteen. Siinä katsomon etuosassa kuuluu jostain ämyreistä ärsyttävää hurinaa. Joku linja ilmeisesti on auki koko konsertin ajan, koska Kaipainen tarvitsee mikrofonia teosesittelyihinsä. Ei se ääni katsomon keskiosaan kuulunut.
Marimba Spiritual on konsertin ainoa kappale, jota pystyn jokseenin keskittyneesti kuuntelemaan. Se hurina vaan kuuluu läpi pianissimikohdissa. Tyttö istuu hiljaa ja hötkymättä koko kappaleen. Mahtaako johtua kappaleen hyvästä meiningistä vai siitä, että lavalla soittaa tuttuja? Aika monella yleisössä jalka vipattaa musiikin tahtiin. Lyöjillä on hyvä ja energinen ote. He saavatkin konsertin suurimmat aplodit yleisöltä. Tyttökin sanoo, että tämä on hyvä kappale.
Ewaldista en ole aiemmin kuullutkaan. Jotenkin ei iske. Ehkä olen nuottineurootikko, mutta ihmettelenpä vaan, että jos vaskikvintetin neljä jäsentä on hoksannut teipata nuottinsa yhteen, miksi tämä yksi sankari ei niin ole tehnyt? Kyllä se vaan häiritsee, kun aika vauhdilla niitä aanelosia kiskoo telineeltä yksitellen lattialle. Välillä tulee sellainen olo, että mahtoiko kvintetillä olla kovin monet harjoitukset takana. Vaikka kappaletta en sen paremmin tunne, joissakin kohdissa on havaittavissa pientä epävarmuutta lähdöissä. Yksi rytmiaihio on joko todella epäsulavaksi kirjoitettu, tai sitten se vaan kuulostaa siltä. Sama aihio tulee uudestaan. Kuulostaa hämärältä toisellakin kerralla. 7-vuotias ei innostu tästäkään kappaleesta. Levottomuuden lisääntyessä totean vaatteiden vaihdon olleen oikea ratkaisu. Jatkuva asentojen vaihtaminen ja heiluminen ei nyt liiemmin häiritse. Mietin, häiritsikö se aiempi kahinakaan loppujen lopuksi ketään muuta kuin minua? Nyt häiritsee joidenkin aikuisten kuiskiminen kesken musiikin. Ja se hurina. Miten hurina voi kuulua vielä vaskikvintetin mezzoforten yli? Tyttö osoittaa lähellä istuvaa pariskuntaa ja käskee katsomaan, miten mies röhnöttää tuolissa. 1-vuotias on ollut niin pitkään hiljaa, että olen jo kuvitellut tämän poistuneen salista. Osien välissä hän kuitenkin kertoo jotain tärkeää meille kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti