Miksi konserteissa kannattaa käydä?

Pro Musica Säätiön Vuoden nuori muusikko 2012

Joonatan Rautiola, saksofoni

La 10.11.2012 Tampere-talon Pienessä salissa.

Pascal: Sonatine alttosaksofonille ja pianolle (1948)
Virtaperko: Crimes of the Past alttosaksofonille ja pianolle (2007)
Globokar: Dos à dos saksofonille ja trumpetille (1988)
Lauba: Neljä etydiä alttosaksofonille (1991-94)
Hindemith: Trio op. 47 alttoviululle, tenorisaksofonille ja pianolle (1928)

Ennen konserttia lupasin esitellä 7-vuotiaalle tyttärelleni niitä kappaleita Spotifysta, jotka on levytetty. Hän kyseenalaisti konserttiin lähtemisen: "Mitä järkeä sinne konserttiin on sitten mennä, jos ne kaikki kappaleet on jo kuullut? Eihän siinä ole sitten mitään jännää." Rautiolan konsertti oli oiva osoitus siitä, kuinka hienoa on kuulla musiikkia livenä, vaikka kelpo levytyksiä olisikin saatavilla. 

Vaikka etenkin kamarimusiikissa nuoteista soittaminen on taiteen sääntöjen mukaista, nuottien kanssa säätäminen vaikuttaa väistämättä tunnelmaan. Ehkä Pascalin Sonatine ei musiikillisesti herättänyt tarpeeksi mielenkiintoa, että olisin voinut jättää asian huomiotta. Rautiolan ja pianisti Mikko Merjasen soitto oli kyllä kaunista jne., mutta olin ihan iloinen, ettei konsertti ollut kattaus ranskalaisia uusklassikoita. Vaikka ne kuuluvat saksofonin perusrepertuaariin, en ole ikinä saanut niistä suuria intohimoja.

Sen sijaan Olli Virtaperkon Crimes of the Past jäi positiivisena mieleen. Voimakas musiikki ei jäänyt edes nuottien kääntelyn varjoon. Teoksen lopussa oli yksi koko konsertin kohokohdista. Saksofonin soitto vaimenee hiljalleen, kunnes jäljelle jää vain läppien kolina. Kappaleen loppu oli vaikuttava, lähes maaginen. Osin varmasti sen vuoksi, että yleisö oli täysin hiljaa. Noin vaikuttavaa hiljaisuutta en ole kuullut aikoihin.

Vinko Globokarin teos Dos à dos vei aivan erilaisiin tunnelmiin. Jos ei ollut sattunut vilkaisemaan käsiohjelmaa, ei ehkä ymmärtänyt teoksen alkavan jo siitä, kun Visa Haarala istahti lavan reunalle ja avasi trumpettikotelonsa. Dos à dos on teos, jossa yleisön äänekkäätkin reaktiot kuuluvat asiaan. Trumpetin ja sopraanosaksofonin kilpasoitanta, pusut ja tönäisyt pakottavat nauramaan. Soittajien ilmeet ja eleet ovat yhtä tärkeä osa esitystä kuin soittimesta ulos tulevat sävelet. Harmi vain, ettei tyttöni alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta päässyt mukaan konserttiin. Tämä kappale olisi ollut ehkä paras esimerkki musiikista, joka ei ehkä toimisi kovin hyvin netistä kuunneltuna, tai edes katseltuna.

Konsertti esitteli monipuolisesti saksofonin sointimahdollisuuksia, eikä mikään tuntunut Rautiolalle mahdottomalta. Teoksista etenkin Christian Lauban Neljä etydiä saksofonille esitteli erilaisia tekniikoita multifoneista ja kiertoilmahengityksistä kaikkeen sellaiseen, minkä nimeä en ole varmaan koskaan kuullutkaan. Saatikka tietäisin, miten tuollaiset äänet saadaan aikaan. Vaikka erikoiset äänet herättävät ihmetystä, kyse on kuitenkin musiikista. Lauban etydit eivät jääneet tekniseksi suoritteeksi, vaan etydit veivät nimiensä mukaisesti Afrikkaan.

Hindemithin Trio pianolle, alttoviululle ja heckelfonille/tenorisaksofonille oli hyvä lopetus konsertille. Teos piti intensiivisesti otteessaan alusta loppuun. Joonatan Rautiolan kanssa teosta esittivät pianisti  Mikko Merjanen ja alttoviulisti Barbora Hilpo. On se sitten säveltäjän tai soittajien ansiota, esitys oli mukavasti balanssissa. Sopiva määrä jämäkkyyttä ja kaunista laulavuutta. Tässä esityksessä eivät nuotitkaan häirinneet.

Konsertti oli minulle mahtavinta vähään aikaan. Soitan itsekin saksofonia, joten olen ehkä puolueellinen kehuissani. Saksofonin soinnissa on uskomaton määrä sävyjä ja mahdollisuuksia koskettaa kuulijaa. Mikäs siinä kuunnellessa, kun lahjakas muusikko soittaa noin upeaa soitinta.