Luokkaretki kuuhun

Koko perheen tanssiteos Luokkaretki kuuhun
Tampere-talossa su 4.11.2012
Musiikki: Markus Fagerudd 
Käsikirjoitus ja kertoja: Eppu Nuotio 
Koreografia: Elina Berg, Satu Lankinen, Outi Vilonen 
TampereRaw-yhtye 
Pirkanmaan Tanssiopisto Elina Bergin oppilaat

Luokkaretki kuuhun on yksi syy tämän blogin perustamiseen. Vaikka esityksestä on yli viikko, mielessäni pyörii esityksestä nousseita ajatuksia. Esitystä seuratessani en suunnitellut minkäänlaisen tekstin kirjoittamista, mutta kirjoitan nyt siitä, mitä vielä viikon jälkeen muistan.

Luokkaretki kuuhun on melko yhtenäinen musiikin, tanssin ja kerronnan liitto. Haluaisin kertoa Markus Fageruddin musiikista enemmänkin, mutta en yksinkertaisesti muista muuta kuin sen, että se toimi hyvin. Nautin TampereRaw'n soitosta, mutta ehkä tanssi ja kerronta kiinnittivät huomioni ja musiikki jäi jonnekin alitajuntaan luomaan tunnelmaa ja kontekstia  tanssille ja kerronnalle.

Kun lähtee seuraamaan esitystä, jonka tietää olevan osittain oppilaiden eikä jo kokeneiden ammattilaisten työtä, ei välttämättä odota virheetöntä esitystä. Ainakin itse syyllistyin tähän. Ammattilaisten suunnittelema koreografia toimi tanssioppilaiden esittämänä hienosti, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. En edes ajatellut katsovani opiskelijoiden tanssia. Oli ilo seurata sujuvaa ja monipuolista liikettä.

Teoksen seuraamista häiritsi epäsuhta päähenkilön kahden eri esittäjän välillä. Eppu Nuotio istui lavan portailla kertomassa tarinaa minä-kertojana. En ole varma, muistuttiko hänen olemuksensa ja puhetyylinsä enemmän puliakkaa vai letkeää teinipoikaa. Kiitoksiin kävellessään Nuotio raahusti flegmaattisesti eturiviin. Ero tanssilavalla minä-kertojana esittäneeseen simpsakkaan ja ryhdikkääseen Malla Ylöniemeen oli silmiinpistävä. Jos Nuotiota ja Ylöniemeä ei olisi kumpaakin puettu keltaiseen pusakkaan ja punaiseen pipoon, olisi ollut sitäkin vaikeampaa ymmärtää heidän esittävän samaa hahmoa. Nuotion kerrontaan olisi sopinut paremmin vaikkapa hiphop-tanssija, joita lavalla myös nähtiin. Ehkä minä-kertojan flegmaattisuus ja huonoryhtisyys olisi ilmentynyt silloin tanssissakin. Miksi Nuotio on ylipäätään tehnyt hahmostaan flegmaattisen, ennemmin seinille kuin silmiin vilkuilevan teinin? Tarina sinällään ei tuo esiin minä-kertojasta vastaavia piirteitä.

Hyvä tarinankertoja ja kirjoittaja Nuotio kuitenkin on. Tarina luokkaretkestä kuuhun kuulosti kaikessa järjettömyydessään aivan järkeenkäypältä. Henkilöhahmot olivat ristiriitaista päähenkilöä lukuun ottamatta uskottavia, kuin ketä tahansa teinejä, opettajia ja vanhempia. Oma suosikkini, kuuhun kioskia pitämään jäänyt kosmonautti Dimitrikin olisi voinut olla kuka tahansa kuuhun unohtunut kosmonautti.

On taitolaji luoda sellainen teos, josta nauttivat sekä lapset että aikuiset. Luokkaretki kuuhun täyttää koko perheen esityksen määritelmän. Ainakin meidän perheen mielestä.