Muutama asia Tampereen kaupungin bussiliikenteessä jaksaa ihmetyttää. Ensinnäkin, mikä ihmeen parijono muodostuu keskustorilla bussipysäkille? Kun ensimmäiset ihmiset tulevat pysäkille, he eivät mene jonoon vaan seisoskelevat niin kuin pysäkillä yleensä tehdään. Sitten tapahtuu jotain mystistä: ihmiset alkavat muodostaa pitkää jonoa, joka pahimmillaan ylettää melkein taksitolpalle asti. Niille, jotka eivät tiedä Tampereen keskustorin bussien päätepysäkkialuetta voin selventää, että tämä pitkä jono ylettää siis sille alueelle, jossa bussien pitäisi päästä kääntymään. Monta kertaa olen katsonut, että tuohan on typeryyden lisäksi myös vaarallista, kun ihmiset seisoskelevat siinä bussien tiellä.
Yksi syy tähän kummaan käytökseen voi olla liian ahdas pysäkki. Tosin minusta on outoa, että se varsinainen pysäkkialue on usein aika väljä, koska eivät ne siihen ensin tulleet ole ajatelleet muodostavansa mitään jonoa. Saattaa olla metrin välejäkin. Sitä paitsi, siinä Subwayn edessä on parikin pysäkkikatosta, joissa on penkitkin. Itse odotan bussia ennemmin siellä kun menen, etenkään lapsen kanssa, seisomaan sinne bussien tielle. Tämä tamperelaisten parijonokulttuuri huvittaa etenkin helsinkiläisiä ystäviäni valtavasti. En minäkään muista Helsingissä asuessani jonottaneeni bussipysäkillä. Se jono muodostuu siihen sitten kun bussi on paikalla ja ihmiset alkavat virrata sisään.
Toinen asia on TKL:n yöliikenne. En ymmärrä, miksei yölinjoja ole merkitty pysäkkeihin niin kuin normaaleja linjoja. Jos et katso netistä, et ehkä tiedä lainkaan, että lähipysäkiltäsi kulkee joku yöbussi. Lisäksi yöbussit lähtevät milloin sattuu. Tietenkin kestää aikansa ladata kaikki yöeläjät bussiin, mutta en käsitä miksi kaikki myöhäiset juoksijat pitää tunkea ylitäyteen bussiin, vaikka vuoroväli on lyhimmillään 20 minuuttia. Sitten se ensimmäinen bussi lähtee 10 minuuttia myöhässä. Helsingissä yöliikenne pelaa paljon paremmin. Onneksi käytän yöbusseja äärimmäisen harvoin.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Dnb, dnb
The 4th Annual Tampere Drum&Bass Convention
Sat 23.2. at YO-Talo, Tampere
DJs:
Resound (Metalheadz, Kongocrew)
Infekto (Beatformers, Renegade)
Esc (iDJ Rec, Grillin', Kongocrew)
Pistolero (Jump Up, Kongocrew)
Gradon (Allusion, Beatformers)
Traone (Void, Bass System)
Nocomply (Kluster, Spinni)
Dpiks (Hamara Suomi)
Wispy (Steps, Plauge)
Hartsa (HLJ)
Minä en tiedä konemusiikista juuri mitään. Pikkuveli kuunteli teininä trancea, mutta se taitaa olla ainoa altistukseni tällaiselle musiikille. Liszen sai houkuteltua minut lähtemään YO-talolle Drum&Bass Conventioniin. Halusin kokeilla jotain, mistä en tiedä mitään.
Käyn baarissa harvoin ja sitäkin harvemmin missään jumputuspaikassa. En ole koskaan kokenut mitään biletanssimista omaksi jutukseni. Olen huono tekemään tietoisesti idiootteja asioita, ja baarissa tanssiminen jos mikä on juuri sitä. En ole ikinä harrastanut minkäänlaista tanssia ja jäsenien ketkuttelu musiikin tahtiin on jotenkin hallitsematonta. Kuuntelin kotona etukäteen muutamia kappaleita. Huomasin jo silloin, että dnb nostaa sykettä ja pakottaa nousemaan sohvalta. Se pakottaa heilumaan typerästi.
Tällaisilla pohjilla lähdin siis elämäni ensimmäisiin konemusabileisiin. Etukäteen ajattelin, että tunnen itseni varmasti kömpelöksi hölmöksi. Tuntui kuitenkin turvalliselta olla asiaan vihkiytyneiden seurassa. En osaa arvioida eri dj:itä. Aluksi jokainen kappale tuntui enemmän tai vähemmän samanlaiselta. Jumps jumps rumpua ja bassoa ja joku hidas kohta, josta sitten päädytään taas hirveään jytkeeseen. Illan mittaan sitä kuitenkin oppi kuuntelemaan eri tavalla, etenkin kun minua valistettiin kappaleiden eroista. Oli jotain vähän hitaampitemoisempaa, dubsteppiä. Sen opin, että Drum & Bass eli dnb on konemusiikkia, jossa keskeistä on hirmu nopea rumpubiitti ja jykevä basso. Aito dnb on vain rumpua ja bassoa, mutta joihinkin kappeleisiin sotketaan muutakin. Välillä kuului trancea ja välillä jotain rap/hiphop-henkisempää. Jonkun tyylin nimi oli jungle. En usko, että osaisin tunnistaa näitä konemusiikin alatyylejä toisistaan.
Olen nähnyt dj:n työskentelyä livenä äärimmäisen vähän. Tai voiko jonkun normaalidiskon dj-hommia edes sotkea tähän? Nehän vain pistävät biisiä toisen perään. Minulle kerrottiin etukäteen, että Infekto on se dj, jota varten paikalle on tultu. Kuulemma hän kiertää nykyään Rico Tubbs -nimellä ulkomailla, joten Tampereen vierailu oli odotettu harvinaisuus. YO-talolla suurin osa dj:istä sämpläsi lähinnä biisien taitoskohdassa, mutta Infekto meni astetta pidemmälle. Infekton setissä oli paljon pientä kikkailua, ovelia yksityiskohtia. Sen ymmärsin, että tätä musiikkia ei ole tarkoitettu paikallaan kuunneltavaksi. Suurin osa kappaleista olisi kuolettavan tylsiä, jos niitä pitäisi kuuntelemalla kuunnella. Samaa biittiä melkein koko biisi. Infekton soittoa olisi tosin ollut mielenkiintoista kuunnella ja samalla katsella, mitä hän oikein tekee. Se oli kunnon show.
YO-talolla näkyi monenlaista tanssimuuvia. Osa tanssi todella taitavan näköisesti ilmeisesti jotain ihan oikeaa dnb-tyyliä, osa ehkä yritti jäljitellä sitä, osa siirteli painoa jalalta toiselle niin kuin missä tahansa baarissa. Jotkut seisoskelivat tuoppi kädessä tai istuivat pöydissä se tuoppi kädessä. Pitää kyllä mainita se, että porukka tuntui olevan melko vähän kännissä. Tanssimaanhan sinne oli tultu. Sisäisten rajoitteideni vastaisesti minäkin päätin mennä fiiliksellä. Aivot nollautuivat kaikesta muusta. Dnb:n syke pakottaa irrottautumaan lattiasta ja nostamaan jalkaa kunnolla. Aika nopeasti huomasin, että tämähän käy kuntoilusta.
Olen aina ihmetellyt, miksi tuollaisissa jumpsjumps-kappaleissa on usein sellainen rauhallinen jakso, jonka tahtiin on mahdotonta tanssia järkevästi. Nyt minulle valkeni, että eihän sen aikana tarvitse tanssia. Se on lepotauko, että jaksaa kohta taas jatkaa. Illasta tulikin pitkäkestoinen korkean sykkeen harjoitus. Huono kunto paljastuu tanssilattialla aika nopeasti. Jalat olivat hapoilla, mutta muuten ihme kyllä jaksoi.
Valvon melko harvoin. Tapahtuman alkamisaikaan klo 23 olen useimmiten kotona sohvalla telkkarin ääressä tai jo nukkumaan menossa. Kun lähdin kotia kohti kolmen jälkeen, olo oli kuitenkin energisempi kuin ennen bileisiin menoa.
Kyllä tässä enemmän ideaa oli kuin normaalissa baarikeikutuksessa. Jos taas haluan puhua kavereiden kanssa, menen ehkä ennemmin istumaan jazzbaariin. Tavallinen baari häviää joka tapauksessa. YO-talolta poistuttuani huomasin, miten erilaisilta tavallisista yökerhoista tulevat ihmiset näyttivät verrattuna YO-talon tanssijoihin. YO-talolla ei näkyny piikkikorkoja, vaan käytännöllisiä kenkiä. En tiedä ovatko ruutuflanellipaidat nyt yleisesti muodissa vai kuuluivatko ne jotenkin dnb-tyyliin. Niitä YO-talolla kyllä näkyi. Itse olin etukäteen ajatellut, että tuollaiseen iltamaan pitää pukeutua jotenkin erikoisesti. Minun vaatekaappini sisältö on kyllä niin tylsä, että päädyin räväyttämään neonkeltaisella rusetilla tukassa. Kuitenkin huomasin, että mukaan mahtui ihan millaisena vain. Ei ollut väliä minkälaiset oli vaatteet tai osasiko oikeasti tanssia. Sekaan vain.
Olisi ollut mielenkintoista testata sykemittarin kanssa kuinka kovasta liikunnasta olikaan kyse. Olen kerran elämässäni käynyt zumbassa, ja se oli omaan makuuni teennäistä touhua. Aloin miettiä, että kerran tämä dnb-musiikin tahtiin tanssiminen käy liikunnasta, ennemmin suorittaisin treenini 5 euron rave-bileissä kuin maksaisin jollekin kuntokeskukselle tunnin koreografioista. Ehkä tämä omasta päästä lähtevä jäsenten heiluttelu ei ole yhtä organisoitua, mutta nyt seuraavana aamuna tuntuu kyllä joka ikisessä jalan lihaksessa. Ainakin tämä oli zumbaa hauskempaa.
Tämä blogikirjoitus ei ole lainkaan asiantunteva. Liszenin My Rave -blogista löytää yksityiskohtaisempaa tietoa niin lauantai-illan meiningistä kuin rave-hommista ja dnb-musiikista yleisestikin.
Lopuksi vielä lyhyt kosmetiikka-arvio:
Joe Blascon Ultra base -meikkivoide ja peiteväri pysyivät, vaikka hikeä piti käydä pyyhkimässä moneen kertaan. Kokeilin eilen ensimmäistä kertaa myös kuivashampoota. Otsatukka on siitä huono, että se näyttää nopeasti likaiselta. Suihkuttelin hieman Kloranen kuivashampoota otsikseen ennen tanssisessioita, ja ihme kyllä kaiken hikoilun jälkeenkin tukka oli siistimmän näköinen kuin aiemmin päivällä.
Sat 23.2. at YO-Talo, Tampere
DJs:
Resound (Metalheadz, Kongocrew)
Infekto (Beatformers, Renegade)
Esc (iDJ Rec, Grillin', Kongocrew)
Pistolero (Jump Up, Kongocrew)
Gradon (Allusion, Beatformers)
Traone (Void, Bass System)
Nocomply (Kluster, Spinni)
Dpiks (Hamara Suomi)
Wispy (Steps, Plauge)
Hartsa (HLJ)
Minä en tiedä konemusiikista juuri mitään. Pikkuveli kuunteli teininä trancea, mutta se taitaa olla ainoa altistukseni tällaiselle musiikille. Liszen sai houkuteltua minut lähtemään YO-talolle Drum&Bass Conventioniin. Halusin kokeilla jotain, mistä en tiedä mitään.
Käyn baarissa harvoin ja sitäkin harvemmin missään jumputuspaikassa. En ole koskaan kokenut mitään biletanssimista omaksi jutukseni. Olen huono tekemään tietoisesti idiootteja asioita, ja baarissa tanssiminen jos mikä on juuri sitä. En ole ikinä harrastanut minkäänlaista tanssia ja jäsenien ketkuttelu musiikin tahtiin on jotenkin hallitsematonta. Kuuntelin kotona etukäteen muutamia kappaleita. Huomasin jo silloin, että dnb nostaa sykettä ja pakottaa nousemaan sohvalta. Se pakottaa heilumaan typerästi.
Tällaisilla pohjilla lähdin siis elämäni ensimmäisiin konemusabileisiin. Etukäteen ajattelin, että tunnen itseni varmasti kömpelöksi hölmöksi. Tuntui kuitenkin turvalliselta olla asiaan vihkiytyneiden seurassa. En osaa arvioida eri dj:itä. Aluksi jokainen kappale tuntui enemmän tai vähemmän samanlaiselta. Jumps jumps rumpua ja bassoa ja joku hidas kohta, josta sitten päädytään taas hirveään jytkeeseen. Illan mittaan sitä kuitenkin oppi kuuntelemaan eri tavalla, etenkin kun minua valistettiin kappaleiden eroista. Oli jotain vähän hitaampitemoisempaa, dubsteppiä. Sen opin, että Drum & Bass eli dnb on konemusiikkia, jossa keskeistä on hirmu nopea rumpubiitti ja jykevä basso. Aito dnb on vain rumpua ja bassoa, mutta joihinkin kappeleisiin sotketaan muutakin. Välillä kuului trancea ja välillä jotain rap/hiphop-henkisempää. Jonkun tyylin nimi oli jungle. En usko, että osaisin tunnistaa näitä konemusiikin alatyylejä toisistaan.
Olen nähnyt dj:n työskentelyä livenä äärimmäisen vähän. Tai voiko jonkun normaalidiskon dj-hommia edes sotkea tähän? Nehän vain pistävät biisiä toisen perään. Minulle kerrottiin etukäteen, että Infekto on se dj, jota varten paikalle on tultu. Kuulemma hän kiertää nykyään Rico Tubbs -nimellä ulkomailla, joten Tampereen vierailu oli odotettu harvinaisuus. YO-talolla suurin osa dj:istä sämpläsi lähinnä biisien taitoskohdassa, mutta Infekto meni astetta pidemmälle. Infekton setissä oli paljon pientä kikkailua, ovelia yksityiskohtia. Sen ymmärsin, että tätä musiikkia ei ole tarkoitettu paikallaan kuunneltavaksi. Suurin osa kappaleista olisi kuolettavan tylsiä, jos niitä pitäisi kuuntelemalla kuunnella. Samaa biittiä melkein koko biisi. Infekton soittoa olisi tosin ollut mielenkiintoista kuunnella ja samalla katsella, mitä hän oikein tekee. Se oli kunnon show.
YO-talolla näkyi monenlaista tanssimuuvia. Osa tanssi todella taitavan näköisesti ilmeisesti jotain ihan oikeaa dnb-tyyliä, osa ehkä yritti jäljitellä sitä, osa siirteli painoa jalalta toiselle niin kuin missä tahansa baarissa. Jotkut seisoskelivat tuoppi kädessä tai istuivat pöydissä se tuoppi kädessä. Pitää kyllä mainita se, että porukka tuntui olevan melko vähän kännissä. Tanssimaanhan sinne oli tultu. Sisäisten rajoitteideni vastaisesti minäkin päätin mennä fiiliksellä. Aivot nollautuivat kaikesta muusta. Dnb:n syke pakottaa irrottautumaan lattiasta ja nostamaan jalkaa kunnolla. Aika nopeasti huomasin, että tämähän käy kuntoilusta.
Olen aina ihmetellyt, miksi tuollaisissa jumpsjumps-kappaleissa on usein sellainen rauhallinen jakso, jonka tahtiin on mahdotonta tanssia järkevästi. Nyt minulle valkeni, että eihän sen aikana tarvitse tanssia. Se on lepotauko, että jaksaa kohta taas jatkaa. Illasta tulikin pitkäkestoinen korkean sykkeen harjoitus. Huono kunto paljastuu tanssilattialla aika nopeasti. Jalat olivat hapoilla, mutta muuten ihme kyllä jaksoi.
Valvon melko harvoin. Tapahtuman alkamisaikaan klo 23 olen useimmiten kotona sohvalla telkkarin ääressä tai jo nukkumaan menossa. Kun lähdin kotia kohti kolmen jälkeen, olo oli kuitenkin energisempi kuin ennen bileisiin menoa.
Kyllä tässä enemmän ideaa oli kuin normaalissa baarikeikutuksessa. Jos taas haluan puhua kavereiden kanssa, menen ehkä ennemmin istumaan jazzbaariin. Tavallinen baari häviää joka tapauksessa. YO-talolta poistuttuani huomasin, miten erilaisilta tavallisista yökerhoista tulevat ihmiset näyttivät verrattuna YO-talon tanssijoihin. YO-talolla ei näkyny piikkikorkoja, vaan käytännöllisiä kenkiä. En tiedä ovatko ruutuflanellipaidat nyt yleisesti muodissa vai kuuluivatko ne jotenkin dnb-tyyliin. Niitä YO-talolla kyllä näkyi. Itse olin etukäteen ajatellut, että tuollaiseen iltamaan pitää pukeutua jotenkin erikoisesti. Minun vaatekaappini sisältö on kyllä niin tylsä, että päädyin räväyttämään neonkeltaisella rusetilla tukassa. Kuitenkin huomasin, että mukaan mahtui ihan millaisena vain. Ei ollut väliä minkälaiset oli vaatteet tai osasiko oikeasti tanssia. Sekaan vain.
Olisi ollut mielenkintoista testata sykemittarin kanssa kuinka kovasta liikunnasta olikaan kyse. Olen kerran elämässäni käynyt zumbassa, ja se oli omaan makuuni teennäistä touhua. Aloin miettiä, että kerran tämä dnb-musiikin tahtiin tanssiminen käy liikunnasta, ennemmin suorittaisin treenini 5 euron rave-bileissä kuin maksaisin jollekin kuntokeskukselle tunnin koreografioista. Ehkä tämä omasta päästä lähtevä jäsenten heiluttelu ei ole yhtä organisoitua, mutta nyt seuraavana aamuna tuntuu kyllä joka ikisessä jalan lihaksessa. Ainakin tämä oli zumbaa hauskempaa.
Tämä blogikirjoitus ei ole lainkaan asiantunteva. Liszenin My Rave -blogista löytää yksityiskohtaisempaa tietoa niin lauantai-illan meiningistä kuin rave-hommista ja dnb-musiikista yleisestikin.
Lopuksi vielä lyhyt kosmetiikka-arvio:
Joe Blascon Ultra base -meikkivoide ja peiteväri pysyivät, vaikka hikeä piti käydä pyyhkimässä moneen kertaan. Kokeilin eilen ensimmäistä kertaa myös kuivashampoota. Otsatukka on siitä huono, että se näyttää nopeasti likaiselta. Suihkuttelin hieman Kloranen kuivashampoota otsikseen ennen tanssisessioita, ja ihme kyllä kaiken hikoilun jälkeenkin tukka oli siistimmän näköinen kuin aiemmin päivällä.
torstai 21. helmikuuta 2013
Hurja ja hilpeä Hamlet
19.2.2013 Tampereen teatterin päänäyttämö, Ennakkonäytös
Shakespeare: Hamlet
http://www.tampereenteatteri.fi/fi/naytelma/hamlet/
Sivistin itseäni katsomalla Hamletin. Ennen näytöstä tiesin Hamletista vain sen, mitä varmaan jokainen muukin tietää. Ollako vai eikö olla. Edes juonesta en ollut täysin perillä. En ole lukenut Hamletia tai nähnyt siitä minkäänlaista versiota edes elokuvana.
En siis pysty täysin arvioimaan sitä, kuinka kauaksi Tampereen Teatterin Hamlet karkasi alkuperäisestä tekstistä. Mututuntuma sanoo, että tämä Hamlet oli sopivasti moderni, muttei liian. Alkuperäinen Hamlet ei tainnut soittaa muovista nokkahuilua eikä pukeutunut tennareihin. En osaa täysin sanoa sitäkään, missä suhteessa näytelmässä oli alkuperäistä dialogia Eeva-Liisa Mannerin suomennoksesta ja kuinka paljon ohjaaja Mikko Viherjuuren sovitusta. Kieli vaihteli Shakespearen riimeistä rennompaan sanailuun. Niin tekstissä kuin visuaalisessa toteutuksessa vanha ja uusi sekoittuivat saumattomasti.
Puvustuksessa väreinä olivat pääasiassa musta ja valkoinen. Punainen pilkahti veressä ja välillä vaatuksessakin. Hamletin äidin punaiset kiiltonahkanilkkurit hautajaiskohtauksessa pistivät silmään, mutteivät pahalla. Myös vaatetuksessa oli sekaisin uutta ja vanhempaa. Esimerkiksi Laerteksella oli päällään mustat farkut ja pussihihainen valkoinen paita. (Yritin vimmatusti googlata, miksi kutsutaan sellaista sotilastakin näköistä, mikä monilla näytelmän mieshenkilöillä oli päällään, mutta en löytänyt.) Joka tapauksessa puvut toimivat. Mitään renessanssihörhelöä ei näkynyt, mutta tunnelma oli riittävän vanhahtava. Kunnon historiallisia vermeitä oli ainoastaan näytelmän sisällä esitettävän näytelmän roolihenkilöillä.
Kiinnitän usein huomiota yksityiskohtiin, ehkä joskus epäolennaisiin sellaisiin. Heti esityksen alkumetreillä pohdin, miksi Laerteksen takista oli yksi nappi napittamatta. Mietin pitkään, oliko sillä mitään tarkoitusta. Oliko se jäänyt vahingossa napittamatta vai tarkoituksella? Kun Laertes nähtiin taas näytelmän loppupuolella, kaksi eri nappia oli napittamatta. Jos nappien napittamattomuus oli tahallista, mitä sillä haluttiin sanoa? Todennäköisesti sillä ei ole mitään merkitystä, tiedä vaikka olisi tullut kiire lavalle. Voisihan se napittamattomuus kuitenkin kertoa roolihahmon luonteesta jotain. Laerteksen rooli on sen verran pieni, etten ehtinyt vetää mitään johtopäätöksiä. Kirjoitinpa tämän huomion osoittaakseni, kuinka epäolennaisissa asioissa yleisön ajatukset voivatkin pyöriä kesken esityksen ja sen jälkeen.
Raimo Salmen valosuunnittelu saa minulta erityismaininnan. Elävä tuli pimeällä lavalla on tietty taianomainen. Lavalla oli toisinaan hyvinkin pimeää ja kohdennetut valot olivat todella tehokkaita. Lavastus oli sopivan simppeli ja valot saivat siihen eloa.
Myös äänimaisema oli jännä. Varsinaisesta musiikista ei oikein voi puhua, vaan kyse oli nimenomaan äänimaisemasta. Välillä lähes huomaamatonta huminaa, pitkiä matalia ääniä, meditatiivista tunnelman luontia. Äänet loivat osaltaan hämyistä tunnelmaa kaikelle sille vehkeilylle, jota näytelmän henkilöt suunnittelivat.
En siis ole lukenut Hamletia tai nähnyt sitä aiemmin, mutta jotenkin minulla oli päässäni jonkinlainen mielikuva Hamletin henkilöhahmosta. Olin ajatellut, että Hamlet on pohdiskeleva, surumielinen, ehkä ahdistunut. Ainakin tämä Tomi Alatalon näyttelemä Hamlet on piikikäs, näsäviisas, suorastaan veemäinen tyyppi. Mieheni mielestä Hamletissa oli jotain samaa kuin Kyösti Pöystissä. Hamlet oli tosin aggressiivisempi. Tämä TT:n Hamlet oli vähän emo. Laiha mies kieriskelee angsteissaan kireissä mustissa farkuissa.
Hamletin tarinassa ei paljon löydy yhtymäkohtia 2000-luvun tavalliselle talliaiselle. Mielestäni oli kuitenkin parempi, ettei Hamletista tehty liian modernia. Jotenkin katsoin esitystä enemmän historiallisena monumenttinä kuin teoksena, josta etsisin jotain samaistumiskohdetta. Tähän päivään voi tietty siirtää pohdinnan siitä, että mistä voi tietää onko rikoksen tekijä syyntakeeton ja mieleltään sairas vaiko laskelmoiva ja kiero. Tietenkin Hamletin keskeinen teema kosto on osa nykyihmisenkin elämää. Onko oikein kostaa suurtakaan rikosta tekemällä itse rikos? Olisiko Hamlet mitenkään voinut antaa olla, vaikka tiesi setänsä murhanneen isänsä? Ehkä Hamletin ja Ofelian välinen rakkaus voi olla totta joidenkin elämässä nykypäivänäkin. Rakastaa, mutta silti loukkaa ja työntää toisen pois.
Näyttelijäsuoritukset vakuuttivat. Heikki Kinnunen Poloniuksena ja haudankaivajana nousi omaksi suosikikseni. Nokkelasanainen haudankaivaja ja hieman hömelö Polonius olivat kerrassaan aitoja. Myös Eeva Hakulinen vakuutti koskettavana Ofeliana. Mainitsen vielä tässä ihan erikseen, että Tomi Alatalo oli uskottavan mielipuolinen Hamlet.
Muutamassa kohdassa esitystä pohdin, kuuluiko sanoissa takeltelu rooliin vai ei. Yhdessä kohdassa dialogissa ei ollut mitään järkeä, joten jotain ehkä jäi sanomatta. Minä olin katsomassa ennakkoesitystä, joten ehkä ensi-illassa on jo varmempaa. Ja ei kai sillä niin väliä olekaan, jos jotain pientä sattuisikin. Ammattilaiset jatkavat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mieheni oli tulkinnut erään kohdan näyttelijän vuorosanojen unohtamiseksi, kun minä taas ajattelin, että roolihahmo tunnekuohuissaan sopersi.
Luulin meneväni katsomaan vakavaa esitystä, totista draamaa. TT:n Hamlet oli kuitenkin toisinaan aika hilpeä. Nasevia heittoja, hauskoja ja yllättäviä yksityiskohtia, joista monet selvästi erosivat alkuperäistekstistä. Tampereen Teatterin Hamlet on ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys. Ensinnäkin Hamletin kaltainen klassikko on ihan yleissivistystä. Toteutus toimii, vaikka tarina sinällään ei paljon ainakaan minua koskettanut. Minua näytelmässä sykähdytti eniten jotkut valosuunnittelijan aikaansaamat visuaalist väläykset, joissa Hamletin ahdistus ja hurjuus korostui.
Epäilemättä siihen on syynsä, miksi tätä näytelmää esitetään vielä 500 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Rakkautta, kostoa ja paljon kuolemia. Ihan kuin kaikissa hittioopperoissakin. Ehkä seuraavaksi pitäisi lukea se Hamlet, ihan sivistyksen vuoksi.
Shakespeare: Hamlet
http://www.tampereenteatteri.fi/fi/naytelma/hamlet/
Sivistin itseäni katsomalla Hamletin. Ennen näytöstä tiesin Hamletista vain sen, mitä varmaan jokainen muukin tietää. Ollako vai eikö olla. Edes juonesta en ollut täysin perillä. En ole lukenut Hamletia tai nähnyt siitä minkäänlaista versiota edes elokuvana.
En siis pysty täysin arvioimaan sitä, kuinka kauaksi Tampereen Teatterin Hamlet karkasi alkuperäisestä tekstistä. Mututuntuma sanoo, että tämä Hamlet oli sopivasti moderni, muttei liian. Alkuperäinen Hamlet ei tainnut soittaa muovista nokkahuilua eikä pukeutunut tennareihin. En osaa täysin sanoa sitäkään, missä suhteessa näytelmässä oli alkuperäistä dialogia Eeva-Liisa Mannerin suomennoksesta ja kuinka paljon ohjaaja Mikko Viherjuuren sovitusta. Kieli vaihteli Shakespearen riimeistä rennompaan sanailuun. Niin tekstissä kuin visuaalisessa toteutuksessa vanha ja uusi sekoittuivat saumattomasti.
Puvustuksessa väreinä olivat pääasiassa musta ja valkoinen. Punainen pilkahti veressä ja välillä vaatuksessakin. Hamletin äidin punaiset kiiltonahkanilkkurit hautajaiskohtauksessa pistivät silmään, mutteivät pahalla. Myös vaatetuksessa oli sekaisin uutta ja vanhempaa. Esimerkiksi Laerteksella oli päällään mustat farkut ja pussihihainen valkoinen paita. (Yritin vimmatusti googlata, miksi kutsutaan sellaista sotilastakin näköistä, mikä monilla näytelmän mieshenkilöillä oli päällään, mutta en löytänyt.) Joka tapauksessa puvut toimivat. Mitään renessanssihörhelöä ei näkynyt, mutta tunnelma oli riittävän vanhahtava. Kunnon historiallisia vermeitä oli ainoastaan näytelmän sisällä esitettävän näytelmän roolihenkilöillä.
Kiinnitän usein huomiota yksityiskohtiin, ehkä joskus epäolennaisiin sellaisiin. Heti esityksen alkumetreillä pohdin, miksi Laerteksen takista oli yksi nappi napittamatta. Mietin pitkään, oliko sillä mitään tarkoitusta. Oliko se jäänyt vahingossa napittamatta vai tarkoituksella? Kun Laertes nähtiin taas näytelmän loppupuolella, kaksi eri nappia oli napittamatta. Jos nappien napittamattomuus oli tahallista, mitä sillä haluttiin sanoa? Todennäköisesti sillä ei ole mitään merkitystä, tiedä vaikka olisi tullut kiire lavalle. Voisihan se napittamattomuus kuitenkin kertoa roolihahmon luonteesta jotain. Laerteksen rooli on sen verran pieni, etten ehtinyt vetää mitään johtopäätöksiä. Kirjoitinpa tämän huomion osoittaakseni, kuinka epäolennaisissa asioissa yleisön ajatukset voivatkin pyöriä kesken esityksen ja sen jälkeen.
Raimo Salmen valosuunnittelu saa minulta erityismaininnan. Elävä tuli pimeällä lavalla on tietty taianomainen. Lavalla oli toisinaan hyvinkin pimeää ja kohdennetut valot olivat todella tehokkaita. Lavastus oli sopivan simppeli ja valot saivat siihen eloa.
Myös äänimaisema oli jännä. Varsinaisesta musiikista ei oikein voi puhua, vaan kyse oli nimenomaan äänimaisemasta. Välillä lähes huomaamatonta huminaa, pitkiä matalia ääniä, meditatiivista tunnelman luontia. Äänet loivat osaltaan hämyistä tunnelmaa kaikelle sille vehkeilylle, jota näytelmän henkilöt suunnittelivat.
En siis ole lukenut Hamletia tai nähnyt sitä aiemmin, mutta jotenkin minulla oli päässäni jonkinlainen mielikuva Hamletin henkilöhahmosta. Olin ajatellut, että Hamlet on pohdiskeleva, surumielinen, ehkä ahdistunut. Ainakin tämä Tomi Alatalon näyttelemä Hamlet on piikikäs, näsäviisas, suorastaan veemäinen tyyppi. Mieheni mielestä Hamletissa oli jotain samaa kuin Kyösti Pöystissä. Hamlet oli tosin aggressiivisempi. Tämä TT:n Hamlet oli vähän emo. Laiha mies kieriskelee angsteissaan kireissä mustissa farkuissa.
Hamletin tarinassa ei paljon löydy yhtymäkohtia 2000-luvun tavalliselle talliaiselle. Mielestäni oli kuitenkin parempi, ettei Hamletista tehty liian modernia. Jotenkin katsoin esitystä enemmän historiallisena monumenttinä kuin teoksena, josta etsisin jotain samaistumiskohdetta. Tähän päivään voi tietty siirtää pohdinnan siitä, että mistä voi tietää onko rikoksen tekijä syyntakeeton ja mieleltään sairas vaiko laskelmoiva ja kiero. Tietenkin Hamletin keskeinen teema kosto on osa nykyihmisenkin elämää. Onko oikein kostaa suurtakaan rikosta tekemällä itse rikos? Olisiko Hamlet mitenkään voinut antaa olla, vaikka tiesi setänsä murhanneen isänsä? Ehkä Hamletin ja Ofelian välinen rakkaus voi olla totta joidenkin elämässä nykypäivänäkin. Rakastaa, mutta silti loukkaa ja työntää toisen pois.
Näyttelijäsuoritukset vakuuttivat. Heikki Kinnunen Poloniuksena ja haudankaivajana nousi omaksi suosikikseni. Nokkelasanainen haudankaivaja ja hieman hömelö Polonius olivat kerrassaan aitoja. Myös Eeva Hakulinen vakuutti koskettavana Ofeliana. Mainitsen vielä tässä ihan erikseen, että Tomi Alatalo oli uskottavan mielipuolinen Hamlet.
Muutamassa kohdassa esitystä pohdin, kuuluiko sanoissa takeltelu rooliin vai ei. Yhdessä kohdassa dialogissa ei ollut mitään järkeä, joten jotain ehkä jäi sanomatta. Minä olin katsomassa ennakkoesitystä, joten ehkä ensi-illassa on jo varmempaa. Ja ei kai sillä niin väliä olekaan, jos jotain pientä sattuisikin. Ammattilaiset jatkavat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mieheni oli tulkinnut erään kohdan näyttelijän vuorosanojen unohtamiseksi, kun minä taas ajattelin, että roolihahmo tunnekuohuissaan sopersi.
Luulin meneväni katsomaan vakavaa esitystä, totista draamaa. TT:n Hamlet oli kuitenkin toisinaan aika hilpeä. Nasevia heittoja, hauskoja ja yllättäviä yksityiskohtia, joista monet selvästi erosivat alkuperäistekstistä. Tampereen Teatterin Hamlet on ehdottomasti katsomisen arvoinen esitys. Ensinnäkin Hamletin kaltainen klassikko on ihan yleissivistystä. Toteutus toimii, vaikka tarina sinällään ei paljon ainakaan minua koskettanut. Minua näytelmässä sykähdytti eniten jotkut valosuunnittelijan aikaansaamat visuaalist väläykset, joissa Hamletin ahdistus ja hurjuus korostui.
Epäilemättä siihen on syynsä, miksi tätä näytelmää esitetään vielä 500 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Rakkautta, kostoa ja paljon kuolemia. Ihan kuin kaikissa hittioopperoissakin. Ehkä seuraavaksi pitäisi lukea se Hamlet, ihan sivistyksen vuoksi.
tiistai 19. helmikuuta 2013
The Grill
Odotukset olivat korkealla, sillä The Grillistä olen kuullut paljon hyvää. Valitsin keittiömestarin erikoismenun, jonka annosten nimistä minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa. Annoksia ei siis löydy The Grillin tavalliselta listalta.
Kylmänä alkuruokana kanaa, omenaa ja pekonia. Annos oli ihan hyvä, mutta ei erityinen. Jossain liemessä marinoitu omena oli yksinään aika hurja, mutta kaikki maut yhdessä toimivat. Hienoa oli se, että alkuruoka oli edessäni 5 minuuttia ravintolaan saapumiseni jälkeen. Tosin viiden aikaan iltapäivällä ei ruuhkaa ollutkaan.
Menuni pihvi oli chautoubriand homejuustogratiinilla, en enää muista mikä kastike ja listan mukaan "aurinkokuivatulla tomaattijogurttikastikkeella kuorrutettu uuniperuna". Vaikutti kuitenkin siltä, että vain tomaatit olivat aurinkokuivattuja, ei sentään jogurttikastike. Annos maistui aivan taivaalliselta. Lisukkeet olivat ihan ok, mutta pihvi oli vallan maukas ja oikein suli suuhun. Menin pihvin hyvyydestä sanattomaksi, kunnes aivan viimeisinä suupaloinani sain suuhuni hiiltyneen ja hieman kovan pihvin reunan. Kuinka harmillista, pihvi oli muuten niin täydellinen. Sitten loppumetreillä suuhun joutunut palanut kohta pilasi kaiken. Palaneen maku jää ikävästi suuhun.
Mieheni pääruoka Filete de Angus oli vaisu. Fransmannin 10 euroa halvempi grillipihvi on kuulemma parempi. Lisäksi suolaa piti lisätä niin ranskanperunoihin kuin pihviannokseenkin. Se on mielestäni mukavaa, että The Grillissä saa itse valita lisukkeet annokseensa. Mieheni valitsemat valkosipuli-persiljaranskalaiset olivat lisäksi aika kuivaa syötävää ilman mitään aiolia tai muuta dipattavaa. Pihvin päälläkin kastiketta oli sen verran niukalti, ettei siitä juuri riittänyt perunoiden kostukkeeksi. Yhden suupalan perusteella voin sanoa, että oma annokseni oli parempi.
Jälkiruokana menussani oli puolukkajäätelöä, vaniljaista kastiketta, suklaarouhetta ja kermavaahtoa. Jälkkäri maistui hyvältä, mutta kokonaiset jäiset puolukat jäätelössä vihloivat hampaita ikävästi. Mieheni tilaama suklaakakkupala oli erinomainen, ihanan kostea.
Olen ruvennut olemaan avoin asiakaspalautteessa. Ennen saatoin vastata tarjoilijan kysymykseen ruuan maistuvuudesta, että toki maistui, vaikka se ei olisi ollut totta. Nykyään kerron mielipiteeni suoraan. Tänäänkin sanoin pääruuan jälkeen totuuden, eli yksi suupala maistui hiiltyneeltä, mutta muuten pihvi oli taivaallinen. Mahdoinko olla sitten liian rehellinen, kun tarjoilija ei vastannut minulle mitään. Olisi ollut hauska kuulla vaikka pienet pahoittelut ja toisaalta sekin, että onpa mukava kuulla, että pihvi oli muutoin täydellisyyttä hipova. Hieman kaksijakoiset fiilikset jäi.
Kylmänä alkuruokana kanaa, omenaa ja pekonia. Annos oli ihan hyvä, mutta ei erityinen. Jossain liemessä marinoitu omena oli yksinään aika hurja, mutta kaikki maut yhdessä toimivat. Hienoa oli se, että alkuruoka oli edessäni 5 minuuttia ravintolaan saapumiseni jälkeen. Tosin viiden aikaan iltapäivällä ei ruuhkaa ollutkaan.
Menuni pihvi oli chautoubriand homejuustogratiinilla, en enää muista mikä kastike ja listan mukaan "aurinkokuivatulla tomaattijogurttikastikkeella kuorrutettu uuniperuna". Vaikutti kuitenkin siltä, että vain tomaatit olivat aurinkokuivattuja, ei sentään jogurttikastike. Annos maistui aivan taivaalliselta. Lisukkeet olivat ihan ok, mutta pihvi oli vallan maukas ja oikein suli suuhun. Menin pihvin hyvyydestä sanattomaksi, kunnes aivan viimeisinä suupaloinani sain suuhuni hiiltyneen ja hieman kovan pihvin reunan. Kuinka harmillista, pihvi oli muuten niin täydellinen. Sitten loppumetreillä suuhun joutunut palanut kohta pilasi kaiken. Palaneen maku jää ikävästi suuhun.
Mieheni pääruoka Filete de Angus oli vaisu. Fransmannin 10 euroa halvempi grillipihvi on kuulemma parempi. Lisäksi suolaa piti lisätä niin ranskanperunoihin kuin pihviannokseenkin. Se on mielestäni mukavaa, että The Grillissä saa itse valita lisukkeet annokseensa. Mieheni valitsemat valkosipuli-persiljaranskalaiset olivat lisäksi aika kuivaa syötävää ilman mitään aiolia tai muuta dipattavaa. Pihvin päälläkin kastiketta oli sen verran niukalti, ettei siitä juuri riittänyt perunoiden kostukkeeksi. Yhden suupalan perusteella voin sanoa, että oma annokseni oli parempi.
Jälkiruokana menussani oli puolukkajäätelöä, vaniljaista kastiketta, suklaarouhetta ja kermavaahtoa. Jälkkäri maistui hyvältä, mutta kokonaiset jäiset puolukat jäätelössä vihloivat hampaita ikävästi. Mieheni tilaama suklaakakkupala oli erinomainen, ihanan kostea.
Olen ruvennut olemaan avoin asiakaspalautteessa. Ennen saatoin vastata tarjoilijan kysymykseen ruuan maistuvuudesta, että toki maistui, vaikka se ei olisi ollut totta. Nykyään kerron mielipiteeni suoraan. Tänäänkin sanoin pääruuan jälkeen totuuden, eli yksi suupala maistui hiiltyneeltä, mutta muuten pihvi oli taivaallinen. Mahdoinko olla sitten liian rehellinen, kun tarjoilija ei vastannut minulle mitään. Olisi ollut hauska kuulla vaikka pienet pahoittelut ja toisaalta sekin, että onpa mukava kuulla, että pihvi oli muutoin täydellisyyttä hipova. Hieman kaksijakoiset fiilikset jäi.
Kehnosti rekonstruoitu
Olen niin fiktiivisten kuin faktarikossarjojen ystävä, joten odotin mielenkiinnolla Jimin uutta kotimaista sarjaa Rekonstruktio. Sarja piti esittää jo viime vuonna, mutta jonkun sarjassa käsitellyn rikoksen käänteen vuoksi sarja hyllytettiin toistaiseksi. Sarjassa oikeustieteen tohtori Kari Uoti ja rikostoimittaja Pekka Lehtinen rekonstruoivat tunnetun rikoksen ja pohtivat, mitä oikeasti tapahtui.
Ensimmäisessä jaksossa käsittelyssä oli JJ Lehdon veneturma. Ainakin tämä jakso oli niin kehno, että meni komedian puolelle. Koko ohjelma perustuu siihen, että kaksi ukkoa vuoroin seisoskelee ja vuoroin istuskelee ja juttelee enemmän keskenään kuin katsojalle.
Ohjelman alussa Uoti puhuu satamassa keissin taustoista, sitten siirrytään sisätiloihin. Uoti jatkaa pohdintaa kartan äärellä ja Lehtinen istuu kuuntelemassa kuin koulupoika oppitunnilla. En edes muista koko juonta, mutta välillä puhutaan suoraan kameralle laiturilla seisten koomisessa mukarennossa asennossa. Sitten seistään tuoppien ääressä samassa baarissa, jossa JJ Lehto kaverinsa kanssa oli juomassa tuona kohtalokkaana yönä. Nyt baari oli ihan tyhjä.
Uoti ja Lehtinen istuvat veneessä pohtimassa, istuiko JJ Lehto kuskin vai pelkääjän paikalla. Miehet puhuvat veneen turvaköydestä, jonka tulisi olla aina kuljettajassa kiinni. Kyseisen köyden tarkoitus on se, että jos kuljettaja tippuu veneestä, tippuessaan turvaköysi kiskaisee jotain niin, että moottori sammuu. Minä en tiedä veneilystä mitään, joten olisi katsojana ollut ihan mukavaa vaikka nähdä se turvaköysi. Sen sijaan koko kohtaus oli kuvattu jostain laiturilta. Kuinka vaikeaa olisi oikeasti ollut ottaa se lähikuva siitä köydestä?
Toinen koominen kohtaus on se, missä herrat katsovat pieneltä tv-ruudulta testiajoaan kanavassa. Katsojille tarjotaan yksi lähikuva heidän testiajostaan. Muun ajan saamme katsoa kuvaa, jossa on keskellä pieni tv-ruutu, josta ei näe mitään, koska ikkunasta tulee heijastus siihen. Saamme siis katsoa kokokuvaa, jossa Uoti ja Lehtinen istuvat vastakkain ja keskustelevat tv-ruudulla "näkyvistä" testiajoista. Siis koko kohtauksen. Sen kohtauksen alun jälkeen katsojat saavat tuijottaa tätä asetelmaa melkeinpä sen loppuun asti. Suuren osan ajasta Uoti ja Lehtinen ovat kääntyneinä tv-ruutuun päin, eli selkä meihin katsojiin päin. Onko tämä joku kehno taiteellinen kokeilu, vai miksi ihmeessä ei ole noudatettu ihan perusjuttuja kuvakoon vaihteluista ja muusta rytmistä? Kamalan staattinen rikosohjelma, kuolettavan tylsää.
Olen toisinaan naureskellut myös jenkkirikosdokkareiden näytellyille rekonstruktioille. Jotenkin enemmän niissä on rekonstruktion makua kuin tässä Rekonstruktiossa, jossa ei muita henkilöitä nähdä kuin Uoti ja Lehtinen. Ehkä katsoja kuitenkin saisi paremman käsityksen asioista, jos ohjelmassa esitettäisiin rikoksen päähenkilöt siellä baarissa juhlimassa ja se, kuinka portsari suosittelee herroille hotellihuonetta venereissun sijaan. Nyt katsojalle ei näytetä mitään. Näytetään vain kaksi äijää kertomassa arvelujaan. Lukisin ennemmin nämä asiat lehtijuttuna, tv-ilmaisun mahdollisuudet jäivät tässä ohjelmassa kyllä käyttämättä. Jos rekonstruktiolla tarkoitetaan jonkun asian rakentamista uudelleen alkuperäisen tilanteen kaltaiseksi, tämä Rekonstruktio ei ihan yllä siihen.
Ai niin, ja ei niitä kaikkia asioitakaan ollut. En ole jaksanut seurata JJ Lehdon keissiä yksityiskohtaisesti lehdistäkään, joten tiedän tapauksesta vain ne perustiedot. Silti tämä ohjelma ei tuonut minulle juuri uutta, paitsi se portsarin kehdotus olla menemättä veneen rattiin. Paljon olisin halunnut tietää enemmän. Minä en tiedä vieläkään, kuinka onnettomuus havaittiin ja mikä tilanne onnettomuuspaikalla oli silloin. Ohjelmassa näytetään kuva rusentuneesta veneestä, mutta ei kerrota sitä, mitä todistusaineistoa on olemassa tai mitä puuttuu.
Ohjelman kuvauksessa kerrotaan, että "Rekonstruktion avulla pyritään selvittämään, kuka on syyllinen, mitä on tapahtunut ja mikä lopulta on totuus."Oleellista tietoa siinä tapauksessa olisi varmaan ollut se, miten tapausta on tutkittu ja mitä on ehkä jäänyt tutkimatta. Tietenkään kaikki tutkimusaineisto ei ole julkista, mutta olisi ollut kiva tietää siitäkin, millaisia asioita tällaisessa rikoksessa tutkitaan rikospaikalla. Esimerkiksi tässä jaksossa Uoti ja Lehtinen pohtivat sitä, kuinka JJ Lehdon vene on päätynyt sillan pieleen. He tulevat siihen tulokseen, että vene on lähtenyt heittelehtimään jo hyvissä ajoin ennen siltaa ja ottanut ehkä kimmoketta kanavan oikeassa reunassa olevasta hyppyrimäisestä kivestä ja siitä kaartanut kohti sillan vasenta reunaa. Minulle jäi kuitenkin hieman auki, mikä oikeasti on se syyttäjän virallinen käsitys näistä asioista. Onko siitä kivestä kenties tutkittu jotain maalijälkiä tai muita merkkejä törmäyksestä? Ei voi tietää, kun ei meille kerrottu. Jotenkin sellainen olo, että eihän tämä ohjelma tuonut mitään, mitä murha.infoa selaamalla ei löytäisi. Sekään ei riitä perusteluksi, että ohjelman hyllyllä olessa esiin on tullut uutta tietoa. Vaikka meillä olisikin nyt enemmän tietoa kuin ohjelman tekijöillä kuvausaikaan, se ei poista ohjelman tylsyyttä ja mielestäni joidenkin oleellisten asioiden käsittelemättä jättämistä.
En tiedä kumpi mättää enemmän, sisältö vai toteutus. Tästäkin keissistä olisi varmasti saatu jotain mielenkiintoisempaa katsottavaa. Rikostarinoita Suomesta on varmaan lähin kotimainen verrokki tähän sarjaan. Tämä häviää sille ihan joka asiassa. Erona tietenkin on se, että Rikostarinoissa ei käsitelty näin tuoreita tapauksia. Rekonstruktiossa tapaukset ovat selvittämättömiä ja käytettävissä olevan faktan määrä on varmasti suppeampi.
Rekonstrutio näyttää siltä, että se on tehty halvalla ja laiskasti. Vaikka olisikin vain yksi kamera, kyllä vaivaa näkemällä saa käyttöön monia kuvakulmia ja -kokoja. Silloin kuvailmaisusta olisi voinut tehdä sekä mielenkiintoisempaa että informatiivisempaa. Ei oikeasti tänä päivänä jaksa katsoa telkkarista kahta paikallaan jököttävää miestä puhumassa toisilleen. No kyllähän he välillä viilettivät moottoriveneellä aurinkolasit silmillä hurjaa vauhtia. Ei riitä. Kamera on niin paikallaan, että välillä aloin jopa miettiä onko kameramiestä ollenkaan. Erikseen sitä ei ole crediteissä mainittu, mutta aika monta henkilöä työryhmään kuitenkin kuuluu.
Ehkä annan tälle sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Ensikatselun jälkeen tämä menee siinä rajoilla, onko näin huono toteutus enemmän ärsyttävä vai naurettava. Ainoa tyylikäs asia ohjelmassa on Brinkin tekemä ohjelmatunnus.
Rekonstruktio Jimillä maanantaisin klo 21.
Ensimmäisessä jaksossa käsittelyssä oli JJ Lehdon veneturma. Ainakin tämä jakso oli niin kehno, että meni komedian puolelle. Koko ohjelma perustuu siihen, että kaksi ukkoa vuoroin seisoskelee ja vuoroin istuskelee ja juttelee enemmän keskenään kuin katsojalle.
Ohjelman alussa Uoti puhuu satamassa keissin taustoista, sitten siirrytään sisätiloihin. Uoti jatkaa pohdintaa kartan äärellä ja Lehtinen istuu kuuntelemassa kuin koulupoika oppitunnilla. En edes muista koko juonta, mutta välillä puhutaan suoraan kameralle laiturilla seisten koomisessa mukarennossa asennossa. Sitten seistään tuoppien ääressä samassa baarissa, jossa JJ Lehto kaverinsa kanssa oli juomassa tuona kohtalokkaana yönä. Nyt baari oli ihan tyhjä.
Uoti ja Lehtinen istuvat veneessä pohtimassa, istuiko JJ Lehto kuskin vai pelkääjän paikalla. Miehet puhuvat veneen turvaköydestä, jonka tulisi olla aina kuljettajassa kiinni. Kyseisen köyden tarkoitus on se, että jos kuljettaja tippuu veneestä, tippuessaan turvaköysi kiskaisee jotain niin, että moottori sammuu. Minä en tiedä veneilystä mitään, joten olisi katsojana ollut ihan mukavaa vaikka nähdä se turvaköysi. Sen sijaan koko kohtaus oli kuvattu jostain laiturilta. Kuinka vaikeaa olisi oikeasti ollut ottaa se lähikuva siitä köydestä?
Toinen koominen kohtaus on se, missä herrat katsovat pieneltä tv-ruudulta testiajoaan kanavassa. Katsojille tarjotaan yksi lähikuva heidän testiajostaan. Muun ajan saamme katsoa kuvaa, jossa on keskellä pieni tv-ruutu, josta ei näe mitään, koska ikkunasta tulee heijastus siihen. Saamme siis katsoa kokokuvaa, jossa Uoti ja Lehtinen istuvat vastakkain ja keskustelevat tv-ruudulla "näkyvistä" testiajoista. Siis koko kohtauksen. Sen kohtauksen alun jälkeen katsojat saavat tuijottaa tätä asetelmaa melkeinpä sen loppuun asti. Suuren osan ajasta Uoti ja Lehtinen ovat kääntyneinä tv-ruutuun päin, eli selkä meihin katsojiin päin. Onko tämä joku kehno taiteellinen kokeilu, vai miksi ihmeessä ei ole noudatettu ihan perusjuttuja kuvakoon vaihteluista ja muusta rytmistä? Kamalan staattinen rikosohjelma, kuolettavan tylsää.
Olen toisinaan naureskellut myös jenkkirikosdokkareiden näytellyille rekonstruktioille. Jotenkin enemmän niissä on rekonstruktion makua kuin tässä Rekonstruktiossa, jossa ei muita henkilöitä nähdä kuin Uoti ja Lehtinen. Ehkä katsoja kuitenkin saisi paremman käsityksen asioista, jos ohjelmassa esitettäisiin rikoksen päähenkilöt siellä baarissa juhlimassa ja se, kuinka portsari suosittelee herroille hotellihuonetta venereissun sijaan. Nyt katsojalle ei näytetä mitään. Näytetään vain kaksi äijää kertomassa arvelujaan. Lukisin ennemmin nämä asiat lehtijuttuna, tv-ilmaisun mahdollisuudet jäivät tässä ohjelmassa kyllä käyttämättä. Jos rekonstruktiolla tarkoitetaan jonkun asian rakentamista uudelleen alkuperäisen tilanteen kaltaiseksi, tämä Rekonstruktio ei ihan yllä siihen.
Ai niin, ja ei niitä kaikkia asioitakaan ollut. En ole jaksanut seurata JJ Lehdon keissiä yksityiskohtaisesti lehdistäkään, joten tiedän tapauksesta vain ne perustiedot. Silti tämä ohjelma ei tuonut minulle juuri uutta, paitsi se portsarin kehdotus olla menemättä veneen rattiin. Paljon olisin halunnut tietää enemmän. Minä en tiedä vieläkään, kuinka onnettomuus havaittiin ja mikä tilanne onnettomuuspaikalla oli silloin. Ohjelmassa näytetään kuva rusentuneesta veneestä, mutta ei kerrota sitä, mitä todistusaineistoa on olemassa tai mitä puuttuu.
Ohjelman kuvauksessa kerrotaan, että "Rekonstruktion avulla pyritään selvittämään, kuka on syyllinen, mitä on tapahtunut ja mikä lopulta on totuus."Oleellista tietoa siinä tapauksessa olisi varmaan ollut se, miten tapausta on tutkittu ja mitä on ehkä jäänyt tutkimatta. Tietenkään kaikki tutkimusaineisto ei ole julkista, mutta olisi ollut kiva tietää siitäkin, millaisia asioita tällaisessa rikoksessa tutkitaan rikospaikalla. Esimerkiksi tässä jaksossa Uoti ja Lehtinen pohtivat sitä, kuinka JJ Lehdon vene on päätynyt sillan pieleen. He tulevat siihen tulokseen, että vene on lähtenyt heittelehtimään jo hyvissä ajoin ennen siltaa ja ottanut ehkä kimmoketta kanavan oikeassa reunassa olevasta hyppyrimäisestä kivestä ja siitä kaartanut kohti sillan vasenta reunaa. Minulle jäi kuitenkin hieman auki, mikä oikeasti on se syyttäjän virallinen käsitys näistä asioista. Onko siitä kivestä kenties tutkittu jotain maalijälkiä tai muita merkkejä törmäyksestä? Ei voi tietää, kun ei meille kerrottu. Jotenkin sellainen olo, että eihän tämä ohjelma tuonut mitään, mitä murha.infoa selaamalla ei löytäisi. Sekään ei riitä perusteluksi, että ohjelman hyllyllä olessa esiin on tullut uutta tietoa. Vaikka meillä olisikin nyt enemmän tietoa kuin ohjelman tekijöillä kuvausaikaan, se ei poista ohjelman tylsyyttä ja mielestäni joidenkin oleellisten asioiden käsittelemättä jättämistä.
En tiedä kumpi mättää enemmän, sisältö vai toteutus. Tästäkin keissistä olisi varmasti saatu jotain mielenkiintoisempaa katsottavaa. Rikostarinoita Suomesta on varmaan lähin kotimainen verrokki tähän sarjaan. Tämä häviää sille ihan joka asiassa. Erona tietenkin on se, että Rikostarinoissa ei käsitelty näin tuoreita tapauksia. Rekonstruktiossa tapaukset ovat selvittämättömiä ja käytettävissä olevan faktan määrä on varmasti suppeampi.
Rekonstrutio näyttää siltä, että se on tehty halvalla ja laiskasti. Vaikka olisikin vain yksi kamera, kyllä vaivaa näkemällä saa käyttöön monia kuvakulmia ja -kokoja. Silloin kuvailmaisusta olisi voinut tehdä sekä mielenkiintoisempaa että informatiivisempaa. Ei oikeasti tänä päivänä jaksa katsoa telkkarista kahta paikallaan jököttävää miestä puhumassa toisilleen. No kyllähän he välillä viilettivät moottoriveneellä aurinkolasit silmillä hurjaa vauhtia. Ei riitä. Kamera on niin paikallaan, että välillä aloin jopa miettiä onko kameramiestä ollenkaan. Erikseen sitä ei ole crediteissä mainittu, mutta aika monta henkilöä työryhmään kuitenkin kuuluu.
Ehkä annan tälle sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Ensikatselun jälkeen tämä menee siinä rajoilla, onko näin huono toteutus enemmän ärsyttävä vai naurettava. Ainoa tyylikäs asia ohjelmassa on Brinkin tekemä ohjelmatunnus.
Rekonstruktio Jimillä maanantaisin klo 21.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)