Whatever...

Tampere Filharmonia
Pe 13.9. klo 19 Tampere-talo
Jani Sivén, kapellimestari
Tuija Knihtilä, mezzosopraano
Aarne Pelkonen, baritoni
Tampereen Filharmoninen Kuoro
San Francisco Choral Society
Pirkanpojat
Rautavaara: Cantus arcticus
Elgar: Merikuvia
Kortekangas: Seven Songs for Planet Earth(Suomen ensiesitys,TF:n yhteistilaus Washingtonin Choral Arts Societyn kanssa)

Konserttiin valmistautuminen oli melko hankalaa tällä kertaa. Olin kuunnellut koko viikon mieheni mielipiteitä tulevasta konsertista, ja niiden perusteella asennoiduin kuulemaan ehkä huonointa ja tylsintä konserttia ikinä.  Olli Kortekankaan kantaesitys ei siis ainakaan kaikkien soittajien mielestä tulisi olemaan mikään konsertin suuri huipennus. Olin myös lukenut Washington Postissa julkaistun kritiikin teoksen Yhdysvaltojen kantaesityksestä. Sekään ei mitään maailman suurinta musiikkielämystä lupaillut. Vaikkakin ristiriitaista sanoa, että teos oli "fine, not fantastic" ja kuitenkin sanoa, että "it didn't come to life". Onko se edes fine, jos teos jää hengettömäksi?

Itse odotin erityisesti Einojuhani Rautavaaran Cantus arcticusta, koska en ole koskaan kuullut sitä konsertissa. Sen lisäksi Tuija Knihtilän äänestä olen aina pitänyt, joten varmaan edes jotain siedettävää konsertissa tulisin kuulemaan.

Yleensä tykkään laittautua nätisti konserttiin. Nyt oli pieni stressi pohjalla ja tulin Tampere-talolle polkupyörällä. Päällä pari päivää töissä olleet vaatteet, dödö petti matkalla ja tukka litsaantui kypärän alla. Normaalia epäjuhlavampi fiilis tulla konserttiin. Tällaisessa mielentilassa olisin kaivannut jotain syvälle sieluun menevää, jonka tahdissa olisi voinut vaikka päästää kyyneleen tai pari. No en sitä saanut, mutta tulipahan istuttua mitään tekemättä pari tuntia. Tosin se paikallaan istuminen tuotti välillä tuskaa.

Konsertti rakentui luontoaiheiden ympärille. Cantus arcticus pääsi lähimmäksi aihettaan. Nauhalta kuuluvat linnun liverrykset ovat toki konkreettinen yhteys luontoon, mutta ne sulautuivat musiikin kanssa yhdessä hienoksi maisemaksi. Hieno kappale siis. Kun silmät pisti kiinni, tuntui kun suolla olisi istunut maisemaa kuuntelemassa. Tuoksut ja tuulenvire vaan puuttui. Siihen tunnelmaan olisinkin voinut jäädä loppuillaksi.

Edvard Elgarin Merikuvia oli minulle outo kappale. Tässä olisi taas ollut etukäteen perehtyminen paikallaan. Minua kyllä häiritsee kuunnella vokaalimusiikkia, jonka sanoista ei ole hajuakaan. Ei sitä klassisesta laulusta vaan saa sanoista selvää. Jotenkin pääsisi paremmin tunnelmaan kiinni, jos tietäisi, mistä lauletaan. Satuinpa katsomaan töissä aiemmin päivällä Trololoo-miestä, enkä voinut olla ajattelematta, että ihan sama vaikka Knihtilä olisi laulanut vain trololoo. Suoraan sanottuna en kyllä itse ollut vaivautunut selvittämään asioita senkään vertaa, että olisin tiennyt koko biisissä olevan tekstiä.

Elgarin kappaleeseen ei siis sanoja ollut käsiohjelmassa, mutta Kortekankaan kappaleeseen Seven Songs for Planet Earth oli oma vihkonen sanoineen. 

Oli melko haastavaa alkaa kuunnella teosta neutraalilla asenteella kaiken saamani alustuksen jälkeen. Yritin kyllä kovasti. Mutta ei se kyllä kovin hyvä kappale ollut. Lavalla oli sekakuoro ja poikakuoro ja melko iso orkesterikokoonpano. Aika usein, kun orkesteria vilkaisi, soittajat tuntuivat olevan nukahtamaisillaan paikoillaan. Melko vähän soitettavaa tuntui olevan, ja se vähäkin jotenkin omituisen merkityksetöntä. Teoksen ensimmäisessä osassa jossain vaiheessa havahduin siihen, että jouset soittavat jotain kuoron taustalla. Heräsi vain kysymys, että miksi? Monissa kohdissa teosta orkesterin mukanaolo ei tuonut soinnillisesti eikä harmonian kannaltakaan mitään uutta. En ole mikään kuoromusiikin suurin asiantuntija, mutta jotenkin tuntui siltä, ettei siitäkään koneistosta saatu paljon irti. Iso kuoro laulamassa todella simppeleitä juttuja. Dynamiikkavaihteluita ei juuri ollut. Sitä en tiedä, onko siitä syyttäminen säveltäjää vai toteutusta.

Kolmannessa osassa meinasi tulla epätoivoinen olo. Koko kappale pysähtyi junnaamaan paikoillaan. Kuoro ei vain laulanut samaa lausetta sen iäisyyden, vaan myös samaa fraasia ja kahta sointua minuuttitolkulla. Kolmen soinnun popissakin on enemmän vaihtelua. Koko teoksessa punainen lanka taisi olla toisteisuus. Samat, yksinkertaiset teemat toistuivat ilman variaatiota. Ja jos se poppibiisi kestää sen kolme minuuttia, tässä saatiin viipyä aika lailla kauemmin. Miksi?

Nämä seitsemän osaa tuntuivat melko erillisiltä kappaleilta. Ehkä ne sitä ovat tarkoituksella. Välillä oltiin jazztunnelmissa. Neljäs osa oli tietyllä tavalla erikoisin. Tuija Knihtilä lauloi Joiku-nimisessä osassa paljon sooloa. Jos osan nimeä ei olisi lukenut paperissa, en olisi arvannut sillä olevan tekemistä joiku-perinteen kanssa. No, ehkä perinteinen klassinen laulu vibroineen sopi teokseen paremmin kuin aito lappalaisnuotti. Taas aloin ajatella Trololo-miestä. Tässä osassa nimittäin laulettiin vain mitään tarkoittamattomia tavuja. Jotenkin sitä odotti, että Knihtilä olisi jossain vaiheessa päässyt taiturimaiseen iloitteluun, mutta ei. Kadenssi ei kyllä ollut kummoinen, ja koko osa muutenkin melkein pelkkää pitkää ääntää vibratolla. Tasapaksua. 

Aarne Pelkosta en ole aiemmin livenä kuullut. En tiedä johtuiko kappaleesta, että tämä palkittu laulaja ei saanut minussa aikaan mitään säväreitä. Olen kyllä Knihtilääkin paremman materiaalin parissa kuunnellut.

Poikakuoro kuului todella huonosti, varsinkin ensimmäistä kertaa heidän laulaessaan. Istuin melko edessä permannolla, mutta toisella puolella kuin he olivat. En innostunut puhutuista teksteistä, vaikka hyvin kirkasäänisinä pojat niitä lausuivatkin. 

Välillä meinasi kyllä pää hajota turhautumiseen. Tämä teos ei tarjonnut sitä moniulotteisuutta ja syvyyttä, mitä klassinen musiikki niin usein antaa. Liian vähän niitä hetkiä, joita kuunnellessa oikeasti viihtyi. Ei rikkaita värejä, harmoniaa, yllättävyyttä. Halusin kuulla musiikissa jotain,  johon tarttua ja josta saada jotain sisimpääni. Mutta ei. En saanut. Toisinaan olen ollut pää pyörällä nykysäveltäjien teoksia kuunnellessani, kun en ole löytänyt punaista lankaa ja teemoja. Valitsisin ennemminkin kuitenkin sellaisen teoksen uudestaan kuunneltavaksi kuin tämän Seven songs for Planet Earth. Teoksen sanoitukset olivat osin ihan mielenkiintoisia maailmanparannustekstejä, mutta ei pelkät sanat riitä. Kappaleen jälkeen olo oli "whatever".  Ihan sama, yhdentekevää, tympeää. Toisaalta, kyllä tuli pohdittua konsertin jälkeen hyvinkin paljon tätä teosta ja ihmeteltyä, että miksi... Syvällisemmän yhteyden luontoon ja tähän maailmaan antoi Cantus arcticus. Ei mitään suuria säväreitä tästä konsertista kuitenkaan.

Onneksi muusikon vaimona ei tarvinnut maksaa konsertista kuin euro. Lapsi ei tällä kertaa ollut mukana. Ehkä olisi ollut mielenkiintoista kuulla hänen mielipiteensä. Ehkä tämä olisikin ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan lapselle mieluisaa musiikkia. Tai sitten aliarvoin lapsia, ja tytöllänikin olisi ollut normaaliakin vaikeampaa pysyä paikoillaan.

En itse asiassa katsonut kelloa kun teos alkoi, joten en tiedä oliko kesto lähempänä 40 minuuttia vai tuntia. Vieressäni istunut nainen kyllä vilkuili kelloa aika tiuhaan kappaleen aikana, ja lähti aika nopeasti pois kappaleen loputtua. Yleisö taputti moneen kertaan säveltäjän, kapun ja solistit kumartamaan. Tykkäsiköhän joku oikeasti tästä musiikista, vai taputtivatko he noinkin riemukkaasti vain siksi, koska kantaesitykselle kuuluu?

Kapellimestarin otteita voisin kommentoida sen verran, että Jani Sivénin johtamisesta huomasi, että kuoronjohtaja  on kyseessä. Myös silloin, kun hän johti pelkkää orkesteria. 

Käsiohjelmassa oli mielestäni pieni puute. Kortekankaan kappaletta oli kutsuttu laulamaan San Fransisco Choral Societyn jäseniä. Siis kuoron, joka oli yksi teoksen tilaajista. Kuoron nimi kyllä luki ohjelmalehtisessä, mutta siitä ei ollut esittelytekstiä. Kun alkuviikosta katsoin Filharmonian sivuilta konsertin tietoja, juuri tuon kuoron nimi vaikutti kiinnostavalta. Miksi he ovat täällä? Konserttiohjelmassa oli kyllä esitelty solistit, Pirkan pojat, orkesteri... Kaikki muut paitsi tuo kuoro. No, toimittajana halusin ottaa siitä selvää, ja sainkin haastatella paria kuorolaista. Tosin en tiennyt etukäteen edes ketä haastattelen, enkä muutenkaan hommasta paljon mitään, mutta ihan mielenkiintoisia asioita sain kuitenkin selville pikahaastattelussa. Tosin harmikseni en sitä, kuinka kuoro oli päätynyt yhdeksi teoksen tilaajista.