Musiikkitalossa 4.9.2013
- Tüür: Klarinettikonsertto Peregrinus Ecstaticus, kantaesitys (Ylen tilaus)
- Ravel: Daphnis et Chloé
- Kapellimestari: Hannu Lintu
- Solisti: Cristoffer Sundqvist, klarinett
Minulla ei ollut alun perin minkäänlaista suunnitelmaa istua Musiikkitalossa kuuntelemassa konserttia keskiviikkoiltana. Mutta koska olin Musiikkitalossa ja lippukin järjestyi konserttiin, tietenkin käytin mahdollisuuden hyväksi.
Tosin en ehtinyt kuulla konsertista kuin ensimmäisen puoliskon. Ehkä tämä ei olisi ollut niin pitkä kuin Concertgebouw'n konsertti, mutta myöhään olisin kotona taas ollut, jos olisin loppuun asti jäänyt. Klo 21 junaan ehtisi konsertista ehkä tuurilla, ja silloinkin olisi kotona vasta klo 23 jälkeen. Melko myöhäistä sekin, kun herätyskello piippaa aamuisin 5.30. Seuraavaan junaan 21.19 ehtisi varmaan melko todennäköisesti, mutta kotiovella olisin vasta puolen yön jälkeen. Siitä jos myöhästyy, saapuu Tampereen asemalle vasta 00.40. Olisi ahdistavaa istua konsertin lopussa kelloa kytäten ja sitten rynnätä kamalaa vauhtia narikalle ja asemalle. Keskiviikkonakin meni myöhään, vaikka lähdin väliajalla.
Ehdin kuitenkin siis kunnella Erkki-Sven Tüürin Klarinettikonserton. Paikka minulla oli jälleen orkesterin takana, tällä kertaa H-katsomossa. Voin sanoa, että kyllä häiritsi. Viime viikolla pianosolistin sentään näki, mutta nyt sai katsella pelkkää selkää. Solisti Cristoffer Sundqvist soittaa ilmeikkäästi, nyt en nähnyt siitä mitään muuta kuin heiluvan selän. Vaikka musiikki onkin enemmän kuunneltavaa kuin katseltavaa taidetta, minusta oli typerää olla siellä lavan takana. Oli hienoa olla kuitenkin ylipäätään paikalla, eikä tietenkään saa valittaa istumapaikasta, josta ei ole itse maksanut. Mutta kirjoitan tämänkin ajatuksen tänne, jotta sitten kun on itse lippuostoksilla osaa valita paikan ehkä paremmin.
Musiikkitalossa yskiminen ei ole kovin siisti juttu. Kun tietää, kuinka se yskä pamahtaa koko salissa, ei haluaisi olla se toisten musiikkielämyksen saastuttaja. No, sain kyseenalaisen kunnian röhäistä pari kertaa. Kurkkua alkoi kutittaa, vähän aikaa koitin pidättää niin, että kyyneleet valui silmistä. Mutta pakko se oli saada se kutina pois... Ehkä tästä johtuen missasin kyllä konsertosta jonkun punaisen langan. Toisaalta päällimmäiseksi fiilikseksi ylipäätään jäi tästä teoksesta se, että sen parasta antia olivat hetket soinnissa, välillä klusterimaiset pitkät sointimaailmat, joita kuunteli mielenkiinnolla. Padat ja muut lyömäsoittimet toimivat myös hyvin. Kun kappale loppui, en kyllä muistanut enää mitään siitä, mitä alussa tapahtui, joten vaikea esittää tässä mitään sen kummempaa arviota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti