Herkkä ja muhkea Concertgebouw-orkesteri

Helsingin Musiikkitalo 29.8.2013

Royal Concertgebouw Orchestra Amsterdam
Daniele Gatti, kapellimestari
Yefim Bronfman, piano

Witold Lutosławski: Musique Funèbre
Béla Bartók: Pianokonsertto nro 3
Sergei Prokofjev: Romeo & Julia -orkesterisarja (Daniele Gattin valitsemia osia)

Tätä olin niin odottanut: Concertgebouw-orkesterin ihanaa soundia. Viime aikoina on ollut aika heikosti aikaa ja energiaa käydä missään, mutta tuo konsertti oli merkattu kalenteriin jo muutama kuukausi sitten.

Ulkomaisista orkestereista Concertgbouw on orkesteri, jota olen kuullut eniten. Ja ainoa, jonka konsertissa olen käynyt. Muutamia kertoja olen kuullut orkesteria kotisalissaan Amsterdamissa, nyt ensimmäistä kertaa jossain muualla.

Toimittajan hommissa on se hyvä puoli, että mielenkiintoisiin paikkoihin mennessä voi mennä pokkana kyselemään utealiaana kysymyksiä. Niin tein tälläkin kertaa. Olen tehnyt jutun orkesterista aiemminkin  (Rondoon joskus vuosia sitten). Nyt sain haastateltavakseni kaksi orkesterin jäsentä, joilta kyselin mm. minkälaista on soittaa orkesterissa, jota maailman parhaaksi tituleerataan. Varmaan saavat muuten kyllästymiseen asti vastailla noihin samoihin kysymyksiin kiertueillaan. Mutta mielenkiintoisia vastauksia sain, ja niitä muuten voi kuulla maanantaina 2.9. Radio Classicilla aamuohjelmassani. Yksi minua hämmästyttänyt tieto oli, että orkesteri soitti ensimmäisen harjoituksensa illan konserttisalissa siinä reilu tunti ennen konsertin alkua. Aika huippua sopeutumista akustiikkaan noilta orkesterimuusikoilta vaaditaan.

Minua alkoi oikein mietityttää, että mikä merkitys sillä sitten on, että jotakin sanotaan maailman parhaaksi, tai ylipäätään jollakin artistilla on maine maailman huipulla. Kuuntelenko minä sitä musiikkia jotenkin tietoisena siitä, että jotkut viisaat ovat sen maineen antaneet ja parasta olla samaa mieltä? En tiedä, voisihan sitä tehdä jonkun testin, että soittaisi vaikka levyiltä sokkona peräkkäin saman biisin eri versioita ja laittaisi ne "paremmuusjärjestykseen". Mielipidekysymyksiä tietenkin on paljon, mutta ehkä paljon orkesterimusiikkia kuunnelleet laittaisivat ne huippuorkesterit sinne kärkipäähän. No, en minä nyt ylipäätään ole sellainen musiikkinörtti, joka erottaisi heti levytyksen kuultuaan, mikä orkesteri soittaa, mutta tuollaista voisi testata.

Kun konsertti alkoi, ei tarvinnut pohdiskella, minkä vuoksi tämä orkesteri on niin arvostettu. Jo Lutoslawskin ensitahdit iskivät. Soiton tarkkuus on niin hiottua ja soundi niin herkkä. Herkkä ja muhkea. Jousien intensiteetti on jotain hurjaa, bassojen muhkeus rouhevaa. Musique Funèbre ei ollut minulle ennestään tuttu kappale. En tiedä jaksaisinko levyltä sitä kuunnella, mutta tämä esitys piti kyllä otteessaan.

Bartókin musiikista olen aina pitänyt. Pianokonsertto numero 3 ei nyt mitenkään erityisen tuttu teos ollut, mutta tiesin mitä saan ja sen sainkin, vähän ylikin. Tosin erityisesti pianokonserton aikana ei voinut olla pohtimatta sitä, miltä esitys olisi kuullostanut joltain muulta paikalta kuin G-katsomosta, eli orkesterin takaa. Flyygelin kansihan oli auki sinne toiseen suuntaan. Ainakin Tampere-taloon verrattuna tuntui siltä, että pianosolistin soitto kuulosti jotenkin pehmoiselta ja välillä katoavan jonnekin. Siksi minulla ei kai ole mitään erityistä sanottavaa illan solistista. Tampere-talossa on tottunut suoraviivaisempaan ääneen. Orkesterista päällimmäisenä kuului koko ajan jouset. No jousethan ilmeisesti ovat tuon orkesterin suola, mutta jotenkin tuntui siltä, että kaikki muut jäivät jonnekin tiedostamattomalle alueelle. Johtuukohan se osittain siitä, että en orkesterista juuri nähnyt muuta kuin jousisoittajat? Toisaalta on hauska nähdä kapellimestarin kasvot, mutta ehkä ennemmin valitsen salista toisen puolen. Eikä sitä kapellimestaria nytkään tullut erityisemmin katseltua. Tietenkin pitää olla hyvissä ajoin lippuostoksilla, ettei joudu noille jämäpaikoille.

Prokofjevin Romeo ja Julia -sarjan alku oli huikea hetki, vaikka olikin outoa kuunnella teosta, josta ei yhtään tiennyt mikä on seuraava osa. Alun vuorottelevat pianissimot ja fortet toivat kyllä melko väristykset. Siinä oli sitä herkkyyttä ja muhkeutta. Tuntui siltä, että musiikki meni jonnekin niin syvälle, että itkettää. Nytkin herkistyttää, kun mietinkin eilistä. En ole pitkään aikaan ollut konsertissa, jossa musiikki olisi vienyt noin voimakkaasti. Se on sitä aivojen nollausta parhaimmillaan, ei ole mitään muuta kuin musiikki. Se on kyllä mystistä, kuinka äänien kuunteleminen voikin saada henkisiä ja fyysisiä tuntemuksia aikaan. Siksi kai musiikki onkin niin rakasta.

Molempien konsertin puoliskojen loppuun kuultiin ylimääräiset numerot. Yleisöllä ei ollut mikään kiire pois. Sekin oli jotenkin mukavaa. Niin usein konsertissa kiireisimmät ryntäävät kohti ovia ja narikkaa kun pari taputusta on kuulunut.

Olin konsertissa miehen ja lapsen kanssa, kuten yleensä. 8-vuotiaalla tuntuu olevan jokin vaihe, jossa kaikki asiat ovat lähtökohtaisesti tylsiä ja surkeita. Ei ollut konsertti vielä alkanutkaan, kun vierestä kuului epämääräistä mutinaa, että kuitenkin on tylsä konsertti. Ja naaman asento väännetty tunnelmaan sopivaksi. Vaikea välillä ottaa selvää, onko oikeasti tylsää vai pitääkö ihan periaatteesta väittää niin. Varmaan mielipiteen vaihtaminen, tai ainakaan sen myöntäminen, ei tule kysymykseen. Väitän kyllä, että konsertti taisi olla tytöllekin ihan kiva kokemus. Nimittäin kertaakaan ei kuiskinut, eikä muutenkaan ollut kovin levoton, verrattuna joihinkin aiempiin kertoihin. Joskus kyllä mietin, että miksi raahata muskua konserttiin, kun se lähtökohta on niin usein se, että onko pakko, se on kuitenkin tylsä. Loppujen lopuksi olen aistivinani innostusta. Ja minusta on mukava istua pari tuntia siinä lasta silitellen ja välillä sylissä pitäen. Sanonkin aina tytölle, että jos nukuttaa tai on kamalan tylsää, silmät kiinni vaan ja silitettäväksi. Harvoin sitä arjen kiireessä oikeasti noin pitkiä aikoja ollaan vaan hiljaa yhdessä.

Väliaikatarjoilun lupasin tytölle. Mikäli konsertti olisi ollut tylsä ja surkea, ehkä hieno leivos pelastaisi illan. Tyttö valitsi appelsiinimehua (4€) ja jonkun hienonimisen mango-passionjutun (8€). Sanon kyllä suoraan, että se maistui vetiseltä mangopiltiltä äkäisessä tummasuklaakupissa. Tumma suklaa on kyllä lemppariani, mutta tuo ei maistunut minulle eikä lapselle. No, väliaikatarjoiluissa nyt ideana onkin syödä jotain fiinin näköistä. Ja ihan oikeasti kyllä lapselle tuntuu olevan konserttireissuissa tärkeää tuollaiset jutut. Ollaan hienoissa mekoissa ja nautiskellaan.

Niin, tämä oli minulle ja lapsellekin ensimmäinen konsertti Musiikkitalon isossa salissa. Melko häpeällistä, että vasta nyt sain aikaiseksi testata salin, josta niin paljon on puhuttu. Suoraan sanottuna tuntui siltä, että vähemmän stressaavaa on istua Tampere-talossa lapsen kanssa kuin tuolla. Jokainen ääni tuntui kajahtavan kuin ämyristä. Yskä oli kuin pommi. Ehkä jollakin on lapsi, joka istuu asentoa vaihtamatta kahden ja puolen tunnin konsertin, mutta tässä huushollissa ei asu sellaisia. Tuntui, että jokainen asennon vaihdoksesta tullut mekon kahina kuului erikoisen voimakkaalta. Ja minä kun taas yritin vaatekaapista valkata mekon, joka ei kahise. No, mies sanoi, että minun jakkuni kahisi. Kun käänsin päätä ja tukka heilahti kaulusta vasten, omiinkin korviin kuului omituisen voimakkaalta tuo viaton ääni. Kuulemma tytön kahinat eivät kuuluneet enää minun toiselle puolelleni, joten ei sen suurempaa haittaa asennon vaihtamisestakaan.

Selvisi tuolla reissulla sekin, miksi ei ole tullut käytyä Musiikkitalossa konserteissa, vaikka paljon mielenkiintoisia konsertteja onkin mennyt ohi: Lähdimme Tampereelta kohti Helsinkiä bussilla, tyttö suoraan koulusta, minä suoraan töistä. Konsertin jälkeen junalla takaisin, ja kotona olimme yhden aikaan yöllä. Seuraavana päivänä minä menin kuudeksi töihin ja lapsi kahdeksaksi kouluun. Aika rankkaa. Puhumattakaan siitä, että konsertille tulee melko paljon hintaa, kun julkisilla pitää matkustaa ees taas. Ei vaan arkielämässä aika ja energia riitä tuollaiseen, ei varmaan rahatkaan pidemmän päälle. Mutta tämä konsertti oli ehdottomasti jokaisen euron, minuutin ja tänään suusta tulleen haukotuksen arvoinen.