Hups, I accidentally ran a half marathon: Kisa!

Eilen oli juoksupäivä! Kirjoitin aiemmassa tekstissä eriskummallisesta matkasta Sportyfeel Helsinki City Runin lähtöviivalle. Sain siis tietää osallistumisesta alle kuukausi ennen starttia. Minulla ei ole ikinä käynyt mielessäkään, että juoksisin näin pitkän matkan, mutta kun arvonnasta voittaa, niin onhan se mentävä. Valmistautumisaikana tein 3–4 hölkkälenkkiä, ja pisin lenkki oli puoli tuntia/n. 5 km. Mietin kyllä hetki ennen starttia, että eihän tässä ole mitään järkeä.

Starttia odotellessa. Tässä vaiheessa vähän jännitti.

Lähdin toiseksi viimeisessä lähtöryhmässä. Alkulämmittelyjen aikana jutustelin erään naisen kanssa, joka oli toista kertaa mukana. Jutteleminen tuntui hellittävän jännitystä. Hassua, miten jännittikin nin kuin soittoesityksistä aikoinaan. Parin kilsan jälkeen jo totesin, että hänen ja valtaosan muunkin ryhmäläisten vauhti oli minulle liian kova. En jaksaisi maaliin sitä tahtia. 3 kilsan kohdilla nopeimmat viimeisen lähtöryhmän juoksijat menivät ohi. He olivat lähteneet 10 minuuttia perässäni. Vauhti oli kyllä sellainen, että varmaan juoksivat paljon nopeammin kuin viimeisen ryhmän tavoiteajan eli 3 tuntia. Reitin alkupää oli siinä mielessä kiva, että siinä oli paljon tuttuja maisemia: Baana, vanha oppilaitokseni Ruoholahdessa, Hietsu, Seurasaari. Mietin, etten ehkä ole keskustassa kävellyt koskaan pitempää matkaa kuin asemalta Ruoholahteen. Ensimmäisen juomapisteen jälkeen viimeisen lähtöryhmän turkoosiliivisiä juoksijoita alkoi mennä ohi oikealta ja vasemmalta. Vilkaisu taakse osoitti, että onhan niitä sentään paljon vielä takanakin. Minulla ei ollut kelloa, joten en tiennyt omaa tahtiani. Kuuntelin muiden juttuja sillä korvalla, että saisin vähän vinkkiä. Yhdessä vaiheessa jotkut ohi menevät turkoosit kommentoivat, että ”jos tätä vauhtia jaksetaan loppuun, päästään kahteen tuntiin”. Ajattelin, että hyvä tietää, noiden vauhtia en ainakaan yritä mennä. Päätin olla välittämättä siitä, että olin selvästi paljon hitaampi kuin suurin osa muista menijöistä. Pidin oman hitaan hölkkäni. Rantareitillä oli kivoja tsemppiryhmiä. Ketään tuttujani ei ollut kannustamassa, mutta oli se jännä, kuinka tuntemattomien kannustushuudot nostivat fiilistä! Numerolappuihin saa halutessaan oman nimensä juuri siksi, että reitin varrelta tuntemattomat voivat kannustaa nimeltä juuri sinua!

Olin etukäteen päättänyt, että 10 kilsaa jaksan vaikka mikä olisi. Paitsi kroppaa en lähtisi hajottamaan. Eli annoin itselleni luvan keskeyttää, jos tuntuu siltä, että se olisi terveyden kannalta pakollista. Kymmenen kilometrin kohdalla tuntui, että sehän oli aika helposti saavutettu. Toisaalta ajattelin, että Naisten kymppi olisi varmasti minulle sopivampi tapahtuma. Siitä on todella monta vuotta aikaa, kun olen millään lenkillä juossut yli 10 kilsaa, eikä sitä ylipäätään ole tapahtunut kovin montaa kertaa.

Sitten alkoivat vaikeat vaiheet. Pikku-Huopalahti meni töpöaskelin. Jalat väsyivät. Kilometrit olivat todella pitkiä. Lantionpohjassa alkoi tuntua painetta. Huomasin monen pistävän kävelyksi. Haaga oli pahin. Rumat maisemat ja Hämeenlinnanväylän liikennemelu. Miljöö ei hirveästi inspiroinut. Meinasin kävellä muutaman askeleen 15 kilometrin juomapaikalla, mutta tajusin, että jalat menevät ihan sekaisin. En voinut kävellä, koska en pääsisi enää juoksuun. Juomapaikoilla join sporttijuomaa, vettä ja otin rusinamukin mukaan. Vähän meinasi naurattaa, kun napsin niitä hölkätessä samaan tyyliin kuin leffaa katsellessa. Alussa mietin, olisiko minullakin pitänyt olla jotain geelejä tai pieniä juomapulloja, niin kuin joillakin. Totesin pian, ettei minulla ole niille mitään käyttöä. Juomapisteen antimet riittivät hyvin.

Sitten päästiin keskuspuistoon. Jalka painoi tosi pahasti, mutta maisema oli kaunis! Sää oli ylipäätään ihana. 10 astetta lämpöä ja myöhäisen kevään vihreys näkyi puistossa. Valkovuokkojakin oli mättäittäin. Olin todella hidas. Jossain vaiheessa tajusin pitäväni raahustusääntä, kun jalka ei noussut. Yritin muistuttaa itseäni: aktivoi pakaroita, rullaa askelta. Se auttoi yllättävän paljon. Mutta vauhtini oli niin hidas, että moni meni kävellen ohi. Päätin, että minä en kävele, vaikka mikä olisi. Tosiasiassa kävely olisi varmaan pysäyttänyt matkani, koska en olisi päässyt enää jatkamaan. Se oli myös tavoite, johon halusin päästä: minä menen juoksuaskelta koko matkan.

Mieheni on joskus kehunut, että pitkillä lenkeillä lähtee ajatus luistamaan ja tulee pohdiskeltua filosofisia. Voin sanoa, että en pohdiskellut kovin viisaita. Väitöskirja ei tuolla matkalla edistynyt. Viimeiset kymmenen kilsaa mietin vain että ”lantionpohja” ja kyttäsin seuraava kilometritaulua. 16 kilometrin kyltin kohdalla joku tsemppasi, että ”enää 5 kilometriä”. Meinasi vähän naurattaa. Enhän ole edes sellaista matkaa tullut juosseeksi aika pitkään aikaan. Saati sitten 16 kilometrin juoksun perään. Aivan absurdia. Samalla kuitenkin tajusin juosseeni jo aivan tajuttoman pitkän matkan. Päässä pyöri etenkin matkan loppupuolella koko homman järjettömyys ja se, että olen oikeasti jo juossut niin pitkälle ja ehkä siis jaksan loppuun asti.

Viimeinen juomapiste oli n. 18–19 kilometrin kohdalla. Huomasin olevani loppujoukoissa, sillä juomapistettä siivottiin jo pois. Juomaa toki sain, mutta vähän oli sellainen meininki, että homma alkaa olla ohi. Jälkikäteen luin, että siinä piti olla Ice Powerin kannustuspiste, muttei tainnut enää siinä vaiheessa olla kuin mainosviirit. Kuulemma siellä oli suihkuteltu aiemmin kylmägeeliä reisille. 19 kilometrin kohdalla tuli sellainen fiilis, että kyllähän mä tällaisen matkan jaksan pistellä vähän kovempaa. Vaikea sanoa, mistä sellainen spurttivaihe voi tulla, mutta niin vain lähti jalka nousemaan. Olin etukäteen ajatellut, että onpas kätevää, kun reitin loppupäässä on alamäkiä. Totesin kuitenkin, että alamäet olivat kaikista vaikeimmat. Kun jalat ovat ihan puhki, lihaksista katoaa koordinaatio. Monenlaista juoksutyyliä tuli nähtyä matkan loppuvaiheessa, eikä omanikaan varmaan ollut kovin hyvä. Hyvät tsempit tuli vielä viimeiseltä kannatuspisteeltä ja toimitsijoilta. Viimeisessä ylämäessä tajusin, että ensimmäistä kertaa koko matkan aikana puuskututtaa. Ohitin vielä muutaman siinä loppukirissä. Pääsin maaliin, ja jalat vain jatkoivat kävelemistä.

Mitali kaulassa on helppo hymyillä. Ei kun.
Jalat olivat niin väsyneet, että selfien otto vaati keskittymistä

Maaliin tultuani huomasin ylittäneeni 3 tunnin rajan, ja että maali sulkeutuisi 5 minuutin kuluttua. Maalialue alkoikin olla aika tyhjä. Valokuvauspaikkaa ja ehkä jotain muutakaan ei enää ollut käytössä. Sain mitalin kaulaan ja kasan kaikkea yhteistyökumppaneiden sapuskoja suolakurkuista lähtien. Kaikki olivat kyllä tosi ystävällisiä. Minulla ei ollut ketään tuttuja maalialueella, joten huomasin olevani aika yksin. Olin juuri kokenut jotain aika älytöntä, muttei minulla ollut ketään jakamassa sitä. Jos olisin tullut maaliin aiemmin, muita saman kokeneita olisi ollut ympärillä enemmän. Varmasti tunnelma olisi ollut ihan toinen. Nyt vain kävelin hakemaan kamani, otin selfien ja soitin kyydin hakemaan. Kun olin lähtemässä, naisjoukko juoksi kohti stadionia. Siinä portilla kuulin jonkun sanovan heille, että maali on jo suljettu. Minua jäi mietityttämään, että pääsivätkö he maaliin ja saivatko mitalit vai eivät.  Mietin, että itselleni olisi ollut aika järkytys juosta 21 kilometriä ja siinä ennen viimeistä 100 metriä kuulla, etten saakaan juosta loppuun. Viimeisen kilometrin aikana oli vähän tunteet pinnassa, kun tajusin jaksavani maaliin asti. En edes tajua, minkälainen pettymys se olisi ollut, jos portti olisi ollut jo kiinni. Minulla pelivaraa oli lopulta vain se 5 minuuttia. Minulla ei ollut kelloa, joten en juostessani tiennyt, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Annoinkin järjestäjille palautetta siitä, että olisi kiva, jos loppupään liikenteenohjaajat ja kannustusjoukot voisivat vaikka kertoa, että maali sulkeutuu 10 minsan päästä jne. Jos minulla ei olisi mahdollisuutta ehtiä maaliin, haluaisin kuulla siitä aiemmin kuin stadionin portilla. Ylipäätään kellot vaikka juomapisteillä olisivat ihan kivat. Toki varmaan jollain vähän vakavammin asiaan suhtautuvilla on omat kellot ranteessa.

Näin joidenkin juoksevan palauttavia stadionin lähellä. Ei tullut mieleenkään. Yritin köpötellä sovittuun paikkaan kyytiä odottamaan. Oli kankeaa. Maalialueella jalat ruiskutettiin kauttaaltaan Ice Powerilla, joten siinä seistessä ja köpötellessä tuli kylmä. Olisi ollut kiva mennä Stadikalle saunaan, mutta minä en ehtinyt. 8 kk vanha vauvani oli ollut tätini hoivissa juoksun ajan. Oli karjunut merkittävän osan ajasta. Lopulta pääsin lämpimään suihkuun, mutta palelu jatkui. Kääriydyin villavilttiin ja yritin välillä venytellä. Oli sellainen olo, että jos menen lattialle johonkin venytysasentoon, en pääse ylös. Jonkin verran sain kuitenkin venyteltyäkin. Laitoin kompressiosukat yöksi jalkaan, kun luin jostain, että se auttaisi palautumisessa.

Nyt on vähän dagen efter -fiilis. Etureidet on väsyneimmät. Etenkin oikeassa jalassa. En kykene nostamaan oikeaa jalkaa esim. lattialta sohvapöydälle. Alas istuminen on vähän haastavaa. Toki myös ylös nouseminen.  Köpöttelen hassun näköisesti. Kotimatkalla junassa näkyi Helsinki City Run -paitoja ja kasseja. En nähnyt kenenkään kävelevät oudosti. No, oma kävelyni on sen sorttista, että kotona 3-vuotiaskin alkoi sitä imitoida. Koko ajan menee kuitenkin parempaan päin. Lihakset ovat vaan väsyneet, mutta mihinkään ei satu. Lihaskoordinaatio on yhä vähän hukassa, ja polvet yliojentuvat.


En ihan vieläkään tajua, mitä tuli tehtyä. Ei minun pitänyt juosta puolimaratonia. En tajua, miten pystyin siihen. Ihmeellisintä on se, että missään vaiheessa ei ollut huono olo. Jalat kyllä väsyivät ja lantionpohja oli kovilla. Tosin kipua ei tuntunut sielläkään. Minua ei oksettanut, ei pistänyt, ei sattunut polveen. Polven sisäsyrjä on  nimittäin välillä lenkeillä kipuillut jalan virheasennon vuoksi. Ostin tätä juoksua varten polvituet, jotka puin trikoiden alle. Ilmeisesti ne auttoivat. Yhden harjoituslenkin kokemuksella pystyin veikkaamaan, etteivät ne myöskään hierrä tai haittaa muuten. En tosissaan tuntenut niitä lainkaan. Jaloissa ei ole yhtään rakkoa, kovettumaa tai hiertymää. Uudet lahjalenkkarini taisivat tosissaan olla hyvä ostos, vaikka luulin, ettei niille tule käyttöä! Ehkä alekorista ostamani juoksusukatkin auttoivat. Ne olivat välillä kuumat, mutta muuten tosi mukavan tuntuiset. Hassua, kun normilenkeillä tuntuu aina olevan jotain vinksallaan. Alaselkää kolottaa, polvea särkee, sukka on mytyssä, alkkarit valuu tai vähintään ponnari kiristää tukkaa. Nyt ei ollut kerrassaan mitään. Paitsi nyt vasta huomasin pikkuisen kireiden urheiluliivien hanganneen verinaarmut ihoon. Ehkä normilenkillä se olisi ärsyttänyt, mutta nyt en huomannut ollenkaan.

Jotenkin kummassa osasin juosta sellaista tahtia, että jaksoin loppuun. Kieltämättä mietin, olisinko jaksanut aloittaa loppukirini sittenkin vähän aiemmin? Olen tosi ylpeä siitä, että juoksin (tai hölkkäsin) koko matkan. Muutaman kävelyaskeleen otin juomapisteillä. Juoksin joka ikisen ylämäen. Loppuaikani oli 3:12:30 ja sijoitukseni naisten sarjassa 3308:s. Oli listalla vielä 7 minua hitaamman loppuajan saanut, yksi lähes neljän tunnin aika. Mietin vaan, että oletettavasti viimeisessä lähtöryhmässä lähtenyt naisjoukko olisi päätynyt aika lailla samaan aikaan kuin minäkin. Tavallaan epäreilua, että jollakin on mahdollisuus tehdä suoritus neljään tuntiin ja toisilla se 3:15 ei oikeuta maaliin. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, että jonkinlainen aikaraja tällaisissa on oltava. Maalialue suljettiin 3 tuntia 10 minuuttia viimeisen lähtöryhmän lähdön jälkeen. Näin ollen minä en olisi ehtinyt maaliin, jos olisin tätä vauhtia juossut viimeisessä ryhmässä. Mietinkin, että taktiikkamielessä meidän hitaiden ei kannata laittaa itseämme siihen viimeiseen ryhmään, jos haluamme varmasti päästä maaliin. Koska viimeinen ryhmä on kuitenkin hitaimmille tarkoitettu, ehkäpä ideana on, että yli 3 tunnin juoksijat eivät osallistu? Jos kuitenkin haluaisin, ihan kelminä valehtelisin tavoiteaikani paremmaksi, että saisin vähän enemmän pelivaraa.

Uskoisin, että puolimaraton on ihan eri laji tällaisessa itsensäylitysyritys-sarjassa kuin siinä joukossa, jossa juostaan kovaa hyvää aikaa. Kiva juttu, että minun kaltaiseni asiaan perehtymättömätkin saavat tulla mukaan. En varsinaisesti suosittele puolimaratonin juoksemista ilman valmistautumista, mutta kaipa esimerkkini osoittaa, että se on mahdollista. Tällaisessa massatapahtumassa on aivan erilainen tunnelma kuin yksinäisellä lenkillä.

Veikkaan, että suorituksessani auttoi kaikki se (aiemmassa postauksessa kertomani) tieto, jonka olen kropastani saanut viime aikoina. Jokin aikaa sitten koin, että kehoni on ihan romuna, eikä siitä ole mihinkään. Nyt minulla on sellainen olo, että tällä kropalla voi sittenkin tehdä vaikka mitä. Kirjoitan tämän tekstin muistutukseksi itselleni, että mahdottomalta tuntuvakin haaste voi onnistua. Tästä jäi tuleville lastenlapsille kerrottavaa.

Se teatteriesityskin olisi varmaan ollut ihan hyvä, mutta olen iloinen, että valitsin Helsinki City Runin. Mies on meidän perheessä ollut se, joka on käynyt  juoksemassa välillä pitempiäkin lenkkejä. Ehkä käymme jatkossa yhdessä juoksemassa. Aiemmin ajattelin, etten kuitenkaan jaksaa pitkää matkaa. Edellisessä postauksessa kirjoitinkin, mitä kaikkea kremppaa kropassani on viime aikoina ollut. Oma kehonkuvani on ollut huono. Tämän reissun jälkeen on tapahtunut jotain aika mullistavaa. En enää ajattele kroppani olevan lopullisesti heikko, kiero ja voimaton. Se onkin yllättävän vahva ja kestävä!

En tiedä, tulenko osallistumaan jatkossa juoksutapahtumiin. Arvontavoittona varmasti otan vastaan uudestaankin. Kieltämättä mietin, että jos näistä lähtökohdista kykenin ylipäätään juoksemaan koko matkan, kuinkahan se sujuisi, jos olisin oikeasti valmistautunut. Voi olla, että suorituspaineet iskisivät. Nyt jokainen askel oli plussaa.

Mitähän hassua seuraavaksi voitan arvonnasta?

– – –

EDIT: Selasin vielä Helsinki Runnung Events -lehteä, jossa oli tietoa myös Sportyfeel Helsinki City Runista. Luin sieltä saman, mitä muistelin lukeneeni nettisivuilta etukäteen: "Juoksija katsotaan keskeyttäneeksi, jos hän ei pysy kolmen tunnin maksimiajan väliajoissa reitin tarkastuspisteissä." Minä varmasti ylitin nämä ajat jokaisella tarkastuspisteellä. Tosin en ole löytänyt tietoa, mitkä ne aikarajat ovat, eikä niitä näemmä kukaan ole valvonut. Minulla oli oletus, että joku kyllä matkalla sanoo, jos vauhti ei riitä. Muistan nimittäin lukeneeni, että tällaisen huomautuksen jälkeen juoksija saa jatkaa matkaansa omalla vastuulla. Juoksin yli kolmeen tuntiin, enkä saanut huomautusta. Yllä kirjoittamastani naisjoukon tapauksesta sain sen käsityksen, ettei heitäkään oltu huomautettu matkalla.

Selvästi siis ilmoitetaan, että tässä juoksutapahtumassa pitäisi pystyä kolmen tunnin alitukseen. Oman ryhmäni lähtiessä juoksemaan kuulutettiin, että maali sulkeutuu 3 tunnin ja 20 minuutin kuluttua, että siihen asti on aikaa. Eli ei se kolmen tunnin alittaminen sittenkään ole niin justiinsa. Hieman epäselvää ja hämmentävää. Vähän hassua sekin, että ennakkoon hitaimmaksi ilmoittautuneilla on kuitenkin vähiten aikaa ehtiä maaliin.