Tuttiritarille 10 pistettä ja Kaija Koo -merkki

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus 

Tampereen Teatteri 7.5.2017

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti


Ohjaus Mikko Viherjuuri


Lavastus- ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto


Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää


Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul


Valosuunnittelu Raimo Salmi


Äänisuunnittelu Ivan Bavard, Jaakko Virmavirta

Olin pitkään ajatellut, että pitäisi viedä 3-vuotias poikani teatteriin. Joskus pikkuvauvana hän on ollut katsomassa vauvateatteria, mutta sen jälkeen ei mitään. En voinut vastustaa Supermessuilla bongaamaani tajousta, vaan ostin kympin kappale minulle ja pojalle liput Tampereen Teatterin esitykseen Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus. Varmistin vielä lipunmyyjiltä, että sopiihan esitys 3-vuotiaalle. Kestoa on kaksi tuntia väliaikoineen, joten tuon ikäiselle esitys on kestoltaan pitkä. Sisällön sanottiin kyllä sopivan.

Kun kerroin pojalle, että tulossa on Tuttiritari-esitys, hän alkoi oikein odottaa sitä. Teatteri oli hänelle varmaan outo juttu, mutta Tuttiritari tietty Pikku Kakkosesta tuttu. Monta kertaa hän ehti kysyä, joko tänään on se esitys. Vihdoin se päivä koitti! Minuakin vähän jännitti, kun mietin, kuinka poika viihtyy.

Varasimme väliaikatarjoilut ja menimme hyvissä ajoin istumaan saliin. Ajattelin, että olisi hyvä päästä vähän ääneen ihmettelemään lavasteita ja teatterisalia ylipäätään. Paikalla oli useampi ryhmä eskarilaisia tai pieniä koululaisia. Muiden lasten touhut tuntuivat kiinnostavan poikaa aika lailla. Ostin käsiohjelmankin, niin pystyimme tutustumaan esityksen hahmoihin etukäteen. Kotona siitä on ollut paljon iloa tehtävineen kaikkineen vielä jälkeenpäin. Kannatti siis ostaa!

Esityksen alkaessa poika keskittyi siihen täysin. Lavalle ilmestyi kyläläisiä ja piimäpurkkeja ja pienen odottelun jälkeen se Tuttiritarikin. Juoni on simppelisti tämä: Kuninkaan neuvonantaja Suolanen keksii ovelan juonen päästäkseen valtaan. Kuningas kun ei lukenut pientä pränttiä, tuli allekirjoittaneeksi paperin, jossa valta siirtyy Suolaselle, mikäli Prinsessa Esmeralda ei ole paikalla antamassa kykykilpailun palkintoa. Kun Suolasen Sudet kaappaavat prinsessan, Suolanen saa odotella valtaanpääsyä. Paitsi tietysti käy niin, että Tuttiritari tulee ja pelastaa, taikatutit muuttavat pahikset hyviksiksi ja kaikki on hyvin. Aika perinteinen tarina, mutta ainakin omalle pojalleni varmaan ensimmäinen kunnon esittely tähän juonikuvioon.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut tähän blogiin lasten musikaaleista, joissa lauletaan epävireisesti. En halua maksaa sellaisesta, tai viedä lapsiani sellaista katsomaan. Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus oli todella viimeisen päälle tehty esitys. Puvustukset ja lavastukset olivat hauskoja ja hyvin toteutettuja. Jukka Leistin sävellykset tekivät tietty esityksestä musikaalin isolla ämmällä. Hyviä, korviin jääviä melodioita, niin nopeaa kuin rauhallistakin kappaletta, hauskoja sanoituksia.

Esityksen alkupuolella ajattelin kritisoida esitystä siitä, ettei puheesta aina meinannut saada selvää, kun puhuttiin niin nopeasti. Aika nopeasti hoksasin, että lapsiyleisöähän se erityisen paljon naurattaa, kun puhutaan tosi nopsaan ja senatkin menevät sakaisin. Minuakin nauratti monta kertaa. Tuttiritarin hahmo on mainio. Kyllähän se naurattaa, kun Tuttiritari sekoilee puheissaan ja lopulta katsoo kieroonkin. Esityksessä kuultiin paljon hauskoja sutkautuksia, kuten tuo otsikon Kaija Koo -merkki.

Tarinassa oli hurjiakin kohtia, ja tunnelma välillä synkeäkin. Esityksessä erityisen taitavaa oli mielestäni se, kuinka pelkoa ja jännitystä hallittiin: katsoja päästettiin hetkittäin jännityksen ja pienen pelonkin valtaan, mutta todella nopeasti tuli tunnelman käänne huumorin avulla. Tarkkailin omaa poikaani, eikä hän tuntunut pelkäävän.

Hahmoista Jukka Leistin esittämän Tuttiritarin lisäksi mieleen jäi erityisesti Risto Korhosen mainio Sagu Sammak. Sammakko, jota ärsyttää, kun kaikki kyselevät siitä kosiomatkasta. Suolanen (Mari Turunen) oli myös mainio. Joka ikinen esiintyjä lauloi mallikkaasti. Sen puolestakin tunsin saaneeni koko rahalle vastinetta. Ei mitään puolivillaista vähän sinne päin.

Lasten kanssa on ihana katsoa teatteria, koska heidän tulkintojaan on antoisaa kuulla. Väliajalla poikaa ihmetytti, mistä ne Suolasen sudet ilmestyivät. Selitin, että ne tulivat maan alta. Poika sanoi, että ei kun oikeasti. Eli siis tulivat lattiassa olevasta luukusta lattian alta, oli se, mitä hän haki. Häntä kiinnosti myös se, mihin esiintyjät menevät, kun he eivät ole lavalla. Pojalla tuntui olevan selkeä käsitys siitä, että hahmot ovat esiintyjiä, jotka tulevat välillä esiin ja välillä ovat omia itsejään siellä ulkopuolella.

Olen aiemminkin pohtinut tuotemerkkien näkymistä ja kuulumista teatterissa. Tässä esityksessä Suolanen sanoo aina toisinaan tii-dii-dii-tidididi-tidididi erään tunnetun laivayhtiön mainostunnarin mukaan. Kun vielä kykykilpailun palkintonakin on risteily ja koko päivä pallomeressä, jäin kovasti miettimään, oliko tämä maksettu mainos vai ei. Firman nimeä ei kyllä mainittu. Jonkun suosikkia oli myös nimenomaan Pingviini-jäätelökakku. Se oli kyllä ihan hauska idea, että esityksen pääsponsorina oli "Kunkun Piimämeyjeri", ja aina välillä tanssivat ja laulavat piimäpurkit esittivätkin mainoskatkon. Lavasteet vaihtuivat näppärästi taustalla. Se piimälaulu oli kyllä erityisen kestävä korvamato.

Tätä kirjoittaessa esityksestä on jo kulunut pari viikkoa. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän olen sitä mieltä, että Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus on aivan huippulaadukas lasten musikaali. Pojan puheissa esitys on vielä usein. Hän on kysynyt, mennäänkö uudestaan teatteriin. Varmasti mennään! 

Tämä teatterireissu poikani kanssa teki minut hyvin onnelliseksi.