Teatterikesä: Woe: henkilökohtaisuuksiin menevä luento

Tampereen teatterikesä

Teatterimonttu 6.8.2015

Woe

Konsepti ja ohjaus Edit Kaldor

Teksti Edit Kaldor, Karmenlara Ely ja esiintyjät (joiden nimeä en ole nähnyt missään)

Odotukset ja anti eivät kohdanneet tässä esityksessä. En tarkoita sitä pahalla. Jotenkin bongasin Teatterikesän sivuilta esityksen esittelytekstistä erityisesti kohdan "Pikkuhiljaa aivan tavalliset lapsuusmuistot korvautuvat tarinoilla, jotka kertovat hylkäämisestä ja hyväksikäytöstä. Ei kenenkään -tarinoista tulee kaikkien tarinoita. Niistä piirtyy ankara, yksinäinen, hyväksikäytetyn lapsen kuva – kaikkien hyväksikäytettyjen." Ajattelin meneväni katsomaan jotain melko lailla rankkaa, jonkun toisen tarinaa. Kiinnostuin tästä esityksestä en oikeastaan teeman vaan toteutuksen takia. Edit Kaldorin tyyli kuulemma on yhdistää fiktiota ja dokumentaarista otetta. Siinä mielessä sain mitä luvattiin, että esitys ei ollut perinteistä teatteria. Olikohan se sitä ollenkaan? Esitys se oli, ehkä enemmän käsikirjoitettu luento kuin näyttämötaidetta.

© Christopher Hewitt

Alussa ajattelin, että tämä ei kosketa minua. Kolme hollantilaista nuorta aloitti kertomalla jostakin kaverista, jolla oli rankka lapsuus. Isä oli karski tatuoitu äijä. Ei kun huijasin. Se olikin ihan hintelä. Ei kun huijasin. Se oli oikeasti isäpuoli. Vanhemmat oli kuolleet väkivaltaisen kuoleman. Ei kun huijasin. Vanhemmat on elossa, muttei niitä kiinnosta.

Tämä oli ensimmäinen pohdinnan paikka. Aloin kuunnella tarinaa, jota kerrotiin aina uudelleen. Ehkä se kerrottiin aina siihen malliin, kuin yleisö olisi halunnutkin kaltoinkohdellun lapsen tarinan kuulla aloitettavan? Tunsin aikamoista etäisyyttä. Esiintyjät kysyvät, että tiedätkö jonkun, jolla on tällainen tarina? Ei tule mieleen. Ehkä tämä on sinun tarinasi? Ei ole.

Sitten muisteltiin, minkälaista oli olla lapsi. Muistatteko? Minkälaisessa talossa asuit 7-vuotiaana? Mitä leikit? Kenen kanssa? Miltä tuntui juosta vessaan ihan viime hetkillä? Miltä tuntui katsoa maailmaa jonkun harteilta? Miltä tuntui olla huonolla tuulella, eikä ketään kiinnostanut? Mistä haaveilit, kun olit 16-vuotias? Miltä tuntui olla ihastunut ja miettiä, mitä sanoisin, jos hänet kohtaisin? Tunnistanko vielä itsessäni sen lapsen ja nuoren? Sitten esiintyjät laittoivat Pokemonia youtubesta ja lauloivat tunnaria.

Aivoni täyttyi muistoista. Paljon muistoja, joita en ole pitkään aikaan ajatellut. Mukavia muistoja. Tässä vaiheessa huomasin, että tämä esitys syntyy katsojan päässä. Lavasteita ei ole. Vain screeni ja musta verho. Kolme tavallista nuorta kertomassa. 

Kuunneltiin kuuntelutesti, jossa kuuluvan äänen taajuuden kuulee vain nuoret. Esiintyjät pyysivät yleisöä nostamaan käden ylös, jos kuulivat äänen. Huoneessa olleista 29 kuuli sen. Minäkin. Sitten katsottiin screeniltä aivokuvia, kuinka aivojen harmaa aines lisääntyy iän myötä ja miten se vaikuttaa aivotoimintaan.

Tunnelma vaihtui, kun palattiin siihen "ystävän" tarinaan. Esiintyjät kysyivät, että tuntuuko tämä vähän etäiseltä? Olisiko helpompi ajatella, että se ystävä onkin joku heistä? Hyvä kysymys. Toden totta se tuntui etäiseltä. Äskeiset omat lapsuusmuistot olivat tietenkin itselle läheisiä. Niihin liitty tunne. Sitten esiintyjät kysyivät tällaista: Tiedätkö, miltä tuntuu olla yksin kotona, eikä siellä ole syötävää? En. Mitä teet? Esiintyjät pohtivat, että ehkä täyttäisi mahansa juomalla vettä vessan kraanasta. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sinulla ei ole avainta, etkä pääse illalla kotiin? Minne menet, ehkä Mäkkiin? En tiedä. Tiedätkö, miltä tuntuu jäädä kahdestaan kotiin Hänen kanssaan ja pelätä. En. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun tietää olevansa yksin vastuussa kaikesta? En. jne. 

Mikä on hirveintä, mitä sinulle on tapahtunut? En osannut vastata mielessäni tähän kysymykseen. Kuvittele, että se tapahtuu sinulle. Yhä uudestaan. Mitä teet? Miten voit suojautua?

Esityksen alussa luotiin ilmapiiriä, jossa yleisö nyökkäili ja vastasi ihan ääneenkin esitettyihin kysymyksiin. Näiden rankempienkin kysymysten aikana päät nyökyttelivät. Minä onnekseni pystyin mielessäni vastaamaan kaikkeen ei, en tiedä tuota tunnetta. Minun lapsuuteni ja nuoruuteni kuului siihen ensimmäiseen kysymyslistaan. Sitten saatiin nähdä aivokuvia siitä, miten jatkuva huolestuneisuus vaikuttaa aivojen kehitykseen. Kuultiin siitä, mikä on voinut aiheuttaa sen, että vanhempi on kaltoinkohtelee lastaan. Kysyttiin, oletko koskaan ollut todella väsynyt? Niin uupunut, ettet jaksa mitään? Et enää välitä? Vaikka olisi fyysisesti kyvykäs lisääntymään, se ei tarkoita, että voisi huolehtia lapsestaan. Hyviä ajatuksia. Katsottiin screeniltä youtube-videota, jossa nähdään yksi ihmiselämän brutaaleimman näköisistä tapahtumista, syntymä.

Pääsimme tutustumaan "ystävään" vierailemalla hänen kotikulmillaan Amsterdamin Davidsstraatilla google mapsin avulla. Tuon seinän tiilien kuvioita hän on katsonut. Samoin katukivetyksen saumat ovat tulleet tutuiksi. Ja pilvet. Näytti kovin tutulta tuo seutu. Myöhemmin selvisi, että olenhan siellä käynytkin, mieheni vanhoja kotikulmia opiskeluajoilta. Kun esiintyjät olivat näyttäneet "ystävän" kotikulmia ja kertoneet hänestä, he sanoivat ääneen sen, mitä olin ajatellutkin. Ehkä tunnette etäisyyttä, kun kerromme vain ystävästä? Tulisiko tarina lähemmäs, jos sanoisin, että se olisi jonkun esiintyjän tarina? Hyvä kysymys. Yleisö sai kuulla kaikkien kolmen esiintyjän minä-muodossa kertomana, minkälaisia suojausmekanismeja, mielikuvitusjuttuja ystävä on kehitellyt. Maailman rytmi. Nopea, hidas, nopea, nopea, hiljaisuus. Siihen rytmiin saa menemään kaiken.

Oliko se teatteria? Se oli enemmän luentoa, jossa kerrottiin tietoakin. Esiintyjien puhe oli esitelmöivää, ei mitenkään tunteikasta tai dramatisoitua. Käsikirjoitettua selvästikin. Jos ajatteli etukäteen näkevänsä draamaa, esitystä, saattoi pettyä. Kun esitys loppui, esiintyjät sanoivat kiitos ja sanoivat jäävänsä vielä hengailemaan, jos on jotain kysyttävää. He menivät vesipulloineen sivummalle, eivät kumartaneet. Selvä merkki taas siitä, että tämä ei ollut perinteinen teatteriesitys.

Kuten sanottua, tämä esitys muotoitui varmasti täysin erilaiseksi eri katsojille. Mietin, että mitä jos minä olisin ollut lapsuudessani hyväksikäytön tai muun kaltoinkohtelun uhri. Olisinko kestänyt? Olisinko ollut valmis vastaamaan mielessäni niihin kysymyksiin kyllä ja palauttamaan mieleeni ne tunnelmat? Huh, miten rajua. En ole ennen katsonut tällaista esitystä, joka tykittää kysymyksillä ja menisi näin henkilökohtaisuuksiin. Tässä loppujen lopuksi ei annettu mahdollisuutta käsitellä aihetta vain samastumalla johonkin henkilöhahmoon. Tässä piti mennä omaan sisimpään.

Näin äitinä ajattelin esitystä myös siltä kantilta, että minkälaisia muistoja lapsuudesta minä olen tarjoamassa omille lapsilleni? Vaikka ei puhuttaisi niin rajuista jutuista kuin tässä esityksessä, niin ihan yleisesti voi ajatella, minkälaisia fiiliksiä, minkälaisia muistikuvia omille lapsilleen antaa. Feilasin tässä heti: Kun esitys oli ohi, marmatin ensi alkuun omalle lapselleni, kuinka surkeasti hän oli ilmaissut itseään sopiessaan paikkaa, mistä hänet voisi napata auton kyytiin. En edes toivottanut onnea peliin. Täytyypä antaa niitä parempia muistijälkiä.

Sitten kotiin kävellessäni kirkon varhaiskasvatustyöntekijät pysäyttivät minut ja kysyivät, mikä on lempileikkini. Piti laittaa tarra lempileikkiä kuvaavaan valokuvaan. Ihan ärsyttää, että olin niin tylsä aikuinen, että vastaukseni oli leipominen. Etenkin, kun juuri olin mielessäni palannut lapsuuden leikkehin.

En jotenkin nettisivuja katsoessani hoksannut, että sivun reunassa luki esityskielikin. Luulin meneväni katsomaan hollanninkielistä esitystä ja pelkäsin, että meneekö tekstitysten seuraamisessa hommasta maku. Esitys oli englanniksi, eikä tekstejä ollut. Puhuivat muuten aika ihailtavaa englantia nämä hollantilaisnuoret.

Lähden yleensä esityksiin sillä asenteella, että haluan saada jotain. Ajattelemisen aihetta tämä antoi, ja lisäksi oli mielenkiintoista katsoa näin epäteatterimaisesti toteutettua teatteriesitystä. Se jäi mysteeriksi, mitähän tuo Woe tarkoittaa.