Improlukko auki, naks

Aaaaaaaa! Tästä tulee erittäin sekava teksti, koska päässäni tapahtuu parhaillaan melko lailla paljon uudelleenjärjestäytymistä.

Mulla on selvästi kolmenkympin kriisi. Oon ollu vähän itsekriittinen monissa asioissa elämässä, ja sen vuoksi on joskus jäänyt jotain mielenkiintoista tekemättä. Ennakkosensuroin tekemisiäni. Nyt kun on 30 vuotta ollut olemassa, niin on tullut mieleen sellainen ajatus, että sellainenhan on ihan syvältä. Tässä ois toivottavasti vielä vuosia elettävänä, että en todellakaan halua voivotella, jossitella tai jarrutella mitään.

Tässä viime aikoina on ollut jotenkin suuri tarve tehdä aika pöllöjä juttuja. Ehkä viime kesänä sain Pariisissa tähän jo jotain alkuajatusta. Siellä taidekurssilla oli yksi amerikkalainen nuori taiteilija, joka hiihteli ihan ihmeellisissä asuissa. Itsehän olin ajatellut, että vaikka vaatekaappini on melko epätyylikäs, niin täytyyhän sitä nyt Pariisiin pukeutua ikäänkuin olisi tyylikäs. Sitten kohtasin tämän nuoren naisen, joka pukeutui satiinisiin yöpuvun shortseihin ja aamutakkiin. Ensin olin ihan, että what, mutta sitten aloin odottaa, että mitä tällä nuorella naisella seuraavana päivänä on päällään. Tajusin, että toi tyyppi ei välitä pätkääkään siitä, mitä joku sen asusta on mieltä. Ja olihan se Pariisikin lopulta sellainen paikka, että monenlaista pukeutujaa ja touhuajaa siellä kaduilla näkyi. En mä nyt pukeutumisessa ennenkään ole hirveästi muiden mielipiteitä miettinyt, mutta Pariisin vaikutuksesta vielä vähemmän. Jotenkin se ajatus tehdä just niin kuin itse haluaa jäi tuosta takaraivoon.

Tässä on ollut viime aikoina joitakin juttuja, joissa on tullut repäistyä vähän riskillä. On tullut tehtyä asioita välittämättä siitä, että joku pitää mua ihan idioottina sen jälkeen. (Terveisiä vaan niille radion kuuntelijoille, joiden mielestä pieni avantgardistinen näyte room escapen pelaamisesta oli idioottia. Saattoihan se ollakin, mutta mä halusin kokeilla jotain ihan uutta silläkin riskillä.)

Ainahan oon ollu vähän sellainen, että ennemmin välttelen massailmiöitä kuin haluaisin olla niissä mukana. Siitä huolimatta nuorempana ja vähän vanhempanakin on tullut pyöriteltyä mielessä liikaa sitä, mitä joku muu ajattelee, jos teen jotain. Etten nolais itseäni ihan täysin.

Soittoon näitä on liittyny aika paljon. Pianistiajoista muistan mm. sen, että Kruununhaan yläasteella ollessa tajusin, että täällähän on tyyppejä, jotka on soittanu nää samat biisit kolme vuotta mua nuorempana. Mitä järkeä mun on sitten soittaa keskinkertaisesti, kun kerran joka kulmalla on mua parempia soittajia? (Näistä tyypeistä parikin soittaa nykyään pianoa ihan ammatikseen, joten vertailu ehkä oli vähän epäreilua.) Siellä oli myös luovaa sakkia, jotka osas sävellystunnilla tehdä mageita juttuja tietokoneen ääressä, soittaa omasta päästä hienoja kitarasooloja jne. Mä soitin koulun orkesterissa sähköbassoa, ja tarvitsin jokaisen sävelen nuottiin kirjoitettuna. Oli hankala homma, kun piti yhden Kentin biisin bassostemma kirjoittaa ihan itse levyltä kuunnellen nuotiksi. Kysyinpä muuten opettajalta ysiluokan päätteeksi, miksi mä sain soittaa orkesterissa, kun täällä on aika paljon parempia basisteja kuin minä. (Kuka kysyy tollasta?!) No opettaja vastasi, että se on arvostettava ominaisuus sekin, että on paikalla silloin kun pitää. Hyvä, että musahommissa on etua sellaisestakin taidosta.

Ysiluokan puolivälissä piano vaihtui foniin. Saksofonin kanssa lähti kyllä soittoinnostus ihan eri vauhtiin kun koskaan pianoa soittaessa. Itse asiassa aika jännä juttu, että koko idea fonin soittamisesta tuli ysiluokan musatunneilta, joissa teemana koko vuoden oli pop-, rock- ja jazzmusiikin historia. Tykkäsin fonin saundista, mutten halunnut soittaa jazzia. En tiedä miksi.

Saksofonin kanssakin olen liikaa ajatellut sitä, mitä muut ajattelevat. Soitin joskus tahallani väärin soittotunnilla, ettei opettaja arvaisi, että mä olen soittanut ihan hirveän paljon, ettei se ajattelisi, että mä luulen itsestäni jotain. (?!?!) Mä soitin hirveän paljon, koska mä olin niin innoissani. En mä muista edes haaveilleeni siitä, että musta tulisi joku maailman suurin solisti, mutta mä tykkäsin soittaa ja halusin soittaa. Esiintymisestä tykkäsin aina, siitä fiiliksestä ja jännityksestä, mikä lavalla on. Mutta sitten tuli kesken soitto-opintojen äitiysloma, jonka aikana meinasin lopettaa soittamisen kokonaan. Kiitos vaan opettajalle, että houkutteli tekemään tutkinnon loppuun asti. Mutta sen tauon jälkeen kaikki oli eri tavalla. Sen jälkeen on tullut anteeksipyydeltyä läsnäoloa, koska en ole kuitenkaan oikea muusikko, niin kuin jotkut muut. En enää harjoitellut niin paljon, enkä uskonut, että mun kannattaa edes soittaa. Silti on tuntunut mahdottomalta täysin lopettaakaan. Välillä sitä on vaan kaivannut soittamista. Olikohan pari vuotta sitten, kun piiiitkän tauon jälkeen kaivoin soittimen esiin, hoksasin, kuinka olinkaan kaivannut soittamista. Pelkästään jo se äänen puhaltaminen soittimesta tuntui jotenkin hyvältä, tätä mun pitäisikin tehdä, mun pää ja kroppa tarvitsee tätä. Mutta aina se jää, kun on elämässä niin paljon muuta. Angstiakin on ihan liikaa.

Erityisesti muistan ensimmäisen esiintymisen äitiyslomalta palattuani. Soitin Yuyaman Divertimentoa nykyisen mieheni kanssa Amsterdamin konservatorion musiikki-illassa. Ensinnäkin, mehän oltiin tuollaisessa hienossa ulkomaisessa koulussa, missä kaikki on varmasti ihan tosi lahjakkaita ja paljon parempia kuin minä. Lisäksi paikalla oli fonisti, joka oli juuri soittanut samaa kappaletta. Varmasti paljon paremmin kuin minä. Aiemmin ennen esitystä on ollut aina kiva fiilis ja jännitys on ollut mun puolellani. Opettajaki oppi luottamaan siihen, että ennen esitystä tai tutkintoa mä soitan vikalla soittotunnilla aivan pieleen, mutta aina lavalla onnistuu. Kerran sanoi, että jos ei tuntisi mua, tän tutkintoa edeltävän soittotunnin perusteella ei päästäisi mua yrittämään sitä. Itsekin opin luottamaan siihen, että lavalla mä loistan.

Tuossa konsertissa oman vuoron odottaminen oli tuskaa. Olin varma, että oksennan tai pyörryn. Tämä esitys videoitiin, jotta voin näyttää sen opettajalle. Ei ollut kaunista katseltavaa. Ahdistus näkyi ja kuului. Tuossa kappaleessa on sellainen altissimoääneksi kutsuttu korkeampi sävel, jonka tuottamiseen tarvitaan mm. kurkunpään oikeaa asentoa. Pitää olla aika rentona, että äänen saa tulemaan. Koko esityksen ajan ajattelin, että apua, en kuitenkaan saa sitä ääntä soimaan. Näillä ennusteilla kävi juuri niin, että kadenssin päätteeksi ei tullut sitä korkeaa ääntä vaan fphhhhhhh. Hirvein esitys ikinä, muistan sen liiankin hyvin. Ei ollut kivaa soittaa.

Paperit sain lopulta koulusta, vaikkakin hävetti alisuoriutua aika rankasti. Opettajakin joskus taisi jollekin puhua, että Annahan ei asu täällä Helsingissä, koska opiskelee päätoimisesti Tampereella ja on 1-vuotiaan yksinhuoltaja. Ikäänkuin jollekin olisi pitänyt perustella sitä, että mun soittoni ei ole ihan timanttia.

Konsahommien jälkeen hain ja pääsinkin amkiin pedagogilinjalle. Joskus harmittaa, että luovuin siitä opiskelupaikasta. Mutta ajattelin, ettei musta ole siihen, kun on yliopisto ja lapsi ja sitten tuli vielä pieni työkin juuri sillä alalla, kun halusinkin, eli musiikkitoimittamista. Näillä pohjilla tuskin olis kannattanut musiikista ammattia tehdäkään. Ihan liikaa angstia on ollut ja on yhä omaan soittamiseen liittyen. Kamala tarve on soittaa, mutta samalla on välillä tuntunut, että parempi olisi, etten olisi koskaan mitään soittanutkaan, kun ahdistaa kerran näin paljon.

Uskaltamisesta ja itsekritiikistä tässä on kyse. Voinko soittaa, jos kaikki muut on parempia ja lahjakkaampia kuin minä? Voinko soittaa, vaikka en näissä olosuhteissa voi saavuttaa omaa parastani, omia vaatimuksiani? Voinko soittaa, vaikka en voi kutsua itseäni ammattimuusikoksi? (En laske tätä toisen asteen paperia siihen nimeen oikeuttavaksi.)

Tässä ns. virallisen soittouran ja opiskelun päättymisen jälkeen on ollut monenlaisia fiiliksiä soittoon liittyen. Välillä on tullut soiteltua ihan omaksi huviksi, jotain nuottejakin olen hankkinut. Melko usein on tullut koettua turhautumista siihen, että nykyisillä harjoitusmäärillä ei ole mahdollisuutta päästä omiin vaatimuksiin. On turhauttavaa soittaa, kun tietää, että parin tunnin treenillä joku kohta menisi, mutta siihen ei ole aikaa. Sitten sitä miettii, että mitä varten sitä harjoittelee mitään, kun ei ole keikkaa tulossa eikä mitään syytä soittaa. Omaksi iloksi soittaminen vaatisi sen, ettei tarvitsisi turhautua. Siksi soittaminen on jäänyt vähälle, ja välillä se kouristaa.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästään siihen improvisointiin. En ole kovinkaan montaa kertaa improvisoinut. Mieleen tulee jotkut yksinäiset yritykset kotona melko pian fonin ostamisen jälkeen. Totesin sitten, että ei tässä oikein ole hohtoa. Typerän kuuloista. Yksinään täällä soittaa jotain mölinää. En varmaan kovin montaa kertaa yrittänyt. Sitten muistan jonkun keikan, jossa jonkun melko simppelin gospelbiisin keskellä oli 8 tahtia tyhjää ja luki "free solo". Luki siinä sointumerkit, niin veivasin sitten niiden sointujen säveliä siinä vaan ja toivoin, että toivottavasti kukaan ei kuuntele. Tyhmää. Muistan jonkun big band -biisin, jossa soolon soitti joku muu, vaikka mulle se oli merkattu. En suostunut edes yrittämään. Sitten muistan erään mestarikurssin, jossa opettaja pyysi improvisoimaan jotain yhden tahdin sävelistä, kun se kohta biisistä ei vaan kulkenut. Ajattelin, että enhän mä sellaista kehtaa, mun pitäisi päästä omin päin harjoittelemaan sitä ensin. Sen enempää en ole improvisointia ajatellut.

Nyt jostain syystä ilmoittauduin mukaan, kun luin Tamperinging-festivaalin kaikille avoimesta improvisointiworkshopista, jonka vetäjänä oli ranskalaisduo Oxke Fixu. Lähtökohdat oli sikäli kehnot, että viime kuukausina oon soittanut erittäin vähän. Muutamaa päivää ennen kaivoin fonin esiin testatakseni, saanko mä siitä edes ääntä. Sitten vielä hermovamma kädessä lisäsi jännitystä, että toimiiko se käsi. (Sivuhuomautuksena pakko mainita, että ihmeen hyvin käsi toimii. Kaikissa muissa jutuissa ei aina toimi, mutta soittamisessa on liikeradat kai aika hyvin jämähtäneet takaraivoon, että käden väsyminen on ainoa ongelma.)

Tähän mennessä olen ajatellut, että mun aivoistani puuttuu sellainen musikaalisuuspalikka, joka improvisointiin vaaditaan. Oon aina ihaillut muusikoita, jotka sen homman osaa. Mä olin ajatellut, että pitäisi heti osata improta jotain charlieparkermaisia nopeita sooloja. Enkä varsiknaan osaisi improta kenenkään muun kanssa, koska mä en kuule sävellajeja niin, että voisin tietää, että ahaa, toi soittaa nyt pitkää g-säveltä, mäpäs haluan soittaa siihen ensin pienen ja sitten suuren terssin. Vaikka miettisin, että se pieni terssi sopis tähän nyt tosi mageesti, en voisi siis soittaa sitä, koska en tiedä mikä se toisen sävel on. Sitä paitsi, mitä todennäköisemmin se toinen soittaa heti kohta jo jotain muuta, enkä mä ehdi mitenkään mukaan.

Mutta lähdin siis improvisoimaan tällä kertaa sillä asenteella, että yritän olla välittämättä siitä, että olen mahdollisesti huonompi kun muut, teknisesti ihan rapakunnossa ja ihan pihalla. Ajattelin, että mä improvisoin vaikka vaan yhdellä sävelellä, jos sävellajit ja sävelet saa mut sekaisin. Päätin, että mä en istu tuolla nyt soittamatta, vaikka mikä olisi.

Alussa kyllä vähän paniikki meinasi iskeä. Kysyin nimittäin muilta osallistujilta, että onko ok nauhoittaa jotain juttuja ja laittaa pientä pätkää radioon. Joku sanoi, että kerrotko sä kuka soittaa. Että jos joku improvisoi oikein hienon biisin, niin se ehkä haluaa, että nimi sanotaan. Okei. Siis improvisoi hienon biisin. Mä en ollu ihan ajatellu joutuvani sellaiseen tilanteeseen. Vähän alkoi vaikuttaa siltä, että kaikki muut huoneessa olijat oli vähän kokeneempia improvisoijia, ja sitten minä mukana itseäni terapioimassa.

Mutta sitten aloitettiin. Aika nopeasti hoksasin, että tämähän on leikkiä. Tehtiin alkuun harjoituksia ilman soittimia. Pidettiin omituisia ääniä, meno kuulosti samalta kun helluntailaisten kokouksissa. Vähän mietin, että on se nyt outoa olla täällä tuntemattomien ihmisten seurassa mölisemässä. Mutta kyllä siinä vapautui monella tavalla tutkimaan vaan ääniä ja lopulta olemaan ajattelematta taas sitä, että onko se nyt typerän kuulosta murista ja suhista. Hyviä harjoituksia olivat myös ne, joissa me ringissä yritettiin saada ääniä, sanoja, tömistyksiä ja taputuksia kulkemaan vieruskaverilta toiselle ketjuna. Piti olla nopea ja tarkka. Tuli selväksi, että improvisoinnissa oleellista on seurata, mitä muut tekevät.

Ensimmäiset harjoitukset soittimen kanssa olivat vaikeita. Sellainen harjoitus oli erityisen hankala, jossa soittajia piti olla koko ajan kolme. Eli meistä noin kymmenestä soittajasta kolmen piti soittaa: jos joku tulee mukaan, jonkun on lopetettava. Minä ajattelin, että pakkohan minun siis on soittaa, vaikka en mitään osaakaan. Muut siellä soittivat hienoja sooloja, ottivat juttuja toisten soitosta ja kehittivät niitä ja ennen kaikkea musisoivat hienosti yhteen. Sitten kun tulin soittoon mukaan, en osannut soittaa mitään järkevää, yritin vain miettiä, että minkä sävelen soitan seuraavaksi ja olikohan joku jo tulossa soittamaan, että mun pitäisi lopettaa. Tööttäilin jotain ääniä, mutta en soittanut mitään ajatusta. Ajattelin, että mulla ei ole tähän yhteiseen hetkeen mitään annettavaa, tää homma soi paremmin jos en soita mitään. Pilaan koko homman. Pieni lannistuksen hetki tässä workshopissa. Silti päätin, että turha tässä nyt alkaa parkumaan tai mököttämään, aion soittaa jokaisessa tehtävässä kuitenkin. Olihan tänne tevretulleita sellaisetkin, kenellä ei ole mitään kokemusta improvisoinnista. Ihan luvan kanssa saa olla huono.

Kuitenkin sekunnin murto-osan verran harkitsin jänistämistä, kun puheeksi tuli harjoitus, jossa kolmen hengen ryhmissä improvisoidaan yhdessä. Jostain syystä en ollut ennakkoon tullut ajatelleeksi, että joutuisin mahdollisesti tekemään jotain sellaista. Paikalla oli kolme fonistia ja niin päätettiin, että me soitamme yhdessä. Se lisäsi hieman paniikkia, koska ne kaksi muuta fonistia soittivat hienoja lurituksia yhteen jo aiemmin. Oli ilmiselvää, että minä en pystyisi soittamaan niin. Sanoin ääneen, että enhän minä pysty soittamaan, mutta menin kuitenkin. Annoin muiden aloittaa ja jotenkin ajauduin mukaan. En ihan tiedä, mitä tapahtui. Mutta joka tapauksessa kuuntelin, mitä muut soittivat, otin sieltä ideoita ja soitin samoja juttuja, eri juttuja, keksin jotain omaakin. Se tuntui aika uskomattomalta huomata, että se mun soittoni sopi kuvioon. En ehkä kyennyt teknisesti kovin kummoiseen soittoon, mutta löysin sopivia juttuja biisiin lisättäväksi. Ei ole hajuakaan, mitä säveliä soitin, mitä nappuloita painoin. Tavallaan aika jännä juttu, kuinka kolme ihmistä voi soittaa tosta noin vaan jotain ja löytää yhteinäisen menon. Niin yhtenäisen menon, että ohjaajat käskivät meitä soittamaan toisen biisin, jossa jokainen päättää etukäteen, mitä soittaa, eikä lähde muiden juttuihin mukaan.

Unohdin soittimen jonain välineenä siinä musiikin ja itseni välillä. En jännittänyt yhtään, en ajatellut mitään typeryyksiä tai pelännyt typeryyksiä. Uudenlainen flow-tila musiikissa. Niitä on tullut koettua kyllä soittaessa moneen kertaan, muttei koskaan tällaista. Kun soitto loppui, ensimmäinen ajatus oli, että olinko minä oikeasti äsken osa tätä juttua. Teki mieli huutaa niin kuin Pertti Kurikan Nimipäivien basisti Sami UMK:n voitettuaan, että : MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU!?! Loput harjoitukset uskalsin vetää samalla fiiliksellä. Rohkeasti vaan sekaan.

Mitäs kaikkea opinkaan? Opin sen, että improvisointi ei vaadi oikeastaan minkäänlaista teknistä taitoa. Tuossakin workshopissa oli paikalla yksi kuunteluoppilaaksi saapunut, joka kuitenkin improsi koko homman tuolilla. Siis tuolilla. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, miten paljon juttuja tuolillakin voi soittaa. Ehkä käsitykseni improvisoinnista oli kutakuinkin Charlie Parkerin sikanopea bebob-soolo. Opin sen, että improvisointi on oikeastaan tutkimista siitä, mitä kaikkea soittimesta voi saada irti, mitä saadaan aikaan yhdessä. Niin, yhdessä. Kuten tätäkin tekstiä lukiessa voi havaita, tää koko musisointi ja etenkin improvisointiin liittyvät asiat on jotenkin minä-keskeisiä. Olin ajatellut, että ensin mun pitäisi itse osata, että voisin improvisoida muiden kanssa. Nyt tajuan, että homman idea on yhdessä soittamisessa eikä tässä todellakaan ole kyse minusta. Aluksi ehkä vähän arkailin sitäkin, että ns. matkin jotain toista soittamalla samaa rytmiä tai teemaa. Mutta sehän tässä on vähän niin kuin pointtina, että joku keksii jotain, toinen hoksaa, että tossa on hyvä juttu, ja alkaa kehittää sen pohjalta jotain omaa. Se saman teeman kehittely yhdessä tuntui aika upealta. Myös se hiveli aloittelevan improajan itsetuntoa, että joku otti mun soitostani impulssin ja jatkoi sitä omaa ideaani jonnekin, mihin en ehkä itse olisi osannut sitä viedä. Meitä oli kymmenisen tyyppiä, enkä tuntenut ketään, mutta siinä me soitettiin yhdessä.

Kyllä mä aina jotain tiloja haen soittaessa, ja todellakin sellaisiin pääsin. Workshopin jälkeen teki mieli riehaantua kadulla, kun oli niin älytön olo. Edelleen tuntuu siltä, että aivoissa on käynnissä uudelleenjärjestäytyminen musiikki- ja varmaan myös itsetunto-osastolla. Käsittämätön muutos neljässä tunnissa. Harmi vaan, ettei se fonitrio tullut nauhalle, mutta session ensimmäisiä ja viimeisiä improja kyllä. Uskon, että niistä on kuultavissa alun epävarma, hukassa oleva tööttäily ja lopussa toivottavasti kuuluu se vapautunut fiilis ja rohkeus mennä mukaan. Voin tietenkin olla väärässä, ja omista fiiliksistä huolimatta se loppukin on kuulijalle yhtä tuskaista. En ole vielä kuunnellut.

Opin sen, että improvisointiakin voi opetella. Hoksasin, että sen lisäksi, että tietenkin taitaisi oman soittimensa teknisesti paremmin, pitäisi kehittää kykyä olla herkkänä muiden tekemisille. Ja eihän näitä opi kun tekemällä.

Eihän mun pitäny tästä näin pitkästi kirjoittaa, mutta jotenkin tää lähti päiväkirjatavaraksi. Mutta annetaanpa olla näin. Tuli sellainen fiilis, että tämä improvisointiajatus vaati pohjustuksekseen vähän enemmänkin angsteja soiton tiimoilta. Jätän tämän teksin tähän, koska ihan varmasti on muitakin, jotka jostain syystä on ajatellut edes osittain samoin kun minä. Teille sanon, että rohkeasti tekemään vaan.

Vielä loppuun pikakommentti Oxke Fixun keikasta Telakalta. Mähän en ikinä käy missään, mutta ihan varta vasten lähdin iltakaljalle heitä kuuntelemaan. Oli mahtavaa seurata saumatonta yhteistyötä. Samalla keikalla oli ihan sävellettyä nykymusiikkia ja improa. Pakko sanoa, että välillä en olis osannut sanoa eroa, ellei nuottiteline olisi paljastanut. Tuon työpajan jälkeen vähän meitin, että olisikohan siitäkään nyt kukaan kuulija saanut mitään irti. Oliko se vaan meidän soittajien omaa fiilistelyä? Illalla totesin, että ainakin osaavien improvisoijien tekemistä on kiva seurata. Tietääkseni on tullut kuunneltua improvisointia oikeastaan vaan jazzkeikoilla. Oxke Fixun keikka oli yllätyksellinen, ja jotenkin se yllätyksellisyyden fiilis piti otteessaan. Kuka keksii köyttää jonkun pehmo-otuksen narulla kiinni klarinettiin ja kiskoa sitä baarin lattialla? Siitä kun lähdettiin, niin tunnissa ehdittiin kuulla monenlaista. Intensiteettiä löytyi.

Nyt on improvisointilukko avattu. Mitähän seuraavaksi? Toivottavasti tämä naksahdus vaikuttaa soittohommissa ja ehkä vähän muissakin.