Lauluyhtyeitä taustanauhalla ja ilman

La 8.6.2013 Tampereen Pakkahuoneella
AiA, Viisi & Leveleleven


Tämä viikko on mennyt töissä Tampereen sävel -festivaalin merkeissä, mutta itse konsertteihin en ole ehtinyt. Lauantai-illan konserttiin olin kuitenkin voittanut liput, joten sinne menin. Itse asiassa sain valita kolmesta konsertista, mihin liput haluan. Tavallaan perjantai-illan Bach-konsertti olisi ollut varmaan enemmän oma juttuni, mutta päätin kokeilla jotain erilaista ja mennä a cappella -konserttiin.

Tai itse asiassa luulin meneväni a cappella -konserttiin. Eihän siellä kaikki sitä ollutkaan. Konsertin aloitti Aia, aivan uusi tuttavuus minulle. Näin seuraavana päivänä en muista juuri mitään koko pumpusta. Naisia laulamassa moniäänistä poppia konejumputuksen päälle. Ensimmäisen kappaleen jälkeen ajattelin, että popiksi ihan hyvää. Noin kolmen kappaleen jälkeen haukotutti aika pahasti. Jokainen biisi oli niin samanlainen, sama tempokin melkein koko setissä alusta loppuun.  Nimi Aia tulee varmaan siitä, että melkein joka biisissä lauletaan jossain välissä jotain aiaiaiaiaiaa. Vokaalimusiikissa sanoilla on ainakin minulle suuri merkitys. Jostain spiikistä kuulin, että seuraavan kappaleen sanat on jonkun sotalapsen runosta 40-luvulta. No, mitään muuta en sanoista saanut selvää, muuta kuin että vettä satoi. No, minä olen hyvin epäbilemäinen ihminen, joten jos jo alkuspiikissä luvattiin bilekeikkaa, niin eihän se yllättänyt, että en ehkä ollut kohdeyleisöä.

Seuraava yhtye, Viisi, esiintyi Klubin puolella. Meininki oli vähän parempi, mutta ei oikein sytyttänyt sekään. Eniten häiritsi se, että bassoäänet tehtiin ilmeisesti jotenkin manipuloimalla. Onkohan olemassa joku laite, jolla saa lauluäänen vaikkapa oktaavia alemmaksi? Sen ainakin huomasin, että se bassoääni oli naisen ääneksi huomattavan matala, eikä sitä aina laulanut edes sama laulaja. Ääni kuulosti oudolta ja välillä epävireiseltäkin. Viisi lauloi pääosin a cappellana. A cappellaan liittyy ainakin minun mielikuvissani luonnollisuus ja puhtaus. Herää vaan kysymys, miksi tuossa lauluyhtyeessä ei sitten voi olla sitä tyyppiä, vaikka mieslaulajaa, joka oikeasti voi laulaa tarpeeksi matalalta. Paljon muistikuvia ei lauluyhtye Viidenkään esityksistä jäänyt. Ihan ok, mutta vaikeaa oli keskittyä kuuntelemaan musiikkia. No, ehkä esitys olikin baarin puolella juuri siksi, että porukan olikin tarkoitus hölistä keskenään siinä samalla. Mielestäni Klubin puoli toimi kyllä ihan hyvin tuon kokoiselle porukalle. Yleisö oli lähempänä ja tunnelma kuitenkin tiiviimpi kuin isomman salin puolella. Yllätyksenä kesken keikan Maija Vilkkumaa tuli laulamaan pari biisiään Viiden kanssa. Tai siis minulle se oli yllätys, en tiennyt, että heillä on ollut yhteinen kiertue. Maija Vilkkumaalla on persoonallinen saundi, mutta lauluyhtyeeseen yhdistettynä se kuulosti huomiotaherättävän oudolta. Olen tällä viikolla kuunnellut paljon kommentteja a cappellasta, ja yksi kuulemani vakiofraasi on, että a cappellassa artikulaatio ja vire ovat ihan avainasioita. Jos solistilla ne ei ole ihan huipussaan, mutta niitä soittimia matkivilla duu-duu-laulajilla on, niin ristiriita meinasi alkuun olla hieman liikaa. Ei minua koskaan aiemmin ole Vilkkumaan s häirinnyt mitenkään, ja toisen kappaleen aikana kuulokuvaan alkoi hieman jo tottuakin.

Illan päätteeksi siirryttiin taas Pakkahuoneen puolelle kuuntelemaan illan pääesiintyjää Leveleleveniä. Se on kahden a cappella -yhtyeen, Rajattoman ja The Real Groupin yhteisprojekti, joka esiintyi nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Tähän mennessä ilta oli ollut enemmän tai vähemmän tasapaksu. Leveleleven toi mukavaa vaihtelua. Heidän setissään oli rauhallista ja räväkkää menoa, välillä laulettiin koko porukalla ja välillä kumpikin yhtye yksin. Kuulostaahan se hienolta, kun jotkut hallitsevat äänensä noin taitavasti.

Eräs seurueen jäsen tuumasi, että ei  tällainen a cappella -keikka tarjoa mitään, mitä ei levyltä kuulisi. Äänet tulevat mikrofonin kautta, eikä tilanteessa ole samaa inhimillisen epätäydellisyyden olemusta kuin vaikka sinfoniaorkesterin konsertissa. Onko a cappella siis liian kliinistä? Ihan ok viihdettä. (Mutta minä taidan olla musiikin suhteen sen verran vaativa, että usein se viihde ei riitä. Varsinkin jos keikasta osa on niin epäviihdyttävää, että haukotuttaa.) Mietin sitä, millainen kokemus vastaava konsertti olisi ollut konserttisalissa. Ehkä tylsempi. Pakkahuoneella asiaan kuuluu, että ihmiset kulkevat hakemassa kaljaa ja etenkin siellä salin takaosassa rupattelevat omiaan siinä keikan ohessa. Silloin ei ole pakko istua paikallaan ja keskittyä. Minulle Rajattoman levytkin ovat olleet harvoin sellaista kuuntelumusiikkia. Ne voi pistää soimaan taustaksi, kun on ystäviä kylässä. Tai sitten voi kuunnella sen yhden tietyn biisin, minkä haluaa kokea juuri silloin. Mutta harvoinpa kuuntelemalla kuuntelen levyllistä a cappellaa. A cappella ei sinällään ole huonoa, sitäkin on niin monenlaista. Mieleeni tulee The King's Singersin konsertti muutaman vuoden takaa. Siinä ensimmäinen puolisko oli jotain renessanssimusiikkia ja toinen viihtellisempää. Pidin enemmän siitä ensimmäisestä. Ehkä se sitten kertoo vaan jotain minusta itsestäni.

Minä en siis lipuista maksanut, koska voitin ne arvonnasta. Kotiin kävellessäni mietin, että olisiko ollut hyvä sijoituskohde maksaa tuosta illasta 70 euroa kahdesta lipusta? No minä olenkin enemmän soitinmusiikki-ihmisiä. Mukava silti kokeilla jotain, mihin ei ehkä tulisi muuten mentyä.