The Fifth Man
Trail of Souls - In the Country with Knut Reiersrud and Solveig Slettahjell
Thomas de Pourquery & Supersonic
Olen asunut Tampereella 11 vuotta, ja ehkä yhtä monena vuonna on käynyt mielessä, että pitäisipä tsekata Tampere Jazz Happening. Tänä vuonna vihdoin se on korkattu, ja nyt ihmettelen, miksi näin myöhään.
Omin päin en tänäkään vuonna olisi tullut lähteneeksi. En, vaikka olin katsonut ohjelmistoakin jo etukäteen, kuten melkein joka vuosi. Viime aikoina on ollut aika hektistä, joten olin ajatellut, etten yksinkertaisesti jaksa lähteä mihinkään. Mutta arvonta se on, joka kannattaa! Kuluneen vuoden aikana kotiäidin arkea on ilahduttanut suuresti kaikenlaiset arvonnat, ja etenkin niistä voitetut palkinnot. Onnetar päätti, että menen sittenkin kuuntelemaan jazzia.
Olin todella väsynyt, ja tavallaan olisi ollut viisasta iltakeikan sijaan mennä aikaisin nukkumaan, että jaksaisin olla normaaliakin enemmän kotiäitinä seuraavat viikot, kun mies reissaa työn takia. Pakko paljastaa jo ennen keikan tarkempaa analysointia, että kannatti mennä ja kannatti valvoa (hui) yli yhteen. Joskus unta enemmän tekee hyvää se, että saa olla ja vastaanottaa.
Myöhästyin The Fifth Manin keikan alusta parikymmentä minuuttia. Piti laittaa ipanat unille ennen kuin pääsin karkaamaan vapaalle. Sille keikalle olikin mielenkiintoista tupsahtaa kesken kaiken. En tiedä, mitä reittiä siihen oli tultu, mutta soitto kuulosti juuri siltä, että jokainen soittaja lavalla jammaa ihan omiaan. Mistään melodioista tai iskuista ole tietoakaan, kunha rahistelevat ja vinguttelevat ääniä. Edellinen muistoni freejazzista on joku yöllinen automatka vuosia sitten, kun radiosta soi free. Oli pakko vaihtaa kanavaa, vaikka ehkä se olisi pitänyt hereillä jotain soulia paremmin. Ei ole mun juttuni. Klassisessa nykymusiikissa keskityn usein fiilistelemään soundeja ja hetkiä, en yritäkään muodostaa päässäni mitään linjoja, jos eivät ole muodostuakseen. Yritin samaa tässäkin, mutta ongelmaksi koitui se, etten pitänyt niistä äänistä. Olen vähän yliherkkä tietyille taajuuksille, ja sähkökitaran rahistelu ja kitistely taisi iskeä juuri sinne. Nettisivujen esittelystä ymmärsin, että fonisti Evan Parker olisi porukan pääjehu, mutta suurimman osan kuulemastani setistä hän istui paikallaan soittamatta. Ihan upeaa sooloa sieltä kyllä kuultiin, mutta rahistelu- ja kitistelyosastosta vastasivat lähinnä kitaristi John Russell ja kontrabasisti John Edwards. Ihmettelin sitä vähän, koska kyllähän saksofonista saa irti vaikka minkälaisia rohinoita ja vinkunoita. Ne toki ovat mielestäni mielenkiintoisia ääniä. En tiedä olisinko lämmennyt enemmän, jos saksofoni olisi päässyt paremmin irti. Jazzsoittimista pidänkin erityisesti saksofonista, mutta kitarajazz ei yleisesti ottaenkaan usein sytytä. Mielenkiinnolla kuuntelin kyllä Walter Pratin ja Matt Wrightin työskentelyä live-elektroniikan ja turntablen parissa. Mutta en ostaisi levyä ja kuuntelisi tällaista kotona. Tällä keikalla volume oli kaakossa, eikä kovin paljon vaihtelua muutenkaan kuultu. Ihan lopussa musiikin hiljentyessä hiljalleen kuulin, kuinka järkyttävä meteli baarin puolelta kuului. Tässä se ei häirinnyt, vaan jotenkin omaksuin hälyn osaksi teosta. Olin siitä iloinen, sillä olen kova häiriintymään ulkopuolisista äänistä.
Tauolla siirryin minäkin virvokkeiden pariin. Jonon lyhyys ratkaisi juomavalinnan, Otard VS. Seuraavan keikan aikana siemailin konjakkia lasistani ja tunsin oloni hyvinkin fiksuksi. Vakavasti puhuen, kyllä se saattoi tuoda oman lisänsä siihen nautintoon, jonka Trail of Souls tarjosi. Nyt oli melodista monivivahteista musiikkia, pehmeitä ja muhkeita soundeja sekä mukavaääninen solisti! Musiikissa oli mielenkiintoisia pilkahduksia countrysta gospeliin. Yhdessä kohdassa mieleeni tuli tanskalainen jazzlaulaja Susi Hyldgaard, johon tykästyin vuosia sitten KeiteleJazzeilla. Jotain samaa siinä oli, mutta seuraavassa hetkessä taas ei ollenkaan. Trail of Souls oli minulle entuudestaan vieras, enkä siis tuntenut kappaleita ennestään. Olisin kovasti halunnut kuulla sanat, mutta sain selvää vain sieltä täältä. Tässä setissä oli mukava rytmi: välillä hurjempaa menoa hienoine sooloineen, välillä rauhallisia kappaleita vain laulaja Solveig Slettahjellin ja yhden soittajan esittämänä. Hiljaisissa kohdissa oli vain se vika, että verhon takaa kuului baariosastolta juttelua ja naurun remahduksia. Tähän musiikkiin en saanut niitä sopimaan. Se on inhottava fiilis, kun ajatukset lipuvat musiikin nauttimisesta kohti ärsytystä. Mietin, että olen kaiketi turhan tottunut klassisen musiikin ympäristöön, missä aivastamistakin paheksutaan eivätkä juomatkaan ole yleensä mukana. Olisin halunnut kyetä nauttimaan musiikista, mutten täysin pystynyt. Pakko mainita, että Knut Reiersrud vakuutti minut siitä, että kitarajazzkin voi olla nautinnollista. Pidin pehmeistä kitarasoundeista. Vähän harmittaa, etten ostanut levyä.
Toisella tauolla alkoi ramaista. Toivoin, ettei viimeinen esiintyjä olisi mitään freevinkunaa tai ihan unettavaa soulia. En ollut perehtynyt etukäteen, millainen pumppu Thomas de Pourquery & Supersonic on. No ei unettanut! Oli vauhtia, volumea ja sellainen rumpali, jolla oli vähintään 8 raajaa. Ai että, tämä bändi muistutti siitä, että jazz on niin livelaji! Energisten soittajien katsominen on jos ei puoli ruokaa, niin ainakin alkuruoka. Sitä paitsi, kaksi fonia ja pasuuna! Siinä on minun korviani miellyttävä trio. Sainkin kuulla myös U-Street All Stars -tyyppistä soitantaa, mistä kovasti tykkään. Tähän settiin monipuolisuutta toi se, että puhaltajat kaikki sekä soittivat että lauloivat. Ei ehkä kauneinta laulua eikä sanatkaan olleet kovin syvällisiä, mutta toimi minulle hyvin. Koska jazzailussani on ollut pitkä tauko, kaivelin musiikkia kuunnellessani muistin syövereistä jotain tuttua. Tätä yhtyettä kuunnellessani tuli mieleen toinen KeiteleJazz-tuttavuus, JazzKamikaze. Heillä myös oli valtava energia lavalla, osa biiseistä instrumentaaleja ja osassa lauletaan. Kävin keikan jälkeen kuuntelemassa tätä bändiä Youtubesta ja totesin, että siihen ne yhtäläisyydet ehkä loppuvatkin, nimittäin aika poppia nuo JazzKamikazen lauletut biisit olivatkin. Thomas de Pourquery & Supersonic sai jalat vispaamaan ja fiiliksen korkealle. Edes ne mölinät eivät häirinneet kovin pahasti, vaikkakin mielessäni kävi, miksi en tauolla vaihtanut paikkaa edemmäs ja ehkä näin päässyt koko ongelmasta. Takanani istui joku oman elämänsä Rytmi-Roope, joka yritti ilmeisesti tykittää jaloillaan yhtä nopeasti kuin Edward Perraud lavalla. No, edes se ei häirinnyt, ehkä vähän huvitti. Mietin, kannattaisiko tällaista musiikkia kuunnella levyltä? Ehkä sen levyn ostaisi ikään kuin muistoksi, että saisin levyä kuuntelemalla palautettua mieleen sen livekeikan fiiliksen.
Kotimatkalla mietin, että olipa kiva, että sain tuonkin keikan kokea. Kokonaisuus oli onnistunut. En varmaan ole ainoa pienten lasten vanhempi, joka harvoin pääsee mihinkään. Oikeastaan kyse ei ole siitä, etteikö olisi mahdollisuutta. Enemmän on kyse siitä, että illalla on niin väsynyt, ettei osaa tai uskalla ajatella muuta kuin television tarjontaa iltatekemistä miettiessään. Saati sitten, että kehtaisi suunnitella itselleen menoja paljonkin etukäteen. Yleensä, kun olen päivällä liikkeellä, mukana kulkee vähintään yksi lisäosa. Lasten kanssa olen tehnyt kivoja juttuja ja käynyt esimerkiksi taidenäyttelyissä, mutta onhan se ihan eri juttu olla aikuisseurassa tai yksin. Tällä keikalla olin yksin, mutta yksinäisyys ei haitannut.
Se jäi vähän ärsyttämään, että illalla nukkumaan mennessä päässäni ei tokikaan soinut Thomas de Pourquery & Supersonicin hyvin tarttuva Sons of Love tai edes Trail of Soulsin erityisesti pitämäni kappale, jossa laulettiin jotain "are my prayers in vain, is my singing in vain". Ei. Päässäni soi epävireinen versio Justin Bieberin kappaleesta Baby, minkä olin kuunnellut lapseni kanssa aiemmin päivällä. Kuuntelen nykyään enemmän hirveimpiä laulukilpailuesityksiä Youtubesta kuin hyvää musiikkia. Vanhemmuus ei tule yksin.
Näkökulmasta riippuen on huvittavaa tai surullista, että päädyin Tampere Jazz Happeningiin vasta, kun arvonnasta voitin. Ensi vuonna on varmasti pienempi matka ohjelmiston selaamisesta keikalle lähtemiseen. Edes väsymys ei välttämättä ole este. Tämän keikan takia menetin ehkä pari tuntia yöunta, mutta tunsin saavani energiaa paljon sen edestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti