Toukokuun puolimaratonille valmistauduin lähinnä ajattelemalla, että vähän hienoa, jos jaksan juosta 10 kilometriä. Tähän 17 kilometrin matkaan lähdin sillä ajatuksella, että totta kai jaksan juosta koko matkan. Viime aikoina lähes joka lenkillä on ollut rattaat kyytiläisineen matkassa, joten ajattelin, että kaipa hilpaisen tuon 17 kilsaa vauvan kanssa. Tai "vauvan", ihan kohta 1-vuotiaan. Pisin lenkki rattaiden kanssa tätä ennen on ollut vajaat 11 kilometriä.
Juoksuun valmistauduin pumppaamalla rattaiden renkaisiin ilmaa. Luvattu helle ja hirmumyrsky mietitytti. Junassa matkalla Helsinkiin tajusin, etten ollut miettinyt vauvan nesteytystä ollenkaan. Perillä kävin ostamassa tuttipullon, josta voisi antaa vettä.
Oma valmistautuminen oli aika kehnoa. Olin viime päivät kotona yksin lasten kanssa, mikä tarkoittaa hirmuista säätöä ja hulinaa aamusta iltaan. Perjantaina käväisin puolen tunnin hölkällä. Testasin sortseja, jotka olin alekorista napannut edellisenä päivänä. Uudet juoksuliivitkin olin hankkinut, koska lenkkien pidentyessä olen huomannut, että hyvä tuki parantaa juoksumukavuutta huomattavasti. Olin kyllä lukenut, ettei viime hetkellä kannata ottaa mitään uusia varusteita käyttöön, mutta otin silti.
Perjantai-iltana tajusin, että mullahan on ollut koko päivän nälkä, enkä ole missään vaiheessa syönyt ihan kunnolla. Nestettäkin olisi ollut viisasta tankata. Pakkaaminenkin oli vähän niin ja näin, joten piti ihan erikseen junassa tarkistaa, että onhan lenkkarit matkassa.
Helsingin päässä oli muutama tunti aikaa. Kävelin vähän ympäriinsä ja söin eväitä puiston penkillä. Annoin vauvan kontata pitkin Bolliksen tekonurmea, että malttaisi istua rattaissa koko kisan. Usein vauva ottaa lenkillä tirsat, mutta koko päivän jo reissussa ja rattaissa istuttuaan vauva oli jo ottanut parit unet. Pari tuntia ennen starttia keli oli mukava, kiva tuuli ja vähän pilviä. Joku mainitsi lämpötilan olevan 17 astetta. Kellon lähestyessä starttiaikaa eli klo 15.45:tä aurinko porotti ja olo oli hikinahkea. Olin ottanut mukaan uudet juoksusortsit ja trikoot. Olin niin hikinen vaatteita vaihtaessa, ettei ajatus trikoisiin ahtautumisesta tuntunut kivalta. Laitoin sortsit, vaikken yleensä näyttäydy kadulla niin lyhyissä housuissa. Aurinkorasvaa oli mukana, mutta ei innostanut laittaa sitä hikitahmaiholle. Olisin tarvinnut suihkun ennen juoksua!
En tullut katsoneeni sääennusteita ihan lähdön alla, mutta muutamaa tuntia ennen kun vilkaisin, sateen todennäköisyys klo 16–18 tienoilla oli muistaakseni 80%. Kuuma kysymys olikin, laittaako rattaisiin sadesuojus vaiko eikö. Ajattelin, että sitä olisi ärsyttävää kaivella kesken juoksun, jos sitä ei ole. Päädyin laittamaan sen, mutta jätin sen auki.
Lähdin ihan jälkijoukoissa, etten olisi rattaineni kenenkään tiellä. Ensimmäiset kilometrit olivat aikamoista säätöä. Mietin koko ajan, ettei vaan aurinko porota rattaisiin ja toisaalta, ettei rattaissa tule liian kuuma. Ensimmäisen (2km) ja toisen (5,5m) juomapisteen välillä pysähdyin varmaan viitisen kertaa. Yritin juottaa tuttipullolla, otin hetkeksi syliin ja kävelin vauva sylissä. Märän sienen antaminen vauvalle tuotti hetken hupia ja helpotusta, mutta sitten hän keksi alkaa purra siitä paljoa irti. Lopulta pysähdyin ottamaan sen sadesuojan kokonaan pois. Vaikka sen kanssakin rattaissa oli "läpiveto", sen poistaminen sai varmasti ilmastoinnin pelaamaan paremmin. Tämän kaiken säädön seurauksena olin jäänyt porukasta pahasti. Tiesin jonkun tulevan vielä takanani, mutta juoksin pitkän matkaa ilman, että näin ketään. Pariin kertaan, kun näkyvissä ei ollut opasteita tai mitään muuta vinkkiä juoksutapahtumasta, mieleen jo heräsi epäilys, olenko kaiken säädön keskellä eksynyt reitiltä. Opasteet kyllä oli kaikissa risteyksissä, että oikeasti mitään eksymisen vaaraa ei ollut. Fiilis oli kyllä ihan eri kuin Helsinki City Runilla, jossa oli jatkuvasti muita ympärillä. Mietin, että onko tässä nyt sitten paljon ideaa, yksin lenkkeillä tällaisella kelillä ja vauvakin kitisee vähän väliä. Tavallaan tuntui tosi hassulta juosta yksin, kun silti jotkut ohikulkijat huusivat tsemppihuutojaan. Ei ollut epäselvää, ketä kannustettiin. Se ehdottomasti paransi juoksufiilistä.
Päätin, että jätän matkan kesken, jos vauvan olo ei helpotu. Meidän yhteiset lenkit on kivoja juttuja, jolloin vähän lauleskelen juostessani ja vauva pulisee iloisesti omia juttujaan. Joskus pieni itkukin voi tulla, mutta se menee ohi. Turhautumisitku pienen hetken ei juoksuani pysäytä, mutta nyt tilanne oli eri. Koska sää oli tukala, tunnistin kyllä itkusta, että nyt on huono olla. Ajattelin reissun olevan vauvalle jopa vaarallinen, jos nestehukka iskee. Niinpä toisella juomapisteellä kysäisin, että oliskohan tässä joku hyvä paikka vähän imettää. Istahdin huoltopakun perälle. Äänistä kuulin, että taisi maratonin kärkijoukko mennä ohi. En osaa sanoa, kuinka kauan vauvan tankkaus kesti, ehkä 5–10 minuuttia. Sitten ei muuta kuin taas juoksuun. Reitillä tuli varjoisampi pätkä, mikä helpotti omaakin oloa. Yksittäisiä maratoonareita juoksi silloin tällöin ohi.
Juoksu rullasi hyvin, ja seuraavan juomapisteen ja Icepower-sumutuksen jälkeen näkyikin paljon liilapaitaisia selkiä. Aika moni käveli ylämäkeä. Ehkä vähän röyhistin rintaani juostessani rattaiden kanssa ohi. Vähän periaatekysymys, että askeltakaan en kävele, mikäli se minusta riippuu. Vauvan vaatiessa on pakko. Tarkkoja kilometrejä en muista, mutta ehkä siinä 8–11 kilometrin kohdilla oli huippufiilis. Kannustusta oli paljon ja muita juoksijoita, niin maratoonareita kuin meitä lyhyemmän lenkin heittäjiä. Nyt oli sitä kunnon juoksutapahtumafiilistä! Torvisoittoa, taputuksia parvekkeilta ja ohikulkijoilta! Siitä innostuneena nostin vähän tempoa, mutta se meinasi kostautua. Sikäli hyvään paikkaan alkoi taas vauvan kitinä. Etsin Ruoholahden puolella jotain paikkaa, mihin istua taas imettämään. Bongasin talon vieressä betoniporsaan varjossa, joten istahdin enempiä miettimättä siihen. Olin seinään päin kääntyneenä, mutta siitä metrin päästä viuhtoi juoksijoita menemään ruuhkaksi asti. Pisti vähän naurattamaan, että tällainen juoksukisa mulla, kahden pysähdyksen taktiikalla. Muutama kanssakulkija tuli tutuksi, kun jo alkumatkasta he aina ohittivat minut, kun pysähdyin säätämään jotain, ja sitten aina juoksin ohi. Tämä 12 kilsan ruokatauko olikin viimeinen pysähdys, ja loppumatka sujui ihan mukavaa tahtia. Viimeisen kilometrin jaloissa ensin painoi, mutta lopussa sain kirin päälle. Olihan se hienoa tehdä ohituksia loppumatkalla. Ei sen väliä, että ne ohitettavat olivat juosseet 25 kilometriä pitemmän lenkin kuin minä. Ajattelin, että kunnon kohottamisen näkökulmasta olisi hyvä hengästyä. Liian usein jolkottelen lenkeillä sillä omalla mukavuustempolla, ettei hirveästi tunnu missään. Kehitystä kai tapahtuu eniten silloin, kun puskee siitä mukavuuslenkistä pitemmälle tai kovempaa.
Vauvan kanssa juostessa saa varmasti vähän ekstrahuomiota. "Hyvä vauva" -huutoja kuului paljon, joku kysyi, onko mulla joku kyydissäkin, ja vauvan iän ehdin huutelemaan moneen kertaan. Joku taisi erehtyä luulemaan, että olen maratonille lähtenyt rattaiden kanssa. En sentään. Yksi nainen huusi baarin terassilta, että "voi lapsiparkaa". Vauva ei edes itkenyt siinä vaiheessa. Jos olisi alkuvaiheen hankaluuksien aikana joku sellaista huudellut, ehkäpä keskeytysajatukset olisivat vahvistuneet. Siinä hyvässä juoksun vaiheessa ei paljon humalaisten huutelut kiinnostaneet. Yksi maratoonari kutitti vauvan varpaita siinä Ruoholahdessa istuessani, toinen nappasi kesken juoksun rattaista kiinni ja työnsi vähän matkaa. Siinä oli vaan se vika, että hänen vauhtinsa oli aika paljon kovempi kuin minun, joten hänen irrottaessaan otteensa rattaat päätyivät lyhyelle vapaamatkalle päätyen katureunukseen. Pikku töyssy ei kyytiläistä haitannut, mutta ehkäpä olisi voinut huonomminkin käydä.
Matkalla mieleen jäi myös tuoksuja. Ehkä painostava sää vaikutti siihen, että tuoksut tuntuivat tosi voimakkailta. Yhden kerrostalon pihassa oli kunnon eväskestit. Makkaran tuoksu leijaili sieraimiin. Parissakin kohdassa nenään löyhähti kannabis. Finlandia-talon takana oli kukkaistutuksia, jota tuoksuivat ällöttävän voimakkailta.
Maalissa loppuaika oli 2:50 ja risat. En lähtenyt tavoittelemaan mitään tiettyä aikaa, kunhan juoksin 17 kilsan lenkin kamalassa hellekelissä. Kävi mielessä, että tavallaan olisi ollut kiva testata, minkälaisen juoksun saan tehtyä ihan omilla ehdoilla. Maalissa vasta mietin, että tosiaankin, pidin ihan itsestään selvänä, että jaksan juosta 17 kilsaa rattaiden kanssa. Kunto on kasvanut kesän aikana aika huimasti. Jaksoin juosta koko matkan, ei mennyt ollenkaan sellaiseksi töpöaskeleeksi kuin City Runilla. Juoksutekniikassa minulla olisi kyllä paljon hiomista, mutta pystyin omalla mittapuullani rullaamaan askelta hyvin. Tasan kolmen viikon päässä tästä juoksusta on edessä Tampereen puolimaraton. Siellä olisi päästävä alle kolmeen tuntiin, ja olen ollut vähän huolissani lenkkieni hitaasta temposta. Minulla ei ole mitään kelloja tai mittareita, enkä yleensä katso tarkkaa aikaa lenkkien kestolle tai aina pituudellekaan. Tampereella minulla ei ole rattaita, enkä ollut tällä 17 kilsan matkalla ollenkaan äärirajoilla. Lisäksi helle oli hullu. Ei minulle yleensä tulisi mieleen juoksulenkki tuollaisessa säässä. Luottamus omaan kuntoon kasvoi. Oon mä aika kova muija!
Tämä oli hyvä harjoitus myös vauvalle. Tarkoitus olisi, että hän on mukana puolimaratonilla mieheni kärrättävänä. Vasta jälkikäteen tajusin, että ehkä yksi stressinaihe vauvalle oli se kaikki mökä ja hälinä, mitä juoksutapahtumaan kuuluu. Ei meidän lenkkien varsilla kukaan soita rumpua tai trumpettia, eikä taputtajiakaan ole näkynyt. Voipi olla, että ne imetystauot olivat myös tärkeää läheisyystankkausta: vauva sai olla hetken äitin sylissä, ja jaksoi jatkaa matkaa tyytyväisenä. Tyytyväisenä vauva höpöttelee juttujaan, ja silloin minä tiedän, että meillä on kiva lenkki yhdessä.
Maalissa meille annettiin mitalit, vauvakin sai omansa. Siitä tulikin kiva oma muisto! City Runin jälkeen jalat olivat aivan soosia, mutta nyt olin ihan toimintakykyinen. Nappasin mukaan alkoholitonta kuoharia ja siirryin kohti muita antimia. Yht'äkkiä tajusin rouskuttavani suolakurkkua ja hörppääväni kuoharia päälle. Yllättävän hyvä yhdistelmä, ainakin juoksun perään.
Ajattelin yrittää ehtiä Tampereen junaan, ja suuntasin kohti bussipysäkkiä. En ehtinyt sinne asti, kun taivas räjähti. Tummia pilviä olin bongannut jo, mutta sade ja myrskytuuli alkoivat sekunneissa. Sadesuojan virittäminen ei ole koskaan ollut niin hankalaa. Rattaista täytyi pitää kiinni kunnolla. Vauva huusi, ja olimme molemmat läpimärkiä hetkessä. Juoksun aikana toivoin viilentävää sadekuuroa, mutta ihan tällaista en ollut ajatellut. Olipa onni, että olimme maalissa myrskyn alkaessa. Mietin niitä maratoonareita, jotka olivat vielä matkalla. Kuvien perusteella on ollut aika extremeä, kun juoksijat alittavat kaatuneita puita, ja joku kirjoitti pelänneensä lähelle iskeneitä salamoita. Mietin, että olikohan tuo enää turvallista? Onneksi kukaan ei kai satuttanut itseään.
Nyt seuraavana päivänä fiilis on hyvä. Jalan ei ole sen enempää jumissa kuin normaalistikaan. Ainoa muisto eilisestä on kivat sortsien hiertämät sisäreisissä. Ymmärrän kyllä, miksi muilla sortsiasuisilla oli jotkut ihonmyötäiset sortsit alla. Mutta ei rakkoja, ei polvikipua tai mitään muutakaan mälsää. Kotona odotti taas lasten itkut, raivarit ja loputon helmassa roikkuminen, mutta jotenkin tällainen pieni juoksentelu auttaa jaksamaan taas sitäkin. Lisää tällaista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti