tiistai 19. toukokuuta 2015

Musiikki teki hyvää Nepalille ja minullekin

Nepal-konsertti maanjäristyksen uhrien auttamiseksi
Tampere-talon aula 19.5.2015

Musiikki on tehnyt minut tänään onnelliseksi. Olen vähän sellaista herkistyjätyyppiä, että ei kovin kummoinen juttu tarvitse olla, että ripsivärit ovat vaarassa. Musiikki on minulle sydämen ja tunteiden asia. Tässä on hyvä perata vähän sitä, mitkä monet asiat minua tänään Tampere-talon aulassa sykähdyttivät.

Konsertti järjestettiin Tampere-talon aulassa. Miinuksena tietenkin se, että monenlaista seminaarivierasta ramppasi korkoineen ohi. Mutta sekin tavallaan kuului asiaan. Olihan ajatuksena sekin, että konsertttiin voi tulla ja mennä miten haluaa. Tässä konsertissa oli myös ihan ok, että oma 1-vuotias käveli ympäriinsä ja välillä höpisikin. Jos olisi ollut kovin virallishenkisestä konsertista kyse, en olisi ottanut poikaa mukaan. Ajattelin etukäteen, että haluan ehdottomasti ottaa hänet mukaan, koska haluan altistaa lastani musiikille ja muille elämyksille niin paljon kuin mahdollista. Tällainen tilaisuus oli pienellekin sopiva. Sitä en tiedä, mikä oli konsertin musiikillinen anti pojalle. Tampere Chamberin esityksen alussa hän jaksoi katsella soittajia minun sylissäni. Selvästi kuunteli. Mutta sitten piti päästä kävelemään. Onhan siellä aulassa tilaa kävellä ja kaikkea muutakin jännää tutkittavaksi. Minun jalkani olivat hieman soossina eilisen musiikin ja liikunnan yhdistelmän jäljiltä, mutta melkein urheilusuoritus tuli tästäkin. Välillä hytkyttelin ja ketkuttelin kaveria sylissä, mutta suurimman osan ajasta kävelin pojan perässä. Olisi pitänyt katsoa askelmittarin lukema ennen ja jälkeen.

Varmasti olisin saanut itse musiikista enemmän irti ja kuullut spiikit kappaleiden nimistä lähtien, jos olisin ollut liikkeellä ilman lasta. Olisin halunnut kuulla varsinkin sen, mitä kaikkea Nepalista kerrottiin. Silti tämä konsertti meni meidän poppoolla hyvin juuri näin. Yksi vetistelyn aihe olikin se, kun mietin, että tässä mun pieni poikani istuu mun sylissäni ja katsoo, kun jousikvartetti soittaa. Myöhemmissä vaiheissa olin ihan iloinen siitä, että kaveri oli niin onnessaan Tampere-talon aulasta ja oli ihan nätisti. Aika hieno mahdollisuus tuoda noin pieni lapsi musiikin äärelle! Kaikesta käytävillä kulkemisesta huolimatta tämä konsertti oli oikein nautinnollinen. Lisäksi poika oppi taputtamaan konsertin aikana. Ei hukkareissu ollenkaan.

Käyhän se konsertin kuuntelu näinkin.


Etukäteisasetelmat konsertille olivat mielenkiintoiset. Tiesin, että luvassa on klasaria ja kansamusiikkia, osa ehkä tuttua, osa ihan uutta minulle. Reilussa tunnissa tuli kuultua monipuolinen valikoima kappaleita, jotka kuitenkin sopivat samaan konserttiin aivan loistavasti. Pelimannihenkinen kansanmusiikkimeininki, omalaatuinen sitar-kitara-yhdistelmä ja perinteisempi klassinen upposivat. Aloin miettiä, että olisipa mahtavaa kuunnella vastaavalla tavalla rakennettuja konsertteja muutenkin. Joku ehkä tuli paikalle kuuntelemaan eritoten tiettyä esiintyjää, mutta saikin samalla tutustua moneen muuhunkin. Tästä päästäänkin taas yhteen sykähdyksen aiheeseen.

Hoksasin, että minulla ei ole tapana etsiä tietoisesti uudenlaisia musiikkielämyksiä. Hakeudun niiden vanhojen suosikkien pariin ja törmään uusiin juttuihin vahingossa. Työn kautta tietenkin näitä vahinkoja sattuu kuitenkin kohtuullisen usein. (Viimeksi muutama päivä sitten sattumalta löysin kanavan biisilistoja selatessani Kirmo Lintisen Trion saksofonille, sellolle ja pianolle. On hieno.) Tänään sain kuulla niin paljon upeaa minulle uutta musiikkia, että meinasi siitäkin jo itku tulla. Pahaksi onneksi en kuullut juuri minkään kappaleen esittelyspiikkejä, niin en ole ihan varma, mitä kuulin. Arvo Pärtin nimen tulin kuulleeksi ennen Dennis Kimin esitystä. Googlen avulla sain selville, että kappaleen nimi oli Fratres. Tykkäsin, enkä ainakaan muista ennen kuulleeni. Hoksasin, että enpä muuten ole koskaan Pärtin musiikkiin kunnolla perehtynyt. Pitää perehtyä.

Kaapit avaimineen olivat konsertin
kiinnostavimpia juttuja.
Pekko Käpin nimi on tullut vastaan etenkin lehtiartikkeleissa, mutten ole koskaan hänenkään musiikkiinsa perehtynyt. Lukemani perusteella olen kuitenkin ajatellut, että hänen musiikissaan on asennetta ja omaa ääntä. Hän esiintyi yhdessä vaimonsa Petra Käpin kanssa. Jouhikko ja sormipiano, ei ihan joka duon repertuaaria. Mukavan rohevaa meininkiä. Anne-Mari Kivimäki harmonikkansa kanssa oli niin upea, että meinasin hypätä. Vähän hypinkin sillä varjolla, kun poika oli sylissä. Taas meinasi kyynelkanava aueta, ihan silkasta musiikin riemusta. Konsertin päätteeksi kuultiin vielä Vilma Timosta kitaristiystävineen. (Sori, ei mitään hajua myöskään kaikkien nimistä.)

Hoksasin senkin, etten ole ikinä sukeltanut kansanmusaskeneen ihan ajatuksella. Kansanmusiikkia on silloin tällöin tullut vahingossa kuultua, muttei koskaan tarkoituksella. Silti muistelisin, että kansanmusiikki eri muodoissaan menee jalan alle, tekee hyvän fiiliksen melkein takuuvarmasti. Olisiko siis syytä hakeutua kuuntelemaan kansanmusiikkia ihan varta vasten? Jo tämän konsertin tiimoilta pystyy sanomaan, että on sitäkin niin monen sorttista, että joka makuun on jotakin. Ei muuta kun tonkimaan.

Sitar-kitara-duo Lari Aaltonen ja Janne Melanen ei ole kovin helposti määriteltävissä. Heidän esityksensä alussa vahdin erään pikku-ukon porrasharjoituksia, mutta jotain kuulin silti. Aluksi jotain, joka saattoi olla nepalilaissävytteistä musiikkia, ilmeisesti ihan uusi teos. Toisessa kappaleessa oli svengiä niin, että taas jouduin muuttamaan kangistuneita kaavojani. Kappaleessa oli jotain tutun kuuloista, mutten päässyt jyvälle, mitä. Olikohan kyseessä sovitus jostain tutusta kappaleesta tai tuliko muuten vain joku mieleeni? Vaikka sitar ja sillä yleensä soitettava musiikki ovatkin minulle vieraita, silti minulla muka oli jokin käsitys siitä, että minkälaista musiikkia sillä soitetaan ja hämmästyin alkuun jälkimmäisen kappaleen menoa. Toimii!

Hyväntekeväisyys on tietenkin yksi herkistelyn aihe sekin. En ole ikinä käynyt Nepalissa enkä siellä päinkään, enkä missään katastrofialuella muutenkaan. Elämä täällä Suomessa on aika helppoa siinä mielessä, ettei tarvitse olla huolissaan suurista luonnonkatastrofeista. En voi millään hahmottaa, minkälaista elämää maanjäristyksen jälkeen eletään. Toisinaan tulee ajateltua, että oma puuhastelu on melko merkityksetöntä ja turhaa. Ajatella, puhua kulttuurista aamuradiossa. Voisihan sitä keksiä uutta syöpälääkettä tai leikata jonkun aivoja parhaillaan. Tai voisi olla kaivamassa ihmisiä raunioista tai vähintään kuljettamassa telttoja kotien korvikkeeksi. En ole koskaan kokenut maailman katastrofeja niin henkilökohtaisesti, että olisi tullut mieleenkään tehdä jotain. Niin se kai usein on, että katastrofit tulee ja menee. Ei niitä kohta enää muistakaan, koska ne ovat tapahtuneet tuolla jossain kaukana. Helpompi keskittyä vaan oman elämän iloihin ja murheisiin. Satunnaisesti olen tiputtanut kolikon lippaaseen ja ehkä ajatellut hoitaneeni osani. Mutta en edes harkitse ryhtyväni minkään järjestön kuukausilahjoittajaksi. Enkä kuulu siihen toimittajaporukkaan, joka on valinnut ammattinsa lähtökohtaisesti parantaakseen maailmaa.

Hieno juttu, että muusikot halusivat käyttää omaa ammattitaitoaan keräämään apua Nepaliin. Monilla tuntui olevan henkilökohtainen suhde maahan. Minulla ei ole mitään kontaktia tapahtuneeseen. Oli kuitenkin ilo osallistua projektiin SPR:n lippaaseen lahjoittamalla. Konsertin ilmapiiri oli hieno ja tulin antaneeksi enemmän kuin yleensä tuollaisiin keräyksiin annan. Ehkä koin tuovani pientä panosta talkoisiin myös haastattelun muodossa. Vaikka minä en tee mitään, niin voin sentään kertoa siitä, kun muut tekevät. Tästä voi kuunnella Radio Classicin podcastin konsertin taustoista. Mukana myös Lari Aaltosen sitarin soittoa.

Loppuajatukset: Pikkumiehen syntymän jälkeen konserteissa käyminen on jäänyt vähiin. Olen kaipaillut niitä tiloja, joihin livemusiikki voi viedä. Musiikki teki minut tänään onnelliseksi. Toivottavasti konsertti kantaa vielä paljon hyvää monelle taholle.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti