Skywalker nollasta sataan

Tanssiteatteri MD
Skywalker eli Taivaallakävelijä Hällä-näyttämöllä 22.3.2013

Koreografia: Liisa Pentti
Valosuunnittelu: Sari Mayer
Äänisuunnittelu: Niko Huttunen
Tanssijat: Anu Castrén, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Sulevi Sihvola

Skywalkerin koreografia on Liisa Pentin käsialaa. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Jossain vaiheessa 7-vuotiaan vieminen nykytanssiesitykseen tuntui hyvältä idealta. Itsehän sinne alun perin halusi, kun Skywalkerin mainos näytti kiinnostavalta. Minä ajattelin, että puolituntisen esityksen lapsikin jaksaa, vaikka olisi kuinka tylsää. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen tyttö katsoi minua ja kuiskasi, että eihän noi edes tanssi, ne vaan kävelee tuolla ympyrää. Siinä vaiheessa kun esitys sai lisää vauhtia, lapsenkin kiinnostus tuntui lisääntyvän. Esityksen jälkeinen analyysi lapsen suusta kuului seuraavasti: "Ne kaikki vaan tanssi mitä ite halus. Niiden vaatteet oli ihan pöntöt." Ymmärrän kyllä, että lapsi ei pysty hahmottamaan kaikenlaisia metatasoja, joita moderni taide esittää. Lapsi on tottunut esityksiin, joissa on selvä tarina. Olisin halunnut kuulla, minkälaisen tarinan lapsi itse näkemästään kehitti, mutta tyttöä ei kiinnostanut analysointi. Toisaalta Skywalkerissa 7-vuotiaan mielestä parasta oli juuri se, ettei esitykseen tarvinnut keskittyä, sai vain katsella. Tyttö oli silminnähden hämmentynyt näkemästään, mutta istui ainakin hiljaa paikallaan puoli tuntia.

Ennen esitystä ajattelin, että katson esityksen syvästi analysoiden ja kirjoitan tähän sitten jotain viisasta. Heti esityksen jälkeen tuntui siltä, että en ehkä kykene sen parempaan pohdintaan kuin 7-vuotiaskaan.

Esitys alkoi varkain. Esiintyjät kulkivat ympäri lavaa, venyttelivät ja nojailivat seiniin. Jossain vaiheessa sitä tajusi, että esitys oli alkanut jo ennen kuin yleisö oli salissa. Se rykivä tanssijakin ryki ihan tarkoituksella. Sattumalta tuntuneet liikkeet ja äänet olivatkin esitystä.

Yleensä välttelen eturivin paikkoja esityksessä kuin esityksessä. Kokonaisuuden hahmottaa usein paremmin jos on vähän kauempana. Live-esityksissä parasta on se, että lavalla olevien taiteilijoiden läsnäolon tuntee itsekin vahvasti. Eturivissä se läsnäolo tulee joskus liian lähelle. Tällä kertaa istuin eturivissä, koska 7-vuotias oli päättänyt valita meille parhaat paikat, jotka olivat hänen mielestään siinä eturivin keskellä. Jotenkin tuntui vaikealta katsoa niitä ihmeellisiin asentoihin vääntäytyneitä kummallisesti äänteleviä ihmisvartaloita, kun ne ovat siinä metrin päässä.

Minulla on toisinaan tapana yrittää ylianalysoida asioita. Haluaisin, että kaikella on syy, seuraus ja merkitys. Katsoin siinä viittä tanssijaa, joista jokainen touhusi jotain kummallista omaa juttuaan. Joku meinasi valua alas lavalta, toinen ryntäili sinne tänne. Kaikki tekevät jotain sen enempää muista välittämättä. Koska istuin nenä lavan reunassa, minun piti tietoisesti keskittyä seuraamaan tiettyä tanssijaa. Melkein ahdistuin siitä, etten voinut havaita kaikkea. Aika varhaisessa vaiheessa päätin lopettaa kaiken ymmärtämisen yrittämisen ja keskittyä vain katsomaan.

Olen sitä mieltä, että kulttuuria, niin kuin varmasti montaa muutakin asiaa, voi seurata monella eri tasolla. Joku voi kutsua sitä jonkinlaiseksi elitismiksi, mutta minun mielestäni taiteesta ymmärtää enemmän, jos siihen on perehtynyt. Siitä voi nauttia ilman mitään pohjatietoja, mutta harjaantuneet aivot varmasti löytävät vivahteita, joita tavis ei huomaa. Minulle tuli Skywalkeria katsoessa sellainen olo, että minä olin tänään katsomossa se tavis. En ole kovin paljon katsonut tanssia. Minulle tanssi on jotain kaunista tai rujoa, visuaalinen kuva tai liike, jota on kiehtovaa katsoa. Usein parhaat palat ovat hetkellisiä siluetteja. Skywalkerissa vaikuttavimmat hetket olivat silloin, kun lavalla oli pimeää ja pienet valot korostivat liikettä.

Musiikki on minulle tanssia tutumpaa, joten yritin ymmärtää nykytanssia nykymusiikin kautta. Moderni musiikki ei noudata niitä muodon ja soinnin sääntöjä, joiden avulla klassisen musiikin perinne on opettanut jokaisen länsimaisen ihmisen musiikkia hahmottamaan. Ehkä ihminen yrittää ymmärtää jäsentämällä asioita. Nykymusiikkia kuunellessani yritän löytää jotain toistuvia teemoja tai johdonmukaisuuksia, toisaalta niitä yksittäisiä sointikuvia. Sitä yritin Skywalkerissakin. Kauniiden kuvien lisäksi yritin löytää jotain yhteyttä näiden yksinäisten olioiden sattumanvaraisien performanssien välillä. Esityksen edetessä yhteys löytyi. Samat liikkeet toistuivat yhä useammin, toisinaan yhteys löytyi myös tanssijoiden välillä. Yksinäisyys jäi esityksestä vahvasti mieleen. Yksi esityksen musiikeista oli Johann Strauss juniorin Artist's Life Walz. Valssi on paritanssi, kahden ihmisen yhteistä liikettä. Skywalkerin olennoille sekin oli sooloa, jossa ohimennen käytiin toisen nostettavana. 

Ohimenevä yhteys yksinäisten valssissa.  (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Skywalkerin hahmot olivat yksinäisiä ja itsenäisiä. Etenkin teoksen alkupuolella tanssi oli viiden tanssijan vähäeleistä liikehdintää. Alussa hidas tempo teki teoksesta vaikeasti seurattavan. Esityksen alussa ei ollut musiikkia, vaan tanssijat loivat äänimaailman kitisyttämällä lenkkaria, naputtelemalla ja ääntelemällä. Ligetin Sellokonserton ensimmäinen osa nousi hiljaisuudesta. En edes huomannut, missä kohti musiikki alkoi. Musiikissa soi pitkiä ääniä ja riitasointuja, jotka voimistuvat ja hiljentyvät. Tanssi sai uutta energiaa ja yksittäisten hahmojen harhailusta nousi esiin sooloja. Vaikka tässä musiikissa ei ole selkeää tempoa ja rytmiä, jotenkin tässä kohtaa teos nytkähti eteen päin. Kun tanssi sai vauhtia, aloin arvostaa myös hitaampaa liikettä.

Hiljaalleen tanssi kiihtyi ja tanssijoilla oli kiire johonkin. Juoksua lavalla ja lavalta pois, kiire pysähtyä jonnekin, levotonta hyppimistä. Klaus Schulzen teos Etude pour une fin du monde oli minulle ennestään tuntematon, eikä sitä näemmä löydy netistäkään kuunneltavaksi. Teoksessa oli kyllä maailmanlopun meininkiä, hektinen nopea ja selkeä rytmi. Sitä seurannut Straussin valssi oli yllättävä, jopa ironinen. Musiikkikappaleet tuntuivat kuin teosta varten tehdyiltä.

Teoksen esittelyssä sanotaan Skywalkerin olevan tutkimusmatka ajan ja ajattomuuden käsitteisiin. Ajan ulottuvuudet olivat selvästi läsnä. Alun verkkaisuus, musiikin mukanaan tuoma syke, päätön ryntäily ja lopun rauhoittuminen toivat esitykselle rakennetta. Se pitkäpiimäiseltäkin tuntunut alun hitaus sai merkityksensä. Lopussa sama hitaus oli helpompi ottaa vastaan.

Skywalker leikittelee tylsän hitaalla... (Kuva:Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

... ja kiireellä. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Erityisesti mieleeni jäi kohtaus esityksen loppupuolella, missä kaikki muut tanssijat suorittivat samaa levottoman pomppivaa liikettä musiikin tahtiin, mutta Sulevi Sihvola keikkui käsillä seisoen ilman mitään hätiköintiä. Jokaisen hahmon yksilöllisyys ja oma rytmi tekivät kokonaisuudesta kiehtovan. Välillä aika mateli, välillä oli kiire, muttei kaikilla samaan aikaan.

Sitä jäin miettimään, ketä nämä Taivallakäveljät olivat. Edustivatko tanssijat ihmisiä vai jotain taivaankappaleita? Vaikka kaikki hahmot tekivät lavalla sitä omaa juttuaan, en kuitenkaan päässyt käsiksi hahmoihin tai niiden eroavaisuuksiin. Oliko joku kiireisempi kuin joku toinen? Ehkä mitään sellaista tarinaa ei ollutkaan.


En minä tiedä, ymmärsinkö Liisa Pentin koreografian oikein. Kritisoin kyllä ajatusta, että olisi vain yksi oikea tapa katsoa ja tulkita esitystä. Oleellista on se, että on nauttinut hetken ja saanut ehkä jotain ajateltavaa.  Tällaisia ajatuksia pohdiskelin esityksen jälkeen tähtitaivasta tuijottaessani: Me kaikki harhailemme yksinämme maailmankaikkeudessa, välillä polkumme kohtaavat ja sitten jatkamme taas yksin. Eikä siinä yksilön touhussa aina ole mitään järkeä. Ryntäilemme päättömästi näennäisessä kiireessä. Lopussa tanssitaan auringonlaskuun, ja joku omituinen maata kiertävä satelliitti jatkaa piipitystään pimeydessä. Jotain siis jää jäljelle, kun kaikki loppuu?

Esiintyminen jännittää

Tulin juuri lapseni koulun tapahtumasta, jossa oppilaat saivat esiintyä. Esitykseen oli karsinnat, joiden perusteella osa pääsi lavalle ja osa ei. Yllätyksekseni oma ekaluokkalaiseni ilmoitti haluavansa laulaa, ja kaverin kanssa harjoittelivatkin lauluesityksen ja pääsivät laulamaan juhlassa. Ihan alkuun pitää sanoa, että onpas hienoa, että tällaisia esiintymismahdollisuuksia koulussa järjestetään. Minä olen ala-asteella esiintynyt vain niissä jokavuotisissa joulu- ja kevätjuhlissa. Musiikkiluokalla oli tietenkin omat touhunsa. Tämän illan esityksessä hienoa oli se, että esittää sai mitä vain. Kuultiin laulua ja runonlausuntaa. Lapset olivat keksineet itse näytelmiäkin ja voimisteluesityksiä koreografioineen. Innokkaita esiintyjiä oli ilo katsoa.

Esiintyminen on jännittävää. Meilläkin jännitettiin monta päivää. Vaikka tyttö on alttoviulun kanssa muutaman kerran ollut lavalla ja on muutenkin aika rohkeaa sorttia, lauluesitys jännitti. Yleisössä oli yli sata kuulijaa, myös isoja ysiluokkalaisia.  Sekin jännitti, että sai laulaa ensimmäistä kertaa mikkiin. Täytyy myöntää, että minuakin jännitti. Ei meillä ole paljon laulettu, eikä äitin kanssa kuulemma tarvinnut harjoitella esitystäkään. Minä pelkäsin, että entä jos tyttö jäätyy täysin, eikä saa sanaa suustaan? Mitä jos tulee paniikki, ja hän ryntää itkien pois lavalta? Ei se olisi lapselleni tyypillinen reaktio, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin. Minun tyttöni sai laulunsa kaverin kanssa hienosti laulettua. Kehuin rohkeudesta ja reippaudesta. Ajattelin, että tuollainen kokemus auttaa taas tulevissa jännissä paikoissa.

Entä jos mun lapseni olisi juossut itkien pois lavalta? Itse asiassa parilla esiintyjällä kävi juuri niin. Ehkä jännitys oli liian suuri.  En tiedä, miltä silloin tuntuu olla alakouluikäinen lapsi seisomassa lavalla yleisön edessä. Minulle tuli niin surullinen olo. Tuollaisessa tapahtumassa toivoisi kaikkien onnistuvan ja iloitsevan esityksestään.

Itse olen säästynyt aika hyvin esiintymisiin liittyviltä mustilta hetkiltä. Tai kyllä yksi nolo juttu tapahtui ala-asteella. Taisi olla kolmannella luokalla, kun koulussa oli jonkinlainen sirkustyöpaja. Saimme tehdä omia esityksiä, jotka sitten kuvattiin. Koko koulun voimin kokoonnuttiin juhlasaliin katsomaan esityksiä. Kaverin kanssa meillä oli hieno esitys, jossa pyörimme pelleiksi pukeutuneina. Esityksen lopussa kuva pysähtyi niin, että minun kasvoilleni jäi väpättämään ihan typerä ilme. Ilmettä korosti hieno pellemäinen kasvomaalaus. Kaikki juhlasalissa alkoivat nauraa. Minua hävetti kamalasti, vaikka eihän se minun vikani ollut, että naamani oli loppukuvassa juuri sillä tavalla kun oli. Minä kuitenkin ahdistuin pitkäksi aikaa.

Ihminen on itselleen niin armoton. Yleensä sitä muistaa parhaiten ne kerrat, kun kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Taisi olla joulukuussa 1993, kun minä soitin musiikkiopiston joulumatineassa pianoa. En muista enää kappaletta, mutta sen muistan, että minulle tuli totaalinen black out. Yritin soittaa kappaletta ulkoa, mutta kesken kaiken unohdin täysin, missä olin menossa. En voinut muuta kuin aloittaa kappaleen alusta. Sain soitettua loppuun ja niiausten jälkeen painelin itkemään käytävälle. Matinea pidettiin koulun ruokalassa, joten ulosmarssini ei ehkä ollut ihan niin dramaattinen kuin koserttisalissa olisi ollut. Tiesin itse epäonnistuneeni. Kuitenkin tämä muistikatkos kesti niin vähän aikaan, että kuulemma yleisössä ei edes huomattu mitään. Harvinaisen paljon kertausta sisältävä sonaatti vain. 

Olen aina nauttinut esiintymisestä ja etenkin pienenä jännitin erityisesti jälkeen päin. Aina pianoesityksen jälkeen kädet alkoivat väpättää. Hieman vanhempana minulle on sattunut pari esitystä, jolloin lavalla ei ole ollut hauskaa. Lukioaikana osallistuin kamarimusiikkikilpailuun, johon oli valmistauduttu tietenkin hyvin. Jostain syystä lavalla kaikki meni pieleen. Siinä vaiheessa soitin jo saksofonia. Lehti oli liian löysä, soitto oudon alavireistä ja täysin tukkoista. Lavalta poistuessani tietysti vielä kompastuin ja meinasin vetää kunnon lipat. Toinen kamala hetki lavalla oli muutamaa vuotta myöhemmin. Olin ollut jonkin aikaa soittamatta ja tauon jälkeen käsitys omista soittotaidoista oli kateissa. Soitin mieheni kanssa opiskelijoiden musiikki-illassa. Tilanne oli rento ja pienimuotoinen, mutta minua ei ole ikinä ahdistanut lavalla niin paljon kuin silloin. Ennen omaa esiintymisvuoroani olin varma, että kohta joko pyörryn tai oksennan. Koko esityksen jännitin sitä kappaleen loppupuolella olevaa altissimoa, eli vähän korkeampaa ääntä. Jos kurkku on jännittynyt, se ääni ei varmasti tule. Eikä se ensin tullutkaan. Muutama pihinä, ja sitten äänikin kuului. Olisin halunnut olla jossain ihan muualla sinä hetkenä. Esityksestä otettiin myös videomateriaalia, ja siitä näkyy, että soittamisen ilo oli aika kaukana. Tämä tapaus oli kyllä aikamoinen sokki, koska minähän olin aina nauttinut esiintymisestä. Sanoisin, että ainakin omalla kohdallani kyse on itseluottamuksesta. Jos epäilen itseäni, hyvin todennäköisesti jokin menee pieleen. Tai ainakin se epäilys tekee esiintymisestä arkaa. Jaan tässä soitonopettajani minulle kertoman periaatteen, joka toimii aika monessa asiassa: ennemmin reilusti metsään kuin arasti paskaa. Niin, kyllähän se epävarmuus näkyy kauas, soitti oikein tai ei. Itsevarma ote taas peittää joskus pikkumokat.

Jännitys on yleensä hyvästä. Minulla nimenomaan jännitys on ollut se, joka on saanut h-hetkellä soiton sujumaan. Minulla oli tapana soittaa edellisellä soittotunnilla ennen tutkinoa tai muuta tärkeää esiintymistä aivan päin mäntyä. Opettajani sanoi yhdellä näistä edeltävistä soittotunneista, että jos ei tuntisi minua, ei päästäisi minua suorittamaan tutkintoa. Minä opin myös luottamaan siihen, että vaikka edellisenä päivänä soittaisin huonommin kuin koskaan, kyllä minä aina ylitän itseni lavalla. En ole aikoihin esiintynyt, joten kaipaan nykyään tuota jännitystä. Osaan kyllä muissakin asioissa järjestää itseni jännittäviin tilanteisiin. Se on huikea tunne, kun niistä tilanteista selviää kunnialla. Joskus menee kyllä metsäänkin, mutta ei muuta kuin kohti uusia seikkailuja. Olen kyllä sitä mieltä, että niitä mokiakin tarvitaan. Minulla ainakin on ollut paljon oppimista kunniallisessa mokista selviytymisessä. Joka mokan jälkeen on taas vähän viisaampi ja vahvempi, toivottavasti.

Olen ollut kai melko onnekas, kun en ole lapsena kokenut suuria epäonnistumisia esiintymisissä. Vaaditaan rohkeutta, että uskaltaa ylipäätään uskaltaa nousta lavalle. Haluaisin sanoa, että se ei haittaa, vaikka epäonnistuisi aivan totaalisesti. Minun pitää vielä aikuisenakin muistuttaa itseäni siitä, että erehtyminen ja mokaaminen on ihan okei. Jos epäonnistumiset meinaa joskus aikuistakin lannistaa, voin vain arvata, kuinka kova paikka se on lapselle. Se vasta vaatiikin rohkeutta, että huonosta kokemuksesta huolimatta nousee lavalle uudestaan. Toivon, ettei yksi itkuun päättynyt esitys jäisi kenellekään peikoksi kummittelemaan. Kaikkien ei ole pakko esiintyä, mutta se on harmi, jos joku jättää jotain tekemättä sen vuoksi, ettei uskalla.

Länsimaisen musiikin historia: Barokki ja galantti tyyli

Olen päässyt tässä musiikin historiaan perehtymisessä siihen pisteeseen, että moni asia kuulostaa jo tutulta. Barokkisäveltäjien musiikkia tulee kuulleeksi useammin kuin vaikkapa renessanssimusiikkia. Tämä kirjoitus liittyy radio-ohjelmaani länsimaisen musiikin historiasta, jota voi kuunnella Radio Moreenissa torstaisin klo 17.30. Tässä hämmästelen ja kummastelen, fakta on enemmän ohjelmassani. Heti kun ehdin, lisään näihin blogiteksteihini vähän kattavampaa linkkilistaa niitä varten, jotka haluavat lukea faktatietoa.

Olin aivan hämmästynyt törmätessäni tietoon, että klassismin ajan ihmisten mielestä barokki oli kulttuurin taantumuksen aikaa, aivan kuten renessanssi-ihmisten mielestä keskiaika oli pimeää. En sitten tiedä muusta kulttuurista, mutta musiikkielämää ei ainakaan ollut taantumuksellista. Ehkä barokkimusiikki on luonteeltaan raskaampaa verrattuna edeltävään renessanssiin ja seuraavaan wienilisäiklassismiin. Mutta taantumuksellista musiikki ei varmasti ollut. Jo pelkästään Bachin tekemiset myöhäisbarokin aikana tekevät barokista musiikin kulta-ajan.

Barokin aikana musiikkielämä uudistui valtavasti. Kirkkosävellajeista siirryttiin duuri–molli-tonaliteettiin, ooppera syntyi, orkesteri syntyi, julkinen konserttilaitos syntyi, konsertto ja sonaatti syntyivät, niin oopperalaulajien kuin soittavien solistien virtuositeetti nousi ihailun kohteeksi. Siinä 150 vuoden aikana tapahtui aika isoja asioita länsimaisen taidemusiikin saralla. Paljon uudistuksia, jotka enemmän tai vähemmän ovat voimassa vieläkin.

Tosin jos musiikkia ei ajatella, olihan se 1600-luku kaaosta. Protestanttien ja katolilaisten sodat pistivät Euroopan aika sekaisin, hallitsijoiden valtataistelut siihen päälle. Ekumenia on kyllä ihan hyvä juttu verrattuna siihen, että 1600-luvulla protestantti katolisen hallitsijan maassa on saanut pelätä henkensä puolesta, ja tietty päin vastoin. Ei siinä muusikoillakaan varmaan helppoa ole ollut.

Itselleni tällä musiikin historiaan tutustumisprojektilla on se vaikutus, että olen huomannut pitäneeni monia asioita niin itsestään selvänä, etten ole miettinyt lainkaan syitä niiden taustalla. Se on kyllä ollut tiedossa, että kirkkosävellajeista siirryttiin duuriin ja molliin, mutten ole koskaan ajatellut miksi. Tietoa ei ihan heti meinannut löytääkään. Joka paikassa vaan todetaan, että barokin aikana siirryttiin modaalisuudesta tonaalisuuteen. Ensyclopedia Britannica osasi kuitenkin kertoa, että kirkkosävellajeissa  tuli tritonusongelma, minkä vuoksi fryygisessä ja lyydisessä moodissa h-sävel piti alentaa b:ksi. Se tritonuksen välttäminen ja muu oli musica fictaa, eli musiikin oikeiden sääntöjen noudattamisen vuoksi tehtäviä kikkailuja. Musica ficta ja monet renessanssin aikana lisääntyvät kadenssikäytännöt taas johtivat siihen, että moodit alkoivat muistuttaa toisiaan ja homma meni muutenkin sekavaksi. Siinä siis syy, miksi piti kehittää duuri ja molli. Tonalisuudesta voi lukea vaikkapa Sibelius-Akatemian sivuilta.

Tämän musiikkitutkimusretken aikana olen tullut huomaamaan myös sen, että kaikesta ei ole yhtä totuutta. Barokki-nimen synnystä luin ainakin kolme eri versiota. Kaikista röyhkein oli kirjasta Bach, Beethoven and the Boys lukemani lause, että Barokki syntyi 25. maaliskuuta 1600 kello 16.00. Sitten ei kuitenkaan kerrottu, mitä sinä hetkenä tapahtui. Sellainen käsitys tuli, että jotenkin se Monteverdiin littyi, mutta muuta en tiedäkään. Oliko silloin jonkun merkittävän teoksen ensiesitys vai mitä? Salapoliisityöni johti siihen, että Monteverdi sävelsi motettiaan Cruda Amarilli juuri vuonna 1600. Niihin aikoihin hän sai myös kritiikkiä modernismistaan. Niihin aikoihin Monteverdi keksi kutsua Palestrinan polyfoniaa prima praticaksi ja omaa musiikkiaan secunda praticaksi. Mutta mitä ihmettä tapahtui sinä päivänä kello 16?

Olen jo aiemmin blogissani pohdiskellut barokkimusiikkiin liittyviä ennakkoluulojani ja olen niistä osan jo selättänytkin. Cembalon saundi kuulostaa usein liian metalliselta raapimiselta. Viulut tikuttavat sisällöttömästi. Minulle tulee vain mielikuva hölmöistä perukkipäistä pomppimassa. Tämä kuva päässäni on hyvin samanlainen kuin renessanssimusiikista.

Barokkimusiikissa on monia hittibiisejä, joita kuulee panhuiluversiona ruokaostoksilla. Spotifyta selatessa on tullut vastaan monenlaista. Siellä on helppo vertailla saman teoksen eri versioita. Kuuntelin hetken Schützin Magnificaa ja mietin, mikä tässä mättää. Sitten tajusin, että sopraanofonihan se siellä kuului. Sovituksissa ei sinällään ole mitään väärää, mutta olen alkanut arvostaa historiallisesti tarkkoja sovituksia ihan eri tavalla. Ei muutenkaan ole ihan sama, minkälaisen version jostain kappaleesta kuuntelee. Tämä yllättää itsenikin: Löysin niin vaikuttavan levytyksen Vivaldin Neljästä vuodenajasta (Michail Gantvarg & St. Petersburg Soloists), että sitähän kuunteli ihan ilokseen. Jopa se hirvittävänä pitämäni ralli siitä Kesästä olikin oikeasti vaikuttavaa, lähes koskettavaa musiikkia.

Pitää mennä vähän itseensä, minkä takia erityisesti monet superkuuluisat biisit eivät miellytä korvaani. Ehkä näistä pyörii niin paljon huonoja versioita, että niiden perusteella mielipiteeni on varmaan ollut ihan oikea. Yritän välttää kaikkia levytyksiä tyyliin "100 barokkihittiä", sillä harvoin niissä on kovin hyviä versioita. Kannattaa heti epäillä, jos levyn kansilehdykästä ei meinaa löytää esiintyjien nimiä. On tullut kuunneltua sen verran paljon levyjä, että osaa jo tunnistaa tietyt laadun merkit. Ton Koopman, Anne Harley, suomalaisista Anssi Mattila ja Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch muutamia mainitakseni. Tässä on kiinnostuneille linkki Wikipedian listaan vanhan musiikin ensembleista.

Vaikka Monteverdi on barokin jättinimi, minulle hänen musiikkinsa oli jokseenkin uusi tuttavuus. Tietenkin olen hänen nimensä kuullut, mutta hänen musiikkinsa en ole koskaan paneutunut. Madrigaalit ovat hienoja ja myös hänen oopperansa. Nyt kun musiikkia on kuunnellut melko kronologisessa järjestyksessä, korva tosiaan erottaa hänen musiikkinsa renessanssin teoksista. Tämän ei pitänyt olla mitään faktakirjoitusta, mutta kirjoitanpa kuitenkin: Kuuntele vaikka peräjälkeen Palestrinaa, vaikka Missa Papae Marcellia,  ja sitten joku Monteverdin madrigaali, vaikka Cor mio, mentre vi miro. Itse sain siinä valtavan oivalluksen, siinä kuulee mikä ero! Palestrinan musiikissa harmonia on siis monen itsenäisen melodialinjan muodostamaa kudosta. Monteverdin musiikki kuulostaa tutummalta, koska siinä on sointuharmonia ja basso ja sopraano korostuneita.

Barokin ajankin kirkkomusiikki on minun makuuni. Pyhän Markuksen tuomiokirkko Venetsiassa oli musiikkikeskus, jonne kaikki musiikkielämän huiput (paitsi Bach) kerääntyivät. Siellä käytiin monesta Euroopan kolkasta ainakin opintomatkalla. Monteverdin lisäksi Giovanni Gabrieli työskenteli juuri tässä kirkossa. Kirkkorakennus on itsessään määrittänyt paljon sitä, miten on sävelletty. Erityisesti Gabrieli sävelsi kirkkomusiikkiaan juuri tämän kirkon mukaan. Pyhän Markuksen tuomiokirkko on valtava kirkko, johon eri puolille asetellut kuorot luovat upean kaikuefektin. Kuuntelin levytystä Gabrieli in San Marco, jolle on siis levytetty Gabrielin musiikkia juuri tuossa kirkossa. Levyn perusteella jo kuulostaa upealta. Haluaisin seistä keskellä kirkkoa kuuntelemassa tuota usean kuoron laulua. Kirkkomusiikissa on jotain vaikuttavaa. Ajatteli Jumalaa tai ei, tuollaisessa kirkkomusiikissa on sisuksia myllertävää voimaa.


Onneksi hän uskalsi olla erilainen. Luin, että urkurin virassaan hän oli saanut nuhteita siitä, että hän imprivisoi teoksiaan liian pitkään. Nuhteiden jälkeen hän sai pian uuden puhuttelun. Tällä kertaa syy oli se, että hän soitti liian vähän aikaa. Sen lisäksi hän käytti improvisoinnissaan omituisia sävelyhdistelmiä. Voin kuvitella mielessäni parikymppisen Bachin nakkelevan niskojaan, että soitetaan sitten lyhyemmin, kun kerran pitää. Bachin virka oli hyvin tyypillinen omana aikanaan, eikä häntä silloin edes pidetty suurena säveltäjänä. Tuohon aikaan oli tavallista, että urkuri sävelsi tiettyyn tilaisuuteen musiikin, jota ei ehkä koskaan esitetty uudestaan. Bachin passiot kuulemma aiheuttivat suuren kohahduksen. Onneksi Bach uskalsi säveltää vastoin yleistä tapaa. Kuuntelin Die Kunst der Fugea ja en voi kuin hämmästellä sen nerokkuutta. Olen hyvin epämatemaattinen, enkä edes yritä analysoida Bachin fuugien hienoutta. Ne kuulostavat hyvin moderneilta. Sen lisäksi, että Bach on säveltänyt matemaattista, sääntöihin perustuvaa oivaltavaa musiikkia, hänen sävellyksissään on kyllä hurjasti tunnetta. En nyt ehkä hae tässä sitä d-molli toccatan ja fuugan paatosta. Tulin kuunnelleeksi Johannes- ja Matteus-passiota ja h-mollimessua. Tirautin kyyneleen jos toisenkin.

Barokkiooppera on myös jäänyt minulta aiemmin täysin huomioimatta. Henry Purcellin oopperan Dido ja Aeneas kolmas kohtaus viehätti. Hänen oopperansa ovat hyvin erilaisia muuhun barokkioopperaan verrattuna. Korvamadoksi päätyi aaria Pur ti miro Monteverdin L'incoronazione di Poppea. Voisin hakeutua katsomaan joskus ihan livenäkin.

Kaikesta en silti oppinut pitämään. Händelin Vesimusiikkia ja Ilotulitusmusiikkia eivät päässeet vieläkään suosikkilistalleni. Mielestäni se on jotenkin sisällötöntä musiikkia. Mutta on Händelilläkin hyviä sonaatteja ja oopperoita. Vähän häiritsee, kun en aina pysty selittämään, miksi pidän tai en pidä jostain. En ole niin hyvä musiikin teoriassakaan, että osaisin aina osoittaa, mikä asia musiikissa värisyttää. Sikäli jännää, etten pidä Händelin orkesterimusiikista, kun orkesterimusiikista yleensä pidän. Ennemmin kuuntelisin vaikka Lullyn säveltämää hovimusiikkia.

Barokin ja wieniläisklassismin välissä on parin vuosikymmenen aika, jota kutsutaan rokokooksi. Musiikin kanssa tämä aika paljon barokin kanssa päällekkäinen tyylisuunta on nimeltään galantti tyyli. Hyi kammotus. Mielestäni kamalan epäaitoa ja teeskentelevää musiikkia. Sellaista sievistelevää hipsuttelumusiikkia. Kirjoitin blogiini aiemmin  siitä, että en ole oikein pitänyt barokkimusiikista. Nyt voin sanoa, että olen joskus nuorempana jostain syystä saanut käsityksen, että barokki on juuri tällaista Rameun tyylistä musiikkia. Suurin osa Vivaldista ja Händelistä ei uppoa vieläkään, mutta alan kallistua sille kannalle, että valtaosa barokkimusiikista on oikeasti hyvää.


Galantin tyylin säveltäjäksi luettava Couperin oli kuitenkin yllätys. Törmäsin aiemmin cembalomusiikkiin perehtyessäni Couperinin cembalosarjaan Les Fastes De La Grande Et Ancienne Mxnxstrxndxsx. Aivan hulvatonta musiikkia, hevimättöä. Corelli on säveltänyt myös muita humoristisia kappaleita, mutta toki myös niin sanotusti vakavasti otettavaa musiikkia.

Barokkimusiikin otsikon alle mahtuu kyllä todella monenlaista musiikkia. On jykevää ja paatoksellista, koomista, hassua ja kaunista. 

Länsimaisen musiikin historia -ohjelmasarjan osa 3/8 Radio Moreenissa to 14.3.2013 ja 21.3.2013 klo 17.30-18.

Vanhakin animaatio toimii

Tampereen elokuvajuhlilla oli onneksi katsottavaa myös lapsille. Minikinossa sai katsoa 16-millisiä elokuvia projektorin hurinassa. Vasta bussissa matkalla Tullikamarille tuli mieleen kysyä omalta tytöltäni, että mitä hän tietää elokuvien tekemisestä. Eipä paljon tiennyt. Yritin selittää sen minkä osasin kuvausprosessista, mutta hienointa oli näyttää paikan päällä filmiprojektorit, joissa filmikelat pyörivät. Isoissa elokuvateattereissa katsoja näkee vain kankaalle heijastuvan kuvan. 7-vuotiaalle tuntui olevan hieno kokemus nähdä, mistä ne kuvat sinne kankaalle tulevat.

Minikinossa nähtiin Heikki Prepulan Kolme pukkia (2002), Co Hoedemanin Hiekkalinna (1977), Prepulan Taikahattu (1987), Thomas Gaylen Poika ja lumihanhi (1984) ja Camilla Mickwitzin ...Ja sinusta tulee pelle (1985). Nämä viisi lyhytelokuvaa muodostivat toimivan kokonaisuuden. Monta eri tapaa tehdä animaatiota ja kertoa tarinoita.

Viime viikolla Yle ilmoitti Pelle Hermannin uudelleenleikkaamisesta, koska tämän päivän lapset eivät malta katsoa liian pitkiä ottoja ja hidasta toimintaa. Olen minäkin lapsena katsonut Turtlesit ja Prätkähiiret, mutta ehkä nekin ovat kesyjä Monsunoihin ja muihin verrattuna. Niitä en tosin ole katsonut, joten en tiedä niistä nimeä enempää. Lastenohjelmien muuttumisesta puhutaan aina silloin tällöin. Menin katsomaan Minikinon elokuvia sillä silmällä, tuntuuko 30 vuotta vanha animaatio auttamatta vanhentuneelta. Minun mielestäni ei. Oli mielenkiintoista seurata myös sitä, kuinka lapset omani mukaan lukien seurasivat näitä vanhoja animaatioita.

Näytöksen aloitti tarina Kolme pukkia. Kaikki tietävät, että siinä kolme pukkia kulkee vuorollaan sillan yli, ja peikko uhkaa syödä heidät. Pukit vuorollaan käskevät peikkoa odottamaan seuraavaa, isompaa pukkia. Lopulta peikko jää ilman ateriaa ja pukit viilettävät vapauteen.

Vaikka tarina oli tuttu, Prepulan toteutuksessa riitti seurattavaa. Pukkien määkiminen ja muut äänet loivat elokuvalle rytmin. Pukit olivat hahmoina hauskoja hölmöjä, jotka kuitenkin osasivat naruttaa peikkoa. Prepula päättää tarinan totutusta poiketen. Kun pukit ovat jo kaukana, kuvassa näkyy valtavan peikon jalka. Alkaa kamala läksytys, miten pikku peikko saattoi päästää pukit menemään. Voi ressukkaa, sehän vasta opetteli pukkien nappaamista sillalta! Täytyy huomauttaa, että tässä animaatiossa ei käytetty sanoja, mutta juonen kulku ja hahmojen aivoitukset tulivat selväksi. Tosin minun 7-vuotiaani ei havainnut isoa peikkoa lainkaan, eikä siis huomannut lopussa mitään outoa.

Prepulan suoraviivainen tyyli näkyi myös Taikahatussa, joka oli näytöksen elokuvista oma suosikkini. Se oli samaan aikaan yksinkertainen ja kekseliäs. Tarinassa mies kulkee pellon viertä, ja aurinko porottaa kuumasti kaljua. (Aurinko muuten on sama, joka nähtiin Kolmessa pukissakin.) Mies nappaa hatun linnunpelättimen päästä, ja siitä hauskuus alkaa. Itsepäinen hattu menee minne tahtoo ja mies seuraa perässä. Hattu pomppii ees taas, muuttuu linnuksi, taikurin hatuksi pupuineen... Lopulta mies tajuaa, että ilman hattua pelätti ei saa lintuja ajettua pois ja jättää hatun pelätille. Yksinkertainen komiikka upposi myös lapsiin. Sellaista kikatusta ei muiden animaatioiden aikana kuultu. Minuun Taikahatun hallittu yksinkertaisuus iski, mutta oma lapseni tyytyi tuhahtelemaan pienempien kikatuksille. "Mitä hauskaa tässä muka oli." Salaa kuitenkin tykkäsi.

Hiekkalinna on Hiekkamiehen oma maailma. (Kuva: Tampereen elokuvajuhlien pressikuva.)

Kanadalaisen Co Hoedemanin Hiekkalinna on Oscarillakin palkittu tarina Hiekkamiehestä, joka rakentaa hiekasta oman maailmansa. Pääjalkainen Hiekkamies kaivautuu hiekasta ja luo itselleen ystäviksi omituisia otuksia. Jollakin on pää ja kolme jalkaa, jollakin strutsin jalat ja elefantin pää. Kaikki hieman erikoisia, mutta yhdessä he rakentavat hienon linnan. Yhteistyö sujuu, vaikka välillä vähän kinataankin.

Minusta Hiekkalinna otuksineen oli kultainen. Hahmot ovat suloisia, kuin 3-vuotiaan piirtämiä. Varmaan lasten mielestä on hauska katsoa kolmijalkaisen otuksen vaappumista ja käärmeiden piirtämiä kuvioita hiekassa. Hiekkaotuksilla on juhlat ylimmillään, kun hiekkamyrksy tulee ja peittää kaiken alleen. Lopulta maisema näyttää samalta kuin ennen Hiekkamiehen tuloa. Näkyy vain tonneittain hiekkaa. Elokuvasta tulee hauska ajatus siitä, mitä kaikkia pieniä maailmoja onkaan olemassa, mistä me emme tiedä mitään. Monissa elokuvissa seikkailee pikkuruisia luonnossa tai maan sisällä seikkailevia otuksia. Mitä jos oikeasti olisi tuollaisia Hiekkamiehiä maailmoineen? Hiekkalinnan voi käydä katsomassa NFO:n eli Kanadan elokuvakomitean sivuilta.

Toinen kanadalainen animaatio Poika ja lumihanhi kertoi perinteisen tarinan ystävyydestä ja oikein tekemisestä. Elokuvassa poika näkee muiden lasten kiusaavan loukkaantunutta hanhea ja pelastaa sen. Poika hoivaa hanhea ja heistä tulee ystävät. Syksyllä kuitenkin hanhi lähtee lajitovereidensa kanssa etelään. Pojalle tulee hirmuinen ikävä. Keväällä hanhi tuo kaikki hanhikaverinsa katsomaan poikaa. Vaikka hanhi lähtee taas taivaalle, pojalle tulee hyvä olo.

Minun tyttöni osasi kyllä kertoa selkeästi animaation teeman, mutta totesi elokuvan olleen ihan lälly. Lällyys ilmeisesti on jotain, mitä nykyään ei muka voi lapsille näyttää. Tai sitten se on tuo 7-vuotiaan ikä, ettei voi myöntää pitävänsä jostain noin herkästä. Tämäkin elokuva on katsottavissa NFO:n sivuilla.

Näytöksen neljässä ensimmäisessä elokuvassa ei ollut puhetta. Niiden aikana projektorin hurina loi mukavaa tunnelmaa. Viimeinen elokuva, Camilla Mickwitzin ... Ja sinusta tulee pelle, taas kärsi vähän taustamelusta. Ainakin minun piti kunnolla keskittyä saadakseni kertojan puheesta selvää.

Pidän Mickwitzin tyylistä. Kaikille tuttuja ovat Pikku Kakkosen alkutunnus ja Varokaa heikkoja jäitä. Minä olen lukenut tytölleni Jason-kirjoja ja myös ...Ja sinusta tulee pellen. Tätä animaatiota en ole ennen nähnyt, eikä ole mitään syytä epäillä ettei se toimisi.

Tarina kertoo isosisko Juliasta, jota tympii jäädä hoitamaan Jonni-veljeä kauppareissun ajaksi. Julia aikoo ruveta sirkuksen tähtiesiintyjäksi yhdessä sinisen hevosensa kanssa. Pikkuveli kelpaa orjaksi. Tarinassa Julia kohtelee veljeään aika kurjasti, jättäisi autiolle saarellekin. Jo kirjaa lukiessani minun korvaani on aina särähtänyt se, että kun Jonni itkee hevosen selässä lentävän siskonsa perään, Julia palaa hakemaan tätä ja toteaa jotain tähän malliin "Tyhmä Jonni, enhän minä sinua jätä. Kokeilin vain siipien toimivuutta." Koko tarina siihen pisteeseen saakka on ollut Julian haaveilua siitä, kuinka hänestä tulee mahtava, ja veljestä tyhmä pelle, jonka mokailulle kaikki nauravat. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin ja sisarukset ovat kuin parhaat kaverit.

Kaipa tämä tarina kertoo aika todenmukaisesti leikki-ikäisten sisarusten suhteesta. Puheissa voidaan olla viemässä veljeä kirpputorille, mutta pohjimmiltaan ei haluta mitään pahaa.

Minikino oli onnistunut kokonaisuus. Sen perusteella, että lapset yleisössä tuntuivat katsovan keskittyneesti kaikki elokuvat, voisin päätellä, että vanhakin animaatio toimii tämän päivän lapsille. Kun tarinat toimivat ja toteutus on upea, ei tarvita räminää ja räiskettä mielenkiintoa ylläpitämään. Ainakin minulla oli mukava lauantaiaamu.

Avantgardea lyhyesti

Tampereen elokuvajuhlilla on esitetty vuodesta 2007 sarjaa Lyhytelokuvan kaanon, jossa näytetään lyhytelokuvan merkkiteoksia. Tänä vuonna kaanonissa nähtiin Charles Sheelerin ja Pauls Strandin ohjaama Manhatta (1921), René Clairin Entr'acte (1924), Quayn veljesten The Street of Crocodiles (1986), Ilppo Pohjolan P(l)ain Truth (1993) ja Luis Buñuelin Un Chien Andalou (1928).

Ajanpuutteen vuoksi menin katsomaan näytöstä ilman perehtymistä esitettäviin elokuviin. Vain Andalusialaisen koiran olin nähnyt aiemmin, muista tiesin vain nimet. Nyt jälkiviisaana voi sanoa, että mikäli olisin lukenut elokuvista edes perustietoja ennen niiden näkemistä,
olisin katsonut niitä aivan eri silmin. Mutta ei kai ole olemassa väärää tapaa
katsoa elokuvaa.

Yleisesti ottaen pidän elokuvista, jotka eivät ole liian alleviivaavia vaan antavat mahdollisuuden oivaltaa, joskus jättää oivaltamatta. Pidän elokuvista, joista joka katselukerralla löytää jotain uutta. Kuitenkin minun aivoni etsivät automaattisesti audiovisuaalisesta kerronasta kompositionaalista motivaatiota ja muita sääntöjä. Välillä ihan raivostuttaa, jos selkeästi osoitettu yksityiskohta osoittautuukin merkityksettömäksi. Eli jos elokuvassa näytetään tarkkaan vaikkapa jonkun paperin putoaminen kadulle, minä odotan, että se lappu oli tärkeä ja siihen vielä palataan juonessa. Näytöksen teema, avantgarde, oli siis itselleni pieni haaste. Avantgardessa kun melkeinpä tarkoituksena on välttää sääntöjä ja yleisiä olettamuksia.

Vanhoja elokuvia, ja etenkin vanhaa avantgardea, katsoessa tulee ajateltua, miten ne elokuvan ensi-illan aikana eläneet ihmiset ovat sen kokeneet. Manhatta ei näyttänyt minun silmääni mitenkään ihmeelliseltä, tuollaista kuvaahan näkee nykyään joka paikassa. Mutta vuonna 1921 elokuvan kerronta, tai sen puute, on varmasti ollut erikoista. Manhatta on kaupunkikuvaus, joka koostuu erillisistä kohtauksista. Pitkiä ottoja kaupungin arjesta. Kuvissa käy välillä kamala vilinä, muttei elokuvassa tapahdu mitään ihmeellistä. Elokuvassa ei ole juonta tai päähenkilöä. Tai päähenkilö on Manhattan ja kaikki sen ihmiset. Ihmiset kulkevat kadulla, työmiehet rakentavat pilvenpiirtäjiä. Kuvissa on paljon Manhattanin korkeita rakennuksia Elokuvaa oli mielenkiintoista katsoa tällaisen 2010-luvulla eläjän silmin. Manhattan on ollut 90 vuotta sitten suurkaupunki, jolle nykypäivänkin Helsinki kalpenee. The J. Paul Getty Museum on laittanut Manhattan kaikkien katsottavaksi YouTubeen.

Entr'acte (1924) oli hulvaton. Kuvien epäloogista yhdistelyä, erikoisia kuvakulmia, ajan ja paikan mahdottomia yhdistelmiä. Hurjaa tykin ja aseiden piippujen kohdistamista suoraan yleisöön ja uskaliasta balettitanssijan kuvausta alhaalta päin. Kaikkien kuvakerronnan sääntöjen mukaan ballerinan vartalon ja käsien näyttämisen jälkeen kuvaan tulevat kasvotkin olisivat ballerinan. Entr'actessa ne kasvot olivat parrakkaan miehen. Minä ihan säikähdin ja epäilin hetken aikaa, oliko balettitanssija parrakas mies? No ei ollut. Elokuvassa mies tippuu katolta suoraan omiin hautajaisiinsa. Hautajaissaattueessan arkkua vetää kärryissä kameli ja perässä tuleva hautajaiskansa loikkii kummallisesti. Mies syö leipää, joka roikkuu tästä arkunkuljetuskärrystä. Aloin pohtia, että onko ruoka hautajaissaattueessa ollut oikeasti tapana jossain. Jos on, on varmaan ollut täysin pöyristyttävää, että elokuvassa joku syö sitä ruokaa. Entr'actessa on monia yllättäviä tapahtumia ja älyttömyyksiä, mutta silti juonessa pysyy kärryillä.

Elokuvaa katsoessani en oikein tajunnut, mihin välillä näytettävä ballerina liittyi. Elokuvan jälkeen luin Wikipediasta, että Entr'acte on ollut ensiesityksessään nimensä mukaisesti välisoitto Relâch-nimisessä baletissa. Sen tiedon valossa se kaikki loikkiminen ja muu hassu liikehdintä aloikin vaikuttaa tanssiparodialta. Aluksi olin vain ajatellut, että se pomppiminen on vain dadaistista protestia kaikelle vakavalle taiteelle. Ehkä se oli sitä, balettiin kohdistuen. Ajattelin jo, että mitä vakava balettiyleisö on tuuminut nähdessään väliajalla jotain tällaista? Eric Satie, baletin kirjoittanut Francis Picapia ja muita aikansa taiteilijoita pomppimassa typerästi filmillä. Sitten luin lisää Relâch-baletista. Se oli tarkoitettu dadaistiseksi pilaksi koko juttu. Haluan ehdottomasti nähdä tämän baletin!

Sekä baletin että Entr'acten musiikin on säveltänyt Eric Satie. Kuuntelin tätä musiikkia Spotifystä, mutten pysty varmaksi sanomaan, oliko Filkkareilla kuultu pianonsoitto juuri tätä musiikkia. (Mieheni on sitä mieltä, ettei ollut.) Jos pianisti ei soittanut Satien musiikkia, mitä sitten? Ja minkä ihmeen takia ei olisi soittanut sitä, mitä tähän elokuvaan oli sävelletty? Lyhytelokuvan kaanon -näytöksessä kuultu pianomusiikki oli ehkä hieman simppelimpää ja tasapaksumpaa kuin tämä nyt kuuntelemani Satien musiikki. Joka tapauksessa, Entr'acte on yksi ensimmäisistä elokuvista, jossa musiikki ja elokuvan tapahtumat on pyritty synkronoimaan. Satien musiikki koostuu pienistä toistuvista palasista, joita toistetaan, kunnes elokuvassa tullaan seuraavaa musiikkipalikkaa vaativaan kohtaan. Kyllä näytöksessä kuultu pianomusiikkikin mukaili elokuvaa kiihdyttäen aina hautajaiskulkueen juostessa jne. Silti olisin halunnut kuulla sen alkuperäisen musiikin, vaikkakin pianosovituksena.

Näytöksen kolmas elokuva, Quayn veljesten stop motion -animaatio Street of Crocodiles, oli mielenkiintoista katsottavaa, mutten ehkä täysin ymmärtänyt sitä. Ensin joku mies saa sylkäisemällä liikkeelle pölyisen koneen laatikossa. Nukke herää henkiin ja mies vapauttaa sen leikkaamalla siimat poikki. Nukke seikkailee laatikon maailmassa, jossa on paljon itsestään liikkuvia ruuveja ja mekanisia toimintoja. Jossain välissä nukke päätyi Korkotiilikujalle. En keksi, miksi ruuvit liikkuvat tai mitä ne koneet tuottavat. Pölyisessä laatikon maailmassa on mm. tissiään hiplaava ylilaiha mallinukke ja pelottavan näköisiä tyhjäpäisiä räätälinukkeja. Jotenkin kafkamaista.

Tämä elokuva tuntuu hyvin metaforiselta, mutten aina keksi, mitä metaforia ne ovat. Ehkä jotain materialismiin liittyvää. Ehkä jo hylätyksi joutuneet nuket tuottavat Krokotiilikujalla tavaraa? Seksuaalisuus on selkeä teema, mutten tajua mihin seksuaalinen kuvasto viittaa. Mikä oli se peniksen kuvan edustalle asetettu kiveksiä muistuttava maksa, johon oli tökitty neuloja?  Elokuvassa kaikki materia on kuitenkin jotenkin inhmilillistä, välillä kirjaimellisesti lihallista. Ehkä havaittavissa oli samaan aikaan inhimillisen esineellistämistä ja esineiden inhimillistämistä.

Street of Crocodiles on hienoa katsottavaa, vaikkakin välillä karmivaa. Värimaailma on mustan harmaa ja tunnelma muutenkin synkkä. Myös musiikki tekee laatikon maailmasta synkän. Rosoisia jousia, konemaisia kolinoita ja vinkunoita. Brightonin elokuvafestivaali Cinecity Festival on linkittänyt pätkän elokuvasta Youtubeen. (En halua linkittää tänne mitään videoita, joiden voisi epäillä olevan laittomia kopioita.)

Minä en ymmärtänyt elokuvasta paljonkaan, joten etsin netistä viisaampien tulkintoja. Luin analyysiä Senses of Cinema -sivustolta. Kuitenkin minun on todettava, että tuo analyysikään ei avannut minulle ihan kaikkea ja löysin myös eriäviä mielipiteitä. Katsoin elokuvan uudelleen, mutten vieläkään nähnyt löytänyt lapsi–vanhempi-teemaa. En myöskään nähnyt siellä räätälin pajassa mitään strip tease -esitystä. (Minusta ne nuket vaan pyörivät päähenkilön ympärillä ihan ilman mitään seksuaalista teasea.) Elokuvassa on kyllä paljon seksuaalista, ehkä jopa perverssiä.

Quayn veljeksten animaatio on vuodelta 1986, mutta alkuperäinen tarina on puolalaisen Bruno Schulzin novellista vuodelta 1934. Elokuvan lopussa nähdään tekstikatkelma Bruno Schulzin novellista. Siinä kerrotaan, että Krokotiilikuja on kaupungin myönnytys modernismille ja korruptiolle. Siellä mikään ei menesty, mikään ei saa päätepistettään. En silti tajua. Pitäisi lukea se novelli.

Näytöksen elokuvista Ilppo Pohjolan P(l)ain Truthilla oli mielestäni selkein teema. Avantgardea se oli hurjan kuvakerrontansa vuoksi, mutta tässä elokuvassa ei tarvinnut pohtia, mistä elokuva kertoo. P(l)ain Truth käsittelee väärässä sukupuolessa elämisen ja sukupuolen vaihtamisen problematiikkaa. Lopputeksteistä selviää, että elokuva pohjautuu aivan oikean ihmisen, Rudin, kokemuksiin ja ajatuksiin.

Elokuvassa poltetaan tyttölapsen kuvia ja teipataan tissejä litteiksi. Hävitetään kaikki tuntomerkit ja muistot naiseudesta. Kaikkea sukupuolen vaihtamiseen liittyvää byrokratiaa kuvataan kuvan yli vyöryvällä lomaketekstillä, jota ei ole tarkoituskaan ehtiä lukea kokonaan.

Ainoa kohtaus, jota ei heti osaa liittää aiheeseen, on koulutyttö pulpetin ääressä kirjoittamassa L-kirjaimia toisensa perään. Välillä miesopettaja iskee karttakepillä sormille. Onko tällainen tapahtuma ollut vaikuttamassa haluun olla jotain muuta kuin tyttö? En tajua.

P(l)ain Truth oli tietyllä tavalla näytöksen elokuvista ällöintä katsottavaa. Oma reaktioni on siitä mielenkiintoinen, että alastomia mies- ja naisvartaloita näkee televisiossa nykyään alvariinsa. En kuitenkaan halua nähdä kroppaa, joka on jotain siltä väliltä. Enkä halua nähdä lähikuvaa lapsen syntymästä täysin varoittamatta. Ehkä koko elokuvan ydin on siinä, ettei minulla katsojana voi olla mitään käsitystä siitä, mitä Rudin päässä liikkuu. En voi käsittää, miltä tuntuu vihata omaa kaunista naisvartaloaan, jos on mieleltään karvainen mies. En tajua, miten väärä sielu ja väärä ruumis ovat voineet joutua samaan pakettiin. Se tuli selväksi, että tuskaista on heillä, jotka kokevat ristiriitaa henkisen ja fyysisen sukupuolensa välillä. Elokuva nostaa esiin myös sen kysymyksen, kuinka pakollista sukupuolen määrittäminen on ylipäätään.  En tiedä miksi minulle tuli tästä elokuvasta hyvin vahva olo, etten halua nähdä tätä uudelleen. On paljon helpompaa katsoa televisiosta niitä dokumentteja transseksuaalisuudesta, epäselvästä sukupuolesta tai sukupuoltaan vaihtaneista, joissa nämä ihmiset istuvat ja kertovat kameralle tarinaansa. Ei rajuja kuvia ja ahdistavaa musiikkia katsojaa riivaamassa.

Andalusialaisen koira on sokeeraavaa järjettömyyttä (Kuva: Tampereen Elokuvajuhlien pressikuva.)

Ensikosketuksen elokuvaan Le Chien Andalou eli Andalusialainen koira sain joskus 12-vuotiaana Lontoossa. Siellä näin elokuvamuseossa stillkuvana veitsen, joka on alkamassa leikkata silmää. Se kuva on edustanut mielessäni elokuvan ällöttävyyttä pitkään. Näin Andalusialaisen koiran ensimmäistä kertaa viime syksynä telkkarista. En tajunnut. Nyt filkkareilla ajattelin ymmärtää vähän enemmän.

Andalusialainen koira on Luis Buñuelin ja Salvador Dalin mestariteos, jota pidetään yhtenä lyhytelokuvan huipuista. Elokuvan tapahtumissa ei ole järjen hiventä, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Elokuvassa ei tunnu olevan edes sisäistä logiikkaa. Elokuva leikittelee ajan ilmauksilla, kuten "kahdeksan vuotta myöhemmin". Oikeasti nuo ajan ilmaukset ovat yhtä tyhjän kanssa, eivät kerro mistään mitään. 

Yllätyksellisyys on avantgarden suola. Entr'actessa se toi elokuvaan ennen kaikkea huumoria. Andalusialaisen koiran yllätyksellisyys on ällötystä. Katsoja ei voi mitenkään arvata, että jonkun olkkarissa on valmiiksi viriteltynä köyden päässä pari flyygeliä kuolleilla aaseilla kuorrutettuna, pari pappia (, joista toinen on muuten itse Salvador Dali) ja muuta rojua. Ällöttäviä kuvia, ällöttävää käytöstä. Elokuvalla on selvä tyylillinen yhteys Dalin taiteeseen, mistä näkyvimpänä esimerkkinä kädestä ulos mönkivät muurahaiset. Juonikin on yllätyksellinen. Välillä Andalusialaisessa koirassa on juoni, joka etenee. Sitten tapahtuu taas jotain, millä ei ole mitään tekemistä aiemmin nähdyn kanssa. Elokuvaan tupsahtelee uusia henkilöitä tuosta vaan, kerrostalon ovesta pääsee helposti suoraan rannalle. Samat tavarat ovat eri ajassa ja eri henkilöiden käsissä. Kaikki tämä tapahtuu argentiinalaisen tangon säestyksellä.

En halua edes lukea mitään analyysejä. Minulla on sellainen olo, että jos yritän löytää tästä jotain suuria merkityksiä, Buñuel ja Dali nauravat haudoissaan. Minusta tuntuu, että järjettömyys ja epäloogisuus on tämän elokuvan idea. Se nauraa kaikille niille, joiden mielestä kaiken on merkittävä jotain.

En edes tajua, miksi elokuvan nimi on Andalusialainen koira. Yhtään koiraa ei näy koko elokuvassa, paitsi pieni miniatyyrikoira aivan lopussa. En tajua, mutta se tässä varmaan on tarkoituksenakin.

Jotenkin näiden elokuvien katsomisen jälkeen tuli sellainen hölmö olo. Haluaisin lukea jonkun viisaan analyyseja siitä, mitä nämä kaikki halusivat sanoa. Toisaalta, sellainenhan sotisi vähän avantgarden ajatusta vastaan. Avantgarden tarkoitus on näyttää jotain, mitä en osaa odottaa.