Katti Matikaisen Mau-ahtava Suomi oli kiva, mutta ohut

Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jahkimisen takia jotain jää kokonaan näkemättä. Aikomus katsoa Pyynikin kesäteatterin Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi -lastenesitys kyti mielessä jokseenkin siitä hetkestä lähtien, kun siitä ensi kertaa kuulin. Minä en tykkää varailla lippuja viikkoja etukäteen ja lomabudjetin riittävyyskin mietitytti, joten asia jäi.

Viime viikonloppuna 3-vuotias muisteli taas Tampereen teatterin ohi kulkiessamme, että tuo on se talo, missä katsottiin Tuttiritaria, ja voitaisko katsoa uudestaan. Ajattelin, että pakkohan pojan on päästä taas teatteriin! Esityspäiviä ei ollut Katti Matikaiseen kuin pari jäljellä, joten kreivin aikaan olimme liikkeellä.

En ollut liiemmin perehtynyt esitykseen etukäteen. Katti Matikainen on toki tv:stä tuttu, mikä tässä samoin kuin Tuttiritarin tapauksessa tuntui helpottavalta seikalta. Ei paljon tarvitse perehtyä, kun päähahmon tietää etukäteen, etenkin kun sitä esittää juuri se aito ja oikea näyttelijä. Teoksen kirjoittamisesta, näytelmäsovituksesta ja laulujen sanoituksista vastasi itse Katti Matikainen eli Silja Sillanpää. Ohjaajana Janne Pellinen ja tuotannosta vastasi Kulttuuriosuuskunta Kaje.

Miljöö on Pyynikillä upea!

Esityksen juoni menee kutakuinkin näin: Katti Matikainen, Nakki Rakki ja Humppakerho on matkalla humppafestivaaleille. Humppabussilla matkataan sinne kotimaan kesäkiertueen kautta.  Mummoa etsitään joka välissä, koska sillä on ramppikuume ja se viilettää vikkelästi omia reittejään.

Näytelmän otsikko viittaa suureenkin Suomen kierrokseen, mutta aika tyngäksi se jäi. Pohjanmaalla piipahdettiin perinneruokien parissa pitempi tovi, mutta muuten ei jäänyt oikein edes mieleen, että missä metsäretkeiltiin ja oliko matkan varrella edes muita paikkoja. Monia paikannimiä kyllä vilisi alun Reissulaulussa, mutta ihan Suomi-matkailun tuntua ei syntynyt. Näytelmällä oli mittaa kohtuulliset 45 minuuttia, mutta olisi Humppakerholle muutama lyhytkin lisäpysähdys mahtunut. Toki näytelmän kesto oli juuri passeli pienimpien katsojien kannalta. Mitään penkeissäkiemurteluefektiä en katsomossa huomannut.

Yhtenä teemana esityksessä oli Katti Matikaisen mokailut. Katti Matikainen ei onnistunut klimppisopan kokkailussa ja päästi hölmöyksissään Raija-Vuohen lieasta. Mokalaulussa laulettiin varmaan jotain, että kaikki mokaa ja ei haittaa, mutta moraaliopetuksiin ei tässä esityksessä päästy. Sitä, että mokailua ei tarvitse pelätä ja yritetään vaan uudestaan, ei taidettu sanallistaa muualla kuin laulussa, josta en muista enää muuta kuin "voi turskatti". Joka tapauksessa teema jäi vähän ohueksi.

Näin esityksen eilen, mutta jo kotimatkalla jouduin toteamaan, etten muista sitä kovin hyvin. 3-vuotiaskin totesi hetki esityksen jälkeen, ettei muista enää lauluja. Tosin esityksen lempijuttuja kysyttäessä hän vastasi "ne kohdat, joissa ei laulettu". Lauluissa ja niiden esityksissä ei mielestäni sinällään ollut vikaa. Humppakuoro oli oikein sympaattinen, Lempäälän mieskuoro ja Laulu-Siskot hyvin rooliin sopivia. Kävi mielessä, että minäkin halua laulaa kuorossa, jos sitä kautta pääsee tällaisiin esityksiin!

En tiedä johtuuko tämä sitten osittain kesäteatteriympäristöstä, että laulun sanat eivät aina kulkeutuneet aivoihin asti, eivätkä sinne asti päässeet pysyneet siellä. Mielestäni pääosin kuulin ihan hyvin. Tänä seuraavana aamuna herätessä mielessä pyörähti pätkä Perinneruokalaulua, mutta nyt en saa muistumaan mieleen siitä humpasta säveltäkään enkä sanaakaan. Sikäli jännä homma, että tietyt laulut toukokuisesta Tuttiritari-näytelmästä muistuvat mieleen hyvin ja korvamatoja soi pitkän aikaa esityksen jälkeen. Se on sitten eri asia, onko korvamadot hyvä vai huono seuraus lastennäytelmän katsomisesta.

Esityksen hahmot ovat loistavia. Katti Matikainen on vähän säheltävä, mutta reipas ja hyväntahtoinen kissa, Nakki Rakki (Ville Mononen) faktanakkeja jakeleva vähän fiksu, mutta pallon nähdessään sekoileva koira. Hilla Pieksu (Johanna Ala-Siurua) on humppakerhon hanuristi ja Naapurin Topi (Seppo Paajanen) on kravatti kireällä. Muista hahmoista on mainittava pojan suosikki "se iso mies" eli Alfredo (Paajanen), puujaloilla kävelevä akrobaatti ulkomailta. Esityksen suola onkin hyvät hahmot ja hyvät esiintyjät. Vaikka tarina itsessään jätti itselleni vähän onton olon, sanon silti, että hyvä te kaikki, jotka olette esityksen tänä kesänä nähneet ja koittakaa te loput ehtiä vielä tänään viimeisiin esityksiin.

Teemalla "kevyttä kesäteatteria lapsille" Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi on oikein kelpo esitys. Ehkä juurikaan kesäteatteriin siitä ei ollut syytä tehdä tuon raskaampaa sisällön tai pituuden puolesta. Mikä tärkeintä, 3-vuotias pieni poika siinä sylissäni tuntui nauttivan joka hetkestä. Hän ei pitkästynyt, pelännyt, kiemurrellut tai mölissyt. Kaikista tärkeintä on se, että sain jakaa tuon hetken lapseni kanssa. Kotimatkalla riitti iloista juttua etenkin Alfredosta. Olen mielestäni käyttänyt 30 euroa viisaasti!

Ostin ennen esitystä erittäin kohtuulliseen euron hintaan käsiohjelman. Siellä lukee Katti Matikaisen "kutsu" mukaan Humppabussiin: "tyhjiä paikkoja on 828". Myös näytelmän alussa mainittiin, että me kaikki yleisössä ollaan Humppabussissa. Tämä loi odotusarvoa jonkinlaisesta osallistavasta teatterista, mutta tämä me humppabussilaiset saimme vasta lopussa huutaa "joo" kysymykseen, olemmeko valmiita festareiden pääesitykseen. En ole sitä mieltä, että lastenesityksen olisi välttämättä oltava jotenkin osallistava, mutta kun sellainen odotusarvo ladattiin, ihmettelin, ettei sitä juuri ollutkaan. Jos osallistetaan, niin osallistetaan sitten kunnolla. Minulle annettiin ymmärtää, etten ole vain "katsoja", vaan "yksi humppabussilaisista". Mitään muuta kuin sivustakatsojan roolia ei silti tarjottu, vaikka muka Matikaisen ja kavereiden kanssa samalla bussilla reissattiin. Olisi ollut niin hyvät asetelmat laulattaa jotain simppeliä tai tehdä vaikka hauska äänenavaus tai treenata tanssimuuveja.

Pyynikin kesäteatteri on upea paikka, mikä tuo nostetta varmaan esitykseen kuin esitykseen. Pyörivä katsomo on kiva ja lapsen mielestä selvästikin vähän jännä. Joillakin oli mukana istuinpehmusteita tai vilttejä, mutta ilmankin pärjäsi. Tässä katsomossa lyhyet jäävät pitkien takana aika pimentoon, joten pakko oli pitää poikaa sylissä, eikä siltikään ihan kaikkea nähnyt. Riittävän hyvin ilmeisesti kuitenkin.

Tuttiritarille 10 pistettä ja Kaija Koo -merkki

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus 

Tampereen Teatteri 7.5.2017

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti


Ohjaus Mikko Viherjuuri


Lavastus- ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto


Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää


Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul


Valosuunnittelu Raimo Salmi


Äänisuunnittelu Ivan Bavard, Jaakko Virmavirta

Olin pitkään ajatellut, että pitäisi viedä 3-vuotias poikani teatteriin. Joskus pikkuvauvana hän on ollut katsomassa vauvateatteria, mutta sen jälkeen ei mitään. En voinut vastustaa Supermessuilla bongaamaani tajousta, vaan ostin kympin kappale minulle ja pojalle liput Tampereen Teatterin esitykseen Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus. Varmistin vielä lipunmyyjiltä, että sopiihan esitys 3-vuotiaalle. Kestoa on kaksi tuntia väliaikoineen, joten tuon ikäiselle esitys on kestoltaan pitkä. Sisällön sanottiin kyllä sopivan.

Kun kerroin pojalle, että tulossa on Tuttiritari-esitys, hän alkoi oikein odottaa sitä. Teatteri oli hänelle varmaan outo juttu, mutta Tuttiritari tietty Pikku Kakkosesta tuttu. Monta kertaa hän ehti kysyä, joko tänään on se esitys. Vihdoin se päivä koitti! Minuakin vähän jännitti, kun mietin, kuinka poika viihtyy.

Varasimme väliaikatarjoilut ja menimme hyvissä ajoin istumaan saliin. Ajattelin, että olisi hyvä päästä vähän ääneen ihmettelemään lavasteita ja teatterisalia ylipäätään. Paikalla oli useampi ryhmä eskarilaisia tai pieniä koululaisia. Muiden lasten touhut tuntuivat kiinnostavan poikaa aika lailla. Ostin käsiohjelmankin, niin pystyimme tutustumaan esityksen hahmoihin etukäteen. Kotona siitä on ollut paljon iloa tehtävineen kaikkineen vielä jälkeenpäin. Kannatti siis ostaa!

Esityksen alkaessa poika keskittyi siihen täysin. Lavalle ilmestyi kyläläisiä ja piimäpurkkeja ja pienen odottelun jälkeen se Tuttiritarikin. Juoni on simppelisti tämä: Kuninkaan neuvonantaja Suolanen keksii ovelan juonen päästäkseen valtaan. Kuningas kun ei lukenut pientä pränttiä, tuli allekirjoittaneeksi paperin, jossa valta siirtyy Suolaselle, mikäli Prinsessa Esmeralda ei ole paikalla antamassa kykykilpailun palkintoa. Kun Suolasen Sudet kaappaavat prinsessan, Suolanen saa odotella valtaanpääsyä. Paitsi tietysti käy niin, että Tuttiritari tulee ja pelastaa, taikatutit muuttavat pahikset hyviksiksi ja kaikki on hyvin. Aika perinteinen tarina, mutta ainakin omalle pojalleni varmaan ensimmäinen kunnon esittely tähän juonikuvioon.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut tähän blogiin lasten musikaaleista, joissa lauletaan epävireisesti. En halua maksaa sellaisesta, tai viedä lapsiani sellaista katsomaan. Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus oli todella viimeisen päälle tehty esitys. Puvustukset ja lavastukset olivat hauskoja ja hyvin toteutettuja. Jukka Leistin sävellykset tekivät tietty esityksestä musikaalin isolla ämmällä. Hyviä, korviin jääviä melodioita, niin nopeaa kuin rauhallistakin kappaletta, hauskoja sanoituksia.

Esityksen alkupuolella ajattelin kritisoida esitystä siitä, ettei puheesta aina meinannut saada selvää, kun puhuttiin niin nopeasti. Aika nopeasti hoksasin, että lapsiyleisöähän se erityisen paljon naurattaa, kun puhutaan tosi nopsaan ja senatkin menevät sakaisin. Minuakin nauratti monta kertaa. Tuttiritarin hahmo on mainio. Kyllähän se naurattaa, kun Tuttiritari sekoilee puheissaan ja lopulta katsoo kieroonkin. Esityksessä kuultiin paljon hauskoja sutkautuksia, kuten tuo otsikon Kaija Koo -merkki.

Tarinassa oli hurjiakin kohtia, ja tunnelma välillä synkeäkin. Esityksessä erityisen taitavaa oli mielestäni se, kuinka pelkoa ja jännitystä hallittiin: katsoja päästettiin hetkittäin jännityksen ja pienen pelonkin valtaan, mutta todella nopeasti tuli tunnelman käänne huumorin avulla. Tarkkailin omaa poikaani, eikä hän tuntunut pelkäävän.

Hahmoista Jukka Leistin esittämän Tuttiritarin lisäksi mieleen jäi erityisesti Risto Korhosen mainio Sagu Sammak. Sammakko, jota ärsyttää, kun kaikki kyselevät siitä kosiomatkasta. Suolanen (Mari Turunen) oli myös mainio. Joka ikinen esiintyjä lauloi mallikkaasti. Sen puolestakin tunsin saaneeni koko rahalle vastinetta. Ei mitään puolivillaista vähän sinne päin.

Lasten kanssa on ihana katsoa teatteria, koska heidän tulkintojaan on antoisaa kuulla. Väliajalla poikaa ihmetytti, mistä ne Suolasen sudet ilmestyivät. Selitin, että ne tulivat maan alta. Poika sanoi, että ei kun oikeasti. Eli siis tulivat lattiassa olevasta luukusta lattian alta, oli se, mitä hän haki. Häntä kiinnosti myös se, mihin esiintyjät menevät, kun he eivät ole lavalla. Pojalla tuntui olevan selkeä käsitys siitä, että hahmot ovat esiintyjiä, jotka tulevat välillä esiin ja välillä ovat omia itsejään siellä ulkopuolella.

Olen aiemminkin pohtinut tuotemerkkien näkymistä ja kuulumista teatterissa. Tässä esityksessä Suolanen sanoo aina toisinaan tii-dii-dii-tidididi-tidididi erään tunnetun laivayhtiön mainostunnarin mukaan. Kun vielä kykykilpailun palkintonakin on risteily ja koko päivä pallomeressä, jäin kovasti miettimään, oliko tämä maksettu mainos vai ei. Firman nimeä ei kyllä mainittu. Jonkun suosikkia oli myös nimenomaan Pingviini-jäätelökakku. Se oli kyllä ihan hauska idea, että esityksen pääsponsorina oli "Kunkun Piimämeyjeri", ja aina välillä tanssivat ja laulavat piimäpurkit esittivätkin mainoskatkon. Lavasteet vaihtuivat näppärästi taustalla. Se piimälaulu oli kyllä erityisen kestävä korvamato.

Tätä kirjoittaessa esityksestä on jo kulunut pari viikkoa. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän olen sitä mieltä, että Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus on aivan huippulaadukas lasten musikaali. Pojan puheissa esitys on vielä usein. Hän on kysynyt, mennäänkö uudestaan teatteriin. Varmasti mennään! 

Tämä teatterireissu poikani kanssa teki minut hyvin onnelliseksi.

Santeri Sammakko, ihana esitys ihan pienille

Santeri Sammakko 13.3.2015

Tanssiteatteri MD 
Koreografia ja tanssi Samuli Roininen
Tekstit ja piirroskuvat Leena Junnila
Valosuunnittelu Sari Mayer
Visuaalinen toteutus Samuli Roininen

Tanssiteatteria 0–3-vuotiaille! Minun poikani 1v2kk on ehdottomasti kohderyhmää, joten tämä merkattiin kalenteriin. Ensimmäistä kertaa hän ei ollut kulttuuririennoissa. Pari viikkoa sitten saatiin ensimmäinen kokemus lastenesityksestä Tampere Filharmonian ja Satu Sopasen lastenkonsertissa. Siellä oli pojan mielestä hauskaa ja minusta tuntui, että hän todella sai siitä jotain. Mielenkiinnolla odotin, mitä hän tykkäisi tanssiteatterista.

Kuva: Helen Hallamaa

Jo ennen kotoa lähtöä tuli mieleen, että mihinkähän siellä rattaat saa. Eivät taida kaikki mahtua ylös aulaankaan, mutten haluaisi niitä Hämeenkadun porttikonkiinkaan jättää. Paikan päällä oli jo porttikongissa jono rattaita. Minulla on kyllä rattaissa lukkokin, mutta en siltikään halunnut jättää rattaita tavaroineen siihen. Sitten huomasin, että oli muutamat rattaat portaita ylöskin tuotu, joten niinpä tein minäkin. Ehkä olen neuroottinen, mutta olisin varmaan koko esityksen ajan pohtinut, onko rattaat ja tavarat vielä tallella.

Pojalle ihmettely alkoi jo aulassa, kun paikalla oli paljon lapsia. Mikä paikka tämä oikein on? Esityskin alkoi jo aulassa, kun Santeri Sammakko kulki lasten seassa ja kutsui tulemaan perässään esityssaliin. Esitys ei ollutkaan Hällä-näyttämöllä vaan harjoitussalissa. Siellä pörröisen vihreän maton ympärillä oli tyynyjä istuinalustaksi. Kun esitys alkoi, minun poikani aloitti hirmuisen selostuksen. Osoitteli vimmatusti Santeri Sammakkoa ja selosti jotain, mistä ei mitään tolkkua saanut. Tärkeää asiaa oli selvästi.

Esityksen tarina oli juuri niin simppeli kuin pienille pitääkin olla: Santeri Sammakko ystävineen eli vuodenajat läpi ja siinä touhuiltiin monenlaista. Santeri Sammakko loruili, sitten yleisö sai loruilla ja leikkiä perässä. Loruissa oli paljon toistoa ja kiva oli, että yleisökin sai osallistua lits läts lätsittelemään kumppareita lattiaan, keräämään mansikoita, vierittämään lumipalloa jne… Välillä Santeri otti hieman tanssiaskelia, kuperkeikkaili ja kääriytyi maton sisään. Samuli Roininen oli kyllä hirmuisen hyvä Santeri Sammakko. Jälkikäteen oikein välähti mieleeni, että ei tullut aikuiselle sellaista oloa, kuin joskus lasten esityksissä, että onpas ärsyttävän kuuloista puhetta. Santeri Sammakko kyllä artikuloi selvästi ja oli oikein ilmeikäs, mutta hirmuisen luonteva. Tai mitä nyt ihminen voi sammakon luontevuudesta sanoa.

Puolituntisen esityksen rytmi oli mukavan rauhallinen, vaikka välillä Santeri innostuikin pyörimään hurjaa vauhtia. Kaikki tapahtumat olivat selkeitä ja esitystä oli pienien kiva seurata ihan läheltä. Katselin minä esitystäkin, mutta aika paljon seurasin sitä, miten oma poikani esitykseen reagoi. Alun vinhan selostuksen jälkeen hän katseli esitystä herkeämättä. Ei hän vielä mitään leikkejä osannut itse tehdä, mutta selvästi oli hauskaa, kun äiti leikitti. Sellainen fiilis minulle tuli, että esityksen katsominen oli kiva juttu.

Viime aikoina olen ollut hieman laiska perehtymään etukäteen, mitä olenkaan menossa katsomaan. Niin tälläkin kertaa. Vasta äsken katsoin Tanssiteatteri MD:n nettisivuilta, että esityksen loruthan olivat Leena Junnilan Lits läts lätäkkö! -lorukirjasta. Oli kyllä hyviä loruja! Kivoja, suussa hyvin makusteltavia sanoja sekä lyhyitä ja helposti opittavia loruja.

Oli ihana seurata, miten onnessaan oma pieni poikani oli. Olisi mukava tietää, mitä hän oli mieltä. Mitä hän yritti minulla esityksen alussa selittää? Ymmärtääköhän tuon ikäinen ylipäätään sitä, mikä on ns. esitystä ja mikä ns. oikeaa elämää? En voi tietää hänen aivoituksiaan, mutta sen tiedän, että pojalla näytti olevan mukavaa. On ihana juttu, että näinkin pienille suunnattuja esityksiä järjestetään. Minä itse nautin monenlaisista elämyksistä, joita taide ja kulttuuri kaikkine eri variaatioineen voivat tarjota. Haluan opettaa lapseni pienestä pitäen katsomaan erilaisia esityksiä. Tottakai toivon, että hänkin saisi katsojan roolissa kokea suuria tunteita, avartaa maailmaa ja löytää oivalluksia elämästä. Uskon, että pieni siemen tätä kaikkea on nyt kylvetty.

Yksi juttu minua kyllä pohditutti. Mietin ensin, kirjoitanko tätä ajatusta tänne ollenkaan, koska en nyt haluaisi osoitella ketään. Kirjoitanpa kuitenkin, koska/vaikka on minua joskus moralistiksikin haukuttu. Menköön tämä samoilla haukuilla:

Suurin osa lapsista istui kyllä mallikkaasti paikoillaan koko esityksen ajan, vaikka loppua kohden yleinen levottomuus vähän kasvoikin. Paria katsojaa vihreä matto ja kaikki muu esityksen rekvisiitta kiinnosti kuitenkin sen verran, että he seikkailivat esityksen aikana milloin missäkin. Jos ei nyt aivan Santeri Sammakon jaloissa, niin ainakin muiden edessä. Eräänkin Minnan (nimi muutettu) äiti jatkuvasti hoki, että "Tule Minna pois muiden edestä, ei saa Minna mennä sinne, älä Minna viitsi", mutta antoi kuitenkin Minnan seistä muiden edessä ja mennä sinne esiintymisalueelle. Ja sitten loppuun "Voi voi kun se Minna on tuollainen". Tavallaan siis tiedostaen, että ei ehkä ihan ok mennyt, mutta antoi kuitenkin tehdä niin. Santeri Sammakko osasi olla kyllä varovainen, mutta en minä ainakaan olisi omaa muksuani uskaltanut pyörivän Santerin luokse päästää. Yksi osuma takinliepeestä taisi jollekin seisojalle tulla, muttei sen kummempaa.

Mielestäni ei ole syytä olettaa, että joku 1-vuotias osaisi käyttäytyä esityksessä tietyllä tavalla. Täysin ymmärrettävää, että paikoillaan on joskus hankala malttaa istua ja kivat värikkäät esineet pörrömatolla kiinnostavat. Mutta tulipahan vaan mieleen, että jos tuossa iässä ei opeteta, kuinka toisen esitystä ja toisia katsojia kunnioitetaan, eihän sitä sitten osaa yht'äkkiä 5-vuotiaana tai 10-vuotiaanakaan. Onkohan tällaisessa kyse sitten siitä, ettei uskalleta ottaa sitä lasta kuriin ja nuhteeseen, ettei sitten protestikitinällään häiritsisi muita? No. Ovi oli auki, että varmaan olisi voinut käytävälläkin käydä tuulettumassa, eikä siellä nyt pieni huuto yleisössä muutenkaan haitannut.

Varsinaista rosvousta

Tampereen Komediateatteri
Kolme iloista rosvoa 24.11.2013
http://www.komediateatteri.fi/ohjelmisto/kolme-iloista-rosvoa


Tällä viikolla olen nähnyt kaksi opiskelijoiden toteuttamaa esitystä. Tämä toisena nähty Komediateatterin lastennnäytelmä nosti torstaina näkemäni Tampereen Musiikkiakatemian oopperaproduktion arvoa, siitä enemmän toisessa postauksessa.

Tampereen Komediateatterin lastennäytelmistä on vastannut vuosia Suomen Teatteriopisto. Esiintyjinä on siis yksityisessä teatteriopistossa opiskelevia nuoria ihmisiä, monilla ei varmasti vielä paljonkaan kokemusta näyttelemisestä. Kerran aiemmin olen nähnyt teatteriopistolaisten lastennäytelmän. Olikohan toissakesänä ohjelmistossa ollut Pinokkio? Siitä hatarat muistikuvat ovat, että kuten tässäkin, Pinokkiossa esiintyjien taso oli aika vaihteleva. Osa Kolmen iloisen rosvon esiintyjistä tuntui tutulta, ehkä juuri Pinokkiosta. En kuitenkaan muista, että se esitys olisi jäänyt kokonaisuutena näin negatiivisena mieleen.

Torstain oopperan jälkeen pohdiskelin, että saako olla rehellinen mielipiteessään, jos produktio on opiskelijoiden tekosia? Pitääkö heitä kohdella silkkihansikkain ja antaa jotain anteeksi, koska kyseessä ovat vielä alaansa opiskelevat? Mielestäni on kohtuullista antaa palautetta ja olla kriittinen sen mukaan, kuinka paljon liput maksavat suhteessa ammattilaisproduktioon. Pikaisella googlailulla selviää, että Ahaa-teatteriin pääsee katsomaan ammattilaisten tekemiä produktioita 15–17 eurolla, TTT:llä parilla kympillä. Nämä siis ammattilaisten tekeminä. Kolmea iloista rosvoa pääsee katsomaan 15 eurolla. Yleisesti ottaen ajattelen niin, että pitää olla lupa sanoa jotain vaikka paskaksi, kunhan mielipiteensä pystyy perustelemaan.

No mitä sillä 15 eurolla sai? Varsin vaihtelevia näyttelijänsuorituksia ja epävireistä laulua. Taisi siellä lavalla pari kolme sellaistakin esiintyjää olla, joka pysyi nuotissa. Niiden lisäksi oli kymmenkunta sellaista, joiden sävel karkasi jonnekin ainakin välillä. Se ei nyt niin paljon haitannut, että Kasperista, Jesperistä ja Joonatanista kaksi kolmesta meni hieman nuotin sivuun. Nehän on rosvoja, joille hyvä laulu olisi vain imagolle haitaksi. Rosvokolmikko oli ihan kohtuullista katsottavaa näyttelemisen puolesta. Osa esiintyjistä ylinäytteli tai yli-ilmeili niin pahasti, ettei meinannut kestää katsoa. Mietin vain, että oliko hahmojen oikeasti tarkoitus olla niin karrkioidun ylipirteitä tai epäluonnollisia. Koko lavan paras hahmo taisi olla leijona, joka tosin ei laulanut eikä puhunut koko esityksen aikana. Leijona oli ilmeikäs, luonnollinen hahmo. Aika jännää, että luonnollisin hahmo oli eläin.

Suoraan sanottuna Kolme iloista rosvoa ei ole minulle tuttu sitä kuuluisaa laulua enempää. Täytyypä lukea tytölle iltasaduksi kirja, jotta voisin tietää onko alkuperäisessä tekstissä jotain syvällisempääkin sanomaa. Jos alkuperäisen tarinan juonta tyytyy vilkaisemaan vain Wikipediasta, niin sen perusteella näytelmä noudatteli ainakin pääpiirteittäin juuri sitä: Kolme iloista rosvoa siis pöllivät ruokaa, poliisimestari ei halua pidättää ketään, ryöstön kohteita pännii. Lopulta kolme rosmoa ovat iloisia päästessään telkien taakse lämpimään ja ilmaisen ruuan ääreen. Lopulta kardemummalaiset järjestävät roistoille kunnialliset työpaikat, jotta he saavat palkkaa, jolla ostaa ruokaa, eikä heidän tarvitse enää varastaa ruokaa. No onhan tuossa tarinassa monenlaista yhteiskuntakritiikkiä havaittavissa, mutta ei siinä kovin syvälle päästy, ainakaan niin, että lapsi olisi ymmärtänyt mistään syistä ja seurauksista.

Ymmärrän kyllä, että kun näytelmää tehdään opiskelijaporukalla, valikoima roolitukseen on täsmälleen sellainen, minkälaisia tyyppejä kurssilla sattuu olemaan. Mutta kenen idea on tehdä musiikkinäytelmää sellaisella porukalla, jossa vain muutama osaa laulaa edes alkeellisesti? Suoraan sanottuna laulu kuulosti niin hirveältä, että mahdolliset positiiviset asiat jäivät huomaamatta. Yleisössä istuessa mietin vain sitä, voiko lapsiyleisölle muka myydä mitä tahansa? Eihän niitä haittaa, että toteutus on sinne päin, kunhan joku välillä naurattaa pitämällä hassua kuorsausääntä. No ilmeisesti lapsille voi tehdä vähän sinne päin, koska minunkin 8-vuotiaani sanoi esityksen olleen ihan kiva. Leijona oli paras, sitten leipuri. Leipuri oli kyllä ihan hyvä minunkin mielestäni, kun joihinkin muihin verrataan. Lavasteet tyttö olisi halunnut ottaa mukaan ja tuoda omaan huoneeseensa. Kohderyhmä näytelmälle oli varmaan alle kouluikäiset, ja moni pikkunassikka tuntui nauravan välillä ihan antaumuksella. Kolme iloista rosvoa oli kuitenkin oman tyttöni toive-esitys, kun syksyn valikoimista sopivaa esitystä etsittiin.

Mitäpä minä tässä siis valitan. Voin sanoa, että on aika vaikeaa yrittää olla näyttämättä omaa mielipidettään lapselle. Antaa nauttia, jos se oli lapsen mielestä nauttimisen arvoista. Minä olen kuitenkin ollut katsomassa sellaistakin lastenteatteria, josta aikuinenkin on nauttinut ja josta aikuinenkin on saanut ajateltavaa. Muistelen vaikka vuoden takaa TTT:n Fedja-setää, kissaa ja koiraa.  Sellaista lastenteatteria, joka on tehty niin viimeisen päälle, on aikuisenkin ilo katsoa. Jotenkin on vaikeaa uskoa, etteikö lapsikin katsoisi mieluummin priimaa kuin mitenkuten tehtyä.

Varsinkin nyt raskaana tuntuu omassa päässä olevan hyvin jyrkkiä mielipiteitä asioista. Ehkä se johtuu siitä, että tiedän käyväni nyt viimeisiä kertoja hetkeen missään. Minun aikani ja rahani on kallista, ja ottaa päähän tuhlata niitä johonkin keskinkertaiseen. Epävireinen laulu laulunäytelmässä on vaan niin anteeksiantamatonta, etten voi päästä siitä yli. Suoraan sanottuna tuli idiootti olo istua katsomossa maksavana asiakkaana. Melkein rosvottu olo.

Vanhakin animaatio toimii

Tampereen elokuvajuhlilla oli onneksi katsottavaa myös lapsille. Minikinossa sai katsoa 16-millisiä elokuvia projektorin hurinassa. Vasta bussissa matkalla Tullikamarille tuli mieleen kysyä omalta tytöltäni, että mitä hän tietää elokuvien tekemisestä. Eipä paljon tiennyt. Yritin selittää sen minkä osasin kuvausprosessista, mutta hienointa oli näyttää paikan päällä filmiprojektorit, joissa filmikelat pyörivät. Isoissa elokuvateattereissa katsoja näkee vain kankaalle heijastuvan kuvan. 7-vuotiaalle tuntui olevan hieno kokemus nähdä, mistä ne kuvat sinne kankaalle tulevat.

Minikinossa nähtiin Heikki Prepulan Kolme pukkia (2002), Co Hoedemanin Hiekkalinna (1977), Prepulan Taikahattu (1987), Thomas Gaylen Poika ja lumihanhi (1984) ja Camilla Mickwitzin ...Ja sinusta tulee pelle (1985). Nämä viisi lyhytelokuvaa muodostivat toimivan kokonaisuuden. Monta eri tapaa tehdä animaatiota ja kertoa tarinoita.

Viime viikolla Yle ilmoitti Pelle Hermannin uudelleenleikkaamisesta, koska tämän päivän lapset eivät malta katsoa liian pitkiä ottoja ja hidasta toimintaa. Olen minäkin lapsena katsonut Turtlesit ja Prätkähiiret, mutta ehkä nekin ovat kesyjä Monsunoihin ja muihin verrattuna. Niitä en tosin ole katsonut, joten en tiedä niistä nimeä enempää. Lastenohjelmien muuttumisesta puhutaan aina silloin tällöin. Menin katsomaan Minikinon elokuvia sillä silmällä, tuntuuko 30 vuotta vanha animaatio auttamatta vanhentuneelta. Minun mielestäni ei. Oli mielenkiintoista seurata myös sitä, kuinka lapset omani mukaan lukien seurasivat näitä vanhoja animaatioita.

Näytöksen aloitti tarina Kolme pukkia. Kaikki tietävät, että siinä kolme pukkia kulkee vuorollaan sillan yli, ja peikko uhkaa syödä heidät. Pukit vuorollaan käskevät peikkoa odottamaan seuraavaa, isompaa pukkia. Lopulta peikko jää ilman ateriaa ja pukit viilettävät vapauteen.

Vaikka tarina oli tuttu, Prepulan toteutuksessa riitti seurattavaa. Pukkien määkiminen ja muut äänet loivat elokuvalle rytmin. Pukit olivat hahmoina hauskoja hölmöjä, jotka kuitenkin osasivat naruttaa peikkoa. Prepula päättää tarinan totutusta poiketen. Kun pukit ovat jo kaukana, kuvassa näkyy valtavan peikon jalka. Alkaa kamala läksytys, miten pikku peikko saattoi päästää pukit menemään. Voi ressukkaa, sehän vasta opetteli pukkien nappaamista sillalta! Täytyy huomauttaa, että tässä animaatiossa ei käytetty sanoja, mutta juonen kulku ja hahmojen aivoitukset tulivat selväksi. Tosin minun 7-vuotiaani ei havainnut isoa peikkoa lainkaan, eikä siis huomannut lopussa mitään outoa.

Prepulan suoraviivainen tyyli näkyi myös Taikahatussa, joka oli näytöksen elokuvista oma suosikkini. Se oli samaan aikaan yksinkertainen ja kekseliäs. Tarinassa mies kulkee pellon viertä, ja aurinko porottaa kuumasti kaljua. (Aurinko muuten on sama, joka nähtiin Kolmessa pukissakin.) Mies nappaa hatun linnunpelättimen päästä, ja siitä hauskuus alkaa. Itsepäinen hattu menee minne tahtoo ja mies seuraa perässä. Hattu pomppii ees taas, muuttuu linnuksi, taikurin hatuksi pupuineen... Lopulta mies tajuaa, että ilman hattua pelätti ei saa lintuja ajettua pois ja jättää hatun pelätille. Yksinkertainen komiikka upposi myös lapsiin. Sellaista kikatusta ei muiden animaatioiden aikana kuultu. Minuun Taikahatun hallittu yksinkertaisuus iski, mutta oma lapseni tyytyi tuhahtelemaan pienempien kikatuksille. "Mitä hauskaa tässä muka oli." Salaa kuitenkin tykkäsi.

Hiekkalinna on Hiekkamiehen oma maailma. (Kuva: Tampereen elokuvajuhlien pressikuva.)

Kanadalaisen Co Hoedemanin Hiekkalinna on Oscarillakin palkittu tarina Hiekkamiehestä, joka rakentaa hiekasta oman maailmansa. Pääjalkainen Hiekkamies kaivautuu hiekasta ja luo itselleen ystäviksi omituisia otuksia. Jollakin on pää ja kolme jalkaa, jollakin strutsin jalat ja elefantin pää. Kaikki hieman erikoisia, mutta yhdessä he rakentavat hienon linnan. Yhteistyö sujuu, vaikka välillä vähän kinataankin.

Minusta Hiekkalinna otuksineen oli kultainen. Hahmot ovat suloisia, kuin 3-vuotiaan piirtämiä. Varmaan lasten mielestä on hauska katsoa kolmijalkaisen otuksen vaappumista ja käärmeiden piirtämiä kuvioita hiekassa. Hiekkaotuksilla on juhlat ylimmillään, kun hiekkamyrksy tulee ja peittää kaiken alleen. Lopulta maisema näyttää samalta kuin ennen Hiekkamiehen tuloa. Näkyy vain tonneittain hiekkaa. Elokuvasta tulee hauska ajatus siitä, mitä kaikkia pieniä maailmoja onkaan olemassa, mistä me emme tiedä mitään. Monissa elokuvissa seikkailee pikkuruisia luonnossa tai maan sisällä seikkailevia otuksia. Mitä jos oikeasti olisi tuollaisia Hiekkamiehiä maailmoineen? Hiekkalinnan voi käydä katsomassa NFO:n eli Kanadan elokuvakomitean sivuilta.

Toinen kanadalainen animaatio Poika ja lumihanhi kertoi perinteisen tarinan ystävyydestä ja oikein tekemisestä. Elokuvassa poika näkee muiden lasten kiusaavan loukkaantunutta hanhea ja pelastaa sen. Poika hoivaa hanhea ja heistä tulee ystävät. Syksyllä kuitenkin hanhi lähtee lajitovereidensa kanssa etelään. Pojalle tulee hirmuinen ikävä. Keväällä hanhi tuo kaikki hanhikaverinsa katsomaan poikaa. Vaikka hanhi lähtee taas taivaalle, pojalle tulee hyvä olo.

Minun tyttöni osasi kyllä kertoa selkeästi animaation teeman, mutta totesi elokuvan olleen ihan lälly. Lällyys ilmeisesti on jotain, mitä nykyään ei muka voi lapsille näyttää. Tai sitten se on tuo 7-vuotiaan ikä, ettei voi myöntää pitävänsä jostain noin herkästä. Tämäkin elokuva on katsottavissa NFO:n sivuilla.

Näytöksen neljässä ensimmäisessä elokuvassa ei ollut puhetta. Niiden aikana projektorin hurina loi mukavaa tunnelmaa. Viimeinen elokuva, Camilla Mickwitzin ... Ja sinusta tulee pelle, taas kärsi vähän taustamelusta. Ainakin minun piti kunnolla keskittyä saadakseni kertojan puheesta selvää.

Pidän Mickwitzin tyylistä. Kaikille tuttuja ovat Pikku Kakkosen alkutunnus ja Varokaa heikkoja jäitä. Minä olen lukenut tytölleni Jason-kirjoja ja myös ...Ja sinusta tulee pellen. Tätä animaatiota en ole ennen nähnyt, eikä ole mitään syytä epäillä ettei se toimisi.

Tarina kertoo isosisko Juliasta, jota tympii jäädä hoitamaan Jonni-veljeä kauppareissun ajaksi. Julia aikoo ruveta sirkuksen tähtiesiintyjäksi yhdessä sinisen hevosensa kanssa. Pikkuveli kelpaa orjaksi. Tarinassa Julia kohtelee veljeään aika kurjasti, jättäisi autiolle saarellekin. Jo kirjaa lukiessani minun korvaani on aina särähtänyt se, että kun Jonni itkee hevosen selässä lentävän siskonsa perään, Julia palaa hakemaan tätä ja toteaa jotain tähän malliin "Tyhmä Jonni, enhän minä sinua jätä. Kokeilin vain siipien toimivuutta." Koko tarina siihen pisteeseen saakka on ollut Julian haaveilua siitä, kuinka hänestä tulee mahtava, ja veljestä tyhmä pelle, jonka mokailulle kaikki nauravat. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin ja sisarukset ovat kuin parhaat kaverit.

Kaipa tämä tarina kertoo aika todenmukaisesti leikki-ikäisten sisarusten suhteesta. Puheissa voidaan olla viemässä veljeä kirpputorille, mutta pohjimmiltaan ei haluta mitään pahaa.

Minikino oli onnistunut kokonaisuus. Sen perusteella, että lapset yleisössä tuntuivat katsovan keskittyneesti kaikki elokuvat, voisin päätellä, että vanhakin animaatio toimii tämän päivän lapsille. Kun tarinat toimivat ja toteutus on upea, ei tarvita räminää ja räiskettä mielenkiintoa ylläpitämään. Ainakin minulla oli mukava lauantaiaamu.

Rulla on mahtava

Rullan vauvanurkkaus.

Minulla on ollut pitkään mielessä kirjoittaa tänne ylistys Rullalle.
Lasten kulttuurikeskus Rulla on aivan ihana paikka Tampereen Finlaysonilla, eli ihan ydinkeskustan tuntumassa. Rullassa on tekemistä niin pikkuisille ihmisille kuin koululaisillekin. Vauvoille on oma pieni nurkkauksensa, jossa voi ihmetellä heliseviä tiukuja ja isoja silkkisiä meduusoja. Askartelupöydällä on usein jotain askarreltavaa, tai ainakin piirtää voi aina.

Lisäksi Rullassa on vaihtuvia näyttelyitä ja erilaisia touhunurkkauksia. Tällä hetkellä Rullassa voi keksiä Taikametsä-näyttelyssä vaikka oman varjoteatteriesityksen...

....tai seikkailla virkattujen puunrunkojen seassa. Käsin tehdyt asiat ovat niin ihania, että aikuisenkin tekee mieli tunnustella erilaisia pintoja. On ihana seurata vierestä, kuinka lapset päästävät mielikuvituksensa valloilleen.

Tupsutyöpajan tohinaa.

Rullaan pääse sisälle ilmaiseksi ja toisinaan askarellakin saa ilman maksua. Joskus askarteluista ja työpajoista veloitetaan materiaalimaksua euron tai muutaman verran. Jos asuisimme lähempänä Rullaa, siellä olisi varmaan tullut käytyä useamminkin. Vuosien varrella Rullassa on kuitenkin tullut kulutettua aikaa sadepäivinä ja muutenkin. Lisäksi Rullaan houkuttavat monenlaiset tapahtumat. Aika usein Rullassa voi nähdä esimerkiksi makupaloja Tampereen teatterien lastenesityksistä ja satutuokioita. Nyt lauantaina 9.3. Rullassa on Venäjän kulttuuriviikkojen tapahtumaa, ja sekin ilmaiseksi.


Koulujen hiihtoloman aikaan Rullassa järjestettiin keppihevostyöpaja. Minun mielestäni on aivan tajutonta, että ammattilais nukentekijän vetämästä työpajasta piti maksaa vain kolme euroa. Kolme euroa! Se sisälsi kaikki materiaalitkin villasukkaa lukuun ottamatta. Minun villasukastani tuli Emilia-hepan pää.

Minä olen käsityöihmisiä, mutta nyt kaiken kiireen keskellä puuhastelu on jäänyt. Toissa talvena aloitin neulomaan villapaitaa, josta puuttuu yhä kaulus ja vetoketju. Saan satunnaisista tavaroista ihmeellisiä inspiraatioita, joten säilytän ne tavarat inspiraation toteutumista odottamaan. Minusta on mahtavaa, että olen saanut oppia lapsena monenlaista itse tekemistä. Nyt tuntuu siltä, että ei energia riitä kotona askarteluihin. Oikean virkkuuotteen opettaminen oli riittävä urakka minulle. On siis aivan mahtavaa, että joku muu voi tarjota mun lapselleni sitä tekemisen iloa. Minä istuin kahvilassa lukemassa  lehtiä sillä aikaa. Ei sikäli, en kyllä olisi itse osannut tehdä yhtä hienoa keppihevosta. En olisi keksinyt viritellä siihen kepin päähän jotain paksua rautalankaa, jotta hepan pää ei irtoisi.

Kun mun tyttöni tuli työpajasta, alkoi hirmuinen pulputus siitä, mitä oli mitenkin tehty. On hienoa katsella, kun lapsi on niin ylpeä itse tekemästään. Itse ommeltu silmät, itse solmittu harja. Korvien ompelu siihen rautalankaan oli vaikeinta. Ihan itse valittu väritkin. Emilialla on häntäkin, toisin kuin sillä kaupasta ostetulla hepalla. Mun villasukastani tuli hurjan arvokas.

Fedja-setä, kissa ja koira. Ja paljon karkkia.

Fedja-setä, kissa ja koira

Tampereen Työväen Teatterin vanha päänäyttämö 20.11.2012

http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/fedja-setä-kissa-ja-koira


En ole koskaan lukenut Uspenskin klassikkoteosta Fedja-sedästä, mutta tarina oli joten kuten tuttu jo ennen esitystä. Ja tietty tiesin sen Posteljooni Petshkinin kuuluisan kommentin.

Tarinassa vakavahenkiseksi sanottu pikkupoika Fedja päättää karata kissa Matroshkinin kanssa maalle, kun kerran äidin mielestä kissat eivät sovi kaupunkiasuntoon. Maalle muuttaa myös Musti-koira, ja myöhemmin hankitaan vielä Mirri-lehmä ja iloinen traktori. Naakkakin päästetään asumaan mökkiin, kunhan pysyy kaapissa varastelematta.

Fedja-sedän hahmoa sen enempää etukäteen tuntematta jäin pohtimaan, millä tavalla Fedja on vakavahenkinen 6-vuotias? Kekseliäs hän kyllä tuntuu olevan ikäisekseen, ehkä pikkuvanhakin, mutta vakava? Käytetäänkö tuota sanaa kirjassakin Fedjaa kuvaamaan?

Jos unohtaa kyvymyksen Fedjan luonteen vakavuudesta, Suvi-Sini Peltolan esittämä Fedja-setä oli lavalla oikein toimiva. Mitä nyt puheen äänensävy oli aika erikoinen. Mutta niihän siinä tuntuu usein käyvän, kun aikuinen nainen yrittää esittää pikkupoikaa. Muuten tarina ja hahmot olivat hyvin uskottavia ja luontevia. Esityksestä mieleen jäi erityisesti juurikin ammattilaisten upea näyttelijäntyö ja puvustuksia myöten hyvin rakennetut hahmot. Hienostunut ja viisas kissa ja hieman höpsö mutta hyväntahtoinen koira kisailevat alussa keskenään, Mirri-lehmä syö verhot ja yrittää puskea kaikkia. Naakkakin varastelee omasta kodistaan. Lopulta kaikki tulevat toimeen keskenään, ja Fedja-setäkin pääsee takaisin kotiin. Tarina on leppoisa ja mukava, vaikka kotoa karkaaminenhan ei ole hauska juttu. Mutta Fedja-setä on reipas poika, jolla ei ole hätäpäivää.

Naakka osoitti, että huumori on parhaimmillaan simppeliä. Onhan se hupaisaa, kun Naakka huutaa "Kuka siellä?"aina, kun joku koputtaa. Sanna Majalahti oli naamioitu lähes tunnistamattomaksi. Naakan tukka oli aivan mainio heiluessaan särmikkäiden liikkeiden tahtiin. Samoin Eeva-Riitta Salo Posteljooni Petshkininä oli hyvin naamioitu ja hahmona muutenkin toimiva. Petshkinissä on jotain oveluutta ja laskelmoivuutta. Fedja-setä voisi ihan hyvin suuttua, koska Petshkin paljasti Fedja-sedän olinpaikan. Tai ehkä Fedja ymmärsi, että aikuiset taitavat tietää lasta paremmin, mikä on parasta.

Väliajan jälkeen esitys jatkui hieman hämmentävästi. Ilmeisesti omasta maidostaan sekopäiseksi tullut Mirri-lehmä tanssahteli ihmeellisen potpurin tahtiin. Frontside Ollie herätti heti yleisön mielenkiinnon. Lapsia tuo veto tuntui miellyttävän. Itse muistan kuulleeni useammassakin yhteydessä viime aikoina kyseisellä biisillä kikkailua. Aika helppo ja hieman kulunut tapa kerätä lapsilta pisteet. En sitten tiedä onko siinä mitään väärää. Itsellä särähti korvaan lähinnä sen takia, että potpurin poppibiisit poikkesivat niin paljon esityksen muusta äänimaailmasta ja muustakin tunnelmasta. Koira kuvailee pappaikäisellä Kodak Vollendalla ja mökin varustelu on muutenkin historiallista. No, ehkä se maito oli niin rajua kamaa, että sen pitikin sekoittaa hetkeksi koko pakka. Toinen lastenkin suusta kuulunut ihmetys oli se, että mihin katosi väliajalla Fedjan ja eläinten löytämä aarrearkku? Ennen väliaikaa se nökötti mökin nurkassa, mutta ei enää sen jälkeen. Ehkä Fedja-setä vei sen varastoon? Vai olivatko aarteet loppuneet? Vai varastiko Naakka kaiken?

Fedja-sedän talo oli siitä erikoinen, että välillä sen seinien läpi pystyi ilmeisesti kulkemaan ja välillä ei. Lavastukseen kuului talon ovikin, mutta välillä Fedja eläimineen kulki sen ohi sisältä ulos ja päinvastoin. Toisinaan oli vaikea pysyä kärryillä, onko joku sisällä vai ulkona. Lavan edessä otettiin sisäaurinkoa, mutta yht'äkkiä Kissa lähteekin lypsylle ovesta kulkematta.

Kaiken kaikkiaan esitys oli hyväntuulinen, oikein mukava piristys arki-iltaan. Täytynee myös korjata aukko yleissivistyksessä ja lukea tarina kirjana.

Nyt seuraa kuitenkin vähän narinaa koskien lavan ulkpuolista elämää:

Lastenteatterissa kuuluu mielestäni asiaan se, että yleisö reagoi välittömästi ja välillä ääneen. On suorastaan suloista kuunnella pieniä ihmisiä nauramassa sydämensä pohjasta ja hihkumassa lavan halki vipeltävää hiirtä. Jossain menee raja tässäkin asiassa. Ei ole kiva aikuisten eikä lasten seurata esitystä, jos joku pienokainen kailottaa lähes taukoamatta, että NYT SE KOIRA AJAA SITÄ JÄNISTÄ TAKAA. KATO, SILLÄ ON PYSSY. Ei siinä mitään, on ihan ok kommentoida jännää kokemusta vieressä olevalle aikuiselle. Mutta jos esityksen dialogi peittyy muutaman metrin päässä olevan yleisön edustajan höpinään, ei ole ok. Sillon sen vieressä istuvan aikuisen olisi viisasta yrittää hillitä jälkikasvuaan, eikä ainakaan ihmetellä itsekin ääneen tyyliin: JOO, NIIN ON PYSSY.

Ei tietenkään voi olettaa, että pieni lapsi osaa olla teatterissa ns. kunnolla, etenkin jos on ensimmäistä kertaa yleisössä. Oppiiko ikinä olemaankaan, jos sitä höpinää ja etenkin sen volyymia ei ollenkaan edes yritetä hillitä? Aikuisten pitäisi opettaa lapsia kunnioittamaan esitystä ja muuta yleisöä. Pienimpien katsojien levottomuus lisääntyi esityksen loppua kohden, ja pulina sen mukana. Ihan ymmärrettävää, sillä varmaan aika monen uniaika olikin jo, kun iltaesitys päättyi kahdeksan jälkeen.

Se kyllä on pistänyt ihmettelemään aiemminkin teatterin lastenesityksissä, että minkä takia melko monella yleisössä pitää olla karkkipussi? Karkki kuuluu kyllä leffateatteriin, mutta ei mielestäni teatteriin. On varmaan mukava näytelläkin siellä lavalla jotain herkkää ja hiljaista, kun yleisöstä kuuluu rapirapi. Itse olen lapsena käynyt teatterissa ehkä kaksi kertaa, joten en muista enkä osaa sanoa onko karkkeja syöty teatterissa jo 20 vuotta sitten.

Miksi niitä karkkeja sitten tarvitaan? Eikö esitys itsessään riitä lapsille viihdykkeeksi? Yritetäänkö karkeilla pitää lapset hiljaisena? Ei hyvä elokuvakaan tietty karkkia välttämättä tarvitse. Kuitenkin elokuvan seuraaminen elokuvateatterissa ja näytelmän seuraaminen teatterissa ovat tilanteina hyvin erilaisia. Ensinnäkin, elokuvateatterissa kaikki elokuvan äänet ja efektit peittävät aika hyvin alleen pienen rapinan. Teatterissa voi olla seurattavana yhden näyttelijän vahvistamaton ääni, välillä jopa kuiskausta. Toisekseen, teatteri on ainakin minulle elokuvaa intiimimpi tilanne, koska näyttelijät kertovat tarinaa juuri siinä hetkessä. On siinä jotain herkkää ja haurasta.

Niitä karkkipusseja myytiin myös teatterin kahviossa. Itse kuitenkin oletan niiden olevan väliaikasyötävää. Ainakin oman muksun kanssa se on suuri hetki, kun nimenomaan väliajalla saa vähän jotain herkkua. Etenkin, kun sitä ei saa joka kerta. Ei kai kukaan sitä pullaakaan katsomoon kuskaisi? Miksi ylipäätään pitäisi syödä jotain siellä katsomossa? Ihmiselämä on siitä kummallista, että aina sitä törmää erilaisiin tapoihin toimia ja ajatella.

Luokkaretki kuuhun

Koko perheen tanssiteos Luokkaretki kuuhun
Tampere-talossa su 4.11.2012
Musiikki: Markus Fagerudd 
Käsikirjoitus ja kertoja: Eppu Nuotio 
Koreografia: Elina Berg, Satu Lankinen, Outi Vilonen 
TampereRaw-yhtye 
Pirkanmaan Tanssiopisto Elina Bergin oppilaat

Luokkaretki kuuhun on yksi syy tämän blogin perustamiseen. Vaikka esityksestä on yli viikko, mielessäni pyörii esityksestä nousseita ajatuksia. Esitystä seuratessani en suunnitellut minkäänlaisen tekstin kirjoittamista, mutta kirjoitan nyt siitä, mitä vielä viikon jälkeen muistan.

Luokkaretki kuuhun on melko yhtenäinen musiikin, tanssin ja kerronnan liitto. Haluaisin kertoa Markus Fageruddin musiikista enemmänkin, mutta en yksinkertaisesti muista muuta kuin sen, että se toimi hyvin. Nautin TampereRaw'n soitosta, mutta ehkä tanssi ja kerronta kiinnittivät huomioni ja musiikki jäi jonnekin alitajuntaan luomaan tunnelmaa ja kontekstia  tanssille ja kerronnalle.

Kun lähtee seuraamaan esitystä, jonka tietää olevan osittain oppilaiden eikä jo kokeneiden ammattilaisten työtä, ei välttämättä odota virheetöntä esitystä. Ainakin itse syyllistyin tähän. Ammattilaisten suunnittelema koreografia toimi tanssioppilaiden esittämänä hienosti, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. En edes ajatellut katsovani opiskelijoiden tanssia. Oli ilo seurata sujuvaa ja monipuolista liikettä.

Teoksen seuraamista häiritsi epäsuhta päähenkilön kahden eri esittäjän välillä. Eppu Nuotio istui lavan portailla kertomassa tarinaa minä-kertojana. En ole varma, muistuttiko hänen olemuksensa ja puhetyylinsä enemmän puliakkaa vai letkeää teinipoikaa. Kiitoksiin kävellessään Nuotio raahusti flegmaattisesti eturiviin. Ero tanssilavalla minä-kertojana esittäneeseen simpsakkaan ja ryhdikkääseen Malla Ylöniemeen oli silmiinpistävä. Jos Nuotiota ja Ylöniemeä ei olisi kumpaakin puettu keltaiseen pusakkaan ja punaiseen pipoon, olisi ollut sitäkin vaikeampaa ymmärtää heidän esittävän samaa hahmoa. Nuotion kerrontaan olisi sopinut paremmin vaikkapa hiphop-tanssija, joita lavalla myös nähtiin. Ehkä minä-kertojan flegmaattisuus ja huonoryhtisyys olisi ilmentynyt silloin tanssissakin. Miksi Nuotio on ylipäätään tehnyt hahmostaan flegmaattisen, ennemmin seinille kuin silmiin vilkuilevan teinin? Tarina sinällään ei tuo esiin minä-kertojasta vastaavia piirteitä.

Hyvä tarinankertoja ja kirjoittaja Nuotio kuitenkin on. Tarina luokkaretkestä kuuhun kuulosti kaikessa järjettömyydessään aivan järkeenkäypältä. Henkilöhahmot olivat ristiriitaista päähenkilöä lukuun ottamatta uskottavia, kuin ketä tahansa teinejä, opettajia ja vanhempia. Oma suosikkini, kuuhun kioskia pitämään jäänyt kosmonautti Dimitrikin olisi voinut olla kuka tahansa kuuhun unohtunut kosmonautti.

On taitolaji luoda sellainen teos, josta nauttivat sekä lapset että aikuiset. Luokkaretki kuuhun täyttää koko perheen esityksen määritelmän. Ainakin meidän perheen mielestä.