Tampereen elokuvajuhlat – Lastenohjelmien K16-näytös

Tänä vuonna käyn Tampereen elokuvajuhlilla eli Filkkareissa vaan yhdessä näytöksessä. 11-vuotias tyttäreni sai valita, mihinkä näytökseen mennään yhdessä. Ensiksi on mainittava, että harmittavan suuri osa tuon ikäistä kiinnostavista näytöksistä on koulupäivän aikana. Kai oletus on, että opettajat tuovat luokkansa niitä katsomaan. Onneksi jotain kiinnostavaa löytyi, nimittäin Pikku kakkonen 40v -juhlanäytös. Minua ihmetytti  näytöksen ajankohta, nimittäin perjantai-iltana klo 22.

Myöhäinen näytöksen ajankohta sai minut varmistamaan lippukassalla, että kai sinne voi tuon ikäisen viedä. Kassahenkilö lähti takahuoneesta asiaa kysymään. Hän sanoi, että suositusikäraja näytökselle on 16 vuotta. Ikäraja kuulemma selittyy osittain myöhäisellä esitysajankohdalla, koska siihen aikaan liikkeellä voi olla humaltuneita aikuisia. Ohjelmistossa on pari lastenohjelmaa, joita lastenohjelmana on Pikku kakkosesta hyllytetty: Rölli ja pahan valtakunta sekä Hupsis, jossa tehdään kotiviiniä ja humallutaan. Aasi, Morso ja Mouru on myös tunnetusti pelottanut lapsia. Ymmärrän kyllä, ettei tästä nimenomaan ole haluttu tehdä mitään 4-vuotiaiden näytöstä. Mutta että K16!

Minulle luvattiin, ettei aikuisen mukana olevaa 11-vuotiasta poiskaan käännytetä. Lapseni on nähnyt aikuisen seurassa kesyimpiä Bondeja, Sormusten herrat, Hobitit ja Star Warsit. Suhtaudun kyllä yleisesti ottaen ikärajoihin kunnioituksella. Etenkään sellaista, mitä en ole itse nähnyt, en anna lapsen katsoa ennen kuin ikä riittää, eli yksin K-merkinnän mukaan ja vanhemman seurassa 3 vuotta nuorempana. Tässä Pikku kakkosen tapauksessa olen nyt tosi rebel ja en noudata!

Mielenkiinnolla odotan ensi viikon perjantaita. Onko sali täynnä kännikaloja nostalgiahuuruissaan katsomassa Rölliä? Pitääkö minun suojella lastani tosielämän vai animaation humalaisilta?

Palaan 10.3. jälkeen tähän kirjoittamaan, minkälainen näytös oli, ja aiheutinko lapselleni traumoja hänet sinne viedessäni.

Näytös oli tosi kiva! Ymmärrän oikein hyvin, että tästä oli haluttu tehdä nimenomaan aikuisille tarkoitettu näytös, jonne ei tule ipanat kitisemään. Ehkäpä jos näytösaika olisi ollut vaikka klo 20, joku olisi sinne jonkun pikkulapsen kuitenkn tuonut.

En muista, milloin viimeksi olisin ollut noin hyväntuulisessa ilmapiirissä elokuvateatterissa. Tutut ohjelmat saivat aikaan nostalgisia huokailuja ja naurun pyrskähdyksiä. Osa ohjelmista oli tuttuja, osa taas minulle, 80-luvulla syntyneelle, uusia, siis niin vahoja, etten ollut lapsuudessani niitä nähnyt. Nauratti monikin juttu, mutta varsinkin se, kuinka tarinankerrontakin on lastenohjelmissa muuttunut. Tällaisia näytöksiä voisi olla useamminkin!

Oma 11-vuotiaani oli kaiketi näytöksen nuorin osallistuja. Hänelle osa näytöksen hohtoa oli varmasti juuri se, että sai olla menossa juurikin iltamyöhällä.

Filkkarit: Chinema 2

Tänä vuonna Filkkarit jäivät vähiin. Flunssa mokoma peruutti jo yhteen näytökseen osallistumisen. Mutta perjantaina pääsin katselemaan kiinalaisia lyhäreitä.

Tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlilla on mukana Chinema-ohjelmistokokonaisuus kiinalaisia lyhytelokuvia. Menin näytökseen ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. En ollut edes katsonut etukäteen, mitä siellä on näytillä. Pohdin, toimiiko tällainen kokonaisuus, missä on yhdestä maasta olevia elokuvia. Puuduttaako? Haluaisinko ennemmin nähdä vaikka yhteen teemaan liittyviä elokuvia eri puolilta maailmaa?

Minä kuvittelin löytäväni filkkareiden nettisivuilta näkemieni leffojen nimet, mutta enpäs löytänytkään. Ainoastaan muutaman sanan Chinemasta yleisesti. En siis tässäkään arviossa pysty sanomaan sen enempää ohjaajien nimiä kuin muitakaan faktoja. Siitä huolimatta haluan tähän kirjoittaa elokuvien herättämiä ajatuksia.

Sain itseni useampaankin kertaan kiinni siitä, että jotain esimerkiksi juoneen liittyviä valintoja kummastellessani päädyin ajattelemaan "ne kiinalaiset". Ajattelin, että omituinen ratkaisu liittyy siis väistämättä tekijöiden kiinalaisuuteen eikä vaikkapa ohjaajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin.

Mitä sitten kummastelin? Näytöksen ensimmäisestä elokuvasta pidin. Se oli sympaattinen rakkaustarina, jossa reppureissaamaan lähtenyt opettaja löysikin kivan miehen reissultaan. Suurimman osan aikaa tätä katsoessani ajattelin, että onpas tavanomainen tarina, voisi tapahtua missä vain. Kerronnassa yksi kohta hyppäsi esiin: kolme ihmistä laulaa jotain kansanlauluja pellolla. Sitten he kävelevät laulellen pois ja kohtaavat tarinan pariskunnan. Mies kysyy laulajilta, että "olette tulossa pellolta kansanlauluja laulamasta vai". Siihen vastataan myöntävästi ja kaikki jatkavat matkaansa. Voi olla, että tartuin ihan suotta tähän yksityiskohtaan. Mietin vaan, että minkä vuoksi tämä kysymys piti esittää? Onko tällainen nyt jotenkin kiinalaista kerrontaa, että pitää tällaisia itsestäänselvyyksiä sanallistaa? Ja koska kysymys esitettiin, tulee mieleen, onko tällainen pellolla varta vasten laulelu kovinkin tavanomaista toimintaa? Tämä oli yksi esimerkki kohtauksesta, joka ei ihan auennut minulle. En tunne kiinalaista kulttuuria kovinkaan hyvin, joten en osaa sanoa, milloin viittiin jonkin tavalliseen toimintaan ja ylipäätään jotkut viittaukset varmasti menivät ohi.

Toinen lyhäri oli aivan eri maailmasta. The Lanterns of "joku kylä" oli filmin nimi. Todella huono kuvan- ja äänenlaatu, mutta se sopi ihan hyvin tähän filmiin, jossa oltiin pikkuruisessa kylässä Kiinan maaseudulla. Elokuva kuvasi pienen kylän valmistautumista ilmeisesti kiinalaisen uuden vuoden juhlintaan. Oli hauska kurkistaa johonkin itselle täysin vieraaseen. Ensin kyläläisiltä kerättiin kolehtia perheen pääluvun mukaan juhlavalmisteluihin, askarreltiin lyhtyjä ja muita tarvikkeita, harjoiteltiin, kuljettiin rekkalavalla kaupunkiin suuriin juhliin.

Tässä elokuvassa käännökset ja tekstitykset häiritsivät ja huvittivat. Ensinnäkin on mielestäni melko vitsikästä kirjoittaa tekstitykseen "Watching TV", kun porukka katsoo televisiota. Hoksasin sen kyllä ilman tekstejäkin. Se taas hieman ärsytti, kun kyläläisten nimiä luettelun aikana teksteissä ei suinkaan lukenut muutamaa nimeä ja sitten vaikka … sen merkiksi, että lista jatkuu ja jatkuu. Sen sijaan sain lukea tekstityksestä "Names". Jokseenkin urpo fiilis tulee katsojalle. Lisäksi käännös vilisi omituisia virheitä. Esimerkiksi sana "money" on tietenkin aika hankala kirjoittaa oikein. Ja useassakin kohdassa, myös muissa näytöksen elokuvissa, tuli sellainen olo, että kääntäjä on kääntänyt jotain sanasta sanaan, eikä lopullinen käännös ollut kovinkaan sujuvaa englantia. Ei siis ollut kovinkaan helppoa aina päästä jyvälle siitä, mitä puhuttiin ja mitä tarkoitettiin. Siitä tuli kyllä suoraan sanottuna vähän tympeä fiilis, ettei ole viitsitty käännöksiä hoitaa kunnolla. Niin naurettavia virheitä käännöksissä oli. Mielestäni osoitus katsojien arvostuksen tasosta. Lisäksi melkeinpä kaikissa elokuvissa tekstien lukemisessa tuli vähän kiire. Mietinpä vain, onko asioiden ilmaiseminen kiinaksi sitten nopeampaa, että sen vuoksi englanninkieliset tekstit vain vilahtelivat screenillä.

Sitten katsottiin elokuvaa siitä, kuinka honkongilainen nuori nainen yrittää keksiä, mitä tekisi elämällään. Äiti painostaa, että kyllähän 24-vuotiaan pitäisi sitä ja tätä. Kaveritkin puhuu omista uristaan ja opinnoistaan niin hienosti, ettei tämä tyttö edes ymmärrä. Pidin tästä kuvauksesta. Ehkä elokuva tuntui helposti lähestyttävältä, koska päähenkilön pohdinnat olivat kovin universaaleja. Jokainen nuori varmasti joutuu enemmän tai vähemmän pohtimaan, mitä elämältään haluaa ja kuinka paljon kuuntelee muiden mielipiteitä.

Näytöksen ainut animaatio jäi minulta melkolailla tajuamatta. Puhetta tässä pätkässä ei tainnut olla yhtään. Toteutus oli visuaalisesti hieno, nimittäin animaatiohahmot seikkailivat kaupungissa talojen seinillä. Harmi vaan, että tarinasta en tajunnut paljonkaan: Ensin oli perheellä vauva, joka kasvoi isoksi, sitten koko perhe juoksenteli siellä talojen seinillä. Ja sitten kohta jo se lapsi oli aikuinen partaäijä itkemässä vanhempiensa haudalla. Muuta en ymmärtänytkään. Välillä se partaäijä istui dataamassa ja sen pää meni oudoksi. Hauskin juttu tässä pätkässä oli se, kun filmin lopussa nähtiin kuvaa sen tekemisestä, kuinka animaatiota projisoitiin rakennuksiin.

Viimeinen elokuva myös tuntui siltä, että sen olisi voinut kertoa melkein mistä päin maailmaa hyvänsä: Teinipariskunta yrittää harrastaa seksiä ensimmäistä kertaa. Jännitystä on ilmassa, kun tytön äiti saattaa tulla kotiin. Muutenkaan homma ei ota onnistuakseen. Kerronta oli mielestäni mielenkiintoista, sillä teiniajan sählinkien seuraamisen lomassa nähtiin, kun pari istuu kahvilan pöydässä vuosia myöhemmin, sattumalta tavattuaan. Kaikki aiheeseen kuuluvat tunteet kuvastuivat näyttelijöiden kasvoilta molemmissa tarinatiloissa hienosti. Minä ihan aloin jännittää, että onko sillä tytöllä nyt joku muu poikaystävä? Olivatko he sittenkin luodut toisilleen? Osa teksteistä jäi minulta taas tajuamatta, mutta kokonaisuuden hoksaamista se ei haitannut. Tosin en vieläkään ihan tajua, mitä tarkoittaa epäonnistuneen seksisählingin jälkeen tokaistu "the big fortune comes with the hair escape".

Minulla on tapana kiinnittää musiikkiin paljon huomiota. Parissakin elokuvassa musiikki oli selvästi länsimaista. Esimerkiksi Beethovenin jotain pianosonaattia oli käytetty musiikkina. Ensimmäisessä elokuvassa musiikki taisi olla jotain geneeristä mitäänsanomatonta tunnelmamusiikkia, joka ei herättänyt oikeastaan muuta ajatusta, kuin että se ei ole kiinalaista musiikkia. Tosin on mainittava, että elokuvan lopussa musiikki leikattiin niin, että juuri melodian viimeinen sävel jäi soimatta. Jäi ärsytys päälle. Mutta tuo pianosonaatin pätkä ihmetytti. En tajunnut, mihin sillä haluttiin viitata. Miksi kohdassa, jossa honkongilainen nuori nainen pohtii tulevaisuuttaan, soi taustalla Beethoven.

Pikkukylän juhlavalmisteluista kertovassa filmissä musiikki pilasi lopussa koko homman. Hyvän aikaa oli katseltu kotifilmilaatuista kuvaa ja ääntä. Kotikutoisuus passasi mielestäni oikein hyvin aiheeseen. Se oli kuvaus kylän arjesta suuren juhlan aikaan. Mutta piti sitten lisätä jotain typerää ei-diegeettistä musiikkia siihen loppuun! Ei sopinut yhtään tunnelmaan, vaikka kiinalaista olikin.

Näytöksen jälkeen totesin, että ei puuduta katsoa lähes parituntista yhdestä maasta peräisin olevia leffoja. Tämä on taas osoitus tällaisesta me vs. muut -ajattelusta, että ylipäätään olettaa kiinalaisten elokuvien olevan samasta muotista. Toisaalta koin ajoittain katsovani jotain hyvin erilaista ja eksoottista, kurkistavani erilaiseen maailmaan. Välillä taas näkemäni tuntui hyvin tutulta ja samastuttavalta. Loppujen lopuksi eri puolilla maailmaa kelaillaan melko lailla samoja juttuja. Iloitaan, jännitetään, pelätään ja surraan aika samoja juttuja.

Vanhakin animaatio toimii

Tampereen elokuvajuhlilla oli onneksi katsottavaa myös lapsille. Minikinossa sai katsoa 16-millisiä elokuvia projektorin hurinassa. Vasta bussissa matkalla Tullikamarille tuli mieleen kysyä omalta tytöltäni, että mitä hän tietää elokuvien tekemisestä. Eipä paljon tiennyt. Yritin selittää sen minkä osasin kuvausprosessista, mutta hienointa oli näyttää paikan päällä filmiprojektorit, joissa filmikelat pyörivät. Isoissa elokuvateattereissa katsoja näkee vain kankaalle heijastuvan kuvan. 7-vuotiaalle tuntui olevan hieno kokemus nähdä, mistä ne kuvat sinne kankaalle tulevat.

Minikinossa nähtiin Heikki Prepulan Kolme pukkia (2002), Co Hoedemanin Hiekkalinna (1977), Prepulan Taikahattu (1987), Thomas Gaylen Poika ja lumihanhi (1984) ja Camilla Mickwitzin ...Ja sinusta tulee pelle (1985). Nämä viisi lyhytelokuvaa muodostivat toimivan kokonaisuuden. Monta eri tapaa tehdä animaatiota ja kertoa tarinoita.

Viime viikolla Yle ilmoitti Pelle Hermannin uudelleenleikkaamisesta, koska tämän päivän lapset eivät malta katsoa liian pitkiä ottoja ja hidasta toimintaa. Olen minäkin lapsena katsonut Turtlesit ja Prätkähiiret, mutta ehkä nekin ovat kesyjä Monsunoihin ja muihin verrattuna. Niitä en tosin ole katsonut, joten en tiedä niistä nimeä enempää. Lastenohjelmien muuttumisesta puhutaan aina silloin tällöin. Menin katsomaan Minikinon elokuvia sillä silmällä, tuntuuko 30 vuotta vanha animaatio auttamatta vanhentuneelta. Minun mielestäni ei. Oli mielenkiintoista seurata myös sitä, kuinka lapset omani mukaan lukien seurasivat näitä vanhoja animaatioita.

Näytöksen aloitti tarina Kolme pukkia. Kaikki tietävät, että siinä kolme pukkia kulkee vuorollaan sillan yli, ja peikko uhkaa syödä heidät. Pukit vuorollaan käskevät peikkoa odottamaan seuraavaa, isompaa pukkia. Lopulta peikko jää ilman ateriaa ja pukit viilettävät vapauteen.

Vaikka tarina oli tuttu, Prepulan toteutuksessa riitti seurattavaa. Pukkien määkiminen ja muut äänet loivat elokuvalle rytmin. Pukit olivat hahmoina hauskoja hölmöjä, jotka kuitenkin osasivat naruttaa peikkoa. Prepula päättää tarinan totutusta poiketen. Kun pukit ovat jo kaukana, kuvassa näkyy valtavan peikon jalka. Alkaa kamala läksytys, miten pikku peikko saattoi päästää pukit menemään. Voi ressukkaa, sehän vasta opetteli pukkien nappaamista sillalta! Täytyy huomauttaa, että tässä animaatiossa ei käytetty sanoja, mutta juonen kulku ja hahmojen aivoitukset tulivat selväksi. Tosin minun 7-vuotiaani ei havainnut isoa peikkoa lainkaan, eikä siis huomannut lopussa mitään outoa.

Prepulan suoraviivainen tyyli näkyi myös Taikahatussa, joka oli näytöksen elokuvista oma suosikkini. Se oli samaan aikaan yksinkertainen ja kekseliäs. Tarinassa mies kulkee pellon viertä, ja aurinko porottaa kuumasti kaljua. (Aurinko muuten on sama, joka nähtiin Kolmessa pukissakin.) Mies nappaa hatun linnunpelättimen päästä, ja siitä hauskuus alkaa. Itsepäinen hattu menee minne tahtoo ja mies seuraa perässä. Hattu pomppii ees taas, muuttuu linnuksi, taikurin hatuksi pupuineen... Lopulta mies tajuaa, että ilman hattua pelätti ei saa lintuja ajettua pois ja jättää hatun pelätille. Yksinkertainen komiikka upposi myös lapsiin. Sellaista kikatusta ei muiden animaatioiden aikana kuultu. Minuun Taikahatun hallittu yksinkertaisuus iski, mutta oma lapseni tyytyi tuhahtelemaan pienempien kikatuksille. "Mitä hauskaa tässä muka oli." Salaa kuitenkin tykkäsi.

Hiekkalinna on Hiekkamiehen oma maailma. (Kuva: Tampereen elokuvajuhlien pressikuva.)

Kanadalaisen Co Hoedemanin Hiekkalinna on Oscarillakin palkittu tarina Hiekkamiehestä, joka rakentaa hiekasta oman maailmansa. Pääjalkainen Hiekkamies kaivautuu hiekasta ja luo itselleen ystäviksi omituisia otuksia. Jollakin on pää ja kolme jalkaa, jollakin strutsin jalat ja elefantin pää. Kaikki hieman erikoisia, mutta yhdessä he rakentavat hienon linnan. Yhteistyö sujuu, vaikka välillä vähän kinataankin.

Minusta Hiekkalinna otuksineen oli kultainen. Hahmot ovat suloisia, kuin 3-vuotiaan piirtämiä. Varmaan lasten mielestä on hauska katsoa kolmijalkaisen otuksen vaappumista ja käärmeiden piirtämiä kuvioita hiekassa. Hiekkaotuksilla on juhlat ylimmillään, kun hiekkamyrksy tulee ja peittää kaiken alleen. Lopulta maisema näyttää samalta kuin ennen Hiekkamiehen tuloa. Näkyy vain tonneittain hiekkaa. Elokuvasta tulee hauska ajatus siitä, mitä kaikkia pieniä maailmoja onkaan olemassa, mistä me emme tiedä mitään. Monissa elokuvissa seikkailee pikkuruisia luonnossa tai maan sisällä seikkailevia otuksia. Mitä jos oikeasti olisi tuollaisia Hiekkamiehiä maailmoineen? Hiekkalinnan voi käydä katsomassa NFO:n eli Kanadan elokuvakomitean sivuilta.

Toinen kanadalainen animaatio Poika ja lumihanhi kertoi perinteisen tarinan ystävyydestä ja oikein tekemisestä. Elokuvassa poika näkee muiden lasten kiusaavan loukkaantunutta hanhea ja pelastaa sen. Poika hoivaa hanhea ja heistä tulee ystävät. Syksyllä kuitenkin hanhi lähtee lajitovereidensa kanssa etelään. Pojalle tulee hirmuinen ikävä. Keväällä hanhi tuo kaikki hanhikaverinsa katsomaan poikaa. Vaikka hanhi lähtee taas taivaalle, pojalle tulee hyvä olo.

Minun tyttöni osasi kyllä kertoa selkeästi animaation teeman, mutta totesi elokuvan olleen ihan lälly. Lällyys ilmeisesti on jotain, mitä nykyään ei muka voi lapsille näyttää. Tai sitten se on tuo 7-vuotiaan ikä, ettei voi myöntää pitävänsä jostain noin herkästä. Tämäkin elokuva on katsottavissa NFO:n sivuilla.

Näytöksen neljässä ensimmäisessä elokuvassa ei ollut puhetta. Niiden aikana projektorin hurina loi mukavaa tunnelmaa. Viimeinen elokuva, Camilla Mickwitzin ... Ja sinusta tulee pelle, taas kärsi vähän taustamelusta. Ainakin minun piti kunnolla keskittyä saadakseni kertojan puheesta selvää.

Pidän Mickwitzin tyylistä. Kaikille tuttuja ovat Pikku Kakkosen alkutunnus ja Varokaa heikkoja jäitä. Minä olen lukenut tytölleni Jason-kirjoja ja myös ...Ja sinusta tulee pellen. Tätä animaatiota en ole ennen nähnyt, eikä ole mitään syytä epäillä ettei se toimisi.

Tarina kertoo isosisko Juliasta, jota tympii jäädä hoitamaan Jonni-veljeä kauppareissun ajaksi. Julia aikoo ruveta sirkuksen tähtiesiintyjäksi yhdessä sinisen hevosensa kanssa. Pikkuveli kelpaa orjaksi. Tarinassa Julia kohtelee veljeään aika kurjasti, jättäisi autiolle saarellekin. Jo kirjaa lukiessani minun korvaani on aina särähtänyt se, että kun Jonni itkee hevosen selässä lentävän siskonsa perään, Julia palaa hakemaan tätä ja toteaa jotain tähän malliin "Tyhmä Jonni, enhän minä sinua jätä. Kokeilin vain siipien toimivuutta." Koko tarina siihen pisteeseen saakka on ollut Julian haaveilua siitä, kuinka hänestä tulee mahtava, ja veljestä tyhmä pelle, jonka mokailulle kaikki nauravat. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin ja sisarukset ovat kuin parhaat kaverit.

Kaipa tämä tarina kertoo aika todenmukaisesti leikki-ikäisten sisarusten suhteesta. Puheissa voidaan olla viemässä veljeä kirpputorille, mutta pohjimmiltaan ei haluta mitään pahaa.

Minikino oli onnistunut kokonaisuus. Sen perusteella, että lapset yleisössä tuntuivat katsovan keskittyneesti kaikki elokuvat, voisin päätellä, että vanhakin animaatio toimii tämän päivän lapsille. Kun tarinat toimivat ja toteutus on upea, ei tarvita räminää ja räiskettä mielenkiintoa ylläpitämään. Ainakin minulla oli mukava lauantaiaamu.

Avantgardea lyhyesti

Tampereen elokuvajuhlilla on esitetty vuodesta 2007 sarjaa Lyhytelokuvan kaanon, jossa näytetään lyhytelokuvan merkkiteoksia. Tänä vuonna kaanonissa nähtiin Charles Sheelerin ja Pauls Strandin ohjaama Manhatta (1921), René Clairin Entr'acte (1924), Quayn veljesten The Street of Crocodiles (1986), Ilppo Pohjolan P(l)ain Truth (1993) ja Luis Buñuelin Un Chien Andalou (1928).

Ajanpuutteen vuoksi menin katsomaan näytöstä ilman perehtymistä esitettäviin elokuviin. Vain Andalusialaisen koiran olin nähnyt aiemmin, muista tiesin vain nimet. Nyt jälkiviisaana voi sanoa, että mikäli olisin lukenut elokuvista edes perustietoja ennen niiden näkemistä,
olisin katsonut niitä aivan eri silmin. Mutta ei kai ole olemassa väärää tapaa
katsoa elokuvaa.

Yleisesti ottaen pidän elokuvista, jotka eivät ole liian alleviivaavia vaan antavat mahdollisuuden oivaltaa, joskus jättää oivaltamatta. Pidän elokuvista, joista joka katselukerralla löytää jotain uutta. Kuitenkin minun aivoni etsivät automaattisesti audiovisuaalisesta kerronasta kompositionaalista motivaatiota ja muita sääntöjä. Välillä ihan raivostuttaa, jos selkeästi osoitettu yksityiskohta osoittautuukin merkityksettömäksi. Eli jos elokuvassa näytetään tarkkaan vaikkapa jonkun paperin putoaminen kadulle, minä odotan, että se lappu oli tärkeä ja siihen vielä palataan juonessa. Näytöksen teema, avantgarde, oli siis itselleni pieni haaste. Avantgardessa kun melkeinpä tarkoituksena on välttää sääntöjä ja yleisiä olettamuksia.

Vanhoja elokuvia, ja etenkin vanhaa avantgardea, katsoessa tulee ajateltua, miten ne elokuvan ensi-illan aikana eläneet ihmiset ovat sen kokeneet. Manhatta ei näyttänyt minun silmääni mitenkään ihmeelliseltä, tuollaista kuvaahan näkee nykyään joka paikassa. Mutta vuonna 1921 elokuvan kerronta, tai sen puute, on varmasti ollut erikoista. Manhatta on kaupunkikuvaus, joka koostuu erillisistä kohtauksista. Pitkiä ottoja kaupungin arjesta. Kuvissa käy välillä kamala vilinä, muttei elokuvassa tapahdu mitään ihmeellistä. Elokuvassa ei ole juonta tai päähenkilöä. Tai päähenkilö on Manhattan ja kaikki sen ihmiset. Ihmiset kulkevat kadulla, työmiehet rakentavat pilvenpiirtäjiä. Kuvissa on paljon Manhattanin korkeita rakennuksia Elokuvaa oli mielenkiintoista katsoa tällaisen 2010-luvulla eläjän silmin. Manhattan on ollut 90 vuotta sitten suurkaupunki, jolle nykypäivänkin Helsinki kalpenee. The J. Paul Getty Museum on laittanut Manhattan kaikkien katsottavaksi YouTubeen.

Entr'acte (1924) oli hulvaton. Kuvien epäloogista yhdistelyä, erikoisia kuvakulmia, ajan ja paikan mahdottomia yhdistelmiä. Hurjaa tykin ja aseiden piippujen kohdistamista suoraan yleisöön ja uskaliasta balettitanssijan kuvausta alhaalta päin. Kaikkien kuvakerronnan sääntöjen mukaan ballerinan vartalon ja käsien näyttämisen jälkeen kuvaan tulevat kasvotkin olisivat ballerinan. Entr'actessa ne kasvot olivat parrakkaan miehen. Minä ihan säikähdin ja epäilin hetken aikaa, oliko balettitanssija parrakas mies? No ei ollut. Elokuvassa mies tippuu katolta suoraan omiin hautajaisiinsa. Hautajaissaattueessan arkkua vetää kärryissä kameli ja perässä tuleva hautajaiskansa loikkii kummallisesti. Mies syö leipää, joka roikkuu tästä arkunkuljetuskärrystä. Aloin pohtia, että onko ruoka hautajaissaattueessa ollut oikeasti tapana jossain. Jos on, on varmaan ollut täysin pöyristyttävää, että elokuvassa joku syö sitä ruokaa. Entr'actessa on monia yllättäviä tapahtumia ja älyttömyyksiä, mutta silti juonessa pysyy kärryillä.

Elokuvaa katsoessani en oikein tajunnut, mihin välillä näytettävä ballerina liittyi. Elokuvan jälkeen luin Wikipediasta, että Entr'acte on ollut ensiesityksessään nimensä mukaisesti välisoitto Relâch-nimisessä baletissa. Sen tiedon valossa se kaikki loikkiminen ja muu hassu liikehdintä aloikin vaikuttaa tanssiparodialta. Aluksi olin vain ajatellut, että se pomppiminen on vain dadaistista protestia kaikelle vakavalle taiteelle. Ehkä se oli sitä, balettiin kohdistuen. Ajattelin jo, että mitä vakava balettiyleisö on tuuminut nähdessään väliajalla jotain tällaista? Eric Satie, baletin kirjoittanut Francis Picapia ja muita aikansa taiteilijoita pomppimassa typerästi filmillä. Sitten luin lisää Relâch-baletista. Se oli tarkoitettu dadaistiseksi pilaksi koko juttu. Haluan ehdottomasti nähdä tämän baletin!

Sekä baletin että Entr'acten musiikin on säveltänyt Eric Satie. Kuuntelin tätä musiikkia Spotifystä, mutten pysty varmaksi sanomaan, oliko Filkkareilla kuultu pianonsoitto juuri tätä musiikkia. (Mieheni on sitä mieltä, ettei ollut.) Jos pianisti ei soittanut Satien musiikkia, mitä sitten? Ja minkä ihmeen takia ei olisi soittanut sitä, mitä tähän elokuvaan oli sävelletty? Lyhytelokuvan kaanon -näytöksessä kuultu pianomusiikki oli ehkä hieman simppelimpää ja tasapaksumpaa kuin tämä nyt kuuntelemani Satien musiikki. Joka tapauksessa, Entr'acte on yksi ensimmäisistä elokuvista, jossa musiikki ja elokuvan tapahtumat on pyritty synkronoimaan. Satien musiikki koostuu pienistä toistuvista palasista, joita toistetaan, kunnes elokuvassa tullaan seuraavaa musiikkipalikkaa vaativaan kohtaan. Kyllä näytöksessä kuultu pianomusiikkikin mukaili elokuvaa kiihdyttäen aina hautajaiskulkueen juostessa jne. Silti olisin halunnut kuulla sen alkuperäisen musiikin, vaikkakin pianosovituksena.

Näytöksen kolmas elokuva, Quayn veljesten stop motion -animaatio Street of Crocodiles, oli mielenkiintoista katsottavaa, mutten ehkä täysin ymmärtänyt sitä. Ensin joku mies saa sylkäisemällä liikkeelle pölyisen koneen laatikossa. Nukke herää henkiin ja mies vapauttaa sen leikkaamalla siimat poikki. Nukke seikkailee laatikon maailmassa, jossa on paljon itsestään liikkuvia ruuveja ja mekanisia toimintoja. Jossain välissä nukke päätyi Korkotiilikujalle. En keksi, miksi ruuvit liikkuvat tai mitä ne koneet tuottavat. Pölyisessä laatikon maailmassa on mm. tissiään hiplaava ylilaiha mallinukke ja pelottavan näköisiä tyhjäpäisiä räätälinukkeja. Jotenkin kafkamaista.

Tämä elokuva tuntuu hyvin metaforiselta, mutten aina keksi, mitä metaforia ne ovat. Ehkä jotain materialismiin liittyvää. Ehkä jo hylätyksi joutuneet nuket tuottavat Krokotiilikujalla tavaraa? Seksuaalisuus on selkeä teema, mutten tajua mihin seksuaalinen kuvasto viittaa. Mikä oli se peniksen kuvan edustalle asetettu kiveksiä muistuttava maksa, johon oli tökitty neuloja?  Elokuvassa kaikki materia on kuitenkin jotenkin inhmilillistä, välillä kirjaimellisesti lihallista. Ehkä havaittavissa oli samaan aikaan inhimillisen esineellistämistä ja esineiden inhimillistämistä.

Street of Crocodiles on hienoa katsottavaa, vaikkakin välillä karmivaa. Värimaailma on mustan harmaa ja tunnelma muutenkin synkkä. Myös musiikki tekee laatikon maailmasta synkän. Rosoisia jousia, konemaisia kolinoita ja vinkunoita. Brightonin elokuvafestivaali Cinecity Festival on linkittänyt pätkän elokuvasta Youtubeen. (En halua linkittää tänne mitään videoita, joiden voisi epäillä olevan laittomia kopioita.)

Minä en ymmärtänyt elokuvasta paljonkaan, joten etsin netistä viisaampien tulkintoja. Luin analyysiä Senses of Cinema -sivustolta. Kuitenkin minun on todettava, että tuo analyysikään ei avannut minulle ihan kaikkea ja löysin myös eriäviä mielipiteitä. Katsoin elokuvan uudelleen, mutten vieläkään nähnyt löytänyt lapsi–vanhempi-teemaa. En myöskään nähnyt siellä räätälin pajassa mitään strip tease -esitystä. (Minusta ne nuket vaan pyörivät päähenkilön ympärillä ihan ilman mitään seksuaalista teasea.) Elokuvassa on kyllä paljon seksuaalista, ehkä jopa perverssiä.

Quayn veljeksten animaatio on vuodelta 1986, mutta alkuperäinen tarina on puolalaisen Bruno Schulzin novellista vuodelta 1934. Elokuvan lopussa nähdään tekstikatkelma Bruno Schulzin novellista. Siinä kerrotaan, että Krokotiilikuja on kaupungin myönnytys modernismille ja korruptiolle. Siellä mikään ei menesty, mikään ei saa päätepistettään. En silti tajua. Pitäisi lukea se novelli.

Näytöksen elokuvista Ilppo Pohjolan P(l)ain Truthilla oli mielestäni selkein teema. Avantgardea se oli hurjan kuvakerrontansa vuoksi, mutta tässä elokuvassa ei tarvinnut pohtia, mistä elokuva kertoo. P(l)ain Truth käsittelee väärässä sukupuolessa elämisen ja sukupuolen vaihtamisen problematiikkaa. Lopputeksteistä selviää, että elokuva pohjautuu aivan oikean ihmisen, Rudin, kokemuksiin ja ajatuksiin.

Elokuvassa poltetaan tyttölapsen kuvia ja teipataan tissejä litteiksi. Hävitetään kaikki tuntomerkit ja muistot naiseudesta. Kaikkea sukupuolen vaihtamiseen liittyvää byrokratiaa kuvataan kuvan yli vyöryvällä lomaketekstillä, jota ei ole tarkoituskaan ehtiä lukea kokonaan.

Ainoa kohtaus, jota ei heti osaa liittää aiheeseen, on koulutyttö pulpetin ääressä kirjoittamassa L-kirjaimia toisensa perään. Välillä miesopettaja iskee karttakepillä sormille. Onko tällainen tapahtuma ollut vaikuttamassa haluun olla jotain muuta kuin tyttö? En tajua.

P(l)ain Truth oli tietyllä tavalla näytöksen elokuvista ällöintä katsottavaa. Oma reaktioni on siitä mielenkiintoinen, että alastomia mies- ja naisvartaloita näkee televisiossa nykyään alvariinsa. En kuitenkaan halua nähdä kroppaa, joka on jotain siltä väliltä. Enkä halua nähdä lähikuvaa lapsen syntymästä täysin varoittamatta. Ehkä koko elokuvan ydin on siinä, ettei minulla katsojana voi olla mitään käsitystä siitä, mitä Rudin päässä liikkuu. En voi käsittää, miltä tuntuu vihata omaa kaunista naisvartaloaan, jos on mieleltään karvainen mies. En tajua, miten väärä sielu ja väärä ruumis ovat voineet joutua samaan pakettiin. Se tuli selväksi, että tuskaista on heillä, jotka kokevat ristiriitaa henkisen ja fyysisen sukupuolensa välillä. Elokuva nostaa esiin myös sen kysymyksen, kuinka pakollista sukupuolen määrittäminen on ylipäätään.  En tiedä miksi minulle tuli tästä elokuvasta hyvin vahva olo, etten halua nähdä tätä uudelleen. On paljon helpompaa katsoa televisiosta niitä dokumentteja transseksuaalisuudesta, epäselvästä sukupuolesta tai sukupuoltaan vaihtaneista, joissa nämä ihmiset istuvat ja kertovat kameralle tarinaansa. Ei rajuja kuvia ja ahdistavaa musiikkia katsojaa riivaamassa.

Andalusialaisen koira on sokeeraavaa järjettömyyttä (Kuva: Tampereen Elokuvajuhlien pressikuva.)

Ensikosketuksen elokuvaan Le Chien Andalou eli Andalusialainen koira sain joskus 12-vuotiaana Lontoossa. Siellä näin elokuvamuseossa stillkuvana veitsen, joka on alkamassa leikkata silmää. Se kuva on edustanut mielessäni elokuvan ällöttävyyttä pitkään. Näin Andalusialaisen koiran ensimmäistä kertaa viime syksynä telkkarista. En tajunnut. Nyt filkkareilla ajattelin ymmärtää vähän enemmän.

Andalusialainen koira on Luis Buñuelin ja Salvador Dalin mestariteos, jota pidetään yhtenä lyhytelokuvan huipuista. Elokuvan tapahtumissa ei ole järjen hiventä, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Elokuvassa ei tunnu olevan edes sisäistä logiikkaa. Elokuva leikittelee ajan ilmauksilla, kuten "kahdeksan vuotta myöhemmin". Oikeasti nuo ajan ilmaukset ovat yhtä tyhjän kanssa, eivät kerro mistään mitään. 

Yllätyksellisyys on avantgarden suola. Entr'actessa se toi elokuvaan ennen kaikkea huumoria. Andalusialaisen koiran yllätyksellisyys on ällötystä. Katsoja ei voi mitenkään arvata, että jonkun olkkarissa on valmiiksi viriteltynä köyden päässä pari flyygeliä kuolleilla aaseilla kuorrutettuna, pari pappia (, joista toinen on muuten itse Salvador Dali) ja muuta rojua. Ällöttäviä kuvia, ällöttävää käytöstä. Elokuvalla on selvä tyylillinen yhteys Dalin taiteeseen, mistä näkyvimpänä esimerkkinä kädestä ulos mönkivät muurahaiset. Juonikin on yllätyksellinen. Välillä Andalusialaisessa koirassa on juoni, joka etenee. Sitten tapahtuu taas jotain, millä ei ole mitään tekemistä aiemmin nähdyn kanssa. Elokuvaan tupsahtelee uusia henkilöitä tuosta vaan, kerrostalon ovesta pääsee helposti suoraan rannalle. Samat tavarat ovat eri ajassa ja eri henkilöiden käsissä. Kaikki tämä tapahtuu argentiinalaisen tangon säestyksellä.

En halua edes lukea mitään analyysejä. Minulla on sellainen olo, että jos yritän löytää tästä jotain suuria merkityksiä, Buñuel ja Dali nauravat haudoissaan. Minusta tuntuu, että järjettömyys ja epäloogisuus on tämän elokuvan idea. Se nauraa kaikille niille, joiden mielestä kaiken on merkittävä jotain.

En edes tajua, miksi elokuvan nimi on Andalusialainen koira. Yhtään koiraa ei näy koko elokuvassa, paitsi pieni miniatyyrikoira aivan lopussa. En tajua, mutta se tässä varmaan on tarkoituksenakin.

Jotenkin näiden elokuvien katsomisen jälkeen tuli sellainen hölmö olo. Haluaisin lukea jonkun viisaan analyyseja siitä, mitä nämä kaikki halusivat sanoa. Toisaalta, sellainenhan sotisi vähän avantgarden ajatusta vastaan. Avantgarden tarkoitus on näyttää jotain, mitä en osaa odottaa.