Ajanpuutteen vuoksi menin katsomaan näytöstä ilman perehtymistä esitettäviin elokuviin. Vain Andalusialaisen koiran olin nähnyt aiemmin, muista tiesin vain nimet. Nyt jälkiviisaana voi sanoa, että mikäli olisin lukenut elokuvista edes perustietoja ennen niiden näkemistä,
olisin katsonut niitä aivan eri silmin. Mutta ei kai ole olemassa väärää tapaa
katsoa elokuvaa.
Yleisesti ottaen pidän elokuvista, jotka eivät ole liian alleviivaavia vaan antavat mahdollisuuden oivaltaa, joskus jättää oivaltamatta. Pidän elokuvista, joista joka katselukerralla löytää jotain uutta. Kuitenkin minun aivoni etsivät automaattisesti audiovisuaalisesta kerronasta kompositionaalista motivaatiota ja muita sääntöjä. Välillä ihan raivostuttaa, jos selkeästi osoitettu yksityiskohta osoittautuukin merkityksettömäksi. Eli jos elokuvassa näytetään tarkkaan vaikkapa jonkun paperin putoaminen kadulle, minä odotan, että se lappu oli tärkeä ja siihen vielä palataan juonessa. Näytöksen teema, avantgarde, oli siis itselleni pieni haaste. Avantgardessa kun melkeinpä tarkoituksena on välttää sääntöjä ja yleisiä olettamuksia.
Vanhoja elokuvia, ja etenkin vanhaa avantgardea, katsoessa tulee ajateltua, miten ne elokuvan ensi-illan aikana eläneet ihmiset ovat sen kokeneet. Manhatta ei näyttänyt minun silmääni mitenkään ihmeelliseltä, tuollaista kuvaahan näkee nykyään joka paikassa. Mutta vuonna 1921 elokuvan kerronta, tai sen puute, on varmasti ollut erikoista. Manhatta on kaupunkikuvaus, joka koostuu erillisistä kohtauksista. Pitkiä ottoja kaupungin arjesta. Kuvissa käy välillä kamala vilinä, muttei elokuvassa tapahdu mitään ihmeellistä. Elokuvassa ei ole juonta tai päähenkilöä. Tai päähenkilö on Manhattan ja kaikki sen ihmiset. Ihmiset kulkevat kadulla, työmiehet rakentavat pilvenpiirtäjiä. Kuvissa on paljon Manhattanin korkeita rakennuksia Elokuvaa oli mielenkiintoista katsoa tällaisen 2010-luvulla eläjän silmin. Manhattan on ollut 90 vuotta sitten suurkaupunki, jolle nykypäivänkin Helsinki kalpenee. The J. Paul Getty Museum on laittanut Manhattan kaikkien katsottavaksi YouTubeen.
Entr'acte (1924) oli hulvaton. Kuvien epäloogista yhdistelyä, erikoisia kuvakulmia, ajan ja paikan mahdottomia yhdistelmiä. Hurjaa tykin ja aseiden piippujen kohdistamista suoraan yleisöön ja uskaliasta balettitanssijan kuvausta alhaalta päin. Kaikkien kuvakerronnan sääntöjen mukaan ballerinan vartalon ja käsien näyttämisen jälkeen kuvaan tulevat kasvotkin olisivat ballerinan. Entr'actessa ne kasvot olivat parrakkaan miehen. Minä ihan säikähdin ja epäilin hetken aikaa, oliko balettitanssija parrakas mies? No ei ollut. Elokuvassa mies tippuu katolta suoraan omiin hautajaisiinsa. Hautajaissaattueessan arkkua vetää kärryissä kameli ja perässä tuleva hautajaiskansa loikkii kummallisesti. Mies syö leipää, joka roikkuu tästä arkunkuljetuskärrystä. Aloin pohtia, että onko ruoka hautajaissaattueessa ollut oikeasti tapana jossain. Jos on, on varmaan ollut täysin pöyristyttävää, että elokuvassa joku syö sitä ruokaa. Entr'actessa on monia yllättäviä tapahtumia ja älyttömyyksiä, mutta silti juonessa pysyy kärryillä.
Elokuvaa katsoessani en oikein tajunnut, mihin välillä näytettävä ballerina liittyi. Elokuvan jälkeen luin Wikipediasta, että Entr'acte on ollut ensiesityksessään nimensä mukaisesti välisoitto Relâch-nimisessä baletissa. Sen tiedon valossa se kaikki loikkiminen ja muu hassu liikehdintä aloikin vaikuttaa tanssiparodialta. Aluksi olin vain ajatellut, että se pomppiminen on vain dadaistista protestia kaikelle vakavalle taiteelle. Ehkä se oli sitä, balettiin kohdistuen. Ajattelin jo, että mitä vakava balettiyleisö on tuuminut nähdessään väliajalla jotain tällaista? Eric Satie, baletin kirjoittanut Francis Picapia ja muita aikansa taiteilijoita pomppimassa typerästi filmillä. Sitten luin lisää Relâch-baletista. Se oli tarkoitettu dadaistiseksi pilaksi koko juttu. Haluan ehdottomasti nähdä tämän baletin!
Sekä baletin että Entr'acten musiikin on säveltänyt Eric Satie. Kuuntelin tätä musiikkia Spotifystä, mutten pysty varmaksi sanomaan, oliko Filkkareilla kuultu pianonsoitto juuri tätä musiikkia. (Mieheni on sitä mieltä, ettei ollut.) Jos pianisti ei soittanut Satien musiikkia, mitä sitten? Ja minkä ihmeen takia ei olisi soittanut sitä, mitä tähän elokuvaan oli sävelletty? Lyhytelokuvan kaanon -näytöksessä kuultu pianomusiikki oli ehkä hieman simppelimpää ja tasapaksumpaa kuin tämä nyt kuuntelemani Satien musiikki. Joka tapauksessa, Entr'acte on yksi ensimmäisistä elokuvista, jossa musiikki ja elokuvan tapahtumat on pyritty synkronoimaan. Satien musiikki koostuu pienistä toistuvista palasista, joita toistetaan, kunnes elokuvassa tullaan seuraavaa musiikkipalikkaa vaativaan kohtaan. Kyllä näytöksessä kuultu pianomusiikkikin mukaili elokuvaa kiihdyttäen aina hautajaiskulkueen juostessa jne. Silti olisin halunnut kuulla sen alkuperäisen musiikin, vaikkakin pianosovituksena.
Näytöksen kolmas elokuva, Quayn veljesten stop motion -animaatio Street of Crocodiles, oli mielenkiintoista katsottavaa, mutten ehkä täysin ymmärtänyt sitä. Ensin joku mies saa sylkäisemällä liikkeelle pölyisen koneen laatikossa. Nukke herää henkiin ja mies vapauttaa sen leikkaamalla siimat poikki. Nukke seikkailee laatikon maailmassa, jossa on paljon itsestään liikkuvia ruuveja ja mekanisia toimintoja. Jossain välissä nukke päätyi Korkotiilikujalle. En keksi, miksi ruuvit liikkuvat tai mitä ne koneet tuottavat. Pölyisessä laatikon maailmassa on mm. tissiään hiplaava ylilaiha mallinukke ja pelottavan näköisiä tyhjäpäisiä räätälinukkeja. Jotenkin kafkamaista.
Tämä elokuva tuntuu hyvin metaforiselta, mutten aina keksi, mitä metaforia ne ovat. Ehkä jotain materialismiin liittyvää. Ehkä jo hylätyksi joutuneet nuket tuottavat Krokotiilikujalla tavaraa? Seksuaalisuus on selkeä teema, mutten tajua mihin seksuaalinen kuvasto viittaa. Mikä oli se peniksen kuvan edustalle asetettu kiveksiä muistuttava maksa, johon oli tökitty neuloja? Elokuvassa kaikki materia on kuitenkin jotenkin inhmilillistä, välillä kirjaimellisesti lihallista. Ehkä havaittavissa oli samaan aikaan inhimillisen esineellistämistä ja esineiden inhimillistämistä.
Street of Crocodiles on hienoa katsottavaa, vaikkakin välillä karmivaa. Värimaailma on mustan harmaa ja tunnelma muutenkin synkkä. Myös musiikki tekee laatikon maailmasta synkän. Rosoisia jousia, konemaisia kolinoita ja vinkunoita. Brightonin elokuvafestivaali Cinecity Festival on linkittänyt pätkän elokuvasta Youtubeen. (En halua linkittää tänne mitään videoita, joiden voisi epäillä olevan laittomia kopioita.)
Minä en ymmärtänyt elokuvasta paljonkaan, joten etsin netistä viisaampien tulkintoja. Luin analyysiä Senses of Cinema -sivustolta. Kuitenkin minun on todettava, että tuo analyysikään ei avannut minulle ihan kaikkea ja löysin myös eriäviä mielipiteitä. Katsoin elokuvan uudelleen, mutten vieläkään nähnyt löytänyt lapsi–vanhempi-teemaa. En myöskään nähnyt siellä räätälin pajassa mitään strip tease -esitystä. (Minusta ne nuket vaan pyörivät päähenkilön ympärillä ihan ilman mitään seksuaalista teasea.) Elokuvassa on kyllä paljon seksuaalista, ehkä jopa perverssiä.
Quayn veljeksten animaatio on vuodelta 1986, mutta alkuperäinen tarina on puolalaisen Bruno Schulzin novellista vuodelta 1934. Elokuvan lopussa nähdään tekstikatkelma Bruno Schulzin novellista. Siinä kerrotaan, että Krokotiilikuja on kaupungin myönnytys modernismille ja korruptiolle. Siellä mikään ei menesty, mikään ei saa päätepistettään. En silti tajua. Pitäisi lukea se novelli.
Näytöksen elokuvista Ilppo Pohjolan P(l)ain Truthilla oli mielestäni selkein teema. Avantgardea se oli hurjan kuvakerrontansa vuoksi, mutta tässä elokuvassa ei tarvinnut pohtia, mistä elokuva kertoo. P(l)ain Truth käsittelee väärässä sukupuolessa elämisen ja sukupuolen vaihtamisen problematiikkaa. Lopputeksteistä selviää, että elokuva pohjautuu aivan oikean ihmisen, Rudin, kokemuksiin ja ajatuksiin.
Elokuvassa poltetaan tyttölapsen kuvia ja teipataan tissejä litteiksi. Hävitetään kaikki tuntomerkit ja muistot naiseudesta. Kaikkea sukupuolen vaihtamiseen liittyvää byrokratiaa kuvataan kuvan yli vyöryvällä lomaketekstillä, jota ei ole tarkoituskaan ehtiä lukea kokonaan.
Ainoa kohtaus, jota ei heti osaa liittää aiheeseen, on koulutyttö pulpetin ääressä kirjoittamassa L-kirjaimia toisensa perään. Välillä miesopettaja iskee karttakepillä sormille. Onko tällainen tapahtuma ollut vaikuttamassa haluun olla jotain muuta kuin tyttö? En tajua.
P(l)ain Truth oli tietyllä tavalla näytöksen elokuvista ällöintä katsottavaa. Oma reaktioni on siitä mielenkiintoinen, että alastomia mies- ja naisvartaloita näkee televisiossa nykyään alvariinsa. En kuitenkaan halua nähdä kroppaa, joka on jotain siltä väliltä. Enkä halua nähdä lähikuvaa lapsen syntymästä täysin varoittamatta. Ehkä koko elokuvan ydin on siinä, ettei minulla katsojana voi olla mitään käsitystä siitä, mitä Rudin päässä liikkuu. En voi käsittää, miltä tuntuu vihata omaa kaunista naisvartaloaan, jos on mieleltään karvainen mies. En tajua, miten väärä sielu ja väärä ruumis ovat voineet joutua samaan pakettiin. Se tuli selväksi, että tuskaista on heillä, jotka kokevat ristiriitaa henkisen ja fyysisen sukupuolensa välillä. Elokuva nostaa esiin myös sen kysymyksen, kuinka pakollista sukupuolen määrittäminen on ylipäätään. En tiedä miksi minulle tuli tästä elokuvasta hyvin vahva olo, etten halua nähdä tätä uudelleen. On paljon helpompaa katsoa televisiosta niitä dokumentteja transseksuaalisuudesta, epäselvästä sukupuolesta tai sukupuoltaan vaihtaneista, joissa nämä ihmiset istuvat ja kertovat kameralle tarinaansa. Ei rajuja kuvia ja ahdistavaa musiikkia katsojaa riivaamassa.
 |
| Andalusialaisen koira on sokeeraavaa järjettömyyttä (Kuva: Tampereen Elokuvajuhlien pressikuva.) |
Ensikosketuksen elokuvaan Le Chien Andalou eli Andalusialainen koira sain joskus 12-vuotiaana Lontoossa. Siellä näin elokuvamuseossa stillkuvana veitsen, joka on alkamassa leikkata silmää. Se kuva on edustanut mielessäni elokuvan ällöttävyyttä pitkään. Näin Andalusialaisen koiran ensimmäistä kertaa viime syksynä telkkarista. En tajunnut. Nyt filkkareilla ajattelin ymmärtää vähän enemmän.
Andalusialainen koira on Luis Buñuelin ja Salvador Dalin mestariteos, jota pidetään yhtenä lyhytelokuvan huipuista. Elokuvan tapahtumissa ei ole järjen hiventä, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Elokuvassa ei tunnu olevan edes sisäistä logiikkaa. Elokuva leikittelee ajan ilmauksilla, kuten "kahdeksan vuotta myöhemmin". Oikeasti nuo ajan ilmaukset ovat yhtä tyhjän kanssa, eivät kerro mistään mitään.
Yllätyksellisyys on avantgarden suola. Entr'actessa se toi elokuvaan ennen kaikkea huumoria. Andalusialaisen koiran yllätyksellisyys on ällötystä. Katsoja ei voi mitenkään arvata, että jonkun olkkarissa on valmiiksi viriteltynä köyden päässä pari flyygeliä kuolleilla aaseilla kuorrutettuna, pari pappia (, joista toinen on muuten itse Salvador Dali) ja muuta rojua. Ällöttäviä kuvia, ällöttävää käytöstä. Elokuvalla on selvä tyylillinen yhteys Dalin taiteeseen, mistä näkyvimpänä esimerkkinä kädestä ulos mönkivät muurahaiset. Juonikin on yllätyksellinen. Välillä Andalusialaisessa koirassa on juoni, joka etenee. Sitten tapahtuu taas jotain, millä ei ole mitään tekemistä aiemmin nähdyn kanssa. Elokuvaan tupsahtelee uusia henkilöitä tuosta vaan, kerrostalon ovesta pääsee helposti suoraan rannalle. Samat tavarat ovat eri ajassa ja eri henkilöiden käsissä. Kaikki tämä tapahtuu argentiinalaisen tangon säestyksellä.
En halua edes lukea mitään analyysejä. Minulla on sellainen olo, että jos yritän löytää tästä jotain suuria merkityksiä, Buñuel ja Dali nauravat haudoissaan. Minusta tuntuu, että järjettömyys ja epäloogisuus on tämän elokuvan idea. Se nauraa kaikille niille, joiden mielestä kaiken on merkittävä jotain.
En edes tajua, miksi elokuvan nimi on Andalusialainen koira. Yhtään koiraa ei näy koko elokuvassa, paitsi pieni miniatyyrikoira aivan lopussa. En tajua, mutta se tässä varmaan on tarkoituksenakin.
Jotenkin näiden elokuvien katsomisen jälkeen tuli sellainen hölmö olo. Haluaisin lukea jonkun viisaan analyyseja siitä, mitä nämä kaikki halusivat sanoa. Toisaalta, sellainenhan sotisi vähän avantgarden ajatusta vastaan. Avantgarden tarkoitus on näyttää jotain, mitä en osaa odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti