Kun poistuin leffateatterista, oloni oli kuin kalikalla kolautettu. Olin vihainen, surullinen, onnellinen, nöyrä. Vihainen, koska jotkut elävät noin. Surullinen, koska se ei ole heidän vikansa. Onnellinen, koska minulla on asiat paremmin. Nöyrä, koska se ei ole vain omaa ansiotani.
Hilton kertoo nuorisoasuntolan asukkaista. Herttoniemen Hiltonissa asuu niitä, joilta ei elämä oikein meinaa sujua. On lapsena huostaanotettuja, koulupudokkaita, päihdeongelmaisia... Juuri niitä syrjäytyneitä tai syrjäytymässä olevia, joista paljon puhutaan.
Henkilöt ovat niin auki, että hirvittää katsoa heidän elämäänsä. Paha olo näkyy ja siirtyy katsojaan. Ahdistavaa katsoa ja kuunnella, kun joku takoo päätänsä ahdistuksesta seinään. Tuntuu pahalta katsoa nuoria ihmisiä, jotka vaikuttavat luovuttaneen. Ei mitään iloa ja tulevaisuuden odotusta. Se on pelottavaa, jos millään ei ole enää mitään väliä. Pallottelua sen välillä, yrittääkö selviytyä vai antaako mennä.
Jostain syystä minua melkein nolottaa ruotia dokumentin henkilöitä. Tosi-tv-ohjelmiin itsensä työntäviä saatan arvostella ystävien kesken joskus aika suorin sanoin. Tässä dokumentissa ainoa aavistuksen myötähäpeää aiheuttava henkilö on erään hiltonilaisen tyttöystävä. Kun poikaystävä availee laskuja, joiden eräpäivä on ollut ja mennyt ja saldo vaan noussut, tämä tyttöystävä huokailee vieressä, että hän ei ainakaan koskaan ole jättänyt yhtään laskua maksamatta.
Toki dokumentin henkilöiden elämässä monikin asia on omasta näkövinkkelistäni katsottuna pielessä. Voisin sanoa, että on tyhmää syödä laskunsa tai on tyhmää ostaa kaljaa, jos ei ole vuokra maksettuna. Jokaisesta dokumentin henkilöstä tuli kuitenkin sellainen kuva, että eivät he ole valinneet tuollaista elämää. On kamalan epäreilua, jos lapsi joutuu nukkumaan puukon kanssa ja vanhempia kiinnostaa viina enemmän kuin oma lapsi. On hurjaa ajatella, että jollekin lapselle on helpotus, kun joku hakee pois kotoa.
On pakko ajatella, että helvetillisissä tai vain kurjissa oloissa lapsuutensa elänyt tai jonkun muun asian traumatisoima ihminen saattaa olla jossain määrin syyntakeeton siihen, ettei elämä luista yhteiskunnan normien mukaan. Viime aikoina on ollut keskustelua siitä, kuinka paljon yhteiskunnan pitää antaa ilmaiseksi ja kuinka paljon voi pakottaa. Onko oikein, että joku ihminen on saamapuolella koko elämänsä, kun toiset maksavat veroja jokaisesta työllä hankitusta eurosta? Tämän dokumentin katsomisen jälkeen jäin miettimään, kuinkahan moni niistä saamapuolella olevista oikeasti on valinnut osansa. Kuinka moni on päättänyt, ettei aio hankkia ammattia tai työpaikkaa? Kuinka moni oikeasti haluaa syrjäytyä? (Paitsi tietenkin Veli Sikiö.) Syrjäytyneeksi ajaudutaan. Minä olen aina tuuminut, että kyllä yhteiskunnan pitää auttaa, mutta omaakin yrittämistä vaaditaan. Nyt ymmärrän, että joskus siihen yrittämiseenkin tarvitaan apua. On ehkä vaikea joskus ulkopuolisena sanoa, onko joku vain oppinut avuttomaksi lusmuksi vai onko ajautunut umpikujaan, josta ei pääse pois vaikka haluaisi.
Kukaan dokumentin henkilöistä ei ollut tyytyväinen tilaansa. He kuvasivat itseään saamattomiksi paskoiksi, kun eivät saa aikaiseksi maksaa laskujaan, pitää kotiaan siistinä tai etsittyä töitä. Kysymys kuuluukin, mitä näiden ihmisten pitäisi ja mitä heille pitäisi tehdä, että tilanne muuttuisi? Kuinka paljon aikuisia ihmisiä pitää ja saa holhota? Kuka auttaa? Ei varmaan riitä se, että joku viiskymppinen täti jakkupuvussaan tulee patistamaan töihin.
Osa dokumentin henkilöistä vaikutti toisinaan jopa vahvoilta. Yksi oli päässyt irti väkivaltaisesta suhteesta, toinen sai pestyä hellan. Tosiaan, se hellan peseminen vaikutti tässä dokumentissa todella suurelta teolta. On paljon helpompaa ns. normaalin lapsuuden jälkeen löytää opiskelupaikka, töitä, puoliso ja hoitaa muutenkin asiansa mallikkaasti verrattuna siihen, että on joutunut lapsena heitteille. Jos huonoilla korteilla meinaa voittaa, pitää olla tuuria, tahtoa ja hyviä ihmisiä ympärillä.
Vaikka Hiltonissa tuntui asuvan ongelmallista yksilöitä, yhteiselämää oli mukava seurata. Tietenkin merkittävä osa yhteiselosta tuntui olevan juomista, mutta talon asukkaiden välillä oli myös harvinaislaatuista huolenpitoa. Oikeasti, moniko meistä lähtisi naapurinsa vierelle sairaalaan syöpähoitojen ajaksi?
Hilton oli rankkaa katsottavaa, koska se pisti pohtimaan omaa elämää, etenkin oman navan ulkopuolelta. Dokumentin aiheuttama ahdistus tuntuu nyt pikkusieluiselta. Elokuvateatterista poistuin takaisin omaan keskiluokkaiseen elämääni. Ehkä ihminen tarvitsee tällaisia muistutuksia avartamaan elämän näkövinkkeliä. Lukioikäisenä menin töihin huostaanotettujen lasten vastaanottokotiin. Siihen asti olin elänyt tiedostamatta sitä, miten huonosti joillakin asiat Suomessa ovat. Tuo kokemus on jättänyt minuun suuren jäljen. Silloin mietin, miten kukaan voi tehdä suloisille viattomille lapsille jotain pahaa. En ollut koskaan aiemmin joutunut kohtaamaan tuollaista maailmaa. Näin lapsia, jotka on pelastettu vanhemmiltaan ja vanhempia, jotka itkivät menetettyjä lapsiaan. Joskus mietin yhä, minkälainen elämänpolku niille silloin hoitamilleni lapsille oikein on muodostunut. Miten heistä, jotka ovat saaneet epäreilun lähtökohdan elämälleen, saadaan kasvamaan onnellisia ihmisiä? Tikkari sille, joka tietää vastauksen.
 |
| Miran elämä Hiltonissa on harmaata. (Tampereen Elokuvajuhlien pressikuva) |
Muutama sananen pitää sanoa vielä dokumentin toteutuksesta. Rosoiset kuvat ja äänet olivat tehokkaita. Äänien kaiku, välillä säriseväkin ääni sopi ympäristöön. Tässä dokumentissa Itä-Helsinki näytti juuri niin surkean harmaalta kuin dokumentin henkilöt sitä kuvasivat. Musiikkivalinnat olivat osuvia. Etenkin yhden hiltonilaisen, nuoren äidin Miran laulut jäivät mieleen. Ensinnäkin, Miran lauluääni on todella kaunis. Hänen omien kappaleidensa sanoitukset olivat rehellisiä, mutteivät kumma kyllä luotaan työntäviä. Kauniisti laulettu siitä, miltä tuntuu vetää venttejä käteen. Miran äänen blues jäi mieleeni, ja melodiat pyörivät päässäni vieläkin.
Tätä on dokumentti. Silmiä avaavaa, koskettavaa, ajankohtaista ja kerronnallisestikin toimivaa. Aito draama on tosielämää.
Hilton! Täällä ollaan elämä -dokkarin voi käydä katsomassa myös elokuvateattereissa 15.3.2013 alkaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti