Legon mahtava mainosfilmi

Näin pari viikkoa sitten Lego-elokuvan. Pakkohan siitä on kirjoittaa, kun vieläkin elokuva pyörii mielessä.

Suhtauduin elokuvaan hieman skeptisesti: voiko sellainen elokuva olla hyvä, jonka pohjana on tuote? Elokuvaa ei tällä kertaa ole tuotteistettu, vaan tuote elokuvallistettu. Ajattelin, että tämä on joku Legon markkinointiosaston älynväläys, jolla myydään muksuille taas miljoonia pieniä muovinpalasia.

Osittain olen sitä mieltä vieläkin. Pakko sanoa, että mikäli tämä elokuva on Legon mainososaston idea, neroja siellä on töissä. Idea on siis toimiva, ja toteutuskin toimii. Legoukkoanimaatiota oli kiehtovaa katsella. Visuaalinen toteutus ylipäätään on tässä elokuvassa aivan huippua. Parasta on se, että animaatiossa on ihan oikeita legoja, ei mitään piirroksia. Erityisen upeita ja hauskoja ovat ne kohdat, missä on mukana vettä.

En lähde tässä juonta sen enempää spoilaamaan, mutta pääpiirteittäin se menee näin: Pahis aikoo tuhota koko maailman, koska se ei kestä sitä, että ihmiset rakentelee omiaan. Pitää olla kuri ja järjestys, ja noudattaa ohjeita. Sitten on sosiaalisesti avuton tavallinen raksamiesukko, joka pelastaa koko maailman.  Ei mitenkään ainutlaatuinen asetelma. Tässä maailman pelastamisen matkalla tapahtuu monenlaista äksöniä. Näin vanhemman näkökulmasta elokuvasta jäi mieleen se, etten muista noin synkeää tunnelmaa lastenelokuvassa aiemmin nähneeni. Taistelukohtaukset olivat omaan silmääni kovin synkkiä ja hurjia. Yritin pohtia, mistä se oikein johtuu: jatkuvastihan televisiossa Sylvesteri saa Tipiltä köniin ja alasimia niskaansa, eikä sellainen saa minussa aikaan vastaavaa reaktiota. Olivat taistelukohtaukset väriltäänkin tummia, mutta jotenkin koin ne keskimääräistä lastenleffan taistelukohtausta väkivaltaisemmaksi. Pähkäilyni tulos on se, että legot tuntuivat inhimillisemmiltä kuin piirroshahmot. No ei koko elokuva mitään räiskintää ollut, mutta kiinnittipä huomioni kuitenkin. Sekin jotenkin jäi häiritsemään, kuinka Batman oli niin ilkeä, suorastaan moukkamainen hahmo.

Juoni oli selkeä ja vei mukanaan. Elokuvassa on hauskoja ja ironisia heittoja, ja pidin myös siitä, kuinka koko elokuva kritisoi aivotonta massa-ajattelua ja tyhjäpäistä viihdettä. Ei ollut niin päälleliimattuja aikuisille suunnattuja vitsejä, niin kuin lastenleffoissa usein on. Aika ajoin mielessä kuitenkin kävi, että tämähän on silkkaa mainosta. Kuvissa näkyy legopalikoiden sarjanumeroita, ja aina elokuvan rakennusprojekteihin tarvitaan jotain tiettyä hienoa palaa. Elokuvan hahmot rakentelevat siis millon mitäkin. Ja koko juoni perustuu sille, että on eri Lego-maailmoja (Star Warsit, Dublot, mitä näitä nyt onkaan). Elokuvan aikana katsoja saa aika kattavan esittelyn siitä, mitä kaikkea Legon tuoteperheeseen kuuluu. Voin kuvitella, että moni lapsi haluaa elokuvan nähtyään juuri tietynlaisen ukkelin tavaroineen. Pakko myöntää, että olihan se nostalgista nähdä kasariastronautti, jollaisella minäkin olen lapsena leikkinyt. Lego on monen sukupolven tuote, joten siinä mielessä tämä leffa varmasti iskee vanhempiinkin eri lailla kuin jotkut Bratz-leffat sun muut nykylasten hömpötykset.

Koko elokuvan oivallus on kuitenkin siinä, että kaikki on leikkiä. Turha kukkahattuilla mistään synkistä taistelukohtauksista tai kusipäisestä Batmanista, koska niinhän ne lapset leikkii. Se, että myös elokuvan tapahtumat ovat jonkun leikkiä, on melko helppo arvata jo etukäteen. Ajattelin jo, että blaah, pitihän se arvata, kuinka tylsä loppu. Elokuva ei kuitenkaan lopu siihen, että legomaailma paljastuu ihmisen leikiksi. Loppu oli itse asiassa ihan hyvä. En sitä tässä paljasta, mutta sen sanon, että se johti ainakin minulla ihan hyvään pohdintaan vapaasta ja luovasta leikistä sekä aikuisten asettamista rajoituksista. Silti mielessä on koko ajan myös se, että olipas melko hyvä mainosfilmi.

p.s. Elokuvassa kuultava laulu "Kaikki on niin nastaa" soi vieläkin päässä. Kappale tulee mieleen etenkin silloin, kun kuulen näitä tosielämän sisällöttömiä renkutuksia.

Vanhakin animaatio toimii

Tampereen elokuvajuhlilla oli onneksi katsottavaa myös lapsille. Minikinossa sai katsoa 16-millisiä elokuvia projektorin hurinassa. Vasta bussissa matkalla Tullikamarille tuli mieleen kysyä omalta tytöltäni, että mitä hän tietää elokuvien tekemisestä. Eipä paljon tiennyt. Yritin selittää sen minkä osasin kuvausprosessista, mutta hienointa oli näyttää paikan päällä filmiprojektorit, joissa filmikelat pyörivät. Isoissa elokuvateattereissa katsoja näkee vain kankaalle heijastuvan kuvan. 7-vuotiaalle tuntui olevan hieno kokemus nähdä, mistä ne kuvat sinne kankaalle tulevat.

Minikinossa nähtiin Heikki Prepulan Kolme pukkia (2002), Co Hoedemanin Hiekkalinna (1977), Prepulan Taikahattu (1987), Thomas Gaylen Poika ja lumihanhi (1984) ja Camilla Mickwitzin ...Ja sinusta tulee pelle (1985). Nämä viisi lyhytelokuvaa muodostivat toimivan kokonaisuuden. Monta eri tapaa tehdä animaatiota ja kertoa tarinoita.

Viime viikolla Yle ilmoitti Pelle Hermannin uudelleenleikkaamisesta, koska tämän päivän lapset eivät malta katsoa liian pitkiä ottoja ja hidasta toimintaa. Olen minäkin lapsena katsonut Turtlesit ja Prätkähiiret, mutta ehkä nekin ovat kesyjä Monsunoihin ja muihin verrattuna. Niitä en tosin ole katsonut, joten en tiedä niistä nimeä enempää. Lastenohjelmien muuttumisesta puhutaan aina silloin tällöin. Menin katsomaan Minikinon elokuvia sillä silmällä, tuntuuko 30 vuotta vanha animaatio auttamatta vanhentuneelta. Minun mielestäni ei. Oli mielenkiintoista seurata myös sitä, kuinka lapset omani mukaan lukien seurasivat näitä vanhoja animaatioita.

Näytöksen aloitti tarina Kolme pukkia. Kaikki tietävät, että siinä kolme pukkia kulkee vuorollaan sillan yli, ja peikko uhkaa syödä heidät. Pukit vuorollaan käskevät peikkoa odottamaan seuraavaa, isompaa pukkia. Lopulta peikko jää ilman ateriaa ja pukit viilettävät vapauteen.

Vaikka tarina oli tuttu, Prepulan toteutuksessa riitti seurattavaa. Pukkien määkiminen ja muut äänet loivat elokuvalle rytmin. Pukit olivat hahmoina hauskoja hölmöjä, jotka kuitenkin osasivat naruttaa peikkoa. Prepula päättää tarinan totutusta poiketen. Kun pukit ovat jo kaukana, kuvassa näkyy valtavan peikon jalka. Alkaa kamala läksytys, miten pikku peikko saattoi päästää pukit menemään. Voi ressukkaa, sehän vasta opetteli pukkien nappaamista sillalta! Täytyy huomauttaa, että tässä animaatiossa ei käytetty sanoja, mutta juonen kulku ja hahmojen aivoitukset tulivat selväksi. Tosin minun 7-vuotiaani ei havainnut isoa peikkoa lainkaan, eikä siis huomannut lopussa mitään outoa.

Prepulan suoraviivainen tyyli näkyi myös Taikahatussa, joka oli näytöksen elokuvista oma suosikkini. Se oli samaan aikaan yksinkertainen ja kekseliäs. Tarinassa mies kulkee pellon viertä, ja aurinko porottaa kuumasti kaljua. (Aurinko muuten on sama, joka nähtiin Kolmessa pukissakin.) Mies nappaa hatun linnunpelättimen päästä, ja siitä hauskuus alkaa. Itsepäinen hattu menee minne tahtoo ja mies seuraa perässä. Hattu pomppii ees taas, muuttuu linnuksi, taikurin hatuksi pupuineen... Lopulta mies tajuaa, että ilman hattua pelätti ei saa lintuja ajettua pois ja jättää hatun pelätille. Yksinkertainen komiikka upposi myös lapsiin. Sellaista kikatusta ei muiden animaatioiden aikana kuultu. Minuun Taikahatun hallittu yksinkertaisuus iski, mutta oma lapseni tyytyi tuhahtelemaan pienempien kikatuksille. "Mitä hauskaa tässä muka oli." Salaa kuitenkin tykkäsi.

Hiekkalinna on Hiekkamiehen oma maailma. (Kuva: Tampereen elokuvajuhlien pressikuva.)

Kanadalaisen Co Hoedemanin Hiekkalinna on Oscarillakin palkittu tarina Hiekkamiehestä, joka rakentaa hiekasta oman maailmansa. Pääjalkainen Hiekkamies kaivautuu hiekasta ja luo itselleen ystäviksi omituisia otuksia. Jollakin on pää ja kolme jalkaa, jollakin strutsin jalat ja elefantin pää. Kaikki hieman erikoisia, mutta yhdessä he rakentavat hienon linnan. Yhteistyö sujuu, vaikka välillä vähän kinataankin.

Minusta Hiekkalinna otuksineen oli kultainen. Hahmot ovat suloisia, kuin 3-vuotiaan piirtämiä. Varmaan lasten mielestä on hauska katsoa kolmijalkaisen otuksen vaappumista ja käärmeiden piirtämiä kuvioita hiekassa. Hiekkaotuksilla on juhlat ylimmillään, kun hiekkamyrksy tulee ja peittää kaiken alleen. Lopulta maisema näyttää samalta kuin ennen Hiekkamiehen tuloa. Näkyy vain tonneittain hiekkaa. Elokuvasta tulee hauska ajatus siitä, mitä kaikkia pieniä maailmoja onkaan olemassa, mistä me emme tiedä mitään. Monissa elokuvissa seikkailee pikkuruisia luonnossa tai maan sisällä seikkailevia otuksia. Mitä jos oikeasti olisi tuollaisia Hiekkamiehiä maailmoineen? Hiekkalinnan voi käydä katsomassa NFO:n eli Kanadan elokuvakomitean sivuilta.

Toinen kanadalainen animaatio Poika ja lumihanhi kertoi perinteisen tarinan ystävyydestä ja oikein tekemisestä. Elokuvassa poika näkee muiden lasten kiusaavan loukkaantunutta hanhea ja pelastaa sen. Poika hoivaa hanhea ja heistä tulee ystävät. Syksyllä kuitenkin hanhi lähtee lajitovereidensa kanssa etelään. Pojalle tulee hirmuinen ikävä. Keväällä hanhi tuo kaikki hanhikaverinsa katsomaan poikaa. Vaikka hanhi lähtee taas taivaalle, pojalle tulee hyvä olo.

Minun tyttöni osasi kyllä kertoa selkeästi animaation teeman, mutta totesi elokuvan olleen ihan lälly. Lällyys ilmeisesti on jotain, mitä nykyään ei muka voi lapsille näyttää. Tai sitten se on tuo 7-vuotiaan ikä, ettei voi myöntää pitävänsä jostain noin herkästä. Tämäkin elokuva on katsottavissa NFO:n sivuilla.

Näytöksen neljässä ensimmäisessä elokuvassa ei ollut puhetta. Niiden aikana projektorin hurina loi mukavaa tunnelmaa. Viimeinen elokuva, Camilla Mickwitzin ... Ja sinusta tulee pelle, taas kärsi vähän taustamelusta. Ainakin minun piti kunnolla keskittyä saadakseni kertojan puheesta selvää.

Pidän Mickwitzin tyylistä. Kaikille tuttuja ovat Pikku Kakkosen alkutunnus ja Varokaa heikkoja jäitä. Minä olen lukenut tytölleni Jason-kirjoja ja myös ...Ja sinusta tulee pellen. Tätä animaatiota en ole ennen nähnyt, eikä ole mitään syytä epäillä ettei se toimisi.

Tarina kertoo isosisko Juliasta, jota tympii jäädä hoitamaan Jonni-veljeä kauppareissun ajaksi. Julia aikoo ruveta sirkuksen tähtiesiintyjäksi yhdessä sinisen hevosensa kanssa. Pikkuveli kelpaa orjaksi. Tarinassa Julia kohtelee veljeään aika kurjasti, jättäisi autiolle saarellekin. Jo kirjaa lukiessani minun korvaani on aina särähtänyt se, että kun Jonni itkee hevosen selässä lentävän siskonsa perään, Julia palaa hakemaan tätä ja toteaa jotain tähän malliin "Tyhmä Jonni, enhän minä sinua jätä. Kokeilin vain siipien toimivuutta." Koko tarina siihen pisteeseen saakka on ollut Julian haaveilua siitä, kuinka hänestä tulee mahtava, ja veljestä tyhmä pelle, jonka mokailulle kaikki nauravat. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin ja sisarukset ovat kuin parhaat kaverit.

Kaipa tämä tarina kertoo aika todenmukaisesti leikki-ikäisten sisarusten suhteesta. Puheissa voidaan olla viemässä veljeä kirpputorille, mutta pohjimmiltaan ei haluta mitään pahaa.

Minikino oli onnistunut kokonaisuus. Sen perusteella, että lapset yleisössä tuntuivat katsovan keskittyneesti kaikki elokuvat, voisin päätellä, että vanhakin animaatio toimii tämän päivän lapsille. Kun tarinat toimivat ja toteutus on upea, ei tarvita räminää ja räiskettä mielenkiintoa ylläpitämään. Ainakin minulla oli mukava lauantaiaamu.