Kunstrundan i Birkaland – Taidekierros ihan suomeksi

En muista enää tarkkaan, miten tarkalleen törmäsin viime viikolla siihen, että Konstrundan on olemassa. Jossain Facebookissa se oli. Sitten pari päivää myöhemmin kävelin tapahtumaan osallistuvan tutun ateljeen ohi ja luin, että ai se on nyt viikonloppuna. Otin julisteesta kuvan muistilapuksi.

Keväällä järjestettävä Taidesuunnistus on minulle tuttu tapahtuma. Muutamana vuonna olen taidesuunnistanut lasten kanssa kiertäen tapahtumaan osallistuvissa gallerioissa ja  taiteilijoiden ateljeissa. En kovin paljon jaksanut perehtyä Konstrundaniin, mutta se tieto minulle riitti, että ateljeita on auki. Viime keväänä minulla oli aivan huippu Taidesuunnistus 3-vuotiaan kanssa. Vaikka oma keskittyminen vähän vaikeutuu tuon ikäisen kanssa kulkiessa, vaihtokaupaksi saa kuunnella loistavia tulkintoja ja ihastella lapsen aitoja reaktioita ja havaintoja.

Konstrundan on Tampereella aika pieni tapahtuma, ainakin Taidesuunnistukseen verrattuna. Taidesuunnistuksessa kotimme lähellä oli niin monta kohdetta, että kuljimme kävellen. Nyt kotimme lähellä oli vain Kita. Ajattelin, että sieltä on hyvä aloittaa, ja katsoa sitten, jaksaako 3-vuotias lähteä kauemmaksikin. Kita oli ensimmäinen vierailukohde Taidesuunnistuksessakin. Silloin siellä oli tarjolla karkkia, ja sen perään hän kyseli nytkin. Heh, kiva, että jotain on jäänyt taidekierroksista mieleen...

Kidan taiteilijoista mukana tapahtumassa olivat Inka Ylihärsilä ja Toni-Petri Ruotsalainen. Yritin udella pojalta, muistiko jotain tauluja viime visiitiltä, mutta ei tainnut muistaa. Itselleni oli jäänyt hyvin mieleen etenkin Ruotsalaisen "pikseli"lintu. Yhdessä Ylihärsilän taulussa oli jotain sinisiä otuksia, jotka poika nimesi ”röffelöiksi”.

Kita teki tehtävänsä, ja poika innostui jatkamaan seuraavaan paikkaan. Hyppäsimme bussiin ja matkasimme Johanna Pihlajamaan ateljeehen Kalevaan. Siellä poika sai ihmetellä grafiikkaa ja sen tekemiseen käytettäviä kuparilevyjä. Ilmapallokin saatiin mukaan. Illalla juttelin äitini kanssa, joka totesi käyneensä pojan kanssa hiljattain katsomassa jossain, kuinka grafiikkaa tehdään painamalla kuparilevy telojen läpi. Jaa, eli ihan vanhaa kauraa tämä olikin.

Bussimatkojen aikana poika katseli Konstrundan-lehteä, missä oli esiteltynä tapahtumaan osallistuvia paikkoja. Niistä juteltiin ja mietittiin, mihin seuraavaksi mennään, ja mitä kuvissa olikaan. Jostain syystä Anna Hyrkkäsen ateljee Hatanpään Pesulassa, kiinnosti kaikista eniten. Pesulaan menemisestä puhuttiin etu- ja jälkikäteen. Se olikin kiva paikka. Siellä poika sai nähdä kuvanveistäjän välineitä ja kokeillakin teoksen pintaa. Keksikin maistui. Koska vesisade kasteli meidät matkalla Pesulaan, emme käyneet lauantaina enää muissa kohteissa. Pesulaan tullessa poika kysyi, että onko jo hänen vuoro taiteilla. Niinpä kotona piti ottaa  värit ja paperit esiin. Tämähän on aivan loistavaa, että pieni inspiroituu taidekierroksesta itsekin tekemään!

Kotona poika kysyi, että eikö me mennä tuohon viereiseen taloon? Kyllä, kotimme naapuritalossa on yksi taidemuseo, joka oli mukana Taidesuunnistuksessa, muttei tässä tapahtumassa. Vau, poika siis muisti, että siellähän me kävimme näyttelyä katsomassa! Jää sinne mieleen muutakin kuin karkit ja keksit!

Sunnuntaina kysyin pojalta, lähdetäänkö taas kierrokselle, ja totta kai hän halusi. Tällä kertaa otettiin pikkusiskokin mukaan. Onneksi katsoin illalla Facebookista Konstrundan i Birkaland –tapahtuman, nimittäin siellä oli kohteita, joita lehdessä ei lukenut lainkaan. Reittivalintaamme vaikutti tällä kertaa se, sattuiko pysäkille tulemaan ensin bussi Kalkkuun vai Lielahteen päin.

TKL arpoi ensimmäiseksi kohteeksi työryhmä Onnellisten ihmisten ateljeen Lintulammella. Pihaan saapuessa muistin pojan eilen kyselleen, olisiko jossain ”ulkotaidetta”, ja täällähän oli! Tosi ensin mitään taiteita poika kysäisi, että olisiko täällä mitään syötävää... Vähän suklaata ja pullaa, niin johan maistuu taidekin! Sisälläkin käytiin katsomassa Petri Pykäläisen ja Tiina Poutasen teoksia. ”Ohooo, onko tuossa dinosaurus? Mikä tyttö tuollainen on? Tuo taulu onkin palapeli!” Yritän välttää sitä, etten lähtisi onkimalla onkimaan lapselta jotain tulkintoja, vaikka siihen tulee helposti kiusaus, koska joskus vastaus on niin hauska tai oivaltava. Joskus lapsi iskeekin vastaamalla äidin uteluihin, että mitäs tuossa on, että ”ei mitään”. Pöydällä oleva veistos oli mielestäni jonkinlainen eläimen pää, mutta pojan mielestä se oli ”keltainen”. Poika halusi käydä vielä uudelleen sisälläkin, mutta sitten, kun hän oli mielestään valmis, hän totesi vain, että mennään seuraavaan paikkaan. Tällaista tämä kiertely on, annan 3-vuotiaan määrätä hyvin pitkälti, kuinka pitkään ollaan ja mitä pysähdytään katselemaan. Sitä onkin vaikea ennustaa, milloin hän vain kulkee teokselta toiselle, ja milloin pysähtyy pidemmäksi aikaa.

Kalkkuun piti matkata kahdella bussilla, ja aikaahan siihen meni. Sitä paitsi päätimme ostaa vielä jätskitkin Kalkun päässä ennen seuraavaan kohteeseen menossa. Saavuimme Kalkun paratiisiin, kuten Lars Holmström ateljeetaan kutsui. Täällä pojalla alkoi olla vähän turhankin kova vauhti. Hän kulki ympäri huonetta, ja minä yritin pysytellä pikkusisko sylissäni hänen perässään. Taas ihmeteltiin maalipurkkeja, siveltimiä, ruuvinväännintä, isoa lasertulostinta ja varastohyllyjä täynnä tauluja. Gallerian puolella näkyi enemmän teoksia. Skisma-niminen teos oli pojan mielestä ”timantti”. Juttelimme taiteilijan kanssa sen verran, että yhteinen ihastuksemme Bruckerin musiikkiin tuli selväksi. Saimme pienen kuuntelunäytteen Brucknerin nelosesta työtilassa. Hyvä oli saundi viiden kaiuttimen kautta kuultuna. 

Ensimmäistä kertaa kierroksella aloin kunnolla ajatella sitä, että tämähän on tosiaan mielenkiintoinen kierros taiteilijoiden työtiloihin. On aika kiehtovaa ajatella, miten erilaisissa tiloissa kukin työskentelee, ja minkälaiseksi kukin pesänsä tekee. Joku suojaa lattiansa suojapaperilla, joku pyyhkii jokaisen maalitipan. Joku viikonloppuna tapaamistani taitielijoista mainitsi, että "ei täällä yleensä näin siistiä ole".

Holmströmin ateljeesta jatkoimme matkaa pari askelta Mikko Kallion  ja Emmi Kallion työtilaan. Taas poika meni suoraan asiaan, eli tarjoilujen luokse. Sallittakoon se vielä tuon ikäiseltä, ja olinpa Taidesuunnistuksessa syyllistynyt houkuttelemaan poikaa aina seuraavaan paikkaan väsyn iskiessä juuri sillä verukkeella, että oiskohan siellä taas jotain herkkua... Tämä poika yhdistää varmaan lopun ikänsä taiteen syömiseen.

Syömisen ohessa poika ehti vähän katsella taulujakin, vaikka väsylevottomuus alkoi selvästi iskeä. Jossain kohti hän toikkaroi kohti pöydän kulmaa ja minä yritin estää pikkusiskoa tukehtumasta viinirypäleeseen. Silloin mietin, että oli se vaan helpomaa edellisenä päivänä, kun sai keskittää kaiken huomionsa 3-vuotiaaseen. Poika teki mielenkiintoisia havaintoja. Hän nimittäin tunnisti taulun, jonka kuva näkyi taiteilijoiden takana lehden kuvassa. Tarkkaan oli lehden katsonut!

Lähdimme Kalkusta klo 15.45, ja vielä oli yksi paikka Takahuhdissa käymättä. Sellainen vaan on bussiliikenne sunnuntaisin, että reittioppaan mukaan olisimme olleet perillä vasta klo 17.20, kun tapahtuma loppuu klo 17. Piti selittää pojalle, että emme ehdikään viimeiseen paikkaan. Harmi, sillä Pesulan ohella kuva Marianne Laitin hevosveistoksesta oli kiinnostanut poikaa lehdessä erityisesti. Yhtä vailla kävimme siis kaikki Tampereen kohteet. Kotimatkalla bussissa alkoi nuokkuminen, niin oli tämä kaikki taiteen perässä juoksentelu väsyttänyt pientä poikaa. Kotiin päästyämme hän kysyi, että mennäänkö huomenna sinne Pälkäneelle. Koitin selittää, että tapahtuma ei enää ole huomenna, ja se Pälkäneen kohde olisi meille muutenkin liian kaukana.

Kaikesta sählingistä huolimatta pidin huolen siitä, että joka kohteessa täytimme arvontakupongit. Hauska ajatus, että voi voittaa taidetta! Minä näen jo Toni-Petri Ruotsalaisen Pesässä-taulun kotonani toisen lintutaulun vieressä, joten toivoin joka kuponkiin voittavani sen. Pojalta taas kysyin aina, että minkä haluaisi palkinnoista. Hän valitsi aika monta eri vaihtoehtoa, joten nyt vain jännätään, käykö meillä tuuri.

Konstrundan oli kiva hyvän mielen tapahtuma. On mukavaa päästä näkemään muutakin kuin valmiita teoksia: työvälineitä, tiloja ja ennen kaikkea tekijöitä. Tällaisissa tapahtumissa käy varmaan monenlaista väkeä. Ehkä joku taideopiskelija tai muu asianharrastaja kyselee yksintyiskohtaisesti tekniikoista. Sitten tulee pieni poika, joka kysyy, ”Voiko tänne tulla? Onko kiva?” Minusta oli hirmu kiva, että mekin saimme tulla!

Aika vähän väkeä kohteissa näkyi, ja monista muista vieraista sain käsityksen, että he olivat taiteilijoiden tuttuja. Kovin paljon mainostusta en nähnyt, ja mietin myös, pelottaako joitakin ruotsinkielinen nimi. Ei hätää, sanaakaan ruotsia en tarvinnut tällä kierroksella. Ihan suomeksi pärjättiin, enkä muuta olettanutkaan.

Kuljen lähes päivittäin monenkin gallerian ja taidemuseon ohi. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että pitäisipä tuokin näyttely käydä katsomassa, mutta aina ne ehtivät loppua, ennen kuin saan aikaiseksi. Ehkä sykähdyttävin taidemuseokokemus oli Pariisissa Musée de l’Orangeriessa, jossa on esillä Claude Monet’n teoksia. Siellä ihmiset istuvat tuntitolkulla katsomassa niitä tauluja. Vahtimestarit huomattavat pienimmästäkän äänestä. Minäkin viivyin pitkään katsellen tauluja läheltä ja kaukaa. En tiennyt, että samaa taulua voi tuijottaa niin pitkään, ja että se voi saada aikaan niin suuria tuntemuksia. Sitä paitsi sitä reissua ennen en ollut edes pitänyt Monet'n tauluista. Kokemus taidekirjoista ja julisteista oli se, että ihme hempeilyä. Niin se taiteen näkeminen ihan livenä saa monenlaista aikaan.

Nyt, kun melkein joka paikkaan on otettava mukaansa vähintään yksi kolmesta lisäosasta, tuollaisten taidekokemusta metsästäminen tuntuu utopistiselta. Siispä pääosassa on hankkia taidekokemuksia ensisijaisesti lapsille. Miksi en menisi pojan kanssa sinne naapurissa olevaan taidemuseoon?

Kotona löysin pari esitettä, jotka enempää ajattelematta otin vastaan Hämeenpuiston Puistofiestassa viikko sitten. Toinen lappunen mainostaa Galleria-viikkoa 13.–19.11 ja toisessa lukee Tampereen gallerioiden ja taidemuseoiden ohjelma loppuvuodelle. Nyt vaan valkkailemaan kohteita vaikka joka viikoksi!

Valokuvia tältä visuaalisesti rikkaalta kierrokselta ei tullut otettua.

Katti Matikaisen Mau-ahtava Suomi oli kiva, mutta ohut

Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jahkimisen takia jotain jää kokonaan näkemättä. Aikomus katsoa Pyynikin kesäteatterin Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi -lastenesitys kyti mielessä jokseenkin siitä hetkestä lähtien, kun siitä ensi kertaa kuulin. Minä en tykkää varailla lippuja viikkoja etukäteen ja lomabudjetin riittävyyskin mietitytti, joten asia jäi.

Viime viikonloppuna 3-vuotias muisteli taas Tampereen teatterin ohi kulkiessamme, että tuo on se talo, missä katsottiin Tuttiritaria, ja voitaisko katsoa uudestaan. Ajattelin, että pakkohan pojan on päästä taas teatteriin! Esityspäiviä ei ollut Katti Matikaiseen kuin pari jäljellä, joten kreivin aikaan olimme liikkeellä.

En ollut liiemmin perehtynyt esitykseen etukäteen. Katti Matikainen on toki tv:stä tuttu, mikä tässä samoin kuin Tuttiritarin tapauksessa tuntui helpottavalta seikalta. Ei paljon tarvitse perehtyä, kun päähahmon tietää etukäteen, etenkin kun sitä esittää juuri se aito ja oikea näyttelijä. Teoksen kirjoittamisesta, näytelmäsovituksesta ja laulujen sanoituksista vastasi itse Katti Matikainen eli Silja Sillanpää. Ohjaajana Janne Pellinen ja tuotannosta vastasi Kulttuuriosuuskunta Kaje.

Miljöö on Pyynikillä upea!

Esityksen juoni menee kutakuinkin näin: Katti Matikainen, Nakki Rakki ja Humppakerho on matkalla humppafestivaaleille. Humppabussilla matkataan sinne kotimaan kesäkiertueen kautta.  Mummoa etsitään joka välissä, koska sillä on ramppikuume ja se viilettää vikkelästi omia reittejään.

Näytelmän otsikko viittaa suureenkin Suomen kierrokseen, mutta aika tyngäksi se jäi. Pohjanmaalla piipahdettiin perinneruokien parissa pitempi tovi, mutta muuten ei jäänyt oikein edes mieleen, että missä metsäretkeiltiin ja oliko matkan varrella edes muita paikkoja. Monia paikannimiä kyllä vilisi alun Reissulaulussa, mutta ihan Suomi-matkailun tuntua ei syntynyt. Näytelmällä oli mittaa kohtuulliset 45 minuuttia, mutta olisi Humppakerholle muutama lyhytkin lisäpysähdys mahtunut. Toki näytelmän kesto oli juuri passeli pienimpien katsojien kannalta. Mitään penkeissäkiemurteluefektiä en katsomossa huomannut.

Yhtenä teemana esityksessä oli Katti Matikaisen mokailut. Katti Matikainen ei onnistunut klimppisopan kokkailussa ja päästi hölmöyksissään Raija-Vuohen lieasta. Mokalaulussa laulettiin varmaan jotain, että kaikki mokaa ja ei haittaa, mutta moraaliopetuksiin ei tässä esityksessä päästy. Sitä, että mokailua ei tarvitse pelätä ja yritetään vaan uudestaan, ei taidettu sanallistaa muualla kuin laulussa, josta en muista enää muuta kuin "voi turskatti". Joka tapauksessa teema jäi vähän ohueksi.

Näin esityksen eilen, mutta jo kotimatkalla jouduin toteamaan, etten muista sitä kovin hyvin. 3-vuotiaskin totesi hetki esityksen jälkeen, ettei muista enää lauluja. Tosin esityksen lempijuttuja kysyttäessä hän vastasi "ne kohdat, joissa ei laulettu". Lauluissa ja niiden esityksissä ei mielestäni sinällään ollut vikaa. Humppakuoro oli oikein sympaattinen, Lempäälän mieskuoro ja Laulu-Siskot hyvin rooliin sopivia. Kävi mielessä, että minäkin halua laulaa kuorossa, jos sitä kautta pääsee tällaisiin esityksiin!

En tiedä johtuuko tämä sitten osittain kesäteatteriympäristöstä, että laulun sanat eivät aina kulkeutuneet aivoihin asti, eivätkä sinne asti päässeet pysyneet siellä. Mielestäni pääosin kuulin ihan hyvin. Tänä seuraavana aamuna herätessä mielessä pyörähti pätkä Perinneruokalaulua, mutta nyt en saa muistumaan mieleen siitä humpasta säveltäkään enkä sanaakaan. Sikäli jännä homma, että tietyt laulut toukokuisesta Tuttiritari-näytelmästä muistuvat mieleen hyvin ja korvamatoja soi pitkän aikaa esityksen jälkeen. Se on sitten eri asia, onko korvamadot hyvä vai huono seuraus lastennäytelmän katsomisesta.

Esityksen hahmot ovat loistavia. Katti Matikainen on vähän säheltävä, mutta reipas ja hyväntahtoinen kissa, Nakki Rakki (Ville Mononen) faktanakkeja jakeleva vähän fiksu, mutta pallon nähdessään sekoileva koira. Hilla Pieksu (Johanna Ala-Siurua) on humppakerhon hanuristi ja Naapurin Topi (Seppo Paajanen) on kravatti kireällä. Muista hahmoista on mainittava pojan suosikki "se iso mies" eli Alfredo (Paajanen), puujaloilla kävelevä akrobaatti ulkomailta. Esityksen suola onkin hyvät hahmot ja hyvät esiintyjät. Vaikka tarina itsessään jätti itselleni vähän onton olon, sanon silti, että hyvä te kaikki, jotka olette esityksen tänä kesänä nähneet ja koittakaa te loput ehtiä vielä tänään viimeisiin esityksiin.

Teemalla "kevyttä kesäteatteria lapsille" Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi on oikein kelpo esitys. Ehkä juurikaan kesäteatteriin siitä ei ollut syytä tehdä tuon raskaampaa sisällön tai pituuden puolesta. Mikä tärkeintä, 3-vuotias pieni poika siinä sylissäni tuntui nauttivan joka hetkestä. Hän ei pitkästynyt, pelännyt, kiemurrellut tai mölissyt. Kaikista tärkeintä on se, että sain jakaa tuon hetken lapseni kanssa. Kotimatkalla riitti iloista juttua etenkin Alfredosta. Olen mielestäni käyttänyt 30 euroa viisaasti!

Ostin ennen esitystä erittäin kohtuulliseen euron hintaan käsiohjelman. Siellä lukee Katti Matikaisen "kutsu" mukaan Humppabussiin: "tyhjiä paikkoja on 828". Myös näytelmän alussa mainittiin, että me kaikki yleisössä ollaan Humppabussissa. Tämä loi odotusarvoa jonkinlaisesta osallistavasta teatterista, mutta tämä me humppabussilaiset saimme vasta lopussa huutaa "joo" kysymykseen, olemmeko valmiita festareiden pääesitykseen. En ole sitä mieltä, että lastenesityksen olisi välttämättä oltava jotenkin osallistava, mutta kun sellainen odotusarvo ladattiin, ihmettelin, ettei sitä juuri ollutkaan. Jos osallistetaan, niin osallistetaan sitten kunnolla. Minulle annettiin ymmärtää, etten ole vain "katsoja", vaan "yksi humppabussilaisista". Mitään muuta kuin sivustakatsojan roolia ei silti tarjottu, vaikka muka Matikaisen ja kavereiden kanssa samalla bussilla reissattiin. Olisi ollut niin hyvät asetelmat laulattaa jotain simppeliä tai tehdä vaikka hauska äänenavaus tai treenata tanssimuuveja.

Pyynikin kesäteatteri on upea paikka, mikä tuo nostetta varmaan esitykseen kuin esitykseen. Pyörivä katsomo on kiva ja lapsen mielestä selvästikin vähän jännä. Joillakin oli mukana istuinpehmusteita tai vilttejä, mutta ilmankin pärjäsi. Tässä katsomossa lyhyet jäävät pitkien takana aika pimentoon, joten pakko oli pitää poikaa sylissä, eikä siltikään ihan kaikkea nähnyt. Riittävän hyvin ilmeisesti kuitenkin.