Santeri Sammakko, ihana esitys ihan pienille

Santeri Sammakko 13.3.2015

Tanssiteatteri MD 
Koreografia ja tanssi Samuli Roininen
Tekstit ja piirroskuvat Leena Junnila
Valosuunnittelu Sari Mayer
Visuaalinen toteutus Samuli Roininen

Tanssiteatteria 0–3-vuotiaille! Minun poikani 1v2kk on ehdottomasti kohderyhmää, joten tämä merkattiin kalenteriin. Ensimmäistä kertaa hän ei ollut kulttuuririennoissa. Pari viikkoa sitten saatiin ensimmäinen kokemus lastenesityksestä Tampere Filharmonian ja Satu Sopasen lastenkonsertissa. Siellä oli pojan mielestä hauskaa ja minusta tuntui, että hän todella sai siitä jotain. Mielenkiinnolla odotin, mitä hän tykkäisi tanssiteatterista.

Kuva: Helen Hallamaa

Jo ennen kotoa lähtöä tuli mieleen, että mihinkähän siellä rattaat saa. Eivät taida kaikki mahtua ylös aulaankaan, mutten haluaisi niitä Hämeenkadun porttikonkiinkaan jättää. Paikan päällä oli jo porttikongissa jono rattaita. Minulla on kyllä rattaissa lukkokin, mutta en siltikään halunnut jättää rattaita tavaroineen siihen. Sitten huomasin, että oli muutamat rattaat portaita ylöskin tuotu, joten niinpä tein minäkin. Ehkä olen neuroottinen, mutta olisin varmaan koko esityksen ajan pohtinut, onko rattaat ja tavarat vielä tallella.

Pojalle ihmettely alkoi jo aulassa, kun paikalla oli paljon lapsia. Mikä paikka tämä oikein on? Esityskin alkoi jo aulassa, kun Santeri Sammakko kulki lasten seassa ja kutsui tulemaan perässään esityssaliin. Esitys ei ollutkaan Hällä-näyttämöllä vaan harjoitussalissa. Siellä pörröisen vihreän maton ympärillä oli tyynyjä istuinalustaksi. Kun esitys alkoi, minun poikani aloitti hirmuisen selostuksen. Osoitteli vimmatusti Santeri Sammakkoa ja selosti jotain, mistä ei mitään tolkkua saanut. Tärkeää asiaa oli selvästi.

Esityksen tarina oli juuri niin simppeli kuin pienille pitääkin olla: Santeri Sammakko ystävineen eli vuodenajat läpi ja siinä touhuiltiin monenlaista. Santeri Sammakko loruili, sitten yleisö sai loruilla ja leikkiä perässä. Loruissa oli paljon toistoa ja kiva oli, että yleisökin sai osallistua lits läts lätsittelemään kumppareita lattiaan, keräämään mansikoita, vierittämään lumipalloa jne… Välillä Santeri otti hieman tanssiaskelia, kuperkeikkaili ja kääriytyi maton sisään. Samuli Roininen oli kyllä hirmuisen hyvä Santeri Sammakko. Jälkikäteen oikein välähti mieleeni, että ei tullut aikuiselle sellaista oloa, kuin joskus lasten esityksissä, että onpas ärsyttävän kuuloista puhetta. Santeri Sammakko kyllä artikuloi selvästi ja oli oikein ilmeikäs, mutta hirmuisen luonteva. Tai mitä nyt ihminen voi sammakon luontevuudesta sanoa.

Puolituntisen esityksen rytmi oli mukavan rauhallinen, vaikka välillä Santeri innostuikin pyörimään hurjaa vauhtia. Kaikki tapahtumat olivat selkeitä ja esitystä oli pienien kiva seurata ihan läheltä. Katselin minä esitystäkin, mutta aika paljon seurasin sitä, miten oma poikani esitykseen reagoi. Alun vinhan selostuksen jälkeen hän katseli esitystä herkeämättä. Ei hän vielä mitään leikkejä osannut itse tehdä, mutta selvästi oli hauskaa, kun äiti leikitti. Sellainen fiilis minulle tuli, että esityksen katsominen oli kiva juttu.

Viime aikoina olen ollut hieman laiska perehtymään etukäteen, mitä olenkaan menossa katsomaan. Niin tälläkin kertaa. Vasta äsken katsoin Tanssiteatteri MD:n nettisivuilta, että esityksen loruthan olivat Leena Junnilan Lits läts lätäkkö! -lorukirjasta. Oli kyllä hyviä loruja! Kivoja, suussa hyvin makusteltavia sanoja sekä lyhyitä ja helposti opittavia loruja.

Oli ihana seurata, miten onnessaan oma pieni poikani oli. Olisi mukava tietää, mitä hän oli mieltä. Mitä hän yritti minulla esityksen alussa selittää? Ymmärtääköhän tuon ikäinen ylipäätään sitä, mikä on ns. esitystä ja mikä ns. oikeaa elämää? En voi tietää hänen aivoituksiaan, mutta sen tiedän, että pojalla näytti olevan mukavaa. On ihana juttu, että näinkin pienille suunnattuja esityksiä järjestetään. Minä itse nautin monenlaisista elämyksistä, joita taide ja kulttuuri kaikkine eri variaatioineen voivat tarjota. Haluan opettaa lapseni pienestä pitäen katsomaan erilaisia esityksiä. Tottakai toivon, että hänkin saisi katsojan roolissa kokea suuria tunteita, avartaa maailmaa ja löytää oivalluksia elämästä. Uskon, että pieni siemen tätä kaikkea on nyt kylvetty.

Yksi juttu minua kyllä pohditutti. Mietin ensin, kirjoitanko tätä ajatusta tänne ollenkaan, koska en nyt haluaisi osoitella ketään. Kirjoitanpa kuitenkin, koska/vaikka on minua joskus moralistiksikin haukuttu. Menköön tämä samoilla haukuilla:

Suurin osa lapsista istui kyllä mallikkaasti paikoillaan koko esityksen ajan, vaikka loppua kohden yleinen levottomuus vähän kasvoikin. Paria katsojaa vihreä matto ja kaikki muu esityksen rekvisiitta kiinnosti kuitenkin sen verran, että he seikkailivat esityksen aikana milloin missäkin. Jos ei nyt aivan Santeri Sammakon jaloissa, niin ainakin muiden edessä. Eräänkin Minnan (nimi muutettu) äiti jatkuvasti hoki, että "Tule Minna pois muiden edestä, ei saa Minna mennä sinne, älä Minna viitsi", mutta antoi kuitenkin Minnan seistä muiden edessä ja mennä sinne esiintymisalueelle. Ja sitten loppuun "Voi voi kun se Minna on tuollainen". Tavallaan siis tiedostaen, että ei ehkä ihan ok mennyt, mutta antoi kuitenkin tehdä niin. Santeri Sammakko osasi olla kyllä varovainen, mutta en minä ainakaan olisi omaa muksuani uskaltanut pyörivän Santerin luokse päästää. Yksi osuma takinliepeestä taisi jollekin seisojalle tulla, muttei sen kummempaa.

Mielestäni ei ole syytä olettaa, että joku 1-vuotias osaisi käyttäytyä esityksessä tietyllä tavalla. Täysin ymmärrettävää, että paikoillaan on joskus hankala malttaa istua ja kivat värikkäät esineet pörrömatolla kiinnostavat. Mutta tulipahan vaan mieleen, että jos tuossa iässä ei opeteta, kuinka toisen esitystä ja toisia katsojia kunnioitetaan, eihän sitä sitten osaa yht'äkkiä 5-vuotiaana tai 10-vuotiaanakaan. Onkohan tällaisessa kyse sitten siitä, ettei uskalleta ottaa sitä lasta kuriin ja nuhteeseen, ettei sitten protestikitinällään häiritsisi muita? No. Ovi oli auki, että varmaan olisi voinut käytävälläkin käydä tuulettumassa, eikä siellä nyt pieni huuto yleisössä muutenkaan haitannut.

Värttinä pisti minun sormeeni

Tšaikovski: Prinsessa Ruusunen
Tampere-talossa 1.12.2013

Latvian kansallisbaletti
Tampere Filharmonia
Kapellimestari Farhads Stade
Koreografia Aivars Leimanis

En ole käynyt moneen vuoteen baletissa. En osaa sanoa, onko nämä Tampere-talon Prinsessa Ruusunen -baletin jälkeiset fiilikset siis minun, klassisen baletin vai esityksen vika.

Balettiin lähdettiin, koska lapsi sai päähänsä haluta sinne. Kun pari kuukautta sitten kysyin, ei kiinnostanut. Koska muusikon puolison etuna lipuistakaan ei tarvinnut maksaa normaalia hintaa, suostuin heti tytön ehdotukseen. Aina jos lapsi ehdottaa johonkin kulttuuririentoon menemistä, äidin on syytä suostua.

Jäi taas ennakkovalmistautuminen tekemättä. Ajattelin, että Prinsessa Ruususta, tuttua tarinaahan tässä ollaan menossa katsomaan. Mitäpä sitä turhia juoneen perehtymään. Ensimmäisellä väliajalla lapsella riitti kysyttävää, kuka tanssija esitti mitäkin. Jouduin vastaamaan aika monen kohdalla, että ei tuon taivaallista hajua.

Minulla ei ole ollut noin tylsää aikoihin. Esitys alkoi klo 19 ja loppui klo 22. Kolme tuntia elämästä meni siinä. Mietin esityksen aikana, että missä mahtaa olla tylsistymisen syy? Siitä on siis useampi vuosi, kun olen viimeksi käynyt katsomassa klassista balettia. En muista enää, mitä silloin olin mieltä. Nyt minua turhautti katsoa esitystä, jossa ei ollut juonesta tietoakaan. Ei ollut mitään seurattavaa. Tai ideana ilmeisesti on katsoa kaunista tanssia. Kyllä sitä välillä ihan iloksensa katsoikin. Oli siellä ihan kivoja sooloesityksiä, ja etenkin siitä pidän, kun balettikuoro tanssii hienosti synkassa. Sitä en sitten jaksakaan katsoa, kun balettikuoro ei ole synkassa. Ehkä olen turhasta nillittäjä, mutta tuollaisessa taiteenlajissa se häiritsee aika paljon. Tanssin teknistä tasoa minulla ei ole mitään kannuksia arvioida, koska niin vähän balettia seuraan. En tiedä katsoinko jonkun keskivertoporukan vai oikeasti hyvän seurueen esitystä. Tulin siihen tulokseen, että pitäisi varmaan perehtyä balettiin hieman enemmän, jotta voisin siitä jotain järkevää sanoa.

Mietin myös, onko baletissa taiteena jotain, mikä ei vaan ole minun juttuni. Viimeisen vuoden aikana olen muutaman kerran käynyt katsomassa nykytanssia ja täytyy sanoa, että se kolahtaa tämän perusteella klassista balettia enemmän. Balettiesityksen aikana oli kolme tuntia aikaa pohtia tätä asiaa. Tulin siihen tulokseen, että ainakaan tämä baletti koreografioineen ei tarjonnut yhtään mitään uutta tai yllättävää. Koko klassisen baletin liikekieli on niin säännösteltyä, jäykkää, persoonatonta … tylsää? Siinä mielessä siis tylsää, että kaikki liikkeet on jo nähty, mikään ei yllätä. Ei ainakaan tässä esityksessä yllättänyt. En nyt uskalla haukkua koko klassisen baletin perinnettä tämän esityksen pohjilta, mutta tässä koreografiassa ja toteutuksessa ei ainakaan tullut yhtään vau-hetkeä. Ei edes henkeäsalpaavan upeita solistinumeroita. Parhaimmillaan ihan ok. Alkoi ahdistaa se jäykkyys.

Nykytanssi on minun mielestäni kiinnostavampaa ehkä siksi, että se yllättää. Kun istun katsomossa, en voi tietää, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu. Parhaimmillaan tanssijan liikekielen katsominen on herättänyt minussa aivan yllättäviä tuntemuksia, esityksen juoni ja merkitykset ovat olleet ehkä monitulkintaisia ja niiden aukeaminen osa kokemusta. Prinsessa Ruususessa ei ollut mitään ideaa. Tai sitten olen niin tyhmä, etten tajua. En hoksannut tai ehtinyt ostaa käsiohjelmaa ennen esitystä, enkä enää viitsinyt esityksen jälkeen. Ehkä siitä olisi selvinnyt, miksi ihmeessä tässä sadussa seikkaili Saapasjalkakissa, Punahilkka ja susi, Tuhkimo sekä joku sinipukuinen sankari daameineen. Nämä hahmot tulivat viimeisessä näytöksessä lavalle esiintymään Prinsessa Ruususen äiskälle ja iskälle ja hoviväelle. Varsinkin tämä sinikalsarinen mies pareineen loikki aina vaan uudestaan tanssimaan sooloa tai duettoa. En jaksanut enää edes taputtaa. Ehkä olin vaipumassa satavuotiseen uneen, josta ei helpolla herättäisi. Sitäkään en tiedä, kuuluivatko nämä ylimääräiset satuhahmot vain tähän versioon, vai mikä kaikki oli siitä alkuperäisestä koreografiasta.

Kolme tuntia on aivan liian pitkä aika ainakin minulle katsottavaksi esitystä, jossa ei ole juonta seurattavaksi. Hauska kyllä, ne tarinan draaman kannalta merkittävimmät kohdat, eli värttinän pisto ja etenkin Prinsessa Ruususen herääminen, kuitattiin pikavauhtia. Muun aikaa esityksessä eri hahmot tanssivat soolojaan ja muut patsastelivat vieressä. Niin, se patsastelu. Jotenkin puuduttavaa katsella lavalla seisovia ja istuvia ihmisiä, jotka ovat paikallaan kuin suolapatsaat. No, ehkä se kuului hoviväen tehtäviin olla luonnottoman paikallaan. Jos minulla olisi ollut pikakelausnappi, olisin käyttänyt sitä muutamassakin kohdassa. Ehkä tässä asiassa syy on minussa. Baletissa varmaan ideana on juonen sijaan juuri katsella erilaisia tanssiesityksiä toisensa perään. En lopulta enää jaksanut. Oopperassakin juoni etenee usein superhitaasti, muttei sekään ole näin paljon haitannut. Sitä paitsi usein oopperassa voi kuitenkin keskittyä kuuntelemaan musiikkia. Tässä baletissa musiikkikin oli niin höttöhumppaa, ettei sitäkään jaksanut. Sen tiesin, että musiikissa hypittiin osasta toiseen hieman eri tavalla, kuin Tsaikkari oli itse kirjoittanut.  Mutta ei sillä ollut merkitystä, koska en muista kuulleeni aiemmin mitään muuta kuin toisen näytöksen alun valssin. Alun perin baletti on ollut kestänyt kai tätäkin pitempään.

Ehkä olen liian kriittinen kaivatessani balettiin jotain juonenkuljetusta tai syvällisyyttä. Lasten satuhan tämä on, ja esitystäkin koko perheen esityksenä markkinoitiin. Yleisössä olikin paljon pieniä lapsia. Ja taas olin iloinen, etten ollut maksanut lipustani sitä 58 euroa, niin kuin ehkä moni lähelläni istunut oli tehnyt. Sen verran paljon supinaa ja sähläystä pikkuyleisön toimesta oli esityksen alusta loppuun. Tietyllä tavalla ei häirinnyt niin paljon kuin konsertissa olisi häirinnyt. Sali oli pimeämpi, ja huomiosta näköaistilla suurempi merkitys kuin konsertissa. Silti. Ehkä olen pikkuasioista nillittäjä. Olenkohan ollut viime aikoina normaaliakin kriittisempi? Tuli vain mieleen, että eikö tällaisessa usean näytöksen sarjassa voisi hienovaraisesti osoittaa vaikkapa viikonlopun päivänäytökset erityisesti lapsiperheille? Siellä voisivat sitten sipistä ja supista porukalla. Iltanäytökset olisivat niille, jotka lähtökohtaisesti pystyvät olemaan hiljaa ja paikallaan. Onhan tuo klo 22 jollekin pikkunassikalle muutenkin myöhäinen aika. Ei ihme, jos vähän meinaa jollain 4-vuotiaalla keskittyminen herpaantua.

Ja mitä oma lapseni sitten tykkäsi tästä? Hänkin ihmetteli Punahilkkaa, muttei tunnistanut Tuhkimoa. Hänen mielestään oli kiinnostavaa katsoa tanssia, mielenkiintoisempaa kuin pelkkä konsertti. Loppua kohden havaittavissa oli väsymystä ja ehkä tylsistymistäkin. Asentoa piti vaihtaa entistä useammin penkissä ja etsiä päälle sopivaa nojausasentoa. Ilmeisesti ihan ok kokemus hänelle tämä ensimmäinen täyspitkä baletti. Esityksen jälkeen mielessä oli vain nukkumaan pääseminen, niin eipä siinä suurempaa analyysia kannattanut kyselläkään.

Minulla oli kamalan tylsää. Olin ihan tuskastua. Mietin siinä omia viisaita sanojani, joita joskus opettavaisesti sanon omalle lapselleni, joka tulee valittamaan tekemisen puutetta: se kuule tekee ihan hyvää joskus, että on tylsää. Niinpä niin. Turha ajatella, mitä kaikkea hyödyllisempää tai hauskempaa olisin lauantai-iltaani saanut, vieläpä ihan ilmaiseksi. Se on kuitenkin ihan kiva asia, että tyttö taisi viihtyä äitiään paremmin. Aina sanon tytöllekin ei-niin-kivan kulttuurielämyksen jälkeen, että jotain oppii aina, vaikkei joku olisi ollutkaan ihan mieluisin esitys. Ei sitä etukäteen voi tietää, mistä tykkää tai onko joku esitys hyvä vai ei. Pakko todeta nytkin, että tulipahan nähtyä ja ehkä ensi kerralla paremmin.

Täytyy tähän loppukaneetiksi kirjoittaa vielä hieman näistä lipun hinnoista. Aina välillä olen arvioissani kirjoittanut, että onneksi en tästäkään koko hintaa maksanut. Tietenkin toisinaan käymme ihan normaalihinnoillakin erilaisia esityksiä katsomassa, mutta oman ja mieheni ammatinvalinnan kylkiäisinä tulee se etu, että usein esityksiä pääsee katsomaan normaalihintaa halvemmalla, joskus myös ilmaiseksi. Tämä etu tietenkin mahdollistaa sen, että kynnys lähteä kokeilemaan itselle vieraampiakin juttuja on huomattavasti alhaisempi verrattuna siihen, että lipuista pitäisi maksaa normaali hinta. Koen olevani tässä suhteessa etuoikeutettu, vaikka toisaalta jokainen konsertti, tanssiesitys tai taidenäyttely on minulle aina myös työtä. Koen, että minulla on velvollisuus seurata kulttuuria laajasti ja kerätä sitä kautta kokemusta ja tietoa, vaikken kulttuuritoimittajan tittelillä virallisesti olisikaan liikenteessä. No, nyt äitiyslomalla en jaksa olla niin skarppina, vaan ehkä tänäänkin olin baletissa kulttuuriharrastajana elämystä vailla. Koska sitä elämystä en saanut, turhautuminenkin saattaa olla nyt normaalia suurempi. Vaikka muusikon vaimona minun ei tarvinnutkaan maksaa lipusta täyttä hintaa.

Särkänniemi ja Midhill

Kävimme Särkänniemessä viettämässä sateista sunnuntaita. Rannekkeiden hinnat ja muu lippuhinnoittelu on puhuttanut tänä kesänä. Yksittäisiä laitelippuja ei enää ole. Voi olla, että niille olisi kysyntää, vaikka itse olen kyllä miettinyt, kuka maksaa jotain 8 euroa yhdestä laiteajelusta. (Eikös ne jotain sitä luokkaa ole maksaneet viime vuosina?) Meidän perheessä on aina menty huvipuistoon koko päiväksi, ns. koko rahan edestä. Ranneke on siis aina kannattanut ottaa. Nyt moni on tuntunet pahastuneen siitä, ettei esimerkiksi Koiramäkeen pääse, jos ei maksa sitä ranneketta. En tiedä, onko se nyt niin ihmeellinen paikka, että sinne pitäisi ihan varta vasten lähteä, jos ei aio muuten huvitella.

Minä koen saaneeni rahalle vastinetta. Maksoimme rannekkeista 3x35€. Onhan se yli satanen, suuremmalla perheellä vielä suurempi investointi. Mutta mitä sillä rahalla sain? Olimme Särkänniemessä 6 tuntia. Ehdimme käydä monissa laitteissa, Akvaariossa, Planetaariossa, ja itse kävin myös Sara Hildénin taidemuseossa. Delfiinit jätettiin tänä vuonna väliin. Eipä sikäli, kyllä minäkin mielummin maksaisin rannekkeista vaikka 25€ kuin 35€, mutta ei tuo ranneke ole mahdoton hinta koko päivän huvituksista. Parin tunnin leffastakin saa maksaa pahimmillaan yli 15 euroa. Kaikki on suhteellista, harva asia ilmaista.

Se on tietenkin eri asia, onko fiksua maksaa 10 euron aluelippu siitä, että saa seistä vaunujen vieressä koko päivän ilman, että itse käy missään. En varmaan tuossa tilanteessa menisi niiden vaunujen kanssa paikalle, vaan lapsen kanssa lähtisi joku, joka itsekin huvittelee. Ehkä joissakin perheissä aikuiset ei käy laitteissa. Ehkä sellaiset, jotka on yksin pienten lasten kanssa. Minä muistan, että silloin kun oma muksu kulki vain pikkulasten laitteissa, aina meitä aikuisia oli mukana sen verran, että kun yksi jää lapsen kanssa muut voi mennä niihin muihin laitteisiin. Sellaisille pelkästään pikkulasten ehdoilla liikkeellä oleville perheille Linnanmäki onkin varmaan parempi valinta, koska siellä on ilmainen sisäänpääsy ja pienille ilmaisia laitteitakin. Särkänniemi on tainnut valita kohderyhmäkseen ne koko päivän siellä viettävät. Siitä voi olla montaa mieltä, onko se sitten oikea ratkaisu. No, kerran kesässä meidän perhe Särkänniemessä käy tulevaisuudessakin, ellei nyt aivan mahdottomaksi nuo hinnat nouse.

Kävimme syömässä Hans Välimäen Midhill-ravintolassa, siitä kun on niin paljon puhuttu viime aikoina. Ensimmäinen asia, mihin sisään astuessaan kiinnittää huomiota, on tilan kaikuisuus. Ravintolatila ei ole suuri, mutta siellä puhe kaikuu kuin suuressakin hallissa. Sisustus on todella simppeliä, seinät valkoiset. Joku tekstiili, vaikka ikkunaverhot, saisivat varmaan tunnelman mukavammaksi äänien suhteen. Muuten burgeripaikkaan sopiikin pelkistetty meininki.

Menussa oli kaikkea jännää ja erikoista, kuten lammasburgeria tsatsikilla, tai luuytimellä ja häränhännällä makustettua burgeria. Päädyin tilaamaan ihan perinteisen cheese burgerin cheddarilla. Lista sanoo, että jos ei erikseen muuta pyydä, liha paistetaan mediumiksi. Tilauksen yhteydessä tarjoilija kysyi vielä erikseen kypsyysastetta, ja mediumin tilasin. Hyvällä tahdolla pihvistä oli löydettävissä joku hitunen roseeta. Jos en olisi ollut niin nälkäinen, olisin lähettänyt annoksen takaisin. Lähes läpikypsä se pihvi oli, vaikkakin ei niin kypsä kuin lastenannoksen hampurilaispihvi (josta ei muuten edes kysytty, mitä kypsyysastetta haluttaisi). Mutta minun hampurilaiseni oli oikein hyvän makuinen. Siinä oli pihvin ja cheddarin lisäksi mm. coleslaw'ta. Hampurilaisen hinta oli 11 euroa. Kyllähän sillä hinnalla saa jo parikin ateriaa jostain pikapaikasta, mutta niistä burgereista ei voi puhua edes samana päivänä. Midhillin purilainen oli täyttävä ja maukas. Pihvi oli mukavan paksu. Olisi varmaan ollut mehukkaampi, jos olisi ollut medium. Paksu pihvi taas oli lapsen hampurilaiseen liian paksu. Ei mahtunut purilainen 7-vuotiaan suuhun. Lastenannos maksoi 9€ ja sisälsi hampurilaisen, ranskalaiset ja pienen softiksen. Limut maksoivat 3,5 € kipale. Kun ottaa huomioon sen, että olimme huvipuistossa, missä kaikki syötävä maksaa muutenkin enemmän kuin aitojen ulkopuolella, hinta ja laatu kohtasivat Midhillissä ihan hyvin.

En tilannut ranskalaisia, koska en kuitenkaan olisi jaksanut niitä syödä. Ihan hyvä, että hampurilaiset ja lisukkeet hinnoiteltiin erikseen. Mieheni tilasi 5 euron ranskalaisannoksen hampurilaisen lisäksi. Minäkin maistoin niitä, mutta en oikein pitänyt. Vaikuttaa ihmeelliseltä kikkailulta paistaa ranskikset jossain ankanrasvassa. Miksi? Minun kitalaessani ainakin maistui ällö rasva. Listassa ei näkyny mitään dippivaihtoehtoja ranskalaisille. Pelkän ketsupin sijaan olisi joku aioli tai vastaava toiminut.

Palvelu oli hieman hämärää. Kyllä meitä tervehdittiin ja tavallaan palvelu pelasikin. Oli hämmentävää, kun melkein joka kerta meitä palveli eri tarjoilija. Olisiko neljä tarjoilijaa ollut töissä, ja jokainen heistä kävi jonkun asian kanssamme hoitamassa. Iso miinus siitä, että mitään servettejä ei saatu. Kun kovasti on sen kraanavesikeskustelun tiimoilta korostettu sitä, että Midhill on oikea ravintola, jossa on oikein pöytiintarjoilu, olisin kyllä odottanut, että servetitkin tuotaisi pöytään.  Kun purilaiset saapuivat ja huomasimme, että sotkuista hommaa syöminen on, eikä paperia ollut, ei tarjoilijoita pyörinyt nurkilla. Laskin siinä joutessani, että ruokailemassa oli sillä hetkellä lisäksemme 6 pöytäseuruetta. Ei mikään hurja ruuhka. Ihan periaatteesta olisin halunnut pyytää ne servetit tarjoilijalta, mutta nopeammin ne sai hakemalla itse joltain sivupöydältä. Tavallaan vähän naurattaa ajatus siitä, että niitä purilaisia olisi jonkun punaviinin kanssa siinä nauttinut. Maun puolesta ei mitään ongelmaa, mutta kädet aivan sotkussa olisi varmaan hienot lasit livenneet näpeistä.

Siinä tarjoilijoiden vaihtuvuudessa on firmankin kannalta se huono puoli, että eivät ilmeisesti pysyneet selvillä, mitä me oikein oltiin tilattu. Katsoin juuri kuittia tarkastaakseni tätä kirjoitusta varten, mitä mikäkin maksoi. Yksi juoma saatiin näemmä ilmaiseksi. Yksi juoma tilattiin siis myöhemmin kuin muut juomat, ja mietinkin miksi se tarjoilija pyyteli anteeksi sitä tuodessaan. Varmaan luuli, että oli tilattu se juoma jo aiemmin joltain toiselta tarjoilijalta, mutta oli unohdettu tuoda.

Esiintyminen jännittää

Tulin juuri lapseni koulun tapahtumasta, jossa oppilaat saivat esiintyä. Esitykseen oli karsinnat, joiden perusteella osa pääsi lavalle ja osa ei. Yllätyksekseni oma ekaluokkalaiseni ilmoitti haluavansa laulaa, ja kaverin kanssa harjoittelivatkin lauluesityksen ja pääsivät laulamaan juhlassa. Ihan alkuun pitää sanoa, että onpas hienoa, että tällaisia esiintymismahdollisuuksia koulussa järjestetään. Minä olen ala-asteella esiintynyt vain niissä jokavuotisissa joulu- ja kevätjuhlissa. Musiikkiluokalla oli tietenkin omat touhunsa. Tämän illan esityksessä hienoa oli se, että esittää sai mitä vain. Kuultiin laulua ja runonlausuntaa. Lapset olivat keksineet itse näytelmiäkin ja voimisteluesityksiä koreografioineen. Innokkaita esiintyjiä oli ilo katsoa.

Esiintyminen on jännittävää. Meilläkin jännitettiin monta päivää. Vaikka tyttö on alttoviulun kanssa muutaman kerran ollut lavalla ja on muutenkin aika rohkeaa sorttia, lauluesitys jännitti. Yleisössä oli yli sata kuulijaa, myös isoja ysiluokkalaisia.  Sekin jännitti, että sai laulaa ensimmäistä kertaa mikkiin. Täytyy myöntää, että minuakin jännitti. Ei meillä ole paljon laulettu, eikä äitin kanssa kuulemma tarvinnut harjoitella esitystäkään. Minä pelkäsin, että entä jos tyttö jäätyy täysin, eikä saa sanaa suustaan? Mitä jos tulee paniikki, ja hän ryntää itkien pois lavalta? Ei se olisi lapselleni tyypillinen reaktio, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin. Minun tyttöni sai laulunsa kaverin kanssa hienosti laulettua. Kehuin rohkeudesta ja reippaudesta. Ajattelin, että tuollainen kokemus auttaa taas tulevissa jännissä paikoissa.

Entä jos mun lapseni olisi juossut itkien pois lavalta? Itse asiassa parilla esiintyjällä kävi juuri niin. Ehkä jännitys oli liian suuri.  En tiedä, miltä silloin tuntuu olla alakouluikäinen lapsi seisomassa lavalla yleisön edessä. Minulle tuli niin surullinen olo. Tuollaisessa tapahtumassa toivoisi kaikkien onnistuvan ja iloitsevan esityksestään.

Itse olen säästynyt aika hyvin esiintymisiin liittyviltä mustilta hetkiltä. Tai kyllä yksi nolo juttu tapahtui ala-asteella. Taisi olla kolmannella luokalla, kun koulussa oli jonkinlainen sirkustyöpaja. Saimme tehdä omia esityksiä, jotka sitten kuvattiin. Koko koulun voimin kokoonnuttiin juhlasaliin katsomaan esityksiä. Kaverin kanssa meillä oli hieno esitys, jossa pyörimme pelleiksi pukeutuneina. Esityksen lopussa kuva pysähtyi niin, että minun kasvoilleni jäi väpättämään ihan typerä ilme. Ilmettä korosti hieno pellemäinen kasvomaalaus. Kaikki juhlasalissa alkoivat nauraa. Minua hävetti kamalasti, vaikka eihän se minun vikani ollut, että naamani oli loppukuvassa juuri sillä tavalla kun oli. Minä kuitenkin ahdistuin pitkäksi aikaa.

Ihminen on itselleen niin armoton. Yleensä sitä muistaa parhaiten ne kerrat, kun kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Taisi olla joulukuussa 1993, kun minä soitin musiikkiopiston joulumatineassa pianoa. En muista enää kappaletta, mutta sen muistan, että minulle tuli totaalinen black out. Yritin soittaa kappaletta ulkoa, mutta kesken kaiken unohdin täysin, missä olin menossa. En voinut muuta kuin aloittaa kappaleen alusta. Sain soitettua loppuun ja niiausten jälkeen painelin itkemään käytävälle. Matinea pidettiin koulun ruokalassa, joten ulosmarssini ei ehkä ollut ihan niin dramaattinen kuin koserttisalissa olisi ollut. Tiesin itse epäonnistuneeni. Kuitenkin tämä muistikatkos kesti niin vähän aikaan, että kuulemma yleisössä ei edes huomattu mitään. Harvinaisen paljon kertausta sisältävä sonaatti vain. 

Olen aina nauttinut esiintymisestä ja etenkin pienenä jännitin erityisesti jälkeen päin. Aina pianoesityksen jälkeen kädet alkoivat väpättää. Hieman vanhempana minulle on sattunut pari esitystä, jolloin lavalla ei ole ollut hauskaa. Lukioaikana osallistuin kamarimusiikkikilpailuun, johon oli valmistauduttu tietenkin hyvin. Jostain syystä lavalla kaikki meni pieleen. Siinä vaiheessa soitin jo saksofonia. Lehti oli liian löysä, soitto oudon alavireistä ja täysin tukkoista. Lavalta poistuessani tietysti vielä kompastuin ja meinasin vetää kunnon lipat. Toinen kamala hetki lavalla oli muutamaa vuotta myöhemmin. Olin ollut jonkin aikaa soittamatta ja tauon jälkeen käsitys omista soittotaidoista oli kateissa. Soitin mieheni kanssa opiskelijoiden musiikki-illassa. Tilanne oli rento ja pienimuotoinen, mutta minua ei ole ikinä ahdistanut lavalla niin paljon kuin silloin. Ennen omaa esiintymisvuoroani olin varma, että kohta joko pyörryn tai oksennan. Koko esityksen jännitin sitä kappaleen loppupuolella olevaa altissimoa, eli vähän korkeampaa ääntä. Jos kurkku on jännittynyt, se ääni ei varmasti tule. Eikä se ensin tullutkaan. Muutama pihinä, ja sitten äänikin kuului. Olisin halunnut olla jossain ihan muualla sinä hetkenä. Esityksestä otettiin myös videomateriaalia, ja siitä näkyy, että soittamisen ilo oli aika kaukana. Tämä tapaus oli kyllä aikamoinen sokki, koska minähän olin aina nauttinut esiintymisestä. Sanoisin, että ainakin omalla kohdallani kyse on itseluottamuksesta. Jos epäilen itseäni, hyvin todennäköisesti jokin menee pieleen. Tai ainakin se epäilys tekee esiintymisestä arkaa. Jaan tässä soitonopettajani minulle kertoman periaatteen, joka toimii aika monessa asiassa: ennemmin reilusti metsään kuin arasti paskaa. Niin, kyllähän se epävarmuus näkyy kauas, soitti oikein tai ei. Itsevarma ote taas peittää joskus pikkumokat.

Jännitys on yleensä hyvästä. Minulla nimenomaan jännitys on ollut se, joka on saanut h-hetkellä soiton sujumaan. Minulla oli tapana soittaa edellisellä soittotunnilla ennen tutkinoa tai muuta tärkeää esiintymistä aivan päin mäntyä. Opettajani sanoi yhdellä näistä edeltävistä soittotunneista, että jos ei tuntisi minua, ei päästäisi minua suorittamaan tutkintoa. Minä opin myös luottamaan siihen, että vaikka edellisenä päivänä soittaisin huonommin kuin koskaan, kyllä minä aina ylitän itseni lavalla. En ole aikoihin esiintynyt, joten kaipaan nykyään tuota jännitystä. Osaan kyllä muissakin asioissa järjestää itseni jännittäviin tilanteisiin. Se on huikea tunne, kun niistä tilanteista selviää kunnialla. Joskus menee kyllä metsäänkin, mutta ei muuta kuin kohti uusia seikkailuja. Olen kyllä sitä mieltä, että niitä mokiakin tarvitaan. Minulla ainakin on ollut paljon oppimista kunniallisessa mokista selviytymisessä. Joka mokan jälkeen on taas vähän viisaampi ja vahvempi, toivottavasti.

Olen ollut kai melko onnekas, kun en ole lapsena kokenut suuria epäonnistumisia esiintymisissä. Vaaditaan rohkeutta, että uskaltaa ylipäätään uskaltaa nousta lavalle. Haluaisin sanoa, että se ei haittaa, vaikka epäonnistuisi aivan totaalisesti. Minun pitää vielä aikuisenakin muistuttaa itseäni siitä, että erehtyminen ja mokaaminen on ihan okei. Jos epäonnistumiset meinaa joskus aikuistakin lannistaa, voin vain arvata, kuinka kova paikka se on lapselle. Se vasta vaatiikin rohkeutta, että huonosta kokemuksesta huolimatta nousee lavalle uudestaan. Toivon, ettei yksi itkuun päättynyt esitys jäisi kenellekään peikoksi kummittelemaan. Kaikkien ei ole pakko esiintyä, mutta se on harmi, jos joku jättää jotain tekemättä sen vuoksi, ettei uskalla.