Santeri Sammakko, ihana esitys ihan pienille

Santeri Sammakko 13.3.2015

Tanssiteatteri MD 
Koreografia ja tanssi Samuli Roininen
Tekstit ja piirroskuvat Leena Junnila
Valosuunnittelu Sari Mayer
Visuaalinen toteutus Samuli Roininen

Tanssiteatteria 0–3-vuotiaille! Minun poikani 1v2kk on ehdottomasti kohderyhmää, joten tämä merkattiin kalenteriin. Ensimmäistä kertaa hän ei ollut kulttuuririennoissa. Pari viikkoa sitten saatiin ensimmäinen kokemus lastenesityksestä Tampere Filharmonian ja Satu Sopasen lastenkonsertissa. Siellä oli pojan mielestä hauskaa ja minusta tuntui, että hän todella sai siitä jotain. Mielenkiinnolla odotin, mitä hän tykkäisi tanssiteatterista.

Kuva: Helen Hallamaa

Jo ennen kotoa lähtöä tuli mieleen, että mihinkähän siellä rattaat saa. Eivät taida kaikki mahtua ylös aulaankaan, mutten haluaisi niitä Hämeenkadun porttikonkiinkaan jättää. Paikan päällä oli jo porttikongissa jono rattaita. Minulla on kyllä rattaissa lukkokin, mutta en siltikään halunnut jättää rattaita tavaroineen siihen. Sitten huomasin, että oli muutamat rattaat portaita ylöskin tuotu, joten niinpä tein minäkin. Ehkä olen neuroottinen, mutta olisin varmaan koko esityksen ajan pohtinut, onko rattaat ja tavarat vielä tallella.

Pojalle ihmettely alkoi jo aulassa, kun paikalla oli paljon lapsia. Mikä paikka tämä oikein on? Esityskin alkoi jo aulassa, kun Santeri Sammakko kulki lasten seassa ja kutsui tulemaan perässään esityssaliin. Esitys ei ollutkaan Hällä-näyttämöllä vaan harjoitussalissa. Siellä pörröisen vihreän maton ympärillä oli tyynyjä istuinalustaksi. Kun esitys alkoi, minun poikani aloitti hirmuisen selostuksen. Osoitteli vimmatusti Santeri Sammakkoa ja selosti jotain, mistä ei mitään tolkkua saanut. Tärkeää asiaa oli selvästi.

Esityksen tarina oli juuri niin simppeli kuin pienille pitääkin olla: Santeri Sammakko ystävineen eli vuodenajat läpi ja siinä touhuiltiin monenlaista. Santeri Sammakko loruili, sitten yleisö sai loruilla ja leikkiä perässä. Loruissa oli paljon toistoa ja kiva oli, että yleisökin sai osallistua lits läts lätsittelemään kumppareita lattiaan, keräämään mansikoita, vierittämään lumipalloa jne… Välillä Santeri otti hieman tanssiaskelia, kuperkeikkaili ja kääriytyi maton sisään. Samuli Roininen oli kyllä hirmuisen hyvä Santeri Sammakko. Jälkikäteen oikein välähti mieleeni, että ei tullut aikuiselle sellaista oloa, kuin joskus lasten esityksissä, että onpas ärsyttävän kuuloista puhetta. Santeri Sammakko kyllä artikuloi selvästi ja oli oikein ilmeikäs, mutta hirmuisen luonteva. Tai mitä nyt ihminen voi sammakon luontevuudesta sanoa.

Puolituntisen esityksen rytmi oli mukavan rauhallinen, vaikka välillä Santeri innostuikin pyörimään hurjaa vauhtia. Kaikki tapahtumat olivat selkeitä ja esitystä oli pienien kiva seurata ihan läheltä. Katselin minä esitystäkin, mutta aika paljon seurasin sitä, miten oma poikani esitykseen reagoi. Alun vinhan selostuksen jälkeen hän katseli esitystä herkeämättä. Ei hän vielä mitään leikkejä osannut itse tehdä, mutta selvästi oli hauskaa, kun äiti leikitti. Sellainen fiilis minulle tuli, että esityksen katsominen oli kiva juttu.

Viime aikoina olen ollut hieman laiska perehtymään etukäteen, mitä olenkaan menossa katsomaan. Niin tälläkin kertaa. Vasta äsken katsoin Tanssiteatteri MD:n nettisivuilta, että esityksen loruthan olivat Leena Junnilan Lits läts lätäkkö! -lorukirjasta. Oli kyllä hyviä loruja! Kivoja, suussa hyvin makusteltavia sanoja sekä lyhyitä ja helposti opittavia loruja.

Oli ihana seurata, miten onnessaan oma pieni poikani oli. Olisi mukava tietää, mitä hän oli mieltä. Mitä hän yritti minulla esityksen alussa selittää? Ymmärtääköhän tuon ikäinen ylipäätään sitä, mikä on ns. esitystä ja mikä ns. oikeaa elämää? En voi tietää hänen aivoituksiaan, mutta sen tiedän, että pojalla näytti olevan mukavaa. On ihana juttu, että näinkin pienille suunnattuja esityksiä järjestetään. Minä itse nautin monenlaisista elämyksistä, joita taide ja kulttuuri kaikkine eri variaatioineen voivat tarjota. Haluan opettaa lapseni pienestä pitäen katsomaan erilaisia esityksiä. Tottakai toivon, että hänkin saisi katsojan roolissa kokea suuria tunteita, avartaa maailmaa ja löytää oivalluksia elämästä. Uskon, että pieni siemen tätä kaikkea on nyt kylvetty.

Yksi juttu minua kyllä pohditutti. Mietin ensin, kirjoitanko tätä ajatusta tänne ollenkaan, koska en nyt haluaisi osoitella ketään. Kirjoitanpa kuitenkin, koska/vaikka on minua joskus moralistiksikin haukuttu. Menköön tämä samoilla haukuilla:

Suurin osa lapsista istui kyllä mallikkaasti paikoillaan koko esityksen ajan, vaikka loppua kohden yleinen levottomuus vähän kasvoikin. Paria katsojaa vihreä matto ja kaikki muu esityksen rekvisiitta kiinnosti kuitenkin sen verran, että he seikkailivat esityksen aikana milloin missäkin. Jos ei nyt aivan Santeri Sammakon jaloissa, niin ainakin muiden edessä. Eräänkin Minnan (nimi muutettu) äiti jatkuvasti hoki, että "Tule Minna pois muiden edestä, ei saa Minna mennä sinne, älä Minna viitsi", mutta antoi kuitenkin Minnan seistä muiden edessä ja mennä sinne esiintymisalueelle. Ja sitten loppuun "Voi voi kun se Minna on tuollainen". Tavallaan siis tiedostaen, että ei ehkä ihan ok mennyt, mutta antoi kuitenkin tehdä niin. Santeri Sammakko osasi olla kyllä varovainen, mutta en minä ainakaan olisi omaa muksuani uskaltanut pyörivän Santerin luokse päästää. Yksi osuma takinliepeestä taisi jollekin seisojalle tulla, muttei sen kummempaa.

Mielestäni ei ole syytä olettaa, että joku 1-vuotias osaisi käyttäytyä esityksessä tietyllä tavalla. Täysin ymmärrettävää, että paikoillaan on joskus hankala malttaa istua ja kivat värikkäät esineet pörrömatolla kiinnostavat. Mutta tulipahan vaan mieleen, että jos tuossa iässä ei opeteta, kuinka toisen esitystä ja toisia katsojia kunnioitetaan, eihän sitä sitten osaa yht'äkkiä 5-vuotiaana tai 10-vuotiaanakaan. Onkohan tällaisessa kyse sitten siitä, ettei uskalleta ottaa sitä lasta kuriin ja nuhteeseen, ettei sitten protestikitinällään häiritsisi muita? No. Ovi oli auki, että varmaan olisi voinut käytävälläkin käydä tuulettumassa, eikä siellä nyt pieni huuto yleisössä muutenkaan haitannut.

Värttinä pisti minun sormeeni

Tšaikovski: Prinsessa Ruusunen
Tampere-talossa 1.12.2013

Latvian kansallisbaletti
Tampere Filharmonia
Kapellimestari Farhads Stade
Koreografia Aivars Leimanis

En ole käynyt moneen vuoteen baletissa. En osaa sanoa, onko nämä Tampere-talon Prinsessa Ruusunen -baletin jälkeiset fiilikset siis minun, klassisen baletin vai esityksen vika.

Balettiin lähdettiin, koska lapsi sai päähänsä haluta sinne. Kun pari kuukautta sitten kysyin, ei kiinnostanut. Koska muusikon puolison etuna lipuistakaan ei tarvinnut maksaa normaalia hintaa, suostuin heti tytön ehdotukseen. Aina jos lapsi ehdottaa johonkin kulttuuririentoon menemistä, äidin on syytä suostua.

Jäi taas ennakkovalmistautuminen tekemättä. Ajattelin, että Prinsessa Ruususta, tuttua tarinaahan tässä ollaan menossa katsomaan. Mitäpä sitä turhia juoneen perehtymään. Ensimmäisellä väliajalla lapsella riitti kysyttävää, kuka tanssija esitti mitäkin. Jouduin vastaamaan aika monen kohdalla, että ei tuon taivaallista hajua.

Minulla ei ole ollut noin tylsää aikoihin. Esitys alkoi klo 19 ja loppui klo 22. Kolme tuntia elämästä meni siinä. Mietin esityksen aikana, että missä mahtaa olla tylsistymisen syy? Siitä on siis useampi vuosi, kun olen viimeksi käynyt katsomassa klassista balettia. En muista enää, mitä silloin olin mieltä. Nyt minua turhautti katsoa esitystä, jossa ei ollut juonesta tietoakaan. Ei ollut mitään seurattavaa. Tai ideana ilmeisesti on katsoa kaunista tanssia. Kyllä sitä välillä ihan iloksensa katsoikin. Oli siellä ihan kivoja sooloesityksiä, ja etenkin siitä pidän, kun balettikuoro tanssii hienosti synkassa. Sitä en sitten jaksakaan katsoa, kun balettikuoro ei ole synkassa. Ehkä olen turhasta nillittäjä, mutta tuollaisessa taiteenlajissa se häiritsee aika paljon. Tanssin teknistä tasoa minulla ei ole mitään kannuksia arvioida, koska niin vähän balettia seuraan. En tiedä katsoinko jonkun keskivertoporukan vai oikeasti hyvän seurueen esitystä. Tulin siihen tulokseen, että pitäisi varmaan perehtyä balettiin hieman enemmän, jotta voisin siitä jotain järkevää sanoa.

Mietin myös, onko baletissa taiteena jotain, mikä ei vaan ole minun juttuni. Viimeisen vuoden aikana olen muutaman kerran käynyt katsomassa nykytanssia ja täytyy sanoa, että se kolahtaa tämän perusteella klassista balettia enemmän. Balettiesityksen aikana oli kolme tuntia aikaa pohtia tätä asiaa. Tulin siihen tulokseen, että ainakaan tämä baletti koreografioineen ei tarjonnut yhtään mitään uutta tai yllättävää. Koko klassisen baletin liikekieli on niin säännösteltyä, jäykkää, persoonatonta … tylsää? Siinä mielessä siis tylsää, että kaikki liikkeet on jo nähty, mikään ei yllätä. Ei ainakaan tässä esityksessä yllättänyt. En nyt uskalla haukkua koko klassisen baletin perinnettä tämän esityksen pohjilta, mutta tässä koreografiassa ja toteutuksessa ei ainakaan tullut yhtään vau-hetkeä. Ei edes henkeäsalpaavan upeita solistinumeroita. Parhaimmillaan ihan ok. Alkoi ahdistaa se jäykkyys.

Nykytanssi on minun mielestäni kiinnostavampaa ehkä siksi, että se yllättää. Kun istun katsomossa, en voi tietää, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu. Parhaimmillaan tanssijan liikekielen katsominen on herättänyt minussa aivan yllättäviä tuntemuksia, esityksen juoni ja merkitykset ovat olleet ehkä monitulkintaisia ja niiden aukeaminen osa kokemusta. Prinsessa Ruususessa ei ollut mitään ideaa. Tai sitten olen niin tyhmä, etten tajua. En hoksannut tai ehtinyt ostaa käsiohjelmaa ennen esitystä, enkä enää viitsinyt esityksen jälkeen. Ehkä siitä olisi selvinnyt, miksi ihmeessä tässä sadussa seikkaili Saapasjalkakissa, Punahilkka ja susi, Tuhkimo sekä joku sinipukuinen sankari daameineen. Nämä hahmot tulivat viimeisessä näytöksessä lavalle esiintymään Prinsessa Ruususen äiskälle ja iskälle ja hoviväelle. Varsinkin tämä sinikalsarinen mies pareineen loikki aina vaan uudestaan tanssimaan sooloa tai duettoa. En jaksanut enää edes taputtaa. Ehkä olin vaipumassa satavuotiseen uneen, josta ei helpolla herättäisi. Sitäkään en tiedä, kuuluivatko nämä ylimääräiset satuhahmot vain tähän versioon, vai mikä kaikki oli siitä alkuperäisestä koreografiasta.

Kolme tuntia on aivan liian pitkä aika ainakin minulle katsottavaksi esitystä, jossa ei ole juonta seurattavaksi. Hauska kyllä, ne tarinan draaman kannalta merkittävimmät kohdat, eli värttinän pisto ja etenkin Prinsessa Ruususen herääminen, kuitattiin pikavauhtia. Muun aikaa esityksessä eri hahmot tanssivat soolojaan ja muut patsastelivat vieressä. Niin, se patsastelu. Jotenkin puuduttavaa katsella lavalla seisovia ja istuvia ihmisiä, jotka ovat paikallaan kuin suolapatsaat. No, ehkä se kuului hoviväen tehtäviin olla luonnottoman paikallaan. Jos minulla olisi ollut pikakelausnappi, olisin käyttänyt sitä muutamassakin kohdassa. Ehkä tässä asiassa syy on minussa. Baletissa varmaan ideana on juonen sijaan juuri katsella erilaisia tanssiesityksiä toisensa perään. En lopulta enää jaksanut. Oopperassakin juoni etenee usein superhitaasti, muttei sekään ole näin paljon haitannut. Sitä paitsi usein oopperassa voi kuitenkin keskittyä kuuntelemaan musiikkia. Tässä baletissa musiikkikin oli niin höttöhumppaa, ettei sitäkään jaksanut. Sen tiesin, että musiikissa hypittiin osasta toiseen hieman eri tavalla, kuin Tsaikkari oli itse kirjoittanut.  Mutta ei sillä ollut merkitystä, koska en muista kuulleeni aiemmin mitään muuta kuin toisen näytöksen alun valssin. Alun perin baletti on ollut kestänyt kai tätäkin pitempään.

Ehkä olen liian kriittinen kaivatessani balettiin jotain juonenkuljetusta tai syvällisyyttä. Lasten satuhan tämä on, ja esitystäkin koko perheen esityksenä markkinoitiin. Yleisössä olikin paljon pieniä lapsia. Ja taas olin iloinen, etten ollut maksanut lipustani sitä 58 euroa, niin kuin ehkä moni lähelläni istunut oli tehnyt. Sen verran paljon supinaa ja sähläystä pikkuyleisön toimesta oli esityksen alusta loppuun. Tietyllä tavalla ei häirinnyt niin paljon kuin konsertissa olisi häirinnyt. Sali oli pimeämpi, ja huomiosta näköaistilla suurempi merkitys kuin konsertissa. Silti. Ehkä olen pikkuasioista nillittäjä. Olenkohan ollut viime aikoina normaaliakin kriittisempi? Tuli vain mieleen, että eikö tällaisessa usean näytöksen sarjassa voisi hienovaraisesti osoittaa vaikkapa viikonlopun päivänäytökset erityisesti lapsiperheille? Siellä voisivat sitten sipistä ja supista porukalla. Iltanäytökset olisivat niille, jotka lähtökohtaisesti pystyvät olemaan hiljaa ja paikallaan. Onhan tuo klo 22 jollekin pikkunassikalle muutenkin myöhäinen aika. Ei ihme, jos vähän meinaa jollain 4-vuotiaalla keskittyminen herpaantua.

Ja mitä oma lapseni sitten tykkäsi tästä? Hänkin ihmetteli Punahilkkaa, muttei tunnistanut Tuhkimoa. Hänen mielestään oli kiinnostavaa katsoa tanssia, mielenkiintoisempaa kuin pelkkä konsertti. Loppua kohden havaittavissa oli väsymystä ja ehkä tylsistymistäkin. Asentoa piti vaihtaa entistä useammin penkissä ja etsiä päälle sopivaa nojausasentoa. Ilmeisesti ihan ok kokemus hänelle tämä ensimmäinen täyspitkä baletti. Esityksen jälkeen mielessä oli vain nukkumaan pääseminen, niin eipä siinä suurempaa analyysia kannattanut kyselläkään.

Minulla oli kamalan tylsää. Olin ihan tuskastua. Mietin siinä omia viisaita sanojani, joita joskus opettavaisesti sanon omalle lapselleni, joka tulee valittamaan tekemisen puutetta: se kuule tekee ihan hyvää joskus, että on tylsää. Niinpä niin. Turha ajatella, mitä kaikkea hyödyllisempää tai hauskempaa olisin lauantai-iltaani saanut, vieläpä ihan ilmaiseksi. Se on kuitenkin ihan kiva asia, että tyttö taisi viihtyä äitiään paremmin. Aina sanon tytöllekin ei-niin-kivan kulttuurielämyksen jälkeen, että jotain oppii aina, vaikkei joku olisi ollutkaan ihan mieluisin esitys. Ei sitä etukäteen voi tietää, mistä tykkää tai onko joku esitys hyvä vai ei. Pakko todeta nytkin, että tulipahan nähtyä ja ehkä ensi kerralla paremmin.

Täytyy tähän loppukaneetiksi kirjoittaa vielä hieman näistä lipun hinnoista. Aina välillä olen arvioissani kirjoittanut, että onneksi en tästäkään koko hintaa maksanut. Tietenkin toisinaan käymme ihan normaalihinnoillakin erilaisia esityksiä katsomassa, mutta oman ja mieheni ammatinvalinnan kylkiäisinä tulee se etu, että usein esityksiä pääsee katsomaan normaalihintaa halvemmalla, joskus myös ilmaiseksi. Tämä etu tietenkin mahdollistaa sen, että kynnys lähteä kokeilemaan itselle vieraampiakin juttuja on huomattavasti alhaisempi verrattuna siihen, että lipuista pitäisi maksaa normaali hinta. Koen olevani tässä suhteessa etuoikeutettu, vaikka toisaalta jokainen konsertti, tanssiesitys tai taidenäyttely on minulle aina myös työtä. Koen, että minulla on velvollisuus seurata kulttuuria laajasti ja kerätä sitä kautta kokemusta ja tietoa, vaikken kulttuuritoimittajan tittelillä virallisesti olisikaan liikenteessä. No, nyt äitiyslomalla en jaksa olla niin skarppina, vaan ehkä tänäänkin olin baletissa kulttuuriharrastajana elämystä vailla. Koska sitä elämystä en saanut, turhautuminenkin saattaa olla nyt normaalia suurempi. Vaikka muusikon vaimona minun ei tarvinnutkaan maksaa lipusta täyttä hintaa.

Skywalker nollasta sataan

Tanssiteatteri MD
Skywalker eli Taivaallakävelijä Hällä-näyttämöllä 22.3.2013

Koreografia: Liisa Pentti
Valosuunnittelu: Sari Mayer
Äänisuunnittelu: Niko Huttunen
Tanssijat: Anu Castrén, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Sulevi Sihvola

Skywalkerin koreografia on Liisa Pentin käsialaa. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Jossain vaiheessa 7-vuotiaan vieminen nykytanssiesitykseen tuntui hyvältä idealta. Itsehän sinne alun perin halusi, kun Skywalkerin mainos näytti kiinnostavalta. Minä ajattelin, että puolituntisen esityksen lapsikin jaksaa, vaikka olisi kuinka tylsää. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen tyttö katsoi minua ja kuiskasi, että eihän noi edes tanssi, ne vaan kävelee tuolla ympyrää. Siinä vaiheessa kun esitys sai lisää vauhtia, lapsenkin kiinnostus tuntui lisääntyvän. Esityksen jälkeinen analyysi lapsen suusta kuului seuraavasti: "Ne kaikki vaan tanssi mitä ite halus. Niiden vaatteet oli ihan pöntöt." Ymmärrän kyllä, että lapsi ei pysty hahmottamaan kaikenlaisia metatasoja, joita moderni taide esittää. Lapsi on tottunut esityksiin, joissa on selvä tarina. Olisin halunnut kuulla, minkälaisen tarinan lapsi itse näkemästään kehitti, mutta tyttöä ei kiinnostanut analysointi. Toisaalta Skywalkerissa 7-vuotiaan mielestä parasta oli juuri se, ettei esitykseen tarvinnut keskittyä, sai vain katsella. Tyttö oli silminnähden hämmentynyt näkemästään, mutta istui ainakin hiljaa paikallaan puoli tuntia.

Ennen esitystä ajattelin, että katson esityksen syvästi analysoiden ja kirjoitan tähän sitten jotain viisasta. Heti esityksen jälkeen tuntui siltä, että en ehkä kykene sen parempaan pohdintaan kuin 7-vuotiaskaan.

Esitys alkoi varkain. Esiintyjät kulkivat ympäri lavaa, venyttelivät ja nojailivat seiniin. Jossain vaiheessa sitä tajusi, että esitys oli alkanut jo ennen kuin yleisö oli salissa. Se rykivä tanssijakin ryki ihan tarkoituksella. Sattumalta tuntuneet liikkeet ja äänet olivatkin esitystä.

Yleensä välttelen eturivin paikkoja esityksessä kuin esityksessä. Kokonaisuuden hahmottaa usein paremmin jos on vähän kauempana. Live-esityksissä parasta on se, että lavalla olevien taiteilijoiden läsnäolon tuntee itsekin vahvasti. Eturivissä se läsnäolo tulee joskus liian lähelle. Tällä kertaa istuin eturivissä, koska 7-vuotias oli päättänyt valita meille parhaat paikat, jotka olivat hänen mielestään siinä eturivin keskellä. Jotenkin tuntui vaikealta katsoa niitä ihmeellisiin asentoihin vääntäytyneitä kummallisesti äänteleviä ihmisvartaloita, kun ne ovat siinä metrin päässä.

Minulla on toisinaan tapana yrittää ylianalysoida asioita. Haluaisin, että kaikella on syy, seuraus ja merkitys. Katsoin siinä viittä tanssijaa, joista jokainen touhusi jotain kummallista omaa juttuaan. Joku meinasi valua alas lavalta, toinen ryntäili sinne tänne. Kaikki tekevät jotain sen enempää muista välittämättä. Koska istuin nenä lavan reunassa, minun piti tietoisesti keskittyä seuraamaan tiettyä tanssijaa. Melkein ahdistuin siitä, etten voinut havaita kaikkea. Aika varhaisessa vaiheessa päätin lopettaa kaiken ymmärtämisen yrittämisen ja keskittyä vain katsomaan.

Olen sitä mieltä, että kulttuuria, niin kuin varmasti montaa muutakin asiaa, voi seurata monella eri tasolla. Joku voi kutsua sitä jonkinlaiseksi elitismiksi, mutta minun mielestäni taiteesta ymmärtää enemmän, jos siihen on perehtynyt. Siitä voi nauttia ilman mitään pohjatietoja, mutta harjaantuneet aivot varmasti löytävät vivahteita, joita tavis ei huomaa. Minulle tuli Skywalkeria katsoessa sellainen olo, että minä olin tänään katsomossa se tavis. En ole kovin paljon katsonut tanssia. Minulle tanssi on jotain kaunista tai rujoa, visuaalinen kuva tai liike, jota on kiehtovaa katsoa. Usein parhaat palat ovat hetkellisiä siluetteja. Skywalkerissa vaikuttavimmat hetket olivat silloin, kun lavalla oli pimeää ja pienet valot korostivat liikettä.

Musiikki on minulle tanssia tutumpaa, joten yritin ymmärtää nykytanssia nykymusiikin kautta. Moderni musiikki ei noudata niitä muodon ja soinnin sääntöjä, joiden avulla klassisen musiikin perinne on opettanut jokaisen länsimaisen ihmisen musiikkia hahmottamaan. Ehkä ihminen yrittää ymmärtää jäsentämällä asioita. Nykymusiikkia kuunellessani yritän löytää jotain toistuvia teemoja tai johdonmukaisuuksia, toisaalta niitä yksittäisiä sointikuvia. Sitä yritin Skywalkerissakin. Kauniiden kuvien lisäksi yritin löytää jotain yhteyttä näiden yksinäisten olioiden sattumanvaraisien performanssien välillä. Esityksen edetessä yhteys löytyi. Samat liikkeet toistuivat yhä useammin, toisinaan yhteys löytyi myös tanssijoiden välillä. Yksinäisyys jäi esityksestä vahvasti mieleen. Yksi esityksen musiikeista oli Johann Strauss juniorin Artist's Life Walz. Valssi on paritanssi, kahden ihmisen yhteistä liikettä. Skywalkerin olennoille sekin oli sooloa, jossa ohimennen käytiin toisen nostettavana. 

Ohimenevä yhteys yksinäisten valssissa.  (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Skywalkerin hahmot olivat yksinäisiä ja itsenäisiä. Etenkin teoksen alkupuolella tanssi oli viiden tanssijan vähäeleistä liikehdintää. Alussa hidas tempo teki teoksesta vaikeasti seurattavan. Esityksen alussa ei ollut musiikkia, vaan tanssijat loivat äänimaailman kitisyttämällä lenkkaria, naputtelemalla ja ääntelemällä. Ligetin Sellokonserton ensimmäinen osa nousi hiljaisuudesta. En edes huomannut, missä kohti musiikki alkoi. Musiikissa soi pitkiä ääniä ja riitasointuja, jotka voimistuvat ja hiljentyvät. Tanssi sai uutta energiaa ja yksittäisten hahmojen harhailusta nousi esiin sooloja. Vaikka tässä musiikissa ei ole selkeää tempoa ja rytmiä, jotenkin tässä kohtaa teos nytkähti eteen päin. Kun tanssi sai vauhtia, aloin arvostaa myös hitaampaa liikettä.

Hiljaalleen tanssi kiihtyi ja tanssijoilla oli kiire johonkin. Juoksua lavalla ja lavalta pois, kiire pysähtyä jonnekin, levotonta hyppimistä. Klaus Schulzen teos Etude pour une fin du monde oli minulle ennestään tuntematon, eikä sitä näemmä löydy netistäkään kuunneltavaksi. Teoksessa oli kyllä maailmanlopun meininkiä, hektinen nopea ja selkeä rytmi. Sitä seurannut Straussin valssi oli yllättävä, jopa ironinen. Musiikkikappaleet tuntuivat kuin teosta varten tehdyiltä.

Teoksen esittelyssä sanotaan Skywalkerin olevan tutkimusmatka ajan ja ajattomuuden käsitteisiin. Ajan ulottuvuudet olivat selvästi läsnä. Alun verkkaisuus, musiikin mukanaan tuoma syke, päätön ryntäily ja lopun rauhoittuminen toivat esitykselle rakennetta. Se pitkäpiimäiseltäkin tuntunut alun hitaus sai merkityksensä. Lopussa sama hitaus oli helpompi ottaa vastaan.

Skywalker leikittelee tylsän hitaalla... (Kuva:Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

... ja kiireellä. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Erityisesti mieleeni jäi kohtaus esityksen loppupuolella, missä kaikki muut tanssijat suorittivat samaa levottoman pomppivaa liikettä musiikin tahtiin, mutta Sulevi Sihvola keikkui käsillä seisoen ilman mitään hätiköintiä. Jokaisen hahmon yksilöllisyys ja oma rytmi tekivät kokonaisuudesta kiehtovan. Välillä aika mateli, välillä oli kiire, muttei kaikilla samaan aikaan.

Sitä jäin miettimään, ketä nämä Taivallakäveljät olivat. Edustivatko tanssijat ihmisiä vai jotain taivaankappaleita? Vaikka kaikki hahmot tekivät lavalla sitä omaa juttuaan, en kuitenkaan päässyt käsiksi hahmoihin tai niiden eroavaisuuksiin. Oliko joku kiireisempi kuin joku toinen? Ehkä mitään sellaista tarinaa ei ollutkaan.


En minä tiedä, ymmärsinkö Liisa Pentin koreografian oikein. Kritisoin kyllä ajatusta, että olisi vain yksi oikea tapa katsoa ja tulkita esitystä. Oleellista on se, että on nauttinut hetken ja saanut ehkä jotain ajateltavaa.  Tällaisia ajatuksia pohdiskelin esityksen jälkeen tähtitaivasta tuijottaessani: Me kaikki harhailemme yksinämme maailmankaikkeudessa, välillä polkumme kohtaavat ja sitten jatkamme taas yksin. Eikä siinä yksilön touhussa aina ole mitään järkeä. Ryntäilemme päättömästi näennäisessä kiireessä. Lopussa tanssitaan auringonlaskuun, ja joku omituinen maata kiertävä satelliitti jatkaa piipitystään pimeydessä. Jotain siis jää jäljelle, kun kaikki loppuu?

Ronja Ryövärintytär tanssii tunteella

Tanssiteatteri MD 26.2. 2013
Ronja Ryövärintytär


Vihdoin sain käytyä Tanssiteatteri MD:n esityksessä. Muutama vuosi sitten kävin jossain ilmaisessa Tanssiva Muumilaakso -mainosesityksessä, mutta yhtään varsinaista esitystä en ole katsonut. Raahaan mielelläni 7-vuotiastani milloin mihinkin esityksiin. Joskus tyttö saa valita itse, usein annan muutaman vaihtoehdon, joista valita. Hän ei ikinä ole valinnut pari vuotta vaihtoehtona ollutta Tanssivaa Muumilaaksoa. Tällä kertaa päätin jyrätä ja ostin liput Ronja Ryövärintytär -esitykseen ihan lapselta kyselemättä. Ihan mielellään hän mukaan lähtikin.

En ole lukenut ronja Ryövärintytärtä. Joululomalla katsoin tytön kanssa tv:stä elokuvaversion (tai minä katsoin vain osan siitä), joten siinä oli meidän molempien pohjatiedot Ronjan tarinasta. Etenkin esityksen alkupuolella tuntui siltä, että mitä tutumpi tarina on jo ennestään, sitä enemmän tästä tanssiversiosta saa irti. Minä meinasin olla aluksi pihalla, kun en edes muistanut mitä kaikkia otuksia tarinaan kuuluikaan ja mitä lavalla tanssahtelevat tyypit oikein ovat.

Pönthiittisiä. Kuva: Ari Ijäs, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.

Myös yleisössä olevilla lapsilla tuntui olevan teatterinäytöksiin verrattuna enemmän tarvetta kysellä aikuisilta, mitä lavalla tapahtuu. Kuka tuo hahmo on? Onko nuo männiäisiä? Mikä kohta tuo muka on siitä tarinasta? Esityksen jälkeen oma tyttöni vielä huolehti, että eihän tuo tarina ollut oikeasti totta ja ei kai se yksi tanssija oikeasti kuollut. Suositusikäraja 7 vuotta oli mielestäni ihan paikallaan, koska tarinassa ja esityksessä oli paljon jännitystä ja synkkyyttäkin.

Jännitystä loivat myös valaistus ja musiikki. Jussi-Pekka Nuton säveltämä musiikki muistutti välillä Pekkaa ja sutta. Musiikki pohjautui jousiin ja etenkin matalat jouset jännittävissä kohdissa toivat hienon lisän draamaan.

Valosuunnittelu oli kerrassaan toimivaa. Lavalla oli suuren osan ajasta hyvin pimeää. Kohdistamalla valoja milloin pensaisiin ja milloin muureihin tapahtumapaikka tuli aina selväksi. Erittäin tyylikäs ratkaisu oli myös Ronjan perheen Matiaksenlinnan ja Birkin perheen Borkanlinnan kuvaaminen valoilla, joiden väliin jäävä pimeä alue oli oiva rotko. Myös tanssijoiden varjoja ja myös heijastusta kiiltävästä mustasta lattiasta käytettiin hienosti hyväksi.

Kuva: Ari Ijäs, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.

Tanssi kertoo paljon lavalla olevien hahmojen välisistä suhteista. Kehonkieli voi olla niin puhuvaa, ettei sanoja tarvita. Kun Ronja oli pelastanut Birkin isänsä vankeudesta, Ronjan isä kielsi lapsensa. Oli sykähdyttävää katsoa, kuinka tässä tanssiesityksessä Ronja yritti halata isäänsä ja kieppua tämän ympärillä, mutta isä ei vastannut halaukseen, seisoi vain. Ei tarvittu sanoja kertomaan, mitä isän ja tyttären välillä tapahtui. Liikkeellä on valtava voima. Sen lisäksi tanssi on vaikuttavaa katsottavaa.

Tanssikohtauksista Ronjan ja Birkin perheiden väliset riidat olivat upeita. Tanssi sopii hyvin tuollaiseen uhitteluun. Tanssitekniikasta en osaa sanoa mitään ja tuskin sen arvioiminen tässä olisi edes oleellista. Esitys tuntui ammattimaisesti tehdyltä ihan joka osa-alueella. Minulle, joka katson tanssia aivan maallikkona, mieleen jäi hyvä fiilis ja vahva ilmaisu. Milka Laakso oli hyvin ronjamainen Ronja. Ronjan ja Birkin (Joonas Luomala) välinen ystävyys kaikkine vaiheineen kuvastui selvästi tanssissa. Anniina Kumpuniemi sai koreografiallaan ja ohjauksellaan Ronja Ryövärintyttären tarinan toimimaan ilman sanoja.

Kuva: Ari Ijäs, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.

Olen käynyt tyttöni kanssa melko vähän katsomassa tanssia. Pohdin esityksen jälkeen, että tanssilla on aivan oma kielensä, joka varmasti osittain on ihmiselle niin luontaista, että sen ymmärtää ilman sen suurempaa perehtymistä. Harjaantunut silmä löytää liikkeestä varmasti lisää vivahteita. Sanoisin, että tanssiteatteri haastaa niin aikuista kuin lasta ihan eri tavalla kuin tavallinen teatteri. Kuitenkin varmasti lapsikin osaa lukea kehonkieltä ja ymmärtää paljon ihan alitajuisesti. Ei kaikkea tarvitsekaan sanoilla alleviivata.

Mietin, minkä vuoksi ylipäätään vien lasta erilaisiin kulttuuririentoihin. Minä haluan, että lapseni oppii, miten eri tavoilla maailmaa voi jäsentää ja ymmärtää. Samalla hän toivottavasti oppii, miten erilaisin tavoin itse voi asioita ilmaista. Ehkä joku kärpänen tyttöä puraisi, sillä seuraavaa katsottavaa esitystä jo suunniteltiin.

Yleisössä tässä hiihtolomaviikon päivänäytöksessä oli alle 20 katsojaa. Muutama hassu enemmän kuin lavalla esiintyjiä. Pidän tällaisesta pienen teatterin meiningistä. Liputkin ovella tsekkasi yksi tanssijoista. Yleisön vähyys vaikutti esityksen aikana ainoastaan siihen, että vaikka etenkin hyvän kohtauksen jälkeen olisi tehnyt mieli taputtaa, ei sitä jotenkin sitten kehdannut. Ronja Ryövärintytärtä esitetään vielä tällä hiihtolomaviikolla keskiviikkona ja torstaina. Esitykset jatkuvat tauon jälkeen toukokuussa.

Tanssiteatteri MD:n liput eivät ole kalliita. Opiskelijana maksoin lipustani 10 euroa ja lastenlipusta 15. Aikuisten lippu maksaa 18 euroa. Minun mielestäni se on älyttömän vähän tällaisista esityksistä. Menkää, ja täyttäkää Hällä-näyttämön penkit.

Luokkaretki kuuhun

Koko perheen tanssiteos Luokkaretki kuuhun
Tampere-talossa su 4.11.2012
Musiikki: Markus Fagerudd 
Käsikirjoitus ja kertoja: Eppu Nuotio 
Koreografia: Elina Berg, Satu Lankinen, Outi Vilonen 
TampereRaw-yhtye 
Pirkanmaan Tanssiopisto Elina Bergin oppilaat

Luokkaretki kuuhun on yksi syy tämän blogin perustamiseen. Vaikka esityksestä on yli viikko, mielessäni pyörii esityksestä nousseita ajatuksia. Esitystä seuratessani en suunnitellut minkäänlaisen tekstin kirjoittamista, mutta kirjoitan nyt siitä, mitä vielä viikon jälkeen muistan.

Luokkaretki kuuhun on melko yhtenäinen musiikin, tanssin ja kerronnan liitto. Haluaisin kertoa Markus Fageruddin musiikista enemmänkin, mutta en yksinkertaisesti muista muuta kuin sen, että se toimi hyvin. Nautin TampereRaw'n soitosta, mutta ehkä tanssi ja kerronta kiinnittivät huomioni ja musiikki jäi jonnekin alitajuntaan luomaan tunnelmaa ja kontekstia  tanssille ja kerronnalle.

Kun lähtee seuraamaan esitystä, jonka tietää olevan osittain oppilaiden eikä jo kokeneiden ammattilaisten työtä, ei välttämättä odota virheetöntä esitystä. Ainakin itse syyllistyin tähän. Ammattilaisten suunnittelema koreografia toimi tanssioppilaiden esittämänä hienosti, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. En edes ajatellut katsovani opiskelijoiden tanssia. Oli ilo seurata sujuvaa ja monipuolista liikettä.

Teoksen seuraamista häiritsi epäsuhta päähenkilön kahden eri esittäjän välillä. Eppu Nuotio istui lavan portailla kertomassa tarinaa minä-kertojana. En ole varma, muistuttiko hänen olemuksensa ja puhetyylinsä enemmän puliakkaa vai letkeää teinipoikaa. Kiitoksiin kävellessään Nuotio raahusti flegmaattisesti eturiviin. Ero tanssilavalla minä-kertojana esittäneeseen simpsakkaan ja ryhdikkääseen Malla Ylöniemeen oli silmiinpistävä. Jos Nuotiota ja Ylöniemeä ei olisi kumpaakin puettu keltaiseen pusakkaan ja punaiseen pipoon, olisi ollut sitäkin vaikeampaa ymmärtää heidän esittävän samaa hahmoa. Nuotion kerrontaan olisi sopinut paremmin vaikkapa hiphop-tanssija, joita lavalla myös nähtiin. Ehkä minä-kertojan flegmaattisuus ja huonoryhtisyys olisi ilmentynyt silloin tanssissakin. Miksi Nuotio on ylipäätään tehnyt hahmostaan flegmaattisen, ennemmin seinille kuin silmiin vilkuilevan teinin? Tarina sinällään ei tuo esiin minä-kertojasta vastaavia piirteitä.

Hyvä tarinankertoja ja kirjoittaja Nuotio kuitenkin on. Tarina luokkaretkestä kuuhun kuulosti kaikessa järjettömyydessään aivan järkeenkäypältä. Henkilöhahmot olivat ristiriitaista päähenkilöä lukuun ottamatta uskottavia, kuin ketä tahansa teinejä, opettajia ja vanhempia. Oma suosikkini, kuuhun kioskia pitämään jäänyt kosmonautti Dimitrikin olisi voinut olla kuka tahansa kuuhun unohtunut kosmonautti.

On taitolaji luoda sellainen teos, josta nauttivat sekä lapset että aikuiset. Luokkaretki kuuhun täyttää koko perheen esityksen määritelmän. Ainakin meidän perheen mielestä.