Värttinä pisti minun sormeeni

Tšaikovski: Prinsessa Ruusunen
Tampere-talossa 1.12.2013

Latvian kansallisbaletti
Tampere Filharmonia
Kapellimestari Farhads Stade
Koreografia Aivars Leimanis

En ole käynyt moneen vuoteen baletissa. En osaa sanoa, onko nämä Tampere-talon Prinsessa Ruusunen -baletin jälkeiset fiilikset siis minun, klassisen baletin vai esityksen vika.

Balettiin lähdettiin, koska lapsi sai päähänsä haluta sinne. Kun pari kuukautta sitten kysyin, ei kiinnostanut. Koska muusikon puolison etuna lipuistakaan ei tarvinnut maksaa normaalia hintaa, suostuin heti tytön ehdotukseen. Aina jos lapsi ehdottaa johonkin kulttuuririentoon menemistä, äidin on syytä suostua.

Jäi taas ennakkovalmistautuminen tekemättä. Ajattelin, että Prinsessa Ruususta, tuttua tarinaahan tässä ollaan menossa katsomaan. Mitäpä sitä turhia juoneen perehtymään. Ensimmäisellä väliajalla lapsella riitti kysyttävää, kuka tanssija esitti mitäkin. Jouduin vastaamaan aika monen kohdalla, että ei tuon taivaallista hajua.

Minulla ei ole ollut noin tylsää aikoihin. Esitys alkoi klo 19 ja loppui klo 22. Kolme tuntia elämästä meni siinä. Mietin esityksen aikana, että missä mahtaa olla tylsistymisen syy? Siitä on siis useampi vuosi, kun olen viimeksi käynyt katsomassa klassista balettia. En muista enää, mitä silloin olin mieltä. Nyt minua turhautti katsoa esitystä, jossa ei ollut juonesta tietoakaan. Ei ollut mitään seurattavaa. Tai ideana ilmeisesti on katsoa kaunista tanssia. Kyllä sitä välillä ihan iloksensa katsoikin. Oli siellä ihan kivoja sooloesityksiä, ja etenkin siitä pidän, kun balettikuoro tanssii hienosti synkassa. Sitä en sitten jaksakaan katsoa, kun balettikuoro ei ole synkassa. Ehkä olen turhasta nillittäjä, mutta tuollaisessa taiteenlajissa se häiritsee aika paljon. Tanssin teknistä tasoa minulla ei ole mitään kannuksia arvioida, koska niin vähän balettia seuraan. En tiedä katsoinko jonkun keskivertoporukan vai oikeasti hyvän seurueen esitystä. Tulin siihen tulokseen, että pitäisi varmaan perehtyä balettiin hieman enemmän, jotta voisin siitä jotain järkevää sanoa.

Mietin myös, onko baletissa taiteena jotain, mikä ei vaan ole minun juttuni. Viimeisen vuoden aikana olen muutaman kerran käynyt katsomassa nykytanssia ja täytyy sanoa, että se kolahtaa tämän perusteella klassista balettia enemmän. Balettiesityksen aikana oli kolme tuntia aikaa pohtia tätä asiaa. Tulin siihen tulokseen, että ainakaan tämä baletti koreografioineen ei tarjonnut yhtään mitään uutta tai yllättävää. Koko klassisen baletin liikekieli on niin säännösteltyä, jäykkää, persoonatonta … tylsää? Siinä mielessä siis tylsää, että kaikki liikkeet on jo nähty, mikään ei yllätä. Ei ainakaan tässä esityksessä yllättänyt. En nyt uskalla haukkua koko klassisen baletin perinnettä tämän esityksen pohjilta, mutta tässä koreografiassa ja toteutuksessa ei ainakaan tullut yhtään vau-hetkeä. Ei edes henkeäsalpaavan upeita solistinumeroita. Parhaimmillaan ihan ok. Alkoi ahdistaa se jäykkyys.

Nykytanssi on minun mielestäni kiinnostavampaa ehkä siksi, että se yllättää. Kun istun katsomossa, en voi tietää, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu. Parhaimmillaan tanssijan liikekielen katsominen on herättänyt minussa aivan yllättäviä tuntemuksia, esityksen juoni ja merkitykset ovat olleet ehkä monitulkintaisia ja niiden aukeaminen osa kokemusta. Prinsessa Ruususessa ei ollut mitään ideaa. Tai sitten olen niin tyhmä, etten tajua. En hoksannut tai ehtinyt ostaa käsiohjelmaa ennen esitystä, enkä enää viitsinyt esityksen jälkeen. Ehkä siitä olisi selvinnyt, miksi ihmeessä tässä sadussa seikkaili Saapasjalkakissa, Punahilkka ja susi, Tuhkimo sekä joku sinipukuinen sankari daameineen. Nämä hahmot tulivat viimeisessä näytöksessä lavalle esiintymään Prinsessa Ruususen äiskälle ja iskälle ja hoviväelle. Varsinkin tämä sinikalsarinen mies pareineen loikki aina vaan uudestaan tanssimaan sooloa tai duettoa. En jaksanut enää edes taputtaa. Ehkä olin vaipumassa satavuotiseen uneen, josta ei helpolla herättäisi. Sitäkään en tiedä, kuuluivatko nämä ylimääräiset satuhahmot vain tähän versioon, vai mikä kaikki oli siitä alkuperäisestä koreografiasta.

Kolme tuntia on aivan liian pitkä aika ainakin minulle katsottavaksi esitystä, jossa ei ole juonta seurattavaksi. Hauska kyllä, ne tarinan draaman kannalta merkittävimmät kohdat, eli värttinän pisto ja etenkin Prinsessa Ruususen herääminen, kuitattiin pikavauhtia. Muun aikaa esityksessä eri hahmot tanssivat soolojaan ja muut patsastelivat vieressä. Niin, se patsastelu. Jotenkin puuduttavaa katsella lavalla seisovia ja istuvia ihmisiä, jotka ovat paikallaan kuin suolapatsaat. No, ehkä se kuului hoviväen tehtäviin olla luonnottoman paikallaan. Jos minulla olisi ollut pikakelausnappi, olisin käyttänyt sitä muutamassakin kohdassa. Ehkä tässä asiassa syy on minussa. Baletissa varmaan ideana on juonen sijaan juuri katsella erilaisia tanssiesityksiä toisensa perään. En lopulta enää jaksanut. Oopperassakin juoni etenee usein superhitaasti, muttei sekään ole näin paljon haitannut. Sitä paitsi usein oopperassa voi kuitenkin keskittyä kuuntelemaan musiikkia. Tässä baletissa musiikkikin oli niin höttöhumppaa, ettei sitäkään jaksanut. Sen tiesin, että musiikissa hypittiin osasta toiseen hieman eri tavalla, kuin Tsaikkari oli itse kirjoittanut.  Mutta ei sillä ollut merkitystä, koska en muista kuulleeni aiemmin mitään muuta kuin toisen näytöksen alun valssin. Alun perin baletti on ollut kestänyt kai tätäkin pitempään.

Ehkä olen liian kriittinen kaivatessani balettiin jotain juonenkuljetusta tai syvällisyyttä. Lasten satuhan tämä on, ja esitystäkin koko perheen esityksenä markkinoitiin. Yleisössä olikin paljon pieniä lapsia. Ja taas olin iloinen, etten ollut maksanut lipustani sitä 58 euroa, niin kuin ehkä moni lähelläni istunut oli tehnyt. Sen verran paljon supinaa ja sähläystä pikkuyleisön toimesta oli esityksen alusta loppuun. Tietyllä tavalla ei häirinnyt niin paljon kuin konsertissa olisi häirinnyt. Sali oli pimeämpi, ja huomiosta näköaistilla suurempi merkitys kuin konsertissa. Silti. Ehkä olen pikkuasioista nillittäjä. Olenkohan ollut viime aikoina normaaliakin kriittisempi? Tuli vain mieleen, että eikö tällaisessa usean näytöksen sarjassa voisi hienovaraisesti osoittaa vaikkapa viikonlopun päivänäytökset erityisesti lapsiperheille? Siellä voisivat sitten sipistä ja supista porukalla. Iltanäytökset olisivat niille, jotka lähtökohtaisesti pystyvät olemaan hiljaa ja paikallaan. Onhan tuo klo 22 jollekin pikkunassikalle muutenkin myöhäinen aika. Ei ihme, jos vähän meinaa jollain 4-vuotiaalla keskittyminen herpaantua.

Ja mitä oma lapseni sitten tykkäsi tästä? Hänkin ihmetteli Punahilkkaa, muttei tunnistanut Tuhkimoa. Hänen mielestään oli kiinnostavaa katsoa tanssia, mielenkiintoisempaa kuin pelkkä konsertti. Loppua kohden havaittavissa oli väsymystä ja ehkä tylsistymistäkin. Asentoa piti vaihtaa entistä useammin penkissä ja etsiä päälle sopivaa nojausasentoa. Ilmeisesti ihan ok kokemus hänelle tämä ensimmäinen täyspitkä baletti. Esityksen jälkeen mielessä oli vain nukkumaan pääseminen, niin eipä siinä suurempaa analyysia kannattanut kyselläkään.

Minulla oli kamalan tylsää. Olin ihan tuskastua. Mietin siinä omia viisaita sanojani, joita joskus opettavaisesti sanon omalle lapselleni, joka tulee valittamaan tekemisen puutetta: se kuule tekee ihan hyvää joskus, että on tylsää. Niinpä niin. Turha ajatella, mitä kaikkea hyödyllisempää tai hauskempaa olisin lauantai-iltaani saanut, vieläpä ihan ilmaiseksi. Se on kuitenkin ihan kiva asia, että tyttö taisi viihtyä äitiään paremmin. Aina sanon tytöllekin ei-niin-kivan kulttuurielämyksen jälkeen, että jotain oppii aina, vaikkei joku olisi ollutkaan ihan mieluisin esitys. Ei sitä etukäteen voi tietää, mistä tykkää tai onko joku esitys hyvä vai ei. Pakko todeta nytkin, että tulipahan nähtyä ja ehkä ensi kerralla paremmin.

Täytyy tähän loppukaneetiksi kirjoittaa vielä hieman näistä lipun hinnoista. Aina välillä olen arvioissani kirjoittanut, että onneksi en tästäkään koko hintaa maksanut. Tietenkin toisinaan käymme ihan normaalihinnoillakin erilaisia esityksiä katsomassa, mutta oman ja mieheni ammatinvalinnan kylkiäisinä tulee se etu, että usein esityksiä pääsee katsomaan normaalihintaa halvemmalla, joskus myös ilmaiseksi. Tämä etu tietenkin mahdollistaa sen, että kynnys lähteä kokeilemaan itselle vieraampiakin juttuja on huomattavasti alhaisempi verrattuna siihen, että lipuista pitäisi maksaa normaali hinta. Koen olevani tässä suhteessa etuoikeutettu, vaikka toisaalta jokainen konsertti, tanssiesitys tai taidenäyttely on minulle aina myös työtä. Koen, että minulla on velvollisuus seurata kulttuuria laajasti ja kerätä sitä kautta kokemusta ja tietoa, vaikken kulttuuritoimittajan tittelillä virallisesti olisikaan liikenteessä. No, nyt äitiyslomalla en jaksa olla niin skarppina, vaan ehkä tänäänkin olin baletissa kulttuuriharrastajana elämystä vailla. Koska sitä elämystä en saanut, turhautuminenkin saattaa olla nyt normaalia suurempi. Vaikka muusikon vaimona minun ei tarvinnutkaan maksaa lipusta täyttä hintaa.