En olisi tullut katsoneeksi kirkkokonserttien tarjontaa tänä pääsiäisenä, ellei äitini olisi halunnut mennä johonkin konserttiin. Katsoin valikoimaa, ja päädyimme menemään pitkäperjantain konserttiin Tuomiokirkkoon. Siellä esiintyi Vokaaliyhtye Passion Ensemble barokkiyhtyeen säestyksellä. Ohjelmassa oli Buxtehuden Membra Jesus Nostri.
Lähdin konserttiin ilman kovin hyvää valmistautumista. Verkkarit vaihdoin toisiin housuihin, mutta paidassa saattoi olla vähän vauvan puklua. Dödöä en ainakaan ollut aamulla laittanut. Tukka odotti saunapäivää ja naamassa ei ollut muuta väriä kuin tumman silmänaluset.
Olin katsonut etukäteen, että maksullinen käsiohjelma on tarjolla, mutta ei pääsymaksua. Ei minulla ollut aikomustakaan ostaa käsiohjelmaa. Muutaman viikon päästä kuukausittaiset tuloni ovat 519,41 euroa. Ajattelin käyttää sen 15 euroa kesällä johonkin muuhun. Muuten olisin jäänyt kotiin. Ovella oli kuitenkin noloa olla ostamatta sitä käsiohjelmaa. En jäänyt katsomaan, millä tavalla käsiohjelmien myyjä minuun reagoi.
Käsiohjelma olisi ollut kyllä kiva. Koska en muistanut lukeneeni ilmoituksesta mitään muuta kuin sanan Buxtehude, eikä latinani ole kovin sujuvaa, olisin kaivannut tekstiä nenäni eteen. Vaikka passiomusiikin sanoitukset noin suurinpiirtein ovat arvattavissa, olisin halunnut keskittyä kuuntelemaan sanoja katsellen. Tykkään kyllä nykyään barokkimusiikista, mutta pakkohan se on myöntää, että aika tasapaksua menoa, kaikki kantaatit melkolailla saman sorttisia.
Nautin kyllä laadukkaasta esityksestä, mutta ajatukseni harhailivat pahemman kerran. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin tullut vapaamatkustajana konserttiin. Jostainhan muusikoidenkin on palkkansa saatava. Jos kaikki tulisivat kuuntelemaan konsertteja ilman käsiohjelmaa, järjestettäisiinkö tällaisia konsertteja? Toisaalta ajattelin, että pitkäperjantaina jos jonain päivänä saa persaukiset kotiäiditkin tulla kirkkokonserttiin. Jos maksu on pakollinen, sitten se on nimeltään pääsymaksu. Ihan sääntöjen rajoissa tulin konserttiin maksamatta, eikä siinä pitäisi olla mitään häpeiltävää. Silti pyörittelin mielessäni, että olen paikalla siipeilemässä.
Mietin myös, etten ole kuunnellut juuri yhtään klassista reilun vuoden ajan, livenä, levyltä, en radiosta enkä tv:stä. Irtisanotuksi tuleminen työstä, johon suhtauduin intohimolla, on ottanut sen verran koville, etten ole halunnut kuunnella. Ehkä olen sen tyyppinen ihminen, että työtä ja intohimoja ei kannattaisi sekoittaa toisiinsa. Kävin ennen tällaisissa konserteissa työasioissa tai ainakin työasioita liipaten. Huomasin paikan päällä kasvoja, jotka ovat (puoli)tuttuja aiemmista työjutuista. Toivoin, ettei kukaan tunnista minua.
Istuin konsertissa muistelemassa entisiä aikoja, suremassa menetettyä ja miettimässä, miten minun pitäisi siihen ennen niin rakkaaseen musiikkiin suhtautua. En ole aktiivisesti pohtinut näitä asioita, mutta tuonne konserttiin puolivahingossa päätyminen pisti ajatukset liikkeelle. Musiikki on merkinnyt minulle paljon ihan lapsesta asti, mutta kuluneen reilun vuoden aikana minulla ei ole ollut siihen juuri minkäänlaista suhdetta. Olen soittanut pari puhallinorkesterikeikkaa ja käynyt oopperassa. Kotona olen kuunnellut vain vähän musiikkia ja se, mitä olen kuunnellut, on ollut suosikkejani yläasteajoilta: Kent, Jaco Pastorius, Trio Töykeät... Ei yhtään klassista.
En siis juurikaan aktiivisesti kuunnellut eilistä konserttia. Konsertti sohaisi johonkin kipeään paikkaan, enkä vielä tiedä, mitä se pisti liikkeelle.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste barokki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste barokki. Näytä kaikki tekstit
lauantai 15. huhtikuuta 2017
torstai 14. maaliskuuta 2013
Länsimaisen musiikin historia: Barokki ja galantti tyyli
Olen päässyt tässä musiikin historiaan perehtymisessä siihen pisteeseen, että moni asia kuulostaa jo tutulta. Barokkisäveltäjien musiikkia tulee kuulleeksi useammin kuin vaikkapa renessanssimusiikkia. Tämä kirjoitus liittyy radio-ohjelmaani länsimaisen musiikin historiasta, jota voi kuunnella Radio Moreenissa torstaisin klo 17.30. Tässä hämmästelen ja kummastelen, fakta on enemmän ohjelmassani. Heti kun ehdin, lisään näihin blogiteksteihini vähän kattavampaa linkkilistaa niitä varten, jotka haluavat lukea faktatietoa.
Olin aivan hämmästynyt törmätessäni tietoon, että klassismin ajan ihmisten mielestä barokki oli kulttuurin taantumuksen aikaa, aivan kuten renessanssi-ihmisten mielestä keskiaika oli pimeää. En sitten tiedä muusta kulttuurista, mutta musiikkielämää ei ainakaan ollut taantumuksellista. Ehkä barokkimusiikki on luonteeltaan raskaampaa verrattuna edeltävään renessanssiin ja seuraavaan wienilisäiklassismiin. Mutta taantumuksellista musiikki ei varmasti ollut. Jo pelkästään Bachin tekemiset myöhäisbarokin aikana tekevät barokista musiikin kulta-ajan.
Barokin aikana musiikkielämä uudistui valtavasti. Kirkkosävellajeista siirryttiin duuri–molli-tonaliteettiin, ooppera syntyi, orkesteri syntyi, julkinen konserttilaitos syntyi, konsertto ja sonaatti syntyivät, niin oopperalaulajien kuin soittavien solistien virtuositeetti nousi ihailun kohteeksi. Siinä 150 vuoden aikana tapahtui aika isoja asioita länsimaisen taidemusiikin saralla. Paljon uudistuksia, jotka enemmän tai vähemmän ovat voimassa vieläkin.
Tosin jos musiikkia ei ajatella, olihan se 1600-luku kaaosta. Protestanttien ja katolilaisten sodat pistivät Euroopan aika sekaisin, hallitsijoiden valtataistelut siihen päälle. Ekumenia on kyllä ihan hyvä juttu verrattuna siihen, että 1600-luvulla protestantti katolisen hallitsijan maassa on saanut pelätä henkensä puolesta, ja tietty päin vastoin. Ei siinä muusikoillakaan varmaan helppoa ole ollut.
Itselleni tällä musiikin historiaan tutustumisprojektilla on se vaikutus, että olen huomannut pitäneeni monia asioita niin itsestään selvänä, etten ole miettinyt lainkaan syitä niiden taustalla. Se on kyllä ollut tiedossa, että kirkkosävellajeista siirryttiin duuriin ja molliin, mutten ole koskaan ajatellut miksi. Tietoa ei ihan heti meinannut löytääkään. Joka paikassa vaan todetaan, että barokin aikana siirryttiin modaalisuudesta tonaalisuuteen. Ensyclopedia Britannica osasi kuitenkin kertoa, että kirkkosävellajeissa tuli tritonusongelma, minkä vuoksi fryygisessä ja lyydisessä moodissa h-sävel piti alentaa b:ksi. Se tritonuksen välttäminen ja muu oli musica fictaa, eli musiikin oikeiden sääntöjen noudattamisen vuoksi tehtäviä kikkailuja. Musica ficta ja monet renessanssin aikana lisääntyvät kadenssikäytännöt taas johtivat siihen, että moodit alkoivat muistuttaa toisiaan ja homma meni muutenkin sekavaksi. Siinä siis syy, miksi piti kehittää duuri ja molli. Tonalisuudesta voi lukea vaikkapa Sibelius-Akatemian sivuilta.
Tämän musiikkitutkimusretken aikana olen tullut huomaamaan myös sen, että kaikesta ei ole yhtä totuutta. Barokki-nimen synnystä luin ainakin kolme eri versiota. Kaikista röyhkein oli kirjasta Bach, Beethoven and the Boys lukemani lause, että Barokki syntyi 25. maaliskuuta 1600 kello 16.00. Sitten ei kuitenkaan kerrottu, mitä sinä hetkenä tapahtui. Sellainen käsitys tuli, että jotenkin se Monteverdiin littyi, mutta muuta en tiedäkään. Oliko silloin jonkun merkittävän teoksen ensiesitys vai mitä? Salapoliisityöni johti siihen, että Monteverdi sävelsi motettiaan Cruda Amarilli juuri vuonna 1600. Niihin aikoihin hän sai myös kritiikkiä modernismistaan. Niihin aikoihin Monteverdi keksi kutsua Palestrinan polyfoniaa prima praticaksi ja omaa musiikkiaan secunda praticaksi. Mutta mitä ihmettä tapahtui sinä päivänä kello 16?
Olen jo aiemmin blogissani pohdiskellut barokkimusiikkiin liittyviä ennakkoluulojani ja olen niistä osan jo selättänytkin. Cembalon saundi kuulostaa usein liian metalliselta raapimiselta. Viulut tikuttavat sisällöttömästi. Minulle tulee vain mielikuva hölmöistä perukkipäistä pomppimassa. Tämä kuva päässäni on hyvin samanlainen kuin renessanssimusiikista.
Barokkimusiikissa on monia hittibiisejä, joita kuulee panhuiluversiona ruokaostoksilla. Spotifyta selatessa on tullut vastaan monenlaista. Siellä on helppo vertailla saman teoksen eri versioita. Kuuntelin hetken Schützin Magnificaa ja mietin, mikä tässä mättää. Sitten tajusin, että sopraanofonihan se siellä kuului. Sovituksissa ei sinällään ole mitään väärää, mutta olen alkanut arvostaa historiallisesti tarkkoja sovituksia ihan eri tavalla. Ei muutenkaan ole ihan sama, minkälaisen version jostain kappaleesta kuuntelee. Tämä yllättää itsenikin: Löysin niin vaikuttavan levytyksen Vivaldin Neljästä vuodenajasta (Michail Gantvarg & St. Petersburg Soloists), että sitähän kuunteli ihan ilokseen. Jopa se hirvittävänä pitämäni ralli siitä Kesästä olikin oikeasti vaikuttavaa, lähes koskettavaa musiikkia.
Pitää mennä vähän itseensä, minkä takia erityisesti monet superkuuluisat biisit eivät miellytä korvaani. Ehkä näistä pyörii niin paljon huonoja versioita, että niiden perusteella mielipiteeni on varmaan ollut ihan oikea. Yritän välttää kaikkia levytyksiä tyyliin "100 barokkihittiä", sillä harvoin niissä on kovin hyviä versioita. Kannattaa heti epäillä, jos levyn kansilehdykästä ei meinaa löytää esiintyjien nimiä. On tullut kuunneltua sen verran paljon levyjä, että osaa jo tunnistaa tietyt laadun merkit. Ton Koopman, Anne Harley, suomalaisista Anssi Mattila ja Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch muutamia mainitakseni. Tässä on kiinnostuneille linkki Wikipedian listaan vanhan musiikin ensembleista.
Vaikka Monteverdi on barokin jättinimi, minulle hänen musiikkinsa oli jokseenkin uusi tuttavuus. Tietenkin olen hänen nimensä kuullut, mutta hänen musiikkinsa en ole koskaan paneutunut. Madrigaalit ovat hienoja ja myös hänen oopperansa. Nyt kun musiikkia on kuunnellut melko kronologisessa järjestyksessä, korva tosiaan erottaa hänen musiikkinsa renessanssin teoksista. Tämän ei pitänyt olla mitään faktakirjoitusta, mutta kirjoitanpa kuitenkin: Kuuntele vaikka peräjälkeen Palestrinaa, vaikka Missa Papae Marcellia, ja sitten joku Monteverdin madrigaali, vaikka Cor mio, mentre vi miro. Itse sain siinä valtavan oivalluksen, siinä kuulee mikä ero! Palestrinan musiikissa harmonia on siis monen itsenäisen melodialinjan muodostamaa kudosta. Monteverdin musiikki kuulostaa tutummalta, koska siinä on sointuharmonia ja basso ja sopraano korostuneita.
Barokin ajankin kirkkomusiikki on minun makuuni. Pyhän Markuksen tuomiokirkko Venetsiassa oli musiikkikeskus, jonne kaikki musiikkielämän huiput (paitsi Bach) kerääntyivät. Siellä käytiin monesta Euroopan kolkasta ainakin opintomatkalla. Monteverdin lisäksi Giovanni Gabrieli työskenteli juuri tässä kirkossa. Kirkkorakennus on itsessään määrittänyt paljon sitä, miten on sävelletty. Erityisesti Gabrieli sävelsi kirkkomusiikkiaan juuri tämän kirkon mukaan. Pyhän Markuksen tuomiokirkko on valtava kirkko, johon eri puolille asetellut kuorot luovat upean kaikuefektin. Kuuntelin levytystä Gabrieli in San Marco, jolle on siis levytetty Gabrielin musiikkia juuri tuossa kirkossa. Levyn perusteella jo kuulostaa upealta. Haluaisin seistä keskellä kirkkoa kuuntelemassa tuota usean kuoron laulua. Kirkkomusiikissa on jotain vaikuttavaa. Ajatteli Jumalaa tai ei, tuollaisessa kirkkomusiikissa on sisuksia myllertävää voimaa.
Onneksi hän uskalsi olla erilainen. Luin, että urkurin virassaan hän oli saanut nuhteita siitä, että hän imprivisoi teoksiaan liian pitkään. Nuhteiden jälkeen hän sai pian uuden puhuttelun. Tällä kertaa syy oli se, että hän soitti liian vähän aikaa. Sen lisäksi hän käytti improvisoinnissaan omituisia sävelyhdistelmiä. Voin kuvitella mielessäni parikymppisen Bachin nakkelevan niskojaan, että soitetaan sitten lyhyemmin, kun kerran pitää. Bachin virka oli hyvin tyypillinen omana aikanaan, eikä häntä silloin edes pidetty suurena säveltäjänä. Tuohon aikaan oli tavallista, että urkuri sävelsi tiettyyn tilaisuuteen musiikin, jota ei ehkä koskaan esitetty uudestaan. Bachin passiot kuulemma aiheuttivat suuren kohahduksen. Onneksi Bach uskalsi säveltää vastoin yleistä tapaa. Kuuntelin Die Kunst der Fugea ja en voi kuin hämmästellä sen nerokkuutta. Olen hyvin epämatemaattinen, enkä edes yritä analysoida Bachin fuugien hienoutta. Ne kuulostavat hyvin moderneilta. Sen lisäksi, että Bach on säveltänyt matemaattista, sääntöihin perustuvaa oivaltavaa musiikkia, hänen sävellyksissään on kyllä hurjasti tunnetta. En nyt ehkä hae tässä sitä d-molli toccatan ja fuugan paatosta. Tulin kuunnelleeksi Johannes- ja Matteus-passiota ja h-mollimessua. Tirautin kyyneleen jos toisenkin.
Barokkiooppera on myös jäänyt minulta aiemmin täysin huomioimatta. Henry Purcellin oopperan Dido ja Aeneas kolmas kohtaus viehätti. Hänen oopperansa ovat hyvin erilaisia muuhun barokkioopperaan verrattuna. Korvamadoksi päätyi aaria Pur ti miro Monteverdin L'incoronazione di Poppea. Voisin hakeutua katsomaan joskus ihan livenäkin.
Kaikesta en silti oppinut pitämään. Händelin Vesimusiikkia ja Ilotulitusmusiikkia eivät päässeet vieläkään suosikkilistalleni. Mielestäni se on jotenkin sisällötöntä musiikkia. Mutta on Händelilläkin hyviä sonaatteja ja oopperoita. Vähän häiritsee, kun en aina pysty selittämään, miksi pidän tai en pidä jostain. En ole niin hyvä musiikin teoriassakaan, että osaisin aina osoittaa, mikä asia musiikissa värisyttää. Sikäli jännää, etten pidä Händelin orkesterimusiikista, kun orkesterimusiikista yleensä pidän. Ennemmin kuuntelisin vaikka Lullyn säveltämää hovimusiikkia.
Barokin ja wieniläisklassismin välissä on parin vuosikymmenen aika, jota kutsutaan rokokooksi. Musiikin kanssa tämä aika paljon barokin kanssa päällekkäinen tyylisuunta on nimeltään galantti tyyli. Hyi kammotus. Mielestäni kamalan epäaitoa ja teeskentelevää musiikkia. Sellaista sievistelevää hipsuttelumusiikkia. Kirjoitin blogiini aiemmin siitä, että en ole oikein pitänyt barokkimusiikista. Nyt voin sanoa, että olen joskus nuorempana jostain syystä saanut käsityksen, että barokki on juuri tällaista Rameun tyylistä musiikkia. Suurin osa Vivaldista ja Händelistä ei uppoa vieläkään, mutta alan kallistua sille kannalle, että valtaosa barokkimusiikista on oikeasti hyvää.
Galantin tyylin säveltäjäksi luettava Couperin oli kuitenkin yllätys. Törmäsin aiemmin cembalomusiikkiin perehtyessäni Couperinin cembalosarjaan Les Fastes De La Grande Et Ancienne Mxnxstrxndxsx. Aivan hulvatonta musiikkia, hevimättöä. Corelli on säveltänyt myös muita humoristisia kappaleita, mutta toki myös niin sanotusti vakavasti otettavaa musiikkia.
Olin aivan hämmästynyt törmätessäni tietoon, että klassismin ajan ihmisten mielestä barokki oli kulttuurin taantumuksen aikaa, aivan kuten renessanssi-ihmisten mielestä keskiaika oli pimeää. En sitten tiedä muusta kulttuurista, mutta musiikkielämää ei ainakaan ollut taantumuksellista. Ehkä barokkimusiikki on luonteeltaan raskaampaa verrattuna edeltävään renessanssiin ja seuraavaan wienilisäiklassismiin. Mutta taantumuksellista musiikki ei varmasti ollut. Jo pelkästään Bachin tekemiset myöhäisbarokin aikana tekevät barokista musiikin kulta-ajan.
Barokin aikana musiikkielämä uudistui valtavasti. Kirkkosävellajeista siirryttiin duuri–molli-tonaliteettiin, ooppera syntyi, orkesteri syntyi, julkinen konserttilaitos syntyi, konsertto ja sonaatti syntyivät, niin oopperalaulajien kuin soittavien solistien virtuositeetti nousi ihailun kohteeksi. Siinä 150 vuoden aikana tapahtui aika isoja asioita länsimaisen taidemusiikin saralla. Paljon uudistuksia, jotka enemmän tai vähemmän ovat voimassa vieläkin.
Tosin jos musiikkia ei ajatella, olihan se 1600-luku kaaosta. Protestanttien ja katolilaisten sodat pistivät Euroopan aika sekaisin, hallitsijoiden valtataistelut siihen päälle. Ekumenia on kyllä ihan hyvä juttu verrattuna siihen, että 1600-luvulla protestantti katolisen hallitsijan maassa on saanut pelätä henkensä puolesta, ja tietty päin vastoin. Ei siinä muusikoillakaan varmaan helppoa ole ollut.
Itselleni tällä musiikin historiaan tutustumisprojektilla on se vaikutus, että olen huomannut pitäneeni monia asioita niin itsestään selvänä, etten ole miettinyt lainkaan syitä niiden taustalla. Se on kyllä ollut tiedossa, että kirkkosävellajeista siirryttiin duuriin ja molliin, mutten ole koskaan ajatellut miksi. Tietoa ei ihan heti meinannut löytääkään. Joka paikassa vaan todetaan, että barokin aikana siirryttiin modaalisuudesta tonaalisuuteen. Ensyclopedia Britannica osasi kuitenkin kertoa, että kirkkosävellajeissa tuli tritonusongelma, minkä vuoksi fryygisessä ja lyydisessä moodissa h-sävel piti alentaa b:ksi. Se tritonuksen välttäminen ja muu oli musica fictaa, eli musiikin oikeiden sääntöjen noudattamisen vuoksi tehtäviä kikkailuja. Musica ficta ja monet renessanssin aikana lisääntyvät kadenssikäytännöt taas johtivat siihen, että moodit alkoivat muistuttaa toisiaan ja homma meni muutenkin sekavaksi. Siinä siis syy, miksi piti kehittää duuri ja molli. Tonalisuudesta voi lukea vaikkapa Sibelius-Akatemian sivuilta.
Tämän musiikkitutkimusretken aikana olen tullut huomaamaan myös sen, että kaikesta ei ole yhtä totuutta. Barokki-nimen synnystä luin ainakin kolme eri versiota. Kaikista röyhkein oli kirjasta Bach, Beethoven and the Boys lukemani lause, että Barokki syntyi 25. maaliskuuta 1600 kello 16.00. Sitten ei kuitenkaan kerrottu, mitä sinä hetkenä tapahtui. Sellainen käsitys tuli, että jotenkin se Monteverdiin littyi, mutta muuta en tiedäkään. Oliko silloin jonkun merkittävän teoksen ensiesitys vai mitä? Salapoliisityöni johti siihen, että Monteverdi sävelsi motettiaan Cruda Amarilli juuri vuonna 1600. Niihin aikoihin hän sai myös kritiikkiä modernismistaan. Niihin aikoihin Monteverdi keksi kutsua Palestrinan polyfoniaa prima praticaksi ja omaa musiikkiaan secunda praticaksi. Mutta mitä ihmettä tapahtui sinä päivänä kello 16?
Olen jo aiemmin blogissani pohdiskellut barokkimusiikkiin liittyviä ennakkoluulojani ja olen niistä osan jo selättänytkin. Cembalon saundi kuulostaa usein liian metalliselta raapimiselta. Viulut tikuttavat sisällöttömästi. Minulle tulee vain mielikuva hölmöistä perukkipäistä pomppimassa. Tämä kuva päässäni on hyvin samanlainen kuin renessanssimusiikista.
Barokkimusiikissa on monia hittibiisejä, joita kuulee panhuiluversiona ruokaostoksilla. Spotifyta selatessa on tullut vastaan monenlaista. Siellä on helppo vertailla saman teoksen eri versioita. Kuuntelin hetken Schützin Magnificaa ja mietin, mikä tässä mättää. Sitten tajusin, että sopraanofonihan se siellä kuului. Sovituksissa ei sinällään ole mitään väärää, mutta olen alkanut arvostaa historiallisesti tarkkoja sovituksia ihan eri tavalla. Ei muutenkaan ole ihan sama, minkälaisen version jostain kappaleesta kuuntelee. Tämä yllättää itsenikin: Löysin niin vaikuttavan levytyksen Vivaldin Neljästä vuodenajasta (Michail Gantvarg & St. Petersburg Soloists), että sitähän kuunteli ihan ilokseen. Jopa se hirvittävänä pitämäni ralli siitä Kesästä olikin oikeasti vaikuttavaa, lähes koskettavaa musiikkia.
Pitää mennä vähän itseensä, minkä takia erityisesti monet superkuuluisat biisit eivät miellytä korvaani. Ehkä näistä pyörii niin paljon huonoja versioita, että niiden perusteella mielipiteeni on varmaan ollut ihan oikea. Yritän välttää kaikkia levytyksiä tyyliin "100 barokkihittiä", sillä harvoin niissä on kovin hyviä versioita. Kannattaa heti epäillä, jos levyn kansilehdykästä ei meinaa löytää esiintyjien nimiä. On tullut kuunneltua sen verran paljon levyjä, että osaa jo tunnistaa tietyt laadun merkit. Ton Koopman, Anne Harley, suomalaisista Anssi Mattila ja Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch muutamia mainitakseni. Tässä on kiinnostuneille linkki Wikipedian listaan vanhan musiikin ensembleista.
Vaikka Monteverdi on barokin jättinimi, minulle hänen musiikkinsa oli jokseenkin uusi tuttavuus. Tietenkin olen hänen nimensä kuullut, mutta hänen musiikkinsa en ole koskaan paneutunut. Madrigaalit ovat hienoja ja myös hänen oopperansa. Nyt kun musiikkia on kuunnellut melko kronologisessa järjestyksessä, korva tosiaan erottaa hänen musiikkinsa renessanssin teoksista. Tämän ei pitänyt olla mitään faktakirjoitusta, mutta kirjoitanpa kuitenkin: Kuuntele vaikka peräjälkeen Palestrinaa, vaikka Missa Papae Marcellia, ja sitten joku Monteverdin madrigaali, vaikka Cor mio, mentre vi miro. Itse sain siinä valtavan oivalluksen, siinä kuulee mikä ero! Palestrinan musiikissa harmonia on siis monen itsenäisen melodialinjan muodostamaa kudosta. Monteverdin musiikki kuulostaa tutummalta, koska siinä on sointuharmonia ja basso ja sopraano korostuneita.
Barokin ajankin kirkkomusiikki on minun makuuni. Pyhän Markuksen tuomiokirkko Venetsiassa oli musiikkikeskus, jonne kaikki musiikkielämän huiput (paitsi Bach) kerääntyivät. Siellä käytiin monesta Euroopan kolkasta ainakin opintomatkalla. Monteverdin lisäksi Giovanni Gabrieli työskenteli juuri tässä kirkossa. Kirkkorakennus on itsessään määrittänyt paljon sitä, miten on sävelletty. Erityisesti Gabrieli sävelsi kirkkomusiikkiaan juuri tämän kirkon mukaan. Pyhän Markuksen tuomiokirkko on valtava kirkko, johon eri puolille asetellut kuorot luovat upean kaikuefektin. Kuuntelin levytystä Gabrieli in San Marco, jolle on siis levytetty Gabrielin musiikkia juuri tuossa kirkossa. Levyn perusteella jo kuulostaa upealta. Haluaisin seistä keskellä kirkkoa kuuntelemassa tuota usean kuoron laulua. Kirkkomusiikissa on jotain vaikuttavaa. Ajatteli Jumalaa tai ei, tuollaisessa kirkkomusiikissa on sisuksia myllertävää voimaa.
Onneksi hän uskalsi olla erilainen. Luin, että urkurin virassaan hän oli saanut nuhteita siitä, että hän imprivisoi teoksiaan liian pitkään. Nuhteiden jälkeen hän sai pian uuden puhuttelun. Tällä kertaa syy oli se, että hän soitti liian vähän aikaa. Sen lisäksi hän käytti improvisoinnissaan omituisia sävelyhdistelmiä. Voin kuvitella mielessäni parikymppisen Bachin nakkelevan niskojaan, että soitetaan sitten lyhyemmin, kun kerran pitää. Bachin virka oli hyvin tyypillinen omana aikanaan, eikä häntä silloin edes pidetty suurena säveltäjänä. Tuohon aikaan oli tavallista, että urkuri sävelsi tiettyyn tilaisuuteen musiikin, jota ei ehkä koskaan esitetty uudestaan. Bachin passiot kuulemma aiheuttivat suuren kohahduksen. Onneksi Bach uskalsi säveltää vastoin yleistä tapaa. Kuuntelin Die Kunst der Fugea ja en voi kuin hämmästellä sen nerokkuutta. Olen hyvin epämatemaattinen, enkä edes yritä analysoida Bachin fuugien hienoutta. Ne kuulostavat hyvin moderneilta. Sen lisäksi, että Bach on säveltänyt matemaattista, sääntöihin perustuvaa oivaltavaa musiikkia, hänen sävellyksissään on kyllä hurjasti tunnetta. En nyt ehkä hae tässä sitä d-molli toccatan ja fuugan paatosta. Tulin kuunnelleeksi Johannes- ja Matteus-passiota ja h-mollimessua. Tirautin kyyneleen jos toisenkin.
Barokkiooppera on myös jäänyt minulta aiemmin täysin huomioimatta. Henry Purcellin oopperan Dido ja Aeneas kolmas kohtaus viehätti. Hänen oopperansa ovat hyvin erilaisia muuhun barokkioopperaan verrattuna. Korvamadoksi päätyi aaria Pur ti miro Monteverdin L'incoronazione di Poppea. Voisin hakeutua katsomaan joskus ihan livenäkin.
Kaikesta en silti oppinut pitämään. Händelin Vesimusiikkia ja Ilotulitusmusiikkia eivät päässeet vieläkään suosikkilistalleni. Mielestäni se on jotenkin sisällötöntä musiikkia. Mutta on Händelilläkin hyviä sonaatteja ja oopperoita. Vähän häiritsee, kun en aina pysty selittämään, miksi pidän tai en pidä jostain. En ole niin hyvä musiikin teoriassakaan, että osaisin aina osoittaa, mikä asia musiikissa värisyttää. Sikäli jännää, etten pidä Händelin orkesterimusiikista, kun orkesterimusiikista yleensä pidän. Ennemmin kuuntelisin vaikka Lullyn säveltämää hovimusiikkia.
Barokin ja wieniläisklassismin välissä on parin vuosikymmenen aika, jota kutsutaan rokokooksi. Musiikin kanssa tämä aika paljon barokin kanssa päällekkäinen tyylisuunta on nimeltään galantti tyyli. Hyi kammotus. Mielestäni kamalan epäaitoa ja teeskentelevää musiikkia. Sellaista sievistelevää hipsuttelumusiikkia. Kirjoitin blogiini aiemmin siitä, että en ole oikein pitänyt barokkimusiikista. Nyt voin sanoa, että olen joskus nuorempana jostain syystä saanut käsityksen, että barokki on juuri tällaista Rameun tyylistä musiikkia. Suurin osa Vivaldista ja Händelistä ei uppoa vieläkään, mutta alan kallistua sille kannalle, että valtaosa barokkimusiikista on oikeasti hyvää.
Galantin tyylin säveltäjäksi luettava Couperin oli kuitenkin yllätys. Törmäsin aiemmin cembalomusiikkiin perehtyessäni Couperinin cembalosarjaan Les Fastes De La Grande Et Ancienne Mxnxstrxndxsx. Aivan hulvatonta musiikkia, hevimättöä. Corelli on säveltänyt myös muita humoristisia kappaleita, mutta toki myös niin sanotusti vakavasti otettavaa musiikkia.
Barokkimusiikin otsikon alle mahtuu kyllä todella monenlaista musiikkia. On jykevää ja paatoksellista, koomista, hassua ja kaunista.
Länsimaisen musiikin historia -ohjelmasarjan osa 3/8 Radio Moreenissa to 14.3.2013 ja 21.3.2013 klo 17.30-18.
perjantai 25. tammikuuta 2013
Anteeksi, barokki
23.1.2013 klo 19 Pyynikkisali
Tampereen Musiikkiakatemian kamariorkesteri
Kreeta-Maria Kentala, konserttimestari
Timo Jäntti, fagotti
J.H. Schmelzer: Fechtschule
J.B. Lully: Kolme tanssia oopperasta Roland
Antonio Vivaldi: Konsertto neljälle viululle ja orkesterille D-duuri
Antonio Vivaldi: Konsertto fagotille ja orkesterille e-molli
Arcangelo Corelli: Concerto Grosso nro 4 D-duuri op. 6
Minulla on ollut pitkään ennakkoluuloja barokkimusiikkia kohtaan. Mielikuvani barokista on jäykkä, tunteeton ja tylsä. En tiedä, olenko joskus aikoja sitten kuullut barokkia soitettavan erityisen tylsästi, vai johtuuko tämä mielikuva synkästä menneisyydestäni pianon parissa. Viimeisinä vuosina pianoharrastukseni herätti minussa lähinnä aggressiota, joten ehkä ne Bachin pianokappaleet saivat osansa. Häpeäkseni on myönnettävä, että joskus yläasteikäisenä käytin Bachin nimeä kirosanana. Bach! Sittemmin olen viisastunut ja ymmärtänyt mestarin suuren merkityksen. Silti, jos tuon aikakauden musiikista tai Bachin tuotannosta pitää kuunneltavaa valita, ne parhaat kappaleet esitetään siellä kirkon puolella.
Kun sattumalta nyt olin menossa kuuntelemaan barokkia, pohdiskelin jo etukäteen näitä barokkitraumojani, jotta olisin mahdollisimman avoin musiikille. Olen perehtynyt naurettavan vähän barokkiin. Pohjatietoni koostuu lähinnä siitä, mitä on musiikkiopinnoissa tullut pakollisissa opinnoissa eteen. Kun vihdoin pääsin pianosta eroon, vaihdoin soittimeni saksofoniin. Kyllä olen jotain Bachin huiluteoksia fonillakin soittanut, mutta aika kaukanahan se barokki on saksofonille tyypillisestä repertuaarista. Barokki ei ole siis lipannut kovin läheltä omissa soittohommisakaan.
En ole myöskään vapaaehtoisesti hakeutunut kuuntelemaan barokkia. Kyllähän Tampereen vanhan musiikin ystävät ilmoittelevat konserteista, mutta ei ole tullut mentyä. Se, saako jotain aikaiseksi vai ei, kertoo halusta ja motivaatiosta aika paljon. Minulla siis ei ole ollut motivaatiota mennä kuuntelemaan barokkia, vaan ennemmin olen katsonut kotona telkkarista kuka on voittanut Jenkeissä puoli vuotta sitten jonkun kykykisan. Kun konserttiin on tehnyt mieli, olen hakeutunut kuuntelemaan sitä, mistä tiedän pitäväni. Pelottavaa tällainen julkinen rehellisyys. Pitäisi varmaan kirjoittaa, että luen itselleni iltasaduksi partituureja. Oikeasti selaan Valittuja Paloja, jonka mummo ja pappa ovat minulle tilanneet.
Ainoa kerta viime vuosina, kun olen ihan konsertillisen kuunnellut barokkia, oli vuosi sitten Bakussa. Halusin siellä käydessäni kuulla, miten paikallinen sinfoniaorkesteri soittaa. Olin kyllä hieman harmissani, kun viikon ainoa konsertti oli barokkia. Minulla ei ole käsitystä, mitä siellä soitettiin ja ketkä soittivat. Mitään ohjelmalehtistä ei ollut saatavilla, vaan joku kuulutti azeriksi aina teosten välissä.
Antonio Vivaldi on ehdottomasti inhokkisäveltäjäni. Bakun konsertissa ahdistuin, kun ymmärsin kuulutuksesta, että kuuluisaa Vivaldin viulukonserttoa olisi luvassa. Voi kärsimys. Ehkä kamalimpia kappaleita ikinä. Lavalle asteli nuori kaunis paikallinen viulisti. Yleisössä otettiin kännykkäkamerat esiin ja hurrattiin solisti lavalle. Minäkin kuvasin, kerrankin kun se oli konsertissa sallittua. Harmi vain, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka tuo viulisti oli. Jos joku tunnistaa kuvasta, kuka tämä azerbaidzhanilainen viulisti on, niin kerro ihmeessä. Hän se meinaan soitti sen kamalan tylsän viulukonserton niin koskettavasti, että meinasi tulla tippa linssiin.
Tampereen Musiikkiakatemian kamariorkesteri
Kreeta-Maria Kentala, konserttimestari
Timo Jäntti, fagotti
J.H. Schmelzer: Fechtschule
J.B. Lully: Kolme tanssia oopperasta Roland
Antonio Vivaldi: Konsertto neljälle viululle ja orkesterille D-duuri
Antonio Vivaldi: Konsertto fagotille ja orkesterille e-molli
Arcangelo Corelli: Concerto Grosso nro 4 D-duuri op. 6
Minulla on ollut pitkään ennakkoluuloja barokkimusiikkia kohtaan. Mielikuvani barokista on jäykkä, tunteeton ja tylsä. En tiedä, olenko joskus aikoja sitten kuullut barokkia soitettavan erityisen tylsästi, vai johtuuko tämä mielikuva synkästä menneisyydestäni pianon parissa. Viimeisinä vuosina pianoharrastukseni herätti minussa lähinnä aggressiota, joten ehkä ne Bachin pianokappaleet saivat osansa. Häpeäkseni on myönnettävä, että joskus yläasteikäisenä käytin Bachin nimeä kirosanana. Bach! Sittemmin olen viisastunut ja ymmärtänyt mestarin suuren merkityksen. Silti, jos tuon aikakauden musiikista tai Bachin tuotannosta pitää kuunneltavaa valita, ne parhaat kappaleet esitetään siellä kirkon puolella.
Kun sattumalta nyt olin menossa kuuntelemaan barokkia, pohdiskelin jo etukäteen näitä barokkitraumojani, jotta olisin mahdollisimman avoin musiikille. Olen perehtynyt naurettavan vähän barokkiin. Pohjatietoni koostuu lähinnä siitä, mitä on musiikkiopinnoissa tullut pakollisissa opinnoissa eteen. Kun vihdoin pääsin pianosta eroon, vaihdoin soittimeni saksofoniin. Kyllä olen jotain Bachin huiluteoksia fonillakin soittanut, mutta aika kaukanahan se barokki on saksofonille tyypillisestä repertuaarista. Barokki ei ole siis lipannut kovin läheltä omissa soittohommisakaan.
En ole myöskään vapaaehtoisesti hakeutunut kuuntelemaan barokkia. Kyllähän Tampereen vanhan musiikin ystävät ilmoittelevat konserteista, mutta ei ole tullut mentyä. Se, saako jotain aikaiseksi vai ei, kertoo halusta ja motivaatiosta aika paljon. Minulla siis ei ole ollut motivaatiota mennä kuuntelemaan barokkia, vaan ennemmin olen katsonut kotona telkkarista kuka on voittanut Jenkeissä puoli vuotta sitten jonkun kykykisan. Kun konserttiin on tehnyt mieli, olen hakeutunut kuuntelemaan sitä, mistä tiedän pitäväni. Pelottavaa tällainen julkinen rehellisyys. Pitäisi varmaan kirjoittaa, että luen itselleni iltasaduksi partituureja. Oikeasti selaan Valittuja Paloja, jonka mummo ja pappa ovat minulle tilanneet.
Ainoa kerta viime vuosina, kun olen ihan konsertillisen kuunnellut barokkia, oli vuosi sitten Bakussa. Halusin siellä käydessäni kuulla, miten paikallinen sinfoniaorkesteri soittaa. Olin kyllä hieman harmissani, kun viikon ainoa konsertti oli barokkia. Minulla ei ole käsitystä, mitä siellä soitettiin ja ketkä soittivat. Mitään ohjelmalehtistä ei ollut saatavilla, vaan joku kuulutti azeriksi aina teosten välissä.
Antonio Vivaldi on ehdottomasti inhokkisäveltäjäni. Bakun konsertissa ahdistuin, kun ymmärsin kuulutuksesta, että kuuluisaa Vivaldin viulukonserttoa olisi luvassa. Voi kärsimys. Ehkä kamalimpia kappaleita ikinä. Lavalle asteli nuori kaunis paikallinen viulisti. Yleisössä otettiin kännykkäkamerat esiin ja hurrattiin solisti lavalle. Minäkin kuvasin, kerrankin kun se oli konsertissa sallittua. Harmi vain, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka tuo viulisti oli. Jos joku tunnistaa kuvasta, kuka tämä azerbaidzhanilainen viulisti on, niin kerro ihmeessä. Hän se meinaan soitti sen kamalan tylsän viulukonserton niin koskettavasti, että meinasi tulla tippa linssiin.
Näiden pohdintojen jälkeen päästään asiassa eiliseen konserttiin. Ensiksi pitää sanoa, että verrattuna edelliseen kuuntelemaani konserttiin kamariorkesteri soitti aivan todella upeasti. Eihän sitä huomannut edes olevansa oppilaskonsertissa. Ei vireongelmia ja muutenkin soitto sujui hyvin yhteen. Barokkikonsertissa orkesteri soitti ajan hengen mukaan ilman kapellimestaria ja viulistit seisaallaan. Tärkeä vaikutus orkesterin hyvään suoritukseen oli varmasti vanhan musiikin spesialistilla Kreeta-Maria Kentalalla, joka konserttimestarina taipui rokkarimaisiin loikkiin tahtia pitäessään ja musiikkiin eläytyessään. Niin, todellakin, eläytyessään. Upeaa oli katsoa sitä soittajien vuorovaikutusta, mitä etenkin ilman kapellimestaria soittaminen vaatii. Parasta antia oli seurata Kentalan ja kakkosviulun äänenjohtajan Aarni Pennasen sujuvaa vuorottelua solistisissa rooleissa. Konsertissa oli rento tunnelma, joka johtui varmasti Kentalan ja Pennasen luontevasta liikkumisesta lavalla. Lopussa he yltyivät varsinaiseen kilpasoitantaan. Heillä tuntui olevan hauskaa. Tässä konsertissa barokkimusiikki eli ja hengitti, eikä ollut tylsää monotonista nakutusta. Tai ei ainakaan koko aikaa. Ja silloin kun oli, syy oli ehkä säveltäjissä eikä soittajissa. Tai minussa.
Ehdin jo toivoa, että ehkä se Vivaldi ei olekaan niin kamalaa. Mutta kyllä tuon neljän viulun konserton alku oli masentava. Se on on juuri sellaista tikutikutikutiku-hilipatipippaa, mitä en kestä. Ehkä se on joku jousisoittajien juttu. Vivaldi fagotilla oli paljon parempaa. Etenkin Andante-osassa, missä sai kuulla upeaa laulavaa Timo Jäntin soittoa. Mutta ei se hiluhilu-osasto ollut fagotillakaan ihan meikäläisen lempparia.
Minua vähän häiritsee se, etten erityisen paljon nauti barokkimusiikin kuuntelemisesta. Kunnon kulttuuri-ihmisen pitäisi. Tai miksi pitäisi. Ihan yhtä iso pakko kuin Ilkka Malmbergin on tykättävä Saariahon musiikista. Ei ole pakko tykätä, jos ei aidosti tykkää. Eikä ole pakko kuunnella, jos ei tykkää. Malmbergin viime aikaiset kirjoitukset Hesarissa ovat saaneet minut pohtimaan, miksi jostain asiasta tykätä ylipäätään. Pitääkö kuunnella musiikkia, josta ei pidä kuuluakseen johonkin yhteiskunnan kulttuuriklubiin vai voisiko sittenkin hakea elämyksiä, joista pitää?
Miksi minä sitten haluaisin oppia pitämään barokista? En mielestäni tiedä siitä tarpeeksi voidakseni antaa lopullista tuomiota. Musiikki-ihmisenä ajattelen, että yleissivistyksessäni on paha aukko. Jos tutkin tätä musiikkia, ehkä opin pitämään siitä. Joskus musiikki iskee heti, joskus se ainakin minulla vaatii hieman tutkailua. Ehkä perehtymisen jälkeen huomaan, etten vain pidä barokista. Joka tapauksessa barokkiin tutustuminen varmasti kasvattaa ymmärrystä sillekin musiikille, mitä itse mieluummin kuuntelen. Kyse on hyvin pitkälti siitä, onko minulla motivaatiota opiskella barokkia eli varata asialle aikaa. Vai katsonko telkkarista, kuka olikaan Biggest Loser vuonna 2008. Tähän aiheeseen palaan ehkä myöhemmin.
Miksi minä sitten haluaisin oppia pitämään barokista? En mielestäni tiedä siitä tarpeeksi voidakseni antaa lopullista tuomiota. Musiikki-ihmisenä ajattelen, että yleissivistyksessäni on paha aukko. Jos tutkin tätä musiikkia, ehkä opin pitämään siitä. Joskus musiikki iskee heti, joskus se ainakin minulla vaatii hieman tutkailua. Ehkä perehtymisen jälkeen huomaan, etten vain pidä barokista. Joka tapauksessa barokkiin tutustuminen varmasti kasvattaa ymmärrystä sillekin musiikille, mitä itse mieluummin kuuntelen. Kyse on hyvin pitkälti siitä, onko minulla motivaatiota opiskella barokkia eli varata asialle aikaa. Vai katsonko telkkarista, kuka olikaan Biggest Loser vuonna 2008. Tähän aiheeseen palaan ehkä myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)