tiistai 25. heinäkuuta 2017

Katti Matikaisen Mau-ahtava Suomi oli kiva, mutta ohut

Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jahkimisen takia jotain jää kokonaan näkemättä. Aikomus katsoa Pyynikin kesäteatterin Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi -lastenesitys kyti mielessä jokseenkin siitä hetkestä lähtien, kun siitä ensi kertaa kuulin. Minä en tykkää varailla lippuja viikkoja etukäteen ja lomabudjetin riittävyyskin mietitytti, joten asia jäi.

Viime viikonloppuna 3-vuotias muisteli taas Tampereen teatterin ohi kulkiessamme, että tuo on se talo, missä katsottiin Tuttiritaria, ja voitaisko katsoa uudestaan. Ajattelin, että pakkohan pojan on päästä taas teatteriin! Esityspäiviä ei ollut Katti Matikaiseen kuin pari jäljellä, joten kreivin aikaan olimme liikkeellä.

En ollut liiemmin perehtynyt esitykseen etukäteen. Katti Matikainen on toki tv:stä tuttu, mikä tässä samoin kuin Tuttiritarin tapauksessa tuntui helpottavalta seikalta. Ei paljon tarvitse perehtyä, kun päähahmon tietää etukäteen, etenkin kun sitä esittää juuri se aito ja oikea näyttelijä. Teoksen kirjoittamisesta, näytelmäsovituksesta ja laulujen sanoituksista vastasi itse Katti Matikainen eli Silja Sillanpää. Ohjaajana Janne Pellinen ja tuotannosta vastasi Kulttuuriosuuskunta Kaje.

Miljöö on Pyynikillä upea!


Esityksen juoni menee kutakuinkin näin: Katti Matikainen, Nakki Rakki ja Humppakerho on matkalla humppafestivaaleille. Humppabussilla matkataan sinne kotimaan kesäkiertueen kautta.  Mummoa etsitään joka välissä, koska sillä on ramppikuume ja se viilettää vikkelästi omia reittejään.

Näytelmän otsikko viittaa suureenkin Suomen kierrokseen, mutta aika tyngäksi se jäi. Pohjanmaalla piipahdettiin perinneruokien parissa pitempi tovi, mutta muuten ei jäänyt oikein edes mieleen, että missä metsäretkeiltiin ja oliko matkan varrella edes muita paikkoja. Monia paikannimiä kyllä vilisi alun Reissulaulussa, mutta ihan Suomi-matkailun tuntua ei syntynyt. Näytelmällä oli mittaa kohtuulliset 45 minuuttia, mutta olisi Humppakerholle muutama lyhytkin lisäpysähdys mahtunut. Toki näytelmän kesto oli juuri passeli pienimpien katsojien kannalta. Mitään penkeissäkiemurteluefektiä en katsomossa huomannut.

Yhtenä teemana esityksessä oli Katti Matikaisen mokailut. Katti Matikainen ei onnistunut klimppisopan kokkailussa ja päästi hölmöyksissään Raija-Vuohen lieasta. Mokalaulussa laulettiin varmaan jotain, että kaikki mokaa ja ei haittaa, mutta moraaliopetuksiin ei tässä esityksessä päästy. Sitä, että mokailua ei tarvitse pelätä ja yritetään vaan uudestaan, ei taidettu sanallistaa muualla kuin laulussa, josta en muista enää muuta kuin "voi turskatti". Joka tapauksessa teema jäi vähän ohueksi.

Näin esityksen eilen, mutta jo kotimatkalla jouduin toteamaan, etten muista sitä kovin hyvin. 3-vuotiaskin totesi hetki esityksen jälkeen, ettei muista enää lauluja. Tosin esityksen lempijuttuja kysyttäessä hän vastasi "ne kohdat, joissa ei laulettu". Lauluissa ja niiden esityksissä ei mielestäni sinällään ollut vikaa. Humppakuoro oli oikein sympaattinen, Lempäälän mieskuoro ja Laulu-Siskot hyvin rooliin sopivia. Kävi mielessä, että minäkin halua laulaa kuorossa, jos sitä kautta pääsee tällaisiin esityksiin!

En tiedä johtuuko tämä sitten osittain kesäteatteriympäristöstä, että laulun sanat eivät aina kulkeutuneet aivoihin asti, eivätkä sinne asti päässeet pysyneet siellä. Mielestäni pääosin kuulin ihan hyvin. Tänä seuraavana aamuna herätessä mielessä pyörähti pätkä Perinneruokalaulua, mutta nyt en saa muistumaan mieleen siitä humpasta säveltäkään enkä sanaakaan. Sikäli jännä homma, että tietyt laulut toukokuisesta Tuttiritari-näytelmästä muistuvat mieleen hyvin ja korvamatoja soi pitkän aikaa esityksen jälkeen. Se on sitten eri asia, onko korvamadot hyvä vai huono seuraus lastennäytelmän katsomisesta.

Esityksen hahmot ovat loistavia. Katti Matikainen on vähän säheltävä, mutta reipas ja hyväntahtoinen kissa, Nakki Rakki (Ville Mononen) faktanakkeja jakeleva vähän fiksu, mutta pallon nähdessään sekoileva koira. Hilla Pieksu (Johanna Ala-Siurua) on humppakerhon hanuristi ja Naapurin Topi (Seppo Paajanen) on kravatti kireällä. Muista hahmoista on mainittava pojan suosikki "se iso mies" eli Alfredo (Paajanen), puujaloilla kävelevä akrobaatti ulkomailta. Esityksen suola onkin hyvät hahmot ja hyvät esiintyjät. Vaikka tarina itsessään jätti itselleni vähän onton olon, sanon silti, että hyvä te kaikki, jotka olette esityksen tänä kesänä nähneet ja koittakaa te loput ehtiä vielä tänään viimeisiin esityksiin.


Teemalla "kevyttä kesäteatteria lapsille" Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi on oikein kelpo esitys. Ehkä juurikaan kesäteatteriin siitä ei ollut syytä tehdä tuon raskaampaa sisällön tai pituuden puolesta. Mikä tärkeintä, 3-vuotias pieni poika siinä sylissäni tuntui nauttivan joka hetkestä. Hän ei pitkästynyt, pelännyt, kiemurrellut tai mölissyt. Kaikista tärkeintä on se, että sain jakaa tuon hetken lapseni kanssa. Kotimatkalla riitti iloista juttua etenkin Alfredosta. Olen mielestäni käyttänyt 30 euroa viisaasti!

Ostin ennen esitystä erittäin kohtuulliseen euron hintaan käsiohjelman. Siellä lukee Katti Matikaisen "kutsu" mukaan Humppabussiin: "tyhjiä paikkoja on 828". Myös näytelmän alussa mainittiin, että me kaikki yleisössä ollaan Humppabussissa. Tämä loi odotusarvoa jonkinlaisesta osallistavasta teatterista, mutta tämä me humppabussilaiset saimme vasta lopussa huutaa "joo" kysymykseen, olemmeko valmiita festareiden pääesitykseen. En ole sitä mieltä, että lastenesityksen olisi välttämättä oltava jotenkin osallistava, mutta kun sellainen odotusarvo ladattiin, ihmettelin, ettei sitä juuri ollutkaan. Jos osallistetaan, niin osallistetaan sitten kunnolla. Minulle annettiin ymmärtää, etten ole vain "katsoja", vaan "yksi humppabussilaisista". Mitään muuta kuin sivustakatsojan roolia ei silti tarjottu, vaikka muka Matikaisen ja kavereiden kanssa samalla bussilla reissattiin. Olisi ollut niin hyvät asetelmat laulattaa jotain simppeliä tai tehdä vaikka hauska äänenavaus tai treenata tanssimuuveja.

Pyynikin kesäteatteri on upea paikka, mikä tuo nostetta varmaan esitykseen kuin esitykseen. Pyörivä katsomo on kiva ja lapsen mielestä selvästikin vähän jännä. Joillakin oli mukana istuinpehmusteita tai vilttejä, mutta ilmankin pärjäsi. Tässä katsomossa lyhyet jäävät pitkien takana aika pimentoon, joten pakko oli pitää poikaa sylissä, eikä siltikään ihan kaikkea nähnyt. Riittävän hyvin ilmeisesti kuitenkin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Ihmeellisiä vekottimia ja kamalaa melua - kannattaa poiketa!

Suunnittelimme ajomatkaa Kolilta Tampereelle, ja katsoimme karttaa sillä silmällä, olisiko matkan varrella jotain tekemistä. Harvoin tulee käytyä Suomen noilla kolkilla, joten nyt kannatti tilaisuus hyödyntää viisaasti.

Päätimme asettaa puhelimen navigaattoriin päätepisteeksi Pelimanninkatu 8, Varkaus. Siellä on Mekaanisen musiikin museo. Olen käynyt siellä joskus lapsena, eli parikymmentä vuotta sitten. Muistikuvien mukaan tämä paikka on sellainen, että kannattaa omakin jälkikasvu siellä käyttää. Meidän vanhempien kanssa museoon tutustuivat 11-vuotias ja vauva, 3-vuotias oli mummolassa.

The gramofoni.

Museoon ei pääse kiertelemään omin päin, vaan on liikuttava oppaan mukana. Museossa on paljon vekottimia, jotka joku varmaan saisi omin päin hajalle. Eikä museosta saisi paljonkaan irti ilman opastusta. Mekaanisen musiikin museo on hyvin persoonallinen paikka. Kun saavuimme pihaan, meidät otti vastaan museon perustaja Jürgen Kempf ja pieni koira, terrieri Oliver. Jürgen ohjasi meidät sisälle asti, missä oli toisen eläinystävän vuoro tervehtiä. Kuinka monessa museossa saat tervehdyksen papukaijalta? Tässä vaiheessa fiilis oli jo oikein kotoisa ja rento. Maksun jälkeen meidät ohjattiin liittymään opastusryhmään. Äitini muisteli, että museossa on opastukset kerran tunnissa. Yritin ajomatkalla selvittää, että moneltakohan opastukset alkavat, mutten löytänyt tietoa. Systeemi onkin muuttunut niin, että museoon saapuva liittyy opastuskierrokselle ja kiertää oppaan mukana kokonaisen kierroksen. Tämä tuntui toimivalta, nimittäin vaikka esillä on soittimia eri vuosisadoiltakin, mielestäni kronologinen järjestys ei ole lainkaan välttämätön. Kussakin huoneessa on yhtenäinen teema ja esineet liittyvät toisiinsa. Myös sisustus on mietitty tarkkaan, esimerkiksi tietyn, huoneessa olevan instrumentin aikakauden mukaan.

Kun liityimme opasryhmän mukaan, kierroksella oli osallistujia viitisentoista. Loppupäässä taas saimme olla ihan omalla porukalla. Aluksi oppaanamme toimi Pawel. Hänen tapansa kertoa soittimista oli todella eläväinen ja täynnä huumoria. Ei todellakaan mitään haukotuttavaa sepustusta! Opastuksessa saimme kuulla kivoja anekdootteja soittimien historiasta. Opas vaihtui kesken matkan Anssiin, mutta laatu pysyi. Häneltä sujui myös oikein hyvin kempfmäinen huumori ja tarinankerronta.

Mietin, että mitä kirjoittaisin itse soittimista. Tämä museo, tai kuten tieviitoissa lukee "museo", on sellainen paikka, ettei sitä oikein selittämällä saa selväksi. Esillä on parisataa vuottakin vanhoja mekaanisia soittimia, kuten koko seinän kokoinen Goljat, jollaista ei muualla ole. Kuten opas sanoi, soittimen arvoa ei voi mitata rahassa. Tässä museossa todellakin on nähtävillä ja kuultavilla maailman mittakaavassakin harvinaisia soittimia.

Goljat kun soittaa, koko orkesteri saa vetää lonkkaa.
Sulosointuja ja musiikillista nautintoa on turha odottaa. Suurin osa soittimista kuulostaa aivan hirveiltä. Korvatulppia kannattaa harkita. Vauvalle varsinkin olisin kaipaillut kuulosuojaimia.

Soittimia kuunnellessa herää mielenkiintoinen kysymys: Onko silloin joskus aikoinaan porukka oikeasti kuunnellut nautinnokseen näitä härveleitä? Miksi ihmeessä joku on ennemmin mennyt konserttisaliin kuuntelemaan konetta, joka soittaa kaikki orkesterin soittimet kuin oikeaa orkesteria oikeine muusikoineen? Kaipa nämä mekaaniset musiikkikoneet ovat olleet aikamoisia ihmeitä aikana, jolloin ei ole äänentoistolaitteita vielä ollut. On ollut ihmeellistä kuunnella musiikkia niin, että joku veivaa vaan vipua. Tätä ihmettä on mielestäni tervettä käydä kummastelemassa, kun me nykyajan hifistelijät säädämme kotonamme simppelimmässäkin laitteessa bassoja balanssiin ja kannamme kaikkia maailman musiikkeja puhelimissamme. Mietin, kuulostivatko mekaaniset soittimet 1800-luvun kuulijan korviin yhtä kamalalta kuin nykykuulijan korviin?
Suuressa osassa museon soittimissa koneisto lukee musiikin tällaisesta rullasta,
jonka perusteella kone soittaa esim. pianoa, haitaria, viulua ja rumpua.

Omasta lapsuuden reissusta Mekaanisen musiikin museoon mieleeni on jäänyt se, että sain soittaa pianoa, ja piano soitti levykkeelle tallennetun soittoni kohta uudestaan. Se tuntui ihmeelliseltä. Tällä reissulla oma tyttäreni sai kokeilla jotain ihmeellistä pianon ja viulun yhdistelmää sekä pyörittää posetiivia. Veikkaan, että parhaiten muistikuvia jää juurikin näistä jutuista, missä on itse päässyt jotain testaamaan.

Aion jatkossakin koukata Varkauden kautta, mikäli minulla tulee jotain asiaa tuonne päin Suomea. Toivottavasti siihen ei kulu taas 20 vuotta, ja jos kuluukin, toivottavasti Mekaanisen musiikin museossa pauhaa kamalat soundit vielä silloinkin.


torstai 1. kesäkuuta 2017

Matkalla Tampereen puolimaratonille 2017

Niin siinä sitten kävi, että vahingossa juostu puolimaraton on johtamassa toiseen. Helsinki City Runin jälkeen olin monta päivää aivan fiiliksissä siitä, että pystyin juoksemaan 21,1 kilometriä. Meidän perheessä mies on rutinoituneempi pitkien matkojen juoksija, joten päätimme yhdessä ilmoittautua mukaan Tampereen puolimaratonille syyskuulle. Valmistautumisaikaa on reilusti, joten päätin alkaa kirjoittaa tähän päiväkirjatyyppisesti valmistautumisestani matkaan. Varoitan jo etukäteen siitä, että luvassa ei ole mitään ammattimaisia vinkkejä tai muuta urheiluasiantuntemusta, vaan ihan totaaliamatöörin touhuja ja fiiliksiä. Toki niitä hyviä ja ammattimaisiakin vinkkejäkin välitän, mitä itse olen saanut kuulla.

1.6.2017

Ohjelma vasemmalle jalalle

Tampereen puolimaratonille ilmoittautumisesta on aikaa toista viikkoa, mutta olen tainnut käydä lenkillä tässä välissä yhden kerran. Todella lupaavaa. Pari viikkoa sitten teimme miehen kanssa ensimmäisen yhteisen juoksulenkin pariin vuoteen. Menimme miehen vakioreittejä Kaupissa. Kilpa viitonen mäkineen oli turhan hullu minulle. Mies pisteli sujuvasti menemään mäet rattaita työntäen. Kyllähän ne miehen lenkit tuppaa välillä kauan kestämään, mutten silti ollut tullut ajatelleeksi, että ne taitaa järjestäen olla 10–15 kilsaa. Ei taida puolimaraton vaatia häneltä kummoisia erityisvalmistautumisia.

Yhteislenkeille haasteen tekee se, että lapsista kaksi on siinä iässä, että joko pitäisi istua rattaissa tai olla hoitaja kotona. Juoksuun sopivia rattaita on yhdet, joten käytännössä yhteiset lenkkimme tulevat jäämään erittäin vähiin. Olisihan se kivaa juosta yhdessä, niin harjoitusvaiheessa kuin tapahtumassa.

Kirjoitinkin jo HCR:ään valmistautumis- tai valmistautumattomispostauksessa siitä, kuinka paljon tietoa kropastani ja etenkin jaloistani olen saanut tänä vuonna. Päätin tehdä jalkojen epätasapainolle jotain, ja kävin pyytämässä kuntosalilta ohjelman vasemman jalan vahvistamiseksi. Ongelma minulla on siis se, että molemmissa jaloissa pakaralihakset laiskottelevat ja muut lihakset tekevät niiden työt, minkä seurauksena jalkojen lihakset ovat todella jumissa, mistä seuraa monenlaista vaivaa. Lisäksi oikea jalkani dominoi hyvässä ja pahassa: siinä on enemmän voimaa ja parempi tasapaino, mutta myös voimakas sisäänkierto ja liikerajoite lonkasta ulkokiertoon. Olen aina tiennyt sen olevan se kierojalka, ja olenkin tähän asti myös esim. vesijumppaillessani antanut sille ne muutamat ekstrapyöräytykset. En tiedä johtuuko siitä vai lähinnä arkielämän epätasaisesta jalkojen käytöstä, että vasen jalka on jäänyt vaille huomiota. Se vaan tulee mukana.

Nyt olen tauon jälkeen ruvennut käymään taas kuntosalilla. Tuolla salilla etuna on se, että hintaan sisältyy rajaton määrä pt-ohjauksia, eli olen aina saanut neuvot milloin raskauden aikaiseen tai erityisesti niska-hartiaseudun treeniin. Nyt menin pyytämään vasemman jalan ohjelmaa. Treenissä on erityisesti pakaralihasten aktivointiliikkeitä. Huomasin jo silloin ohjaajan kanssa liikkeitä läpi käydessäni, että en oikeasti osaa edes kunnolla aktivoida koko lihasta vasemmalla puolella. Oikealla ei mitään ongelmaa. Testailin myös vähän huvikseni joissakin laitteissa, kuinka ison kilomäärän jaksan kummallakin jalalla. Siinähän sen eron huomasi! Teen yleensä 3 sarjaa vasemmalla ja yhden oikealla. Mielenkiintoista nähdä, millainen vaikutus tulee olemaan. Jo nyt vajaan 2 viikon ja 4 treenin jälkeen voin sanoa, että lihaksia alkaa löytyä vasemmassakin jalassa. On aika hulvaton fiilis kyllä, kun lähinnä toinen jalka vaan on väsy. Toisaalta, olen ilmeisesti tottunut siihen, että olen aiemmin väsyttänyt lähinnä oikeaa jalkaa, mitä sitten olenkin tehnyt.

Kuntosalin lisäksi olen viime aikoina käynyt tavanomaisilla vaunulenkeillä kävellen, ja tehnyt edelleen InWellin videotreenejä. Ensin mietin, pitäisikö siitä luopua, kun viikkoon alkaa mahtua yhä enemmän muutakin treeniä ja InWellin treenejä jää tekemättä. Ajattelin kuitenkin sen 20 euroa per kuukausi olevan ihan hyvä investointi, sillä sieltä löytyy niin hyvin kehonhuoltoa ja vauvan kanssa tehtävää taaperojumppaakin. Erittäin matalan kynnyksen liikkumista, vaikka en ihan kamalasti tykkää pyöriä olkkarin lattialla hikoilemassa.

Helsinki City Runin tiimoilta kotiin tuli Helsinki Running Events -lehti. Siellä on artikkeli kahdesta tavasta valmistautua maratonille: pelkkä juoksutreeni tai monilajitreeni. En aio noudattaa mitään virallista treenitapaa, mutta juttua lukiessa tuli mieleen, että eiköhän kaikenlainen liikkuminen ja itsestä huolta pitäminen edistä myös juoksukuntoa. En siis aio olla turhan huolissani siitä, jos varsinaisia juoksutreenejä ei kovin tiuhaan tulisikaan. Jokainen askel on hyväksi. Tänään puolimaratoniin on aikaa 100 päivää, eli 100 päivää aikaa tehdä itselle hyviä valintoja.


2.7.

Kesäkuu ei mennyt ihan nappiin treenien osalta. Vasemman jalan ohjelmaa ehdin alkukuusta jonkin verran tehdä. Huomasin ison eron jalkojen välillä, mutta myös sen, että vasen jalka kehittyi. Sitten tuli kesälomareissu ja yli 2 viikkoa kestänyt flunssa. Vähän oli kurkku kipeä jo sinä päivänä, kun maalla päätin lähteä lenkille. Ehkäpä sen takia se flunssa iski. Mutta halusin hyödyntää harvinaisen mahdollisuuden päästä juoksemaan miehen kanssa. Se olikin hauska lenkki. Tunnin verran juostiin hiekkatietä, eikä yhtään autoa tai kävelijää näkynyt. Lenkiltä suoraan järveen, ja illalla vielä rantasauna. Ai että!

Seuraavana päivänä flunssa iski ja viimeiset reissupäivät meni puolikuntoisena. Kotiin päästyä tauti iski kiinni kunnolla, eikä meinannut mennä millään ohi. Sohvalla makaaminen alkoi nopeasti tuntua. Mitään sykettä nostattavaa ei viitsinyt tehdä, mutta jonkin verran hartiajumppaa yritin. Kun olo tuntui jo paremmalta, oli silti kamalan vaikeaa saada itsensä taas liikkeelle. Toissapäivänä pistin pitkästä aikaa InWell-videon pyörimään ja jumppasin telkkaria katsellen. Tytär kysyi, onko kivaa, vastasin, ettei todellakaan. Kamalaa, miten tuttu jumppa tuntui nyt niin hankalalta. Eilen lähdin lenkille. Ensin olin ajatellut ottaa reipastahtisen kävelyn rattaita työnnellen, mutta kun tarjoutui mahdollisuus lähteä ilman lisäosia, niin ajattelin yrittää juoksemista. Jaksoin koko matkan, eikä tehnyt tiukkaa ylämäissä eikä missään koko 40 minuutin aikana. Pitäisi juosta joskus pitempääkin matkaa. Ennen flunssaa jaloissa oli lieviä penikkatautituntemuksia. Lepo oli tehnyt sen suhteen hyvää, eikä eilen sattunut juostessa mihinkään. Tosin huomasin oikean jalan vääntyvän taas ihmeelliseen sisäkiertoon. Illalla ja yöllä jalkaa jomotti päkiästä. Täytyy palata taas parantamaan lihaskuntoa.

Bongasin jokin aika sitten Facebookissa Itsehoitoapteekin sivulla kysymyksen, kiinnostaako joitain liikkumisen tsemppiryhmä. Olin ilmoittautunut kiinnostuneeksi, ja muutama päivä sitten sainkin kutsun ryhmään. Siinä tarkoitus on liikkua 100 päivän ajan vähintään puoli tuntia päivässä. Tällainen tuntuu yllättävän motivoivalta, vaikken ole postailemassa sinne kuvia tai muuta jatkuvasti. Oletan, että ryhmään voi pyytää jäseneksi kuka vain.

Nyt on suunta taas ylöspäin! Pari kuukautta aikaa nostattaa juoksukuntoa.

20.7.

Vai että suunta ylöspäin? No, on tässä kyetty suunnilleen pari lenkkiä per viikko tekemään. Välillä tuntuu, että on mukamas liian vaikeaa varta vasten järjestää lenkille lähtöä. Parisen viikkoa sitten minulla oli meno reilun 10 kilometrin päässä. Itse olisin mennyt bussilla, mutta mies ehdotti, että mikset juoksisi. Aivan, miksi en tullut itse ajatelleeksi! Juoksin 8,5 km rattaiden kanssa. Olin vähän etuajassa, niin poikkesin Prismaan asioille ja kävelin loput pari kolme kilsaa, hoidin asian ja tulin bussilla kotiin. Muuten ihan tosi bueno, mutta vastaisen varalle pari huomiota: jos sataa vettä, tulee aika kylmä, jos pitää puoli tuntia jököttää bussissa juoksemisen perään. Kätevämpää voisi olla mennä bussilla ja juosta kotiin, mutta silloin kauppareissu voi olla liikaa samaan settiin.

Sittemmin olen tehnyt muitakin lenkkejä sillä tyylillä, että olen juossut jostakin kotiin. Välillä olen päätynyt hyvin epätyydyttäville reiteille miljoonien liikennevalojen ja työmaiden sekaan. Toisaalta olen löytänyt kivoja uusia reittejä.

Pohkeet meinaavat vaivata, mutta niitäkin enemmän säären sisäosat. Penikkataudilta vaikuttaa. Välillä se on poissa, mutta herkästi tuntuu tulevan takaisin. Penikkatautiin paras lääke on lepo. Turhauttaa. Toisaalta kunto ei salli makoilua. Muutaman päivän lomareissu ravintoloissa mässäilyineen iski totisesti tähän kroppaan. Pitäisi jo uskoa, että yksinkertaisesti en voi olla liikkumatta, koska kroppa muistuttaa siitä heti. Nyt on kaiketi syytä keskittyä kropan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Yläkroppa on jäänyt salillakin paitsioon, eikä jalkojen rasittaminen taida olla nyt viisasta.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Tuttiritarille 10 pistettä ja Kaija Koo -merkki

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus 
Tampereen Teatteri 7.5.2017

Käsikirjoitus, laulujen sanat ja sävellys Jukka Leisti

Ohjaus Mikko Viherjuuri

Lavastus- ja pukusuunnittelu Marjatta Kuivasto

Kapellimestari, laulujen sävellys ja sovitus Ari Kankaanpää

Tanssit Pia Hakovirta ja Daniel Paul

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Ivan Bavard, Jaakko Virmavirta

Olin pitkään ajatellut, että pitäisi viedä 3-vuotias poikani teatteriin. Joskus pikkuvauvana hän on ollut katsomassa vauvateatteria, mutta sen jälkeen ei mitään. En voinut vastustaa Supermessuilla bongaamaani tajousta, vaan ostin kympin kappale minulle ja pojalle liput Tampereen Teatterin esitykseen Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus. Varmistin vielä lipunmyyjiltä, että sopiihan esitys 3-vuotiaalle. Kestoa on kaksi tuntia väliaikoineen, joten tuon ikäiselle esitys on kestoltaan pitkä. Sisällön sanottiin kyllä sopivan.

Kun kerroin pojalle, että tulossa on Tuttiritari-esitys, hän alkoi oikein odottaa sitä. Teatteri oli hänelle varmaan outo juttu, mutta Tuttiritari tietty Pikku Kakkosesta tuttu. Monta kertaa hän ehti kysyä, joko tänään on se esitys. Vihdoin se päivä koitti! Minuakin vähän jännitti, kun mietin, kuinka poika viihtyy.

Varasimme väliaikatarjoilut ja menimme hyvissä ajoin istumaan saliin. Ajattelin, että olisi hyvä päästä vähän ääneen ihmettelemään lavasteita ja teatterisalia ylipäätään. Paikalla oli useampi ryhmä eskarilaisia tai pieniä koululaisia. Muiden lasten touhut tuntuivat kiinnostavan poikaa aika lailla. Ostin käsiohjelmankin, niin pystyimme tutustumaan esityksen hahmoihin etukäteen. Kotona siitä on ollut paljon iloa tehtävineen kaikkineen vielä jälkeenpäin. Kannatti siis ostaa!

Esityksen alkaessa poika keskittyi siihen täysin. Lavalle ilmestyi kyläläisiä ja piimäpurkkeja ja pienen odottelun jälkeen se Tuttiritarikin. Juoni on simppelisti tämä: Kuninkaan neuvonantaja Suolanen keksii ovelan juonen päästäkseen valtaan. Kuningas kun ei lukenut pientä pränttiä, tuli allekirjoittaneeksi paperin, jossa valta siirtyy Suolaselle, mikäli Prinsessa Esmeralda ei ole paikalla antamassa kykykilpailun palkintoa. Kun Suolasen Sudet kaappaavat prinsessan, Suolanen saa odotella valtaanpääsyä. Paitsi tietysti käy niin, että Tuttiritari tulee ja pelastaa, taikatutit muuttavat pahikset hyviksiksi ja kaikki on hyvin. Aika perinteinen tarina, mutta ainakin omalle pojalleni varmaan ensimmäinen kunnon esittely tähän juonikuvioon.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut tähän blogiin lasten musikaaleista, joissa lauletaan epävireisesti. En halua maksaa sellaisesta, tai viedä lapsiani sellaista katsomaan. Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus oli todella viimeisen päälle tehty esitys. Puvustukset ja lavastukset olivat hauskoja ja hyvin toteutettuja. Jukka Leistin sävellykset tekivät tietty esityksestä musikaalin isolla ämmällä. Hyviä, korviin jääviä melodioita, niin nopeaa kuin rauhallistakin kappaletta, hauskoja sanoituksia.

Esityksen alkupuolella ajattelin kritisoida esitystä siitä, ettei puheesta aina meinannut saada selvää, kun puhuttiin niin nopeasti. Aika nopeasti hoksasin, että lapsiyleisöähän se erityisen paljon naurattaa, kun puhutaan tosi nopsaan ja senatkin menevät sakaisin. Minuakin nauratti monta kertaa. Tuttiritarin hahmo on mainio. Kyllähän se naurattaa, kun Tuttiritari sekoilee puheissaan ja lopulta katsoo kieroonkin. Esityksessä kuultiin paljon hauskoja sutkautuksia, kuten tuo otsikon Kaija Koo -merkki.

Tarinassa oli hurjiakin kohtia, ja tunnelma välillä synkeäkin. Esityksessä erityisen taitavaa oli mielestäni se, kuinka pelkoa ja jännitystä hallittiin: katsoja päästettiin hetkittäin jännityksen ja pienen pelonkin valtaan, mutta todella nopeasti tuli tunnelman käänne huumorin avulla. Tarkkailin omaa poikaani, eikä hän tuntunut pelkäävän.

Hahmoista Jukka Leistin esittämän Tuttiritarin lisäksi mieleen jäi erityisesti Risto Korhosen mainio Sagu Sammak. Sammakko, jota ärsyttää, kun kaikki kyselevät siitä kosiomatkasta. Suolanen (Mari Turunen) oli myös mainio. Joka ikinen esiintyjä lauloi mallikkaasti. Sen puolestakin tunsin saaneeni koko rahalle vastinetta. Ei mitään puolivillaista vähän sinne päin.

Lasten kanssa on ihana katsoa teatteria, koska heidän tulkintojaan on antoisaa kuulla. Väliajalla poikaa ihmetytti, mistä ne Suolasen sudet ilmestyivät. Selitin, että ne tulivat maan alta. Poika sanoi, että ei kun oikeasti. Eli siis tulivat lattiassa olevasta luukusta lattian alta, oli se, mitä hän haki. Häntä kiinnosti myös se, mihin esiintyjät menevät, kun he eivät ole lavalla. Pojalla tuntui olevan selkeä käsitys siitä, että hahmot ovat esiintyjiä, jotka tulevat välillä esiin ja välillä ovat omia itsejään siellä ulkopuolella.

Olen aiemminkin pohtinut tuotemerkkien näkymistä ja kuulumista teatterissa. Tässä esityksessä Suolanen sanoo aina toisinaan tii-dii-dii-tidididi-tidididi erään tunnetun laivayhtiön mainostunnarin mukaan. Kun vielä kykykilpailun palkintonakin on risteily ja koko päivä pallomeressä, jäin kovasti miettimään, oliko tämä maksettu mainos vai ei. Firman nimeä ei kyllä mainittu. Jonkun suosikkia oli myös nimenomaan Pingviini-jäätelökakku. Se oli kyllä ihan hauska idea, että esityksen pääsponsorina oli "Kunkun Piimämeyjeri", ja aina välillä tanssivat ja laulavat piimäpurkit esittivätkin mainoskatkon. Lavasteet vaihtuivat näppärästi taustalla. Se piimälaulu oli kyllä erityisen kestävä korvamato.

Tätä kirjoittaessa esityksestä on jo kulunut pari viikkoa. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän olen sitä mieltä, että Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus on aivan huippulaadukas lasten musikaali. Pojan puheissa esitys on vielä usein. Hän on kysynyt, mennäänkö uudestaan teatteriin. Varmasti mennään! 

Tämä teatterireissu poikani kanssa teki minut hyvin onnelliseksi.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hups, I accidentally ran a half marathon: Kisa!



Eilen oli juoksupäivä! Kirjoitin aiemmassa tekstissä eriskummallisesta matkasta Sportyfeel Helsinki City Runin lähtöviivalle. Sain siis tietää osallistumisesta alle kuukausi ennen starttia. Minulla ei ole ikinä käynyt mielessäkään, että juoksisin näin pitkän matkan, mutta kun arvonnasta voittaa, niin onhan se mentävä. Valmistautumisaikana tein 3–4 hölkkälenkkiä, ja pisin lenkki oli puoli tuntia/n. 5 km. Mietin kyllä hetki ennen starttia, että eihän tässä ole mitään järkeä.


Starttia odotellessa. Tässä vaiheessa vähän jännitti.




Lähdin toiseksi viimeisessä lähtöryhmässä. Alkulämmittelyjen aikana jutustelin erään naisen kanssa, joka oli toista kertaa mukana. Jutteleminen tuntui hellittävän jännitystä. Hassua, miten jännittikin nin kuin soittoesityksistä aikoinaan. Parin kilsan jälkeen jo totesin, että hänen ja valtaosan muunkin ryhmäläisten vauhti oli minulle liian kova. En jaksaisi maaliin sitä tahtia. 3 kilsan kohdilla nopeimmat viimeisen lähtöryhmän juoksijat menivät ohi. He olivat lähteneet 10 minuuttia perässäni. Vauhti oli kyllä sellainen, että varmaan juoksivat paljon nopeammin kuin viimeisen ryhmän tavoiteajan eli 3 tuntia. Reitin alkupää oli siinä mielessä kiva, että siinä oli paljon tuttuja maisemia: Baana, vanha oppilaitokseni Ruoholahdessa, Hietsu, Seurasaari. Mietin, etten ehkä ole keskustassa kävellyt koskaan pitempää matkaa kuin asemalta Ruoholahteen. Ensimmäisen juomapisteen jälkeen viimeisen lähtöryhmän turkoosiliivisiä juoksijoita alkoi mennä ohi oikealta ja vasemmalta. Vilkaisu taakse osoitti, että onhan niitä sentään paljon vielä takanakin. Minulla ei ollut kelloa, joten en tiennyt omaa tahtiani. Kuuntelin muiden juttuja sillä korvalla, että saisin vähän vinkkiä. Yhdessä vaiheessa jotkut ohi menevät turkoosit kommentoivat, että ”jos tätä vauhtia jaksetaan loppuun, päästään kahteen tuntiin”. Ajattelin, että hyvä tietää, noiden vauhtia en ainakaan yritä mennä. Päätin olla välittämättä siitä, että olin selvästi paljon hitaampi kuin suurin osa muista menijöistä. Pidin oman hitaan hölkkäni. Rantareitillä oli kivoja tsemppiryhmiä. Ketään tuttujani ei ollut kannustamassa, mutta oli se jännä, kuinka tuntemattomien kannustushuudot nostivat fiilistä! Numerolappuihin saa halutessaan oman nimensä juuri siksi, että reitin varrelta tuntemattomat voivat kannustaa nimeltä juuri sinua!

Olin etukäteen päättänyt, että 10 kilsaa jaksan vaikka mikä olisi. Paitsi kroppaa en lähtisi hajottamaan. Eli annoin itselleni luvan keskeyttää, jos tuntuu siltä, että se olisi terveyden kannalta pakollista. Kymmenen kilometrin kohdalla tuntui, että sehän oli aika helposti saavutettu. Toisaalta ajattelin, että Naisten kymppi olisi varmasti minulle sopivampi tapahtuma. Siitä on todella monta vuotta aikaa, kun olen millään lenkillä juossut yli 10 kilsaa, eikä sitä ylipäätään ole tapahtunut kovin montaa kertaa.

Sitten alkoivat vaikeat vaiheet. Pikku-Huopalahti meni töpöaskelin. Jalat väsyivät. Kilometrit olivat todella pitkiä. Lantionpohjassa alkoi tuntua painetta. Huomasin monen pistävän kävelyksi. Haaga oli pahin. Rumat maisemat ja Hämeenlinnanväylän liikennemelu. Miljöö ei hirveästi inspiroinut. Meinasin kävellä muutaman askeleen 15 kilometrin juomapaikalla, mutta tajusin, että jalat menevät ihan sekaisin. En voinut kävellä, koska en pääsisi enää juoksuun. Juomapaikoilla join sporttijuomaa, vettä ja otin rusinamukin mukaan. Vähän meinasi naurattaa, kun napsin niitä hölkätessä samaan tyyliin kuin leffaa katsellessa. Alussa mietin, olisiko minullakin pitänyt olla jotain geelejä tai pieniä juomapulloja, niin kuin joillakin. Totesin pian, ettei minulla ole niille mitään käyttöä. Juomapisteen antimet riittivät hyvin.

Sitten päästiin keskuspuistoon. Jalka painoi tosi pahasti, mutta maisema oli kaunis! Sää oli ylipäätään ihana. 10 astetta lämpöä ja myöhäisen kevään vihreys näkyi puistossa. Valkovuokkojakin oli mättäittäin. Olin todella hidas. Jossain vaiheessa tajusin pitäväni raahustusääntä, kun jalka ei noussut. Yritin muistuttaa itseäni: aktivoi pakaroita, rullaa askelta. Se auttoi yllättävän paljon. Mutta vauhtini oli niin hidas, että moni meni kävellen ohi. Päätin, että minä en kävele, vaikka mikä olisi. Tosiasiassa kävely olisi varmaan pysäyttänyt matkani, koska en olisi päässyt enää jatkamaan. Se oli myös tavoite, johon halusin päästä: minä menen juoksuaskelta koko matkan.

Mieheni on joskus kehunut, että pitkillä lenkeillä lähtee ajatus luistamaan ja tulee pohdiskeltua filosofisia. Voin sanoa, että en pohdiskellut kovin viisaita. Väitöskirja ei tuolla matkalla edistynyt. Viimeiset kymmenen kilsaa mietin vain että ”lantionpohja” ja kyttäsin seuraava kilometritaulua. 16 kilometrin kyltin kohdalla joku tsemppasi, että ”enää 5 kilometriä”. Meinasi vähän naurattaa. Enhän ole edes sellaista matkaa tullut juosseeksi aika pitkään aikaan. Saati sitten 16 kilometrin juoksun perään. Aivan absurdia. Samalla kuitenkin tajusin juosseeni jo aivan tajuttoman pitkän matkan. Päässä pyöri etenkin matkan loppupuolella koko homman järjettömyys ja se, että olen oikeasti jo juossut niin pitkälle ja ehkä siis jaksan loppuun asti.

Viimeinen juomapiste oli n. 18–19 kilometrin kohdalla. Huomasin olevani loppujoukoissa, sillä juomapistettä siivottiin jo pois. Juomaa toki sain, mutta vähän oli sellainen meininki, että homma alkaa olla ohi. Jälkikäteen luin, että siinä piti olla Ice Powerin kannustuspiste, muttei tainnut enää siinä vaiheessa olla kuin mainosviirit. Kuulemma siellä oli suihkuteltu aiemmin kylmägeeliä reisille. 19 kilometrin kohdalla tuli sellainen fiilis, että kyllähän mä tällaisen matkan jaksan pistellä vähän kovempaa. Vaikea sanoa, mistä sellainen spurttivaihe voi tulla, mutta niin vain lähti jalka nousemaan. Olin etukäteen ajatellut, että onpas kätevää, kun reitin loppupäässä on alamäkiä. Totesin kuitenkin, että alamäet olivat kaikista vaikeimmat. Kun jalat ovat ihan puhki, lihaksista katoaa koordinaatio. Monenlaista juoksutyyliä tuli nähtyä matkan loppuvaiheessa, eikä omanikaan varmaan ollut kovin hyvä. Hyvät tsempit tuli vielä viimeiseltä kannatuspisteeltä ja toimitsijoilta. Viimeisessä ylämäessä tajusin, että ensimmäistä kertaa koko matkan aikana puuskututtaa. Ohitin vielä muutaman siinä loppukirissä. Pääsin maaliin, ja jalat vain jatkoivat kävelemistä.



Mitali kaulassa on helppo hymyillä. Ei kun.
Jalat olivat niin väsyneet, että selfien otto vaati keskittymistä


Maaliin tultuani huomasin ylittäneeni 3 tunnin rajan, ja että maali sulkeutuisi 5 minuutin kuluttua. Maalialue alkoikin olla aika tyhjä. Valokuvauspaikkaa ja ehkä jotain muutakaan ei enää ollut käytössä. Sain mitalin kaulaan ja kasan kaikkea yhteistyökumppaneiden sapuskoja suolakurkuista lähtien. Kaikki olivat kyllä tosi ystävällisiä. Minulla ei ollut ketään tuttuja maalialueella, joten huomasin olevani aika yksin. Olin juuri kokenut jotain aika älytöntä, muttei minulla ollut ketään jakamassa sitä. Jos olisin tullut maaliin aiemmin, muita saman kokeneita olisi ollut ympärillä enemmän. Varmasti tunnelma olisi ollut ihan toinen. Nyt vain kävelin hakemaan kamani, otin selfien ja soitin kyydin hakemaan. Kun olin lähtemässä, naisjoukko juoksi kohti stadionia. Siinä portilla kuulin jonkun sanovan heille, että maali on jo suljettu. Minua jäi mietityttämään, että pääsivätkö he maaliin ja saivatko mitalit vai eivät.  Mietin, että itselleni olisi ollut aika järkytys juosta 21 kilometriä ja siinä ennen viimeistä 100 metriä kuulla, etten saakaan juosta loppuun. Viimeisen kilometrin aikana oli vähän tunteet pinnassa, kun tajusin jaksavani maaliin asti. En edes tajua, minkälainen pettymys se olisi ollut, jos portti olisi ollut jo kiinni. Minulla pelivaraa oli lopulta vain se 5 minuuttia. Minulla ei ollut kelloa, joten en juostessani tiennyt, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Annoinkin järjestäjille palautetta siitä, että olisi kiva, jos loppupään liikenteenohjaajat ja kannustusjoukot voisivat vaikka kertoa, että maali sulkeutuu 10 minsan päästä jne. Jos minulla ei olisi mahdollisuutta ehtiä maaliin, haluaisin kuulla siitä aiemmin kuin stadionin portilla. Ylipäätään kellot vaikka juomapisteillä olisivat ihan kivat. Toki varmaan jollain vähän vakavammin asiaan suhtautuvilla on omat kellot ranteessa.

Näin joidenkin juoksevan palauttavia stadionin lähellä. Ei tullut mieleenkään. Yritin köpötellä sovittuun paikkaan kyytiä odottamaan. Oli kankeaa. Maalialueella jalat ruiskutettiin kauttaaltaan Ice Powerilla, joten siinä seistessä ja köpötellessä tuli kylmä. Olisi ollut kiva mennä Stadikalle saunaan, mutta minä en ehtinyt. 8 kk vanha vauvani oli ollut tätini hoivissa juoksun ajan. Oli karjunut merkittävän osan ajasta. Lopulta pääsin lämpimään suihkuun, mutta palelu jatkui. Kääriydyin villavilttiin ja yritin välillä venytellä. Oli sellainen olo, että jos menen lattialle johonkin venytysasentoon, en pääse ylös. Jonkin verran sain kuitenkin venyteltyäkin. Laitoin kompressiosukat yöksi jalkaan, kun luin jostain, että se auttaisi palautumisessa.

Nyt on vähän dagen efter -fiilis. Etureidet on väsyneimmät. Etenkin oikeassa jalassa. En kykene nostamaan oikeaa jalkaa esim. lattialta sohvapöydälle. Alas istuminen on vähän haastavaa. Toki myös ylös nouseminen.  Köpöttelen hassun näköisesti. Kotimatkalla junassa näkyi Helsinki City Run -paitoja ja kasseja. En nähnyt kenenkään kävelevät oudosti. No, oma kävelyni on sen sorttista, että kotona 3-vuotiaskin alkoi sitä imitoida. Koko ajan menee kuitenkin parempaan päin. Lihakset ovat vaan väsyneet, mutta mihinkään ei satu. Lihaskoordinaatio on yhä vähän hukassa, ja polvet yliojentuvat.


En ihan vieläkään tajua, mitä tuli tehtyä. Ei minun pitänyt juosta puolimaratonia. En tajua, miten pystyin siihen. Ihmeellisintä on se, että missään vaiheessa ei ollut huono olo. Jalat kyllä väsyivät ja lantionpohja oli kovilla. Tosin kipua ei tuntunut sielläkään. Minua ei oksettanut, ei pistänyt, ei sattunut polveen. Polven sisäsyrjä on  nimittäin välillä lenkeillä kipuillut jalan virheasennon vuoksi. Ostin tätä juoksua varten polvituet, jotka puin trikoiden alle. Ilmeisesti ne auttoivat. Yhden harjoituslenkin kokemuksella pystyin veikkaamaan, etteivät ne myöskään hierrä tai haittaa muuten. En tosissaan tuntenut niitä lainkaan. Jaloissa ei ole yhtään rakkoa, kovettumaa tai hiertymää. Uudet lahjalenkkarini taisivat tosissaan olla hyvä ostos, vaikka luulin, ettei niille tule käyttöä! Ehkä alekorista ostamani juoksusukatkin auttoivat. Ne olivat välillä kuumat, mutta muuten tosi mukavan tuntuiset. Hassua, kun normilenkeillä tuntuu aina olevan jotain vinksallaan. Alaselkää kolottaa, polvea särkee, sukka on mytyssä, alkkarit valuu tai vähintään ponnari kiristää tukkaa. Nyt ei ollut kerrassaan mitään. Paitsi nyt vasta huomasin pikkuisen kireiden urheiluliivien hanganneen verinaarmut ihoon. Ehkä normilenkillä se olisi ärsyttänyt, mutta nyt en huomannut ollenkaan.

Jotenkin kummassa osasin juosta sellaista tahtia, että jaksoin loppuun. Kieltämättä mietin, olisinko jaksanut aloittaa loppukirini sittenkin vähän aiemmin? Olen tosi ylpeä siitä, että juoksin (tai hölkkäsin) koko matkan. Muutaman kävelyaskeleen otin juomapisteillä. Juoksin joka ikisen ylämäen. Loppuaikani oli 3:12:30 ja sijoitukseni naisten sarjassa 3308:s. Oli listalla vielä 7 minua hitaamman loppuajan saanut, yksi lähes neljän tunnin aika. Mietin vaan, että oletettavasti viimeisessä lähtöryhmässä lähtenyt naisjoukko olisi päätynyt aika lailla samaan aikaan kuin minäkin. Tavallaan epäreilua, että jollakin on mahdollisuus tehdä suoritus neljään tuntiin ja toisilla se 3:15 ei oikeuta maaliin. Toisaalta ymmärrän hyvin sen, että jonkinlainen aikaraja tällaisissa on oltava. Maalialue suljettiin 3 tuntia 10 minuuttia viimeisen lähtöryhmän lähdön jälkeen. Näin ollen minä en olisi ehtinyt maaliin, jos olisin tätä vauhtia juossut viimeisessä ryhmässä. Mietinkin, että taktiikkamielessä meidän hitaiden ei kannata laittaa itseämme siihen viimeiseen ryhmään, jos haluamme varmasti päästä maaliin. Koska viimeinen ryhmä on kuitenkin hitaimmille tarkoitettu, ehkäpä ideana on, että yli 3 tunnin juoksijat eivät osallistu? Jos kuitenkin haluaisin, ihan kelminä valehtelisin tavoiteaikani paremmaksi, että saisin vähän enemmän pelivaraa.

Uskoisin, että puolimaraton on ihan eri laji tällaisessa itsensäylitysyritys-sarjassa kuin siinä joukossa, jossa juostaan kovaa hyvää aikaa. Kiva juttu, että minun kaltaiseni asiaan perehtymättömätkin saavat tulla mukaan. En varsinaisesti suosittele puolimaratonin juoksemista ilman valmistautumista, mutta kaipa esimerkkini osoittaa, että se on mahdollista. Tällaisessa massatapahtumassa on aivan erilainen tunnelma kuin yksinäisellä lenkillä.

Veikkaan, että suorituksessani auttoi kaikki se (aiemmassa postauksessa kertomani) tieto, jonka olen kropastani saanut viime aikoina. Jokin aikaa sitten koin, että kehoni on ihan romuna, eikä siitä ole mihinkään. Nyt minulla on sellainen olo, että tällä kropalla voi sittenkin tehdä vaikka mitä. Kirjoitan tämän tekstin muistutukseksi itselleni, että mahdottomalta tuntuvakin haaste voi onnistua. Tästä jäi tuleville lastenlapsille kerrottavaa.

Se teatteriesityskin olisi varmaan ollut ihan hyvä, mutta olen iloinen, että valitsin Helsinki City Runin. Mies on meidän perheessä ollut se, joka on käynyt  juoksemassa välillä pitempiäkin lenkkejä. Ehkä käymme jatkossa yhdessä juoksemassa. Aiemmin ajattelin, etten kuitenkaan jaksaa pitkää matkaa. Edellisessä postauksessa kirjoitinkin, mitä kaikkea kremppaa kropassani on viime aikoina ollut. Oma kehonkuvani on ollut huono. Tämän reissun jälkeen on tapahtunut jotain aika mullistavaa. En enää ajattele kroppani olevan lopullisesti heikko, kiero ja voimaton. Se onkin yllättävän vahva ja kestävä!

En tiedä, tulenko osallistumaan jatkossa juoksutapahtumiin. Arvontavoittona varmasti otan vastaan uudestaankin. Kieltämättä mietin, että jos näistä lähtökohdista kykenin ylipäätään juoksemaan koko matkan, kuinkahan se sujuisi, jos olisin oikeasti valmistautunut. Voi olla, että suorituspaineet iskisivät. Nyt jokainen askel oli plussaa.

Mitähän hassua seuraavaksi voitan arvonnasta?

– – –

EDIT: Selasin vielä Helsinki Runnung Events -lehteä, jossa oli tietoa myös Sportyfeel Helsinki City Runista. Luin sieltä saman, mitä muistelin lukeneeni nettisivuilta etukäteen: "Juoksija katsotaan keskeyttäneeksi, jos hän ei pysy kolmen tunnin maksimiajan väliajoissa reitin tarkastuspisteissä." Minä varmasti ylitin nämä ajat jokaisella tarkastuspisteellä. Tosin en ole löytänyt tietoa, mitkä ne aikarajat ovat, eikä niitä näemmä kukaan ole valvonut. Minulla oli oletus, että joku kyllä matkalla sanoo, jos vauhti ei riitä. Muistan nimittäin lukeneeni, että tällaisen huomautuksen jälkeen juoksija saa jatkaa matkaansa omalla vastuulla. Juoksin yli kolmeen tuntiin, enkä saanut huomautusta. Yllä kirjoittamastani naisjoukon tapauksesta sain sen käsityksen, ettei heitäkään oltu huomautettu matkalla.

Selvästi siis ilmoitetaan, että tässä juoksutapahtumassa pitäisi pystyä kolmen tunnin alitukseen. Oman ryhmäni lähtiessä juoksemaan kuulutettiin, että maali sulkeutuu 3 tunnin ja 20 minuutin kuluttua, että siihen asti on aikaa. Eli ei se kolmen tunnin alittaminen sittenkään ole niin justiinsa. Hieman epäselvää ja hämmentävää. Vähän hassua sekin, että ennakkoon hitaimmaksi ilmoittautuneilla on kuitenkin vähiten aikaa ehtiä maaliin.